Tekijä: Marketta

Harvinaisen laiska joulunalusaika. Enhän minä yleensäkään mikään jouluriehuja ole, mutta nyt ei ole edes minkäänlaista panikoimisen yritystäkään näköpiirissä. Hyasintti viime viikolla ostettiin ja se sentään on jotain tavatonta. Normaalisti jouluna meillä on jännitetty, mahtaako sintti ehtiä kukkaan saakka joulun aikana, nyt mietitään, mahtaako se vielä kukkia joulunpyhinä.

Kukkii jo!

 
Tänä jouluna ei ole jouluvieraitakaan tulossa. Esitin toiveen, että jos vaikka ei nyt, koska en yhtään tiedä, millä voinnilla tuo ensi viikonloppu menee. Tosin eivät olleet nyt suunnitelleetkaan tänne tuloa, työvuoro kuulemma pukkaa päälle. Oli miten oli, ei ehkä muutenkaan tämä aika ole kaikkein paras hetki lähteä kokeilemaan, minkälainen kreikkalainen kirjainvariantti kellekin kohdalle huonolla tuurilla osuu.

Lahjahommat hoituivat tänä vuonna jopa sutjakammin kuin aiempina vuosina. Lahjakortteja saa netistä ja voi lähetellä mailina. Toki se on persoonatonta ja ongelmien siirtoa, mutta koska ikinä en itse ainakaan kykene sen enempää syntymäpäivä- kuin joululahjojakaan keksimään, lahjakortit ovat pelastus. Kyläilykin on hankalaa, kun koskaan en keksi, mitä veisi tuliaisiksi. En sitten vie mitään. Tosin en mieluusti kyläilekään, velipojankin luona poikkesin viikko sitten monen vuoden tauon jälkeen. Asutaan niin kaukana toisistamme, ihan puolen tunnin automatka, ei sitä nyt joka tai joka toinenkaan vuosi sellaista matkaa 😆. Puhuttiin siinä kyllä, että noinkohan on viisasta seuraavaa tapaamista kuitenkaan lykätä kymmenen vuoden päähän…

Aika on yht’äkkiä kulunut jotenkin kummallisen nopeasti. Ei sillä tavalla nopeasti, etteikö tässä vaikkapa viimeisen kolmen viikon aikana ole jo muutamankin kerran toivonut, että olisipa jo seuraavan syton aika, eikä sillä tavalla nopeasti, että tuntuisi eläkeikä kohti rynnistävän. Vanhenin viime viikolla, eikä siinäkään mitään, ei mulla ikäkriisejä ole koskaan ollut, mutta nyt meinaa kriisinpuolikasta pukata. Ei se, että on 60 v, mutta se, että huomaa käyvänsä seitsemättä kymmentä! SEITSEMÄTTÄ!??! Arrgh, enhän ole vielä edes aikuistunut!

Sain kukkakimpun kavereilta!

 
Joulu ilmeisesti kuitenkin on tulossa. Kyllä varmaankin jotain ruokapuolen juttuja pitää käydä kaupasta jouluksi hakemassa. Yksi loota on, samoin yksi mustaleimajuusto ja rasiallinen konvehteja. Kinkku ei oikein meitä kumpaakaan tänä vuonna innosta, vaikka kahden vaiheilla ollaankin. Päätöksentekoa tosin saattaa helpottaa se, että koska vielä ei sitä sikaa ole hankittu, kohta ei enää edes kannata, jos siitä jouluksi syötävää aikoo paistaa. Suurempi possu ei ehkä ehdi sulaa, jos tässä kovin monta päivää vielä jahkaillaan. Sinappia kuitenkin haluaa jouluna, joten ehkä sen seuraksi hiukan kinkkua pitäisi. Katellaan nyt.

Kyllä kai joku koristekin pitää laatikosta esille ottaa. Tänä vuonna jopa verhoista puhuttiin, mutta ei taida tointaa lähteä mitään jouluverhoja hankkimaan, koska jos nyt verhot vaihtaa, ne roikkuvat taatusti ikkunoissa sitten seuraavat 10 vuotta. Jospa vaikka joulun jälkeen käytäisiin ihan Oikeat Verhot hommaamassa. Tähän huusholliin ei olekaan hankittu kuin makkareihin tuollaisia pimennysjuttuja. Nämä olopuolen kapat on kursittu kasaan entisen asunnot pidemmistä verhoista. Raaskisikohan nyt jo hankkia uudet? Mitatkin olen jo muistiin laittanut, mutta pitäisi vielä intoutua ompeluhommiinkin sitten sen jälkeen, kun joskus on saanut ne kankaat hankittua. Jonkinlaisia toiveita käsityöharrastuksen elpymisestä on ilmoilla, joten sikäli toivoa on. Olen saanut nyt aikaiseksi kaksikin virkattua pipoa, toista jopa tänään käytin. Meinasi aiheuttaa ongelmia ulottuessaan korvan päälle, himpuran hankala oli onnistua maskin kuminauha sinne väliin saamaan. Hermo meinasi mennä sen kanssa puhistessa. Yleensä sisälle mennessä olen ottanut pipon pois, mutta nyt meinaan ihan ympäristösyistä sitä päässäni pitää. Tällä hetkellä jätän jälkeeni sen verran irtohiuksia, että on kaikille mukavampaa yrittää pitää ne haituvat edes osittain siellä pipon sisällä. Aamuisin pitää tyynyltäkin jesarilla karvoja kerätä. On tuosta runsaasta karvankasvusta vihdoinkin jotain iloakin: vielä riittää hiuksia, vaikka melko kuollutta kamaa tuo taitaa jo olla ja kaikin tavoin vähäiseksi käynyt. Kunhan nyt huomenna kakkossyto on tiputettu, varmaankin loputkin karvatuppisolut heittävät henkensä.

Käsitöitä viime päiviin on noiden itse väkrättyjen pipojen lisäksi kuulunut muitakin: Kaksi ihanaa ihmistä on lähestynyt minua sukkapaketin kanssa! Nyt minulla on EHJIÄ sukkia 💖

Omia ja lahjuksia.

Tänään kävin labrassa tuota huomista sytoa varten, hyvin näytti viitearvojen puitteisiin kaikki mitatut mahtuvan. Jotenkin hassua, että kun läppärillä OmaKannasta jo eka tulos oli jo jokin aika takaperin näkynyt, ei kännykällä sitten myöhemmin sitäkään saanut esille. Piti tarkistaa läppärillä, kaikki ne siellä jo olivat. Ihmettelen tuota kännykän pimitysintoa. 

Tänään illalla sitten taas kortisonia naamaan, jotta pärjää huomenna sen letkun jatkona. Muistin eilispäivänä ne ja seuraavan valkosolukasvattajapiikin apteekista hakea.Torstaiaamuun saakka niitä kortisoneja taas napsitaan ja keskiviikkona pitää jälleen rohjeta itseään pistää. Hyvin se tosin meni viimeksikin eli enköhän siitä selviä. Olisi syytä selvitä, sen verran kallista ainetta se on, ettei sitä hukkaan passaa heittää. Kiitos uuden KELA-kortin, maksan siitä itse vain jotain 4,50 €. Täysi hinta huitelee 470 €:n kieppeillä. Ei taitaisi kuitenkaan torin kulmilla siitä tuota hintaa saada?

Jos ei nyt yöllä joku tauti iske, huomenna tähän aikaan onkin sitten jo kolmasosa myrkytyksistä hoideltuna! Johonkin väliin pitää yrittää kolmas koronarokotekin saada sovitettua, on siitä kakkosesta kohta viisi kuukautta mennyt. Ehkä osaavat tuolla Novassa minua tämän asian suhteen opastaa.

Miten sitä onkin ihminen niin laiskistunut, ettei ole ulos juurikaan itseään saanut lähtemään… Kun kello ei soi aamuisin, vaan sitä nousee vaihtelevaan aikaan klo 8-9 välillä, eivät aamurutiinitkaan ole entiset. On harmittanut, ettei siitä syystä tuonne avantoonkaan ole saanut itseään raahattua kuin satunnaisesti. Tänään sentään sain käytyä pienesti pulikoimassa. Kannatti, kyllä sieltä lammesta noustessa on kaikin tavoin niin mainio olo, ettei ole tosikaan! Oli jossain vaiheessa loppusyksystä mielessä sekin, että olisi aika ruveta hivenen pidempiä hetkiä tuolla viettämään, ihan silllä tavalla uimaliikkeitäkin tekemään. Talvisin olen yleensä pysytellyt varmistetussa moodissa eli pidellyt enimmäkseen portaista kiinni. Kaiken maailman krampit ja nivelniksaukset ovat ”pelottaneet”,  vaikkei kertaakaan mitään sellaista varsinaisesti ole järvessä tapahtunnutkaan. Jospa vaikka huomisesta alkaen pienkierroksen tekisi, sen verran, mitä näillä lämmöillä tuossa mahtuu menemään. On se sentään laajempi lätäkkö kuin mitä se parinkympin pakkasilla oli.

Tänään oli myös tuon ulkoilun suhteen virkistävä poikkeuspäivä. Parikin kätköistämme kaipasi tarkastuskäyntiä. Naissaaren läheltä oli ilmeisesti taas kerran kätkö livennyt paikaltaan jonnekin jorpakkoon tai sitten sen on joku pöllinyt. Edellinen etsijä oli kuitenkin oikeasta paikasta etsinyt, tuloksetta. Ei tämä ensimmäinen kerta ollut, kun tuonne on pitänyt käydä kätkö uusimassa. Nyt on sellainen viritelmä, että jos nyt se häviää, syypää on joku muu kuin satunnainen epäonni.

Toisen kätkön tarkistusreissu oli mukava, loitolla kaupunkimaisemista. Tulipa parin kilometrin verran tarvottua talvessa. Hiukan huolestutti alkumatkasta, kun pienen pienessä ylämäessä piti pariin kertaan pysähtyä hengittämään. Sellaisessa, mitä ei oikeastaan mäeksi tohtisi mainitakaan. Kyllä voikin olla ihmisellä huono kunto. Heti tasaisemman taipaleen alettua, rupesi taas kulkemaan, eikä sitten suuremmassa mäessä mitään hankaluuksia ollut. Siellä pitikin nousta jyrkemmin, asetella koipiaan, eikä vauhtia tarvinnut pitää. Helpompaa sellaisessa on kulkea kuin tasaisesti nousevassa maastossa. Edelliskerralla tuolla käydessämme sää oli kirkas ja maisemat näyttivät parastaan, nyt oli harmaata. Ei sentään satanut, eikä ollut liukasta. Ja mikä parasta, kätkökin löytyi sieltä, mistä pitikin, vaikka edellinen kävijä ei ollutkaan onnistunut! Tuoltakin vuorelta on jo kertaalleen tänä syksynä kätköpurkki kadonnut ja hiukan huoletti, mahtaako siellä joku käydä ihan kurillaan tuhoja tekemässä. Onneksi tuo huoli oli turha. 

Isovuorella.

Kyllä tuonne ylös pääsi. Pienesti kiertäen.

Hyvä tuolla oli kulkea.

Ei se niin paljon vaatisi, että saisi muutaman kilometrin päivittäin ulkona kuljeksittua. Se on vain se lähtemisen vaiva. Äsken iloksemme meiltä etelään julkaistiin uusi kätkö, jolle on taatusti kiva käydä joku päivä kulkemassa. Ihan nyt ei yön selkään viitsi lähteä useamman kilometrin kävelylle, eikä etenkään vielä näillä jäillä kulkemaan minkään järven salmen poikki paria sataa metriä, vaikka sitä kautta lyhyemmin näyttäisikin pääsevän. Jonain päivänä eväät mukaan ja ulkoilemaan!

Tukka jatkaa pienenemistään. Neljättä päivää perätysten noita hiusnippuja päästäni olen nyt vedellyt. Vielä ei ole yhtään kaljua laikkua päähän ilmestynyt ja ulkopuolisen silmiin tuo kuontalo taitaa näyttää vielä ihan ”normaalilta”. Omiin sormiin tuntuu jo melko ohuelta. Kahdesta tuollaisesta jäljellä olevasta ponnarinjämästä olisi täydellä päällä saanut aikaan yhden osan toista lettiä. Lyhentynytkin tuo on liki parikymmentä senttiä. Yhden irtonipun otin tänään talteen, jotta voin sitten joskus katsella, minkä värinen on ollut.

Olisipa jo ensi tiistai ja osa 2/6 näistä sytoista olisi ohi. Hitaasti kuluu aika. Kiva olisi jossain käydä parin päivän lomallakin, mutta on tämä aika nyt kieltämättä sellaista, ettei ehdoin tahdoin halua ihmisvilinöihin itseään tunkea. Jouluruuhkat ja koronat sekaisin… tykkäisin kuitenkin ihan terveenä säilyä, ettei tuo syto siirtyisi. 

Ei kahta ilman kolmatta, sanovat. Pölynimurien kohdalla tuo ainakin näemmä pitää paikkansa. Tässä taloudessa on parikymmentä vuotta palvellut Nilfisk King, imuri, joka aikoinaan hankittiin liki kynnyksettömään taloon. Viimeiset kymmenen vuotta se on ressukka tapellut näiden nykyhuushollin kolmesenttisten kanssa. Sen lohdutukseksi lääniä ei täällä juurikaan ole, eikä noita ikäviä esteitäkään kovin monta. Ei tosin kovin kätevää säilytystilaakaan sille, melko kookashan se on. Tälle Nilfiskille tuli täällä asuessamme kaveriksi sellainen kätevä varsi-imuri. Helppo vetäistä pikaisesti sieltä sun täältä muruja ja sellaisia. Ei tarvitse kaivaa kaapista tuota jättiläistä (vaikka pienihän tuo esi-isä-Nilfiskeihin verrattuna on).

Nyt meille muutti Antton (nimi saattaa muuttua, myös Edelfelt ja Ronkainen on mainittu), tuollainen itsekseen hääräävä vekotin, jonka päälle kuuluisi minun mielikuvissani kissa istumaan ja vahtimaan sen tekemisiä. Nimeä se kaipasi, koska sitä huomasimme kehuvamme ja muutenkin sille juttelevamme, ja nimipäiväkalenterista sen majaksiasettumispäivältä löytyi mm. Ambrosius, Anton ja Anttoni. 

Anttonin alkutaival oli kivinen – se ei meinannut herätä henkiin. Valmistauduimme jo jättämään sille hyvästit ja petasimme petinsä poisvientiä vaille valmiiksi. Ei nimittäin ohjaamisen tarvittava appi suostunut toimimaan. Nettitutkailu paljasti, että ongelmia on ollut muillakin pitkin syksyä. Löytyi kuitenkin jonkin sortin vikasivusto, joka paljasti juuri tuon Anttonin saapumisillan olevan epäonnen ilta. Kovasti viisaat juuri tuolloin jossain merten takana hiki hatussa yrittivät jotain bugeja korjailla, joten annoimme tämän asian levätä yön yli. Se kannatti: Aamulla kaikki oli toisin!

Seuraavaksi pitikin sitten käydä noiden aiemmin mainittujen kynnysten kimppuun. Tämä kaveri nimittäin ei omin voimin niiden yli pääsisi. Sentin verran puuta pois ja elämä jälleen hymyili! Minähän en tuossa vaiheessa muuta tehnyt kuin keräilin lastuja ja sahanpurua. Siitäpä tuli mieleen, että lasketaanhan tämän pienen mökkimme varustuksiin myös tuo kaikenlaisen puuhastelujätteen keräilijä, pölyä, likaa ja märkää kavahtamaton keltainen mörkö, imuri sekin. Tuolta pihan perältä perheen puupuuhastelija sen nouti ja sen pussia sitten parin kynnyksenmadalluksen verran täytimme. Toiselle meistä tuli hiki, toiselle ei. Homma kuitenkin kannatti, koska nyt Antton iloisesti pääsee kirmaamaan pitkin poikin kartanoamme.

Eilen se minut jopa yllätti. Poikkesin pihalla autoa lumesta putsailemassa ja muutaman askelen siinä muutenkin lumentyöntimen kanssa lämpimikseni otin. Kun tulin sisälle, tämä hurjapää oli keittiössä riehumassa. Huushollin toinen osapuoli oli päättänyt tois puol kaupunkii kokeilla, toimiiko tämä etänä. Toimihan se. Sisälle tullessani Antton puski päätään keittiön tuoliin, joka oli ikävästi sen tiellä. Viimeksi tuolit oli nostettu pois, nyt mokoma tuotti päänvaivaa poloiselle. Eipä minun lapsuudessani olisi tällaisia vekottimia olisi osannut kuvitella olevan olemassakaan. Melkoinen siivousapu, olettaen, että ihminen osaa pitää kaikkialle levittäytyvät rojut pois sen jaloista. Lasten ja lemmikkien kanssa saattaisi olla hankalampaa sellainen.

Toinenkin arkielämän helpotus tähän talouteen ”hankittiin”. Komposti nimittäin jäätyi jo marraskuun puolella, vaikka yleensä moinen tapahtuu aikaisintaa hiihtoloman kieppeillä, mikäli olemme reissussa. Sen verran vähän meillä biojätettä tulee, että emme ole tuota biomassaa saaneet riittävästi ruokittua. Viimeisin tyhjentäminenkin jäi ehkä hiukan liian myöhäiseksi. Ei jaksettu tuveta ähräämään herätteiden, kuumien tiiliskivien, kuumavesikanisterieden tai pissimisten kanssa ja päädyimme siis kunnalliseen talviaikaiseen biojätekeräykseen. Toivat kuun alussa tuohon perittyyn, tallin takaa ihmisten ilmoille raahattuun, hämähäkinverkkojen peitossa olevaan ruskeaan pönttöön meille pussin ja kysyivät, että riittääkö, jos ensimmäinen tyhjennys on vasta tammikuun puolivälissä. ”Juu, toki riittää!” Vahvasti kuitenkin vaikuttaa siltä, että ennen tuota ensimmäistä tyhjennystä täytyy vielä palata hetkeksi vanhaan ja viedä myös tuonne omaan kompsotiin tai huussiin kamaa. On nimittäin niin helppo käydä nakkaamassa tuonne biojäteastiaan, ei tarvitse ripotella kuivikkeita, eikä pöyhiä välillä. Eikä tapella jäätyneen kompostorinkannen kanssa. Tiivisteetkin siitä näemmä repsottavat, ei ihme, ettei lämpö siellä nyt säilynyt. Hiukkasen useammin tulee vajaitakin pusseja nyt vietyä pois keittiöstä haisemasta. Nuo paperiset pussit vievät astiasta aina oman tilansa, ei leviä aines tuonne niin tasaisesti kuin kompostiin, jonne niitä pusseja emme ole laittaneet. Tuo astia on kohta puolillaan, eikä edes joulukuun puoliväli ole käsillä.

Kummallisen hitaasti aika menee. Kolme viikkoa näiden sytojen välillä on huomattavasti pidempi kuin kolme viikkoa töissä. Useammin kuin kerran olen kalenterista tarkistanut ja ihmetellyt, että eikö todellakaan ole vielä kahtakaan viikkoa ensimmäisestä tiputuksesta mennyt. Haluaisin homman edistyvän. Tavallaan kuvittelin jotain oleellista unohtaneenikin, koska ei tarvitse mitään lääkkeitä popsia. Pari kertaa olen tänä aikana ottanut pahoinvointipillerin, nekin lähinnä varmuuden vuoksi. Sanoivat Novassa, että ei tarvitse olla varma siitä, onko paha olla, vaan jos yhtään sitlä tuntuu, että saattaapi etomaan ruveta, nappia naamaan vain. Olen siis käskystä tätä ennaltaehkäisevää työtä parit kerrat tehnyt. 

Kosteuttavia nenätippoja kävin ostamassa ja siihen oli syynsä: pakkaset. Nyt muutaman päivän olen etenkin aamuisin niistellyt punaisenkirjavia kuivia kokkareita. Jokunen ilta takaperin luulin jo, että ihan verta rupeaa nenästä tulemaan, tuntui niin ikävältä. Poltteli, kirveli. Olin niitä paljon puhuttuja sytojen sivuvaikutuksia odotellut ja itseäni silmällä pitänyt ja ajattelin, että nämäpä nyt saattavat juuri niitä sitten olla. Sitten tajusin, etttä olin aiemmin leikellyt chiliä aamusmoothieta varten ja jossain vaiheessa sitten niillä samoilla sormilla ilmeisesti nenäänikin hypistellyt. Ei ole viisasta moinen. Silmiä en sentään, onneksi, tällä kertaa ollut kaivellut. Sen sijaan tein jotain muuta ei niin viisasta. Koska minulta on nyt ymmärrettävistä syistä kielletty hormonikorvaushoito, mutta näitä ikävuosia ei kuitenkaan ole vähennetty, toimin saamieni ohjeiden mukaan vältelläkseni totaalikorppuuntumista, Ihan vinkkinä kaikille muillekin: Vaikka kuinka on kätensä pessyt, se chili ei ihan kertapesulla sormista noin vain loivene. Eikä niillä sormilla sitten kannata samana iltana ruveta Vagisan-puikkojen kanssa puuhaamaan. Jos et usko, kokeile itse. 

Sen tämä viimeisn kuukausi on kertonut, että viihtyisin eläkkeellä. Saa nukkua, saa tehdä, ei ole kiire, voi rauhassa huuhtoa nenää tai rasvata käsiään ja jalkojaan tai vaikka tuota kaikkea myöhästymättä mistään. Tämä aika on ollut erilaista, kuin aiemmat pidemmat sairauslomani. Nyt minuun ei koske, minun ei tarvitse käytttää päivän tunteja jonkun paikan aktiiviseen kuntouttamiseen ja jaksan tehdä kaikenlaista pillahtelematta milloin mistäkin syystä vähän väliä itkuun. Sen huomaan, että pitkäaikainen, kaiken läpi tunkeva väsymykseni on täällä kotona ollessa sentään hallittavissa. Töissä sille ei ole aikaa ja silti se on aina ollut läsnä. Vaikka viimeisimmästä kortisonitabletistakin on jo yli viikko aikaa, ihmettelen itsestäni löytyvää tekemisen halua. En esimerkiksi muista, milloin minä olen viimeksi tehnyt ruokaa! Meillä tuo pääkokki on jo monta vuotta pitänyt keittiön naruja hallussaan ja olen osallistunut hommiin sillä tavalla opastettuna. Tyyliin: ”Mitäs mun pitäisi tehdä?” Sitten saamieni vinkkien mukaan pilkon paprikat tai ruodin kalan tms. Nyt viikolla tein kalasopan aivan itse, alusta loppuun! Ei siitä niin maukas tullut, kuin tuon oman keittiömestarin tekemät ovat olleet, vaikka samanlaista tavoittelin. Inkivääri olisi auttanut asiaa lähemmäs totuutta. Tänään minulla on suunnitteilla lasagnen väsääminen. Lienenkö viimeisten kymmenen vuoden aikana sitäkään saanut aikaan? Ruoka siis minulle maistuu edelleen vallan mainiosti, hiukan liikaakin. Ei nyt kuitenkaan kovin toivottavaa olisi enempien liikakilojenkaan haaliminen. Tuo syntymäpolvi on ruvennut oireilemaan, eikä se lisäkiloista ainakaan ilahdu. Nyt ei olisi mahdollisuutta ruveta sitäkin remppaamaan, olisi ensin yksi syöpä selätettävänä.

Virtaa näyttää riittävän toistaiseksi muutenkin. Oman kaappinikin eilen siivosin loppuun ja sain karsittua monia juttuja mappiin Ö. Hankkiuduin eroon mm. teinivuosilta peräisin olleesta shaalista, joka rupesikin jo hapertumaan eikä kestänyt enää pesua. Samoin isän vanha kylpytakki, niskasta jo revennyt, sai väistyä. Kymmenen vuotta kahta perintökylpytakkia vuoron perään käyttäneenä jatkossa käytän vain äidiltä perittyä. Se on vasta kertaalleen persuuksista parsittu kokoon. Joskus jälleen hankin oman, sitten, kun tuota ei enää voi käyttää.

Ystäväni, ymmärtäjäni, eilen kyseli, että niinkö siinä sitten kävi, etten juurikaan sivuoireita sytosta saanut. Niin siinä taisi käydä. Ummetus saattoi olla ihan kotoperäistäkin, vaikka voihan sen olla tipankin mukana tullutta. Jotain ohimeneviä ylävatsan ja kylkikaaren tienoiden ahdistuspuristuskummajaisia oli välillä, samoin päänsärkyjä, mutta kun nekin ovat olleet seuranani aina silloin tällöin aiemminkin. Nyt huomaan, etteivät nyt pariin päivään olekaan itsestään muistuttaneet. Kiinnostavaa seurata, ilmestyvätkö seuraavan tipan jälkeen takaisin. Varmaankin leikkauksen jäljiltä tuolla kyljessä on arka kohta, mutta sitä ei sivuoireeksi voi laskea. Välillä tuntuu, että se on kohollaan, käsivarsi kävellessä siihen ottaa kiinni ja aiheuttaa tuntemuksia. Samoin veikeä huomata, että jos nyt parit vartijaimusolmukkeet ihmiseltä viedäänkin, mutta ei sen suuremmin mitään kainaloa mennä tyhjentämään, siitä huolimatta olkavarressa lihas tuntuu kireältä ja vaikeuttaa vaikkapa jostain ylähyllyltä tavaroitten kurkottamista. Samoin leikellyn rinnan alla, kylkiluitten päällä on kipeä kohta. Mitä se siellä, eihän sinne ole mitään tehty!

Tänä aamuna nuo nenän punaiset kokkareet äityivät kertomaan, että ihan vertakin voi niistää. En nyt väittäisi tätä varsinaiseksi nenäverenvuodoksi, mutta koska pakkasetkin ovat jo paristakympistä lähemmäs viittä astetta laskeneet, saattaa tämä punaisus nyt sitten olla jonkin sortin sivuoire. Eilen illalla hiusten joukkopakokin rupesi ilmoittelemaan itsestään. Jäi pari ihan oikeaa nippua sormien väliin, kun illalla päätäni haroin. Niiden normi-irtoajien lisäksi. Jassoota, puolitoista viikkoa ensimmäisestä sytosta siis tämä minulla alkaa. Moni nettipalstoilla on kertonut, että toiseen sytoon sitten mennäänkin kaljuna. Tämän aamun kampaussessio antoi vahvistusta asialle. Paljonhan minulta on viimeisen vuoden aikana hiuksia lähtenyt, mutta ei se sentään ihan tällaista ole. Kuvassa viimeisimmän harjauksen saldo. 

Tästä se alkaa!

Vaikka hiusten lähteminen harmittaakin vietävästi, olen tavallaan siihen valmiskin. Pääsenpä edes hetkeksi eroon kaikkialle kasaantuvista irtohiuksista. Ei tarvitse jatkuvasti puseroista niitä nyppiä, ei tarvitse miettiä, vieläkö tämän päivän selviäisi pesemättömällä päällä vai onko ennen jonnekin lähtemistä vielä pakko ehtiä suihkuun. Ei tarvitse sietää pakkaskelillä inhottavasti sähköistyviä hiuksia. 

Ja silti. Joskus vuosia sitten Kreikassa lomailessamme Kriopigin rannalla kävelli vanha pariskunta. Naisella oli hopeanharmaat pitkät ja paksut hiukset, liki takamuksen päälle ulottuivat. Silloin niitä kateelllisena kauempaa ihailin ja ajattelin, että kunpa minullakin sitten joskus tuollaiset olisi. Harmaata minun päässäni alkaa jo kivasti olla, joskin jännästi nuo latvat pysyvät tuollaisina punaisina.

Punaharmaa pää.

Lienee kohta kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi päätäni värjännyt olen, joten olen ilmeisesti sitten jonkinasteinen punapää. Ja lapsena olin enkelikiharablondi, siitä todistaa tämä tuulikaapin seinällä roikkuva muotokuva. Miksikö tuulikaapissa? En halua omaa naamani seiniltä tuijotella, mutta eihän tuota nyt hukkaankaan voi heittää. Tuon taulun on maalannut YLE:n entisen ulkomaakirjeenvaihtajan, toimittaja Erkki Toivasen äiti, taiteilija Adele Toivanen. Valokuvan pohjalta hän on tuon tehnyt, itse hiukan mielikuvitustaan käyttäen. Minulla ei milloinkaan ole ollut tuollaista keltaista puhvihihaleninkiä. Sitä en tiedä, kuinka Adele on minun – ja veljeni – ikuistajaksi päätynyt. 

Muotokuva

Kaikenlaista tässä välillä tulee mietiskeltyä. Huomaan monen ”kohtalotoverin” kommentteja nettipalstoilla lukiessani ajattelevani, että monelle rintasyöpään sairastuminen on näemmä vaikeampaa kuin minulle ainakaan vielä on ollut. Tarkoitan tässä nyt henkisiä vaikeuksia. Toki moni on sairastunut nuorena, tuoreena äitinä tai muuten kesken ruuhkavuosien. Kuolemanpelko on eri tavalla heillä läsnä. Usein noissa keskusteluissa huomaa myös sen, kuinka kannustetaan positiiviseen ajatteluun ja toivoon. Ymmärrän sen, vaikka en itse asiassa pidä missään asiassa postitiivista ajattelua välttämättä parhaana vaihtoehtona. Pikemminkin sen hyväksyminen, että huonojakin vaihtoehtoja on, eikä kaikki aina mene niin kuin toivoisi, saattaa vapauttaa elämään. Kun on kertaalleen nostanut ikävät asiat pöydälle ja katsonut ne läpi, tietää, mitä voi olla tulossa. Pikainen suunnitelma siitä, kuinka missäkin tilanteessa haluaisi toimia ja sitten voikin keskittyä tähän hetkeen ja ottaa rennommin. Ehkä tämä on sinisilmäistä ajattelua, mutta ei tämä minulla ajatuksena uusi ole. Kun ei viljele sen enempää perusteetonta positiivisuutta kuin pessimismiäkään, niin jalat realismin suossa tiukasti kiinni voi sitä toivoakin pitää yllä.

Ohhoh, aika laittaa näppäimistö hetkeksi jälleen syrjään, ettei mene typeryyksiin tämä. Nyt en viitsi enää ruveta kirjoitusvirheitä seitsemättä kertaa syynäämään. Saa mieluusti ilmoitella, mistä niitä löytyy.

Tähän saakka olemme kätköillessä hyvin pärjänneet ihan vain kännykällä. Viime yönä jostain kummallisesta syytä olimme päätyneet käyttämään viimeisintä teknologiaa: Minulla oli mukananani selllainen perinteisen sarjakuvapommin kokoinen ja muotoinen ulkotuli/öljylamppu, tiimin toisella osapuolella jonkinlainen rynnäkkökivääri. Se ei ollut oikea ase, mutta ei täysin mikään muovilelukaan, koska siinä oli oleellisia komponentteja, joilla se sai yhteyden tuohon kantamaani pommilamppuun. Kun lamppuun oli keinukytkimestä napsautettu virta (virta öljylamppuun…???) ja rynkky sen huomasi, pystyin kännykän kartasta kätevästi näkemään, missä kätkö on (…no, tuota, mitenkäs tähän saakka on toimittu…). Sitten kartan avulla piti suunnistaa kohti kätköä ja siellä lähellä oli tarkoitus osoittaa sillä rynkyllä kohti sitä kätköä ja se löytyisi kätevästi. Emme päässeet kokeilemaan, toimisiko tämä aukottomasti, koska olimme juuri kävelemässä ilmeisesti Seinäjoella kohti jotain kaupungin keskustassa olevaa laavun ja kodan yhdistelmää. Se oli sellainen etäisesti Alvar Aalto -tyyppinen ja Novan sairaalan värinen rakennelma. Siinä vaiheessa eräs tomera tanttara pyyhälsi toiselta puolelta katua kohti aseenkantajaa ja komensi jotain. Arvelimme olevamme hänen tiellään, ja väistimme. Hän tulee edelleen kohti komennellen. ”PYSSY POIS! PYSSY POIS!” Ahaa, sitäkö hän halusi sanoa. Arvostin hänen uskallustaan, eivät kaikki olisi rohjenneet tuolla asialla rynkkymiestä lähestyä. Siinä sitten äidyimme selittämään hänelle geokätköilyn saloja. ”Katsokaapas, kun tästä lampusta nappaisee… ja sitten tästä kartalta näkee… tuolla kodalla on kätkö!” Ei ollut täti kodalla kätköä nähnyt, eikä muutenkaan ollut kovin kiinnostunut tämän lajin harrrastamisesta. Siinä vaiheessa, kun hänelle karttaa näytin ja selitin kätkökuvakkeen ja suuntanuolen merkitystä, rupesin itsekin miettimään, mihin ihmeeseen tuota muuta ”edistyksellistä teknologiaa” tarvitaan. Etenkin se öljylamppu on melko painavakin jatkuvasti mukana raahattavaksi.

Pommi!

 
Omituista, millä tyylillä päivän tapahtumat tunkevat uniin! Eilen etsimme kissain ja koirain kanssa tämän huusholllin mainittuja öljylamppuja. Tai itse asiassa vain sitä uudempaa, mustaa, mikä meillä on. Ei millään löytynyt ja vastahan se viime talvena oli käytössä. Löytyi kyllä isän vanha, punainen. Yltä päältä pölyssä, tahmassa ja hämähäkinverkoissa, kuten kaikki tämän talouden ulkovarastosäilytyksessä olevat tavarat tuppaavat olemaan. Lopulta se mustakin löytyi. Ihan tuosta ulkokuistin portaiden vierestä, mihin se oli keväällä nostettu odottamaan varastoon siirtämistä. 

Kaivattu kansio

Se tornitalo muistutti sellaista Lontoon ongelmataloa, sitä joka on samalla parabolinen peili ja on ennen korjaustoimiaan poltellut autoja parkkiruuduissa. Eräs kasiluokkalainen oli tavattoman närkästynyt siitä, että heidän luokkatilastaan aukeava näkymä oli pilattu tuollaisella. Hän suunnitteli barrikadeille nousemista. Kuulin tästä mennessäni majoitustilaan. Sieltä eräs oppilas oli jo tavaransa pakannut ja petivaatteensakin viikannut patjan päätyyn. Tyyny, joka muistutti tavattomasti omaani, viikolla oikeasti roskikseen heittämääni, oli edelleen tyynyliinan sisässä. Hyvä niin, koska sen parikymmentä vuotta vanha muotoutuva täyte näytti murentuneen kovin. Hieman olin huolissani tuon oppilaan lähtemisestä. Poistuin huoneessta ja löysin kollegoitani kokoontuneena tuijottamaan eteisen naulakon edessä olevaa toista tyynyä. Sain siitä moitteet, ei kuulemma tuolla tavoin sovi tavaroita jättää lojumaan. Mitä? Tämähän oli minun tilapäiskotini ja olin tuon tyynyn jättänyt siihen odottamaan roskiskeikkaa! 

Sanoivat, että ensimmäinen viikko sytojen jälkeen on pahin, sitten rupeaa palaamaan nahkoihinsa ja kolmas viikko on taas sellainen normaali. Sitten kaikki alkaa alusta. Olen ollut varpaillani tuon ennustetun pahan kanssa. Kuten aiemminkin jo kirjoittelin, ei minulla ole ollut juurikaan mitään tavallisuudesta poikkeavia oireita. Pakkaskausi, lumityöttömyys, muun arkiliikunnan huima väheneminen sairausloman alettua ja silkka laiskuus ovat vieneet liikkumisen vähiin. Mahahan minulla heti moisesta suivaantuu eli en senkään vaivoja mihinkään syöpähoitoihin liitä. Mitäpä tästä valittamaan, parempihan tämä näin on. Paitsi maha. Ja lonkat. Aamulla kävin jälleen niitä lammessa uittamassa. Mikäpä oli mennessä, kun vesi oli 25 astetta lämpimämpää kuin ilma 😆.

Pari päivää olen ollut hieman huolissani siitäkin, että ehkä olen unohtanut ottaa jotain lääkkeitä. Aiempi syöpäläishäätö tässä talossa oli sen verran monivaiheisempaa toimintaa, että pelkään oikeasti jättäneeni jonkun oleellisen pilleripurkin kokonaan hakematta. Toisaalta ekat kortisonitkin sain mukaani ja ne olen napsinut, samoin ensimmäisen sytojen jälkeisen piikin. Loput reseptit liittyvät lähinnä pahoinvointilääkkeisiin. KELA:n uuden kortin päätöskin tuli vasta perjantaina, joten eipä mulla olisi ollut mitään syytäkään mitään satasten lääkkeitä ilman sitä lähteä hakemaan. Ehkä tämä asia seuraavalla kerralla selviää.

Ruokahalu ei vielä ole mennyt. Sanoivathan nuo, ettei paino nyt sitten tämän session aikana saisi laskea, mutta ei sen nyt ensimmäisen viikon aikana mielestäni noustakaan pitäisi! Joulukin on vasta tulossa. Eilen sukujuhlissa saimme nauttia burmalaisista eväistä. Kevätrullia ja niitä sellaisia kolmion mallisia nyyttejä söisin vaikka kuinka, samoin erilaisia susheja. En minä niiden erityisnimityksiä tiedä, mutta hyviä ovat kaikki tyynni, vaikken innokas merilevän ystävä olekaan. Mielettömän hyvää burmalaista makkaraakin oli tarjolla – enpä olisi uskonut minkäänlaista makkaraa kehuvani, minähän en tavallaan melkein lihaa edes syö.

Ja arvatkaapa, otinko yhtään kuvaa?

Siivouspuuskakin iski. En väitä sitä kortisonikiihkoksi, vaan pikemminkin velvollisuudeksi ja esimerkin noudattamiseksi. Kun tuo toinen meillä asuva päätti, että jotain siivotaan tänään, jotain huomenna, päätin lyhyen yhteispuuhailun jälkeen vielä hiukan raivata omaa kaappiani. Kymmenen vuotta olen siellä säilönyt kirjoja ja karttoja, joita meillä ei rehellisesti sanoen mahtuisi säilömään. Meillä ei ole sisällä minkäänlaista varastotilaa, ei lämmintä kellaria tai vinttiä. Ainoa järkevä asumistapa tässä minimökissämme vaatii minimalistista omistamista. Tai vaatisi. Ei ainakaan sellaista ylimääräistä varmuuden vuoksi tallettamista. Kuka esim. nykypäivänä hyötyisi 1980-lopun saksalaisista tiekarttakirjoista? Tai pohjoispuolalaisten kuppiloiden tai turkkilaisten autovuokraamojen käyntikorteista? Samalla päätin viimein luopua parikymmentä vuotta säilyttämistäni kirjoista, jotka kävisivät ehkä parhaiten johokin kristilliseen elämäntapa- tai raamatuntulkintaoppaiden kategoriaan. Mitäpä minä niilläkään enää teen, se sellainen itsensä jalostamisen into on ajat sitten jo hiipunut. Jalat ovat palanneet joiltain osin maan pinnalle. Sellaisia pilkunviilausteoreettisia kirjoja vielä säästelin, ne ovat kiinnostavia.

Ensi yöksi ajattelin luopua hereilläpysymisongelmia aiheuttaneesta ruotsalaisesta murhakirjasta. Latasin Richard Shepherdin kirjan nimeltä ”Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämän ja monet kuolemat.” Kuulemma kansainvälinen bestseller. 

Jos aamulla ensimmäisenä on mielessä ruveta kuuntelemaan Juice Leskisen Myrkytyksen oireita, se kertonee oleellisen kuluneesta yöstä. Kyllähän eilen naamakirjassa kaveri epäili, että kaipuussani työpaikan Wilma-viestien lukemiseen on ilmiselvästi vain kyse euroopanmarjakuusen aiemmin raportoimattomattomasta sivuvaikutuksesta. Jotainhan vikaa korvienkin välissä täytyy olla, jos sen kerran, kun siitä iänikuisesta tiedotteiden, vaatimusten ja palautteen tulvasta on eroon päässsyt, sitä yht’äkkiä kaipaakin. Eilen sain viimeinkin aikaiseksi laittaa niin nuoremmalle kuin vanhemmallekin asiakaskunnalle jonkinlaiset jouluntoivotukset ja tilannetiedotuksen. Kun jossain vaiheessa messengeriin tupsahti yksi viesti, ymmärsin, ettei minun itsekään lähettämiini viesteihin näemmä voi vastata. Mielenkiintoista. Ymmärrän kyllä sen, että sairausloman ajaksi ihminen listoilta poistetaan, ettei siellä turhaan nimi roiku härnäämässä ja etteivät toiset vahingossa laittele viestejä osoitteeseen, josta ei välttämättä kovin pikaisesti vastauksia heille takaisin tule. Ja arvostan sitä, että esimiehet ovat ottaneet huomioon minun oikeuteni olla rauhassa. 

Silti on hiukan sellainen ”pois silmistä, pois mielestä” -olo. Nyt en kuitenkaan ole lomilla mielen väsymisen tai työuupumuksen vuoksi. Sellaisiin viesteihin olen kyllä saanut vastauksia, joita olen joskus itse usealle vastaaottajalle laittanut ja joissa vastaukset ovat näkyneet kaikille. Lieneekö siinä sitten ero, mene ja tiedä. No, eipä tuo ole maailmaa kaatava asia. Oli vain erikoista huomata, että sekin yksi meseviesti ihmiseltä, jonka lienen kerran tavannut, ilahdutti. Eräs nuoremman sukupolven tapaus oli keksinyt keinon päihittää yhteydenottopulman ja lähestyi sähköpostilla. Tuli sattumalta mieleen vilkaista sekin puoli, vaikka sinne yleensä ei mitään muuta tupsahtele kuin jotain töiden palautuksia. Oih, se nuorisokieli, tsempit ja hymiöt 💓. 

Jos mun aikani käy näin pitkäksi jo nyt, tästä talvesta ei hyvää seuraa…

Ei tuo viestinkaipuu kuitenkaan ainoa oire taida olla. Tai sitten on, koska oloni ei itse asiassa ole millään tavalla poikkeava normaaliolooni verrattuna. Maha ei toimi, mutta sehän ei ole uutta. Eilispäivänä on tullut juotua järjettömän monta tuopilista vettä, litkittyä Pegulosta hiukan suositeltua enemmänkin ja hörpittyä litra luumukiisseliäkin. Pitäisi saada itsensä liikkeelle, eilen ei tullut askeliakaan kuin alle puolet siitä, mikä suunnilleen hyvä olisi. Jos en tänään saa itseäni liikkeelle, ei hyvä heilu. Jotain täytyisi saada tapahtumaan tälläkin viikolla.

Yöllä nousin josssain vaiheessa hakemaan särkylääkettäkin. Ei sekään mitään uutta ole, eikä syykään ollut millään tavalla normaaliolosta poikkeava. Juuri samanlaisia lonkkakipuja ja reisikivistyksiä sun muita mulla on ollut vuosikausia. Ehkä olen aina kärsinyt valkosolukasvutekijän sivuvaikutuksista? Ei siis mitään uutta auringon alla, mutta jotenkin mieli vain askartelee eri lääkkeitten lueteltujen sivuvaikutusten parissa. Johtuuko tämä siitä vai johtuuko tuosta? Punottiko naama ja keho aamulla lääkkeiden vuoksi vai siksi, että olen yöllä itseni kurttuun nukkunut? Johtuvatko pienet veripiskot niistossa pakkasesta vai myrkyistä? On tämä ihme pohdintaa, ihan niin kuin sillä olisi mitään väliä, miksi joku juttu kropassa krenaa. Norsukannutanpa kuitenkin tuon kärsäni, olenpa ainakin jotain tehnyt.

Yöllä käytin useaan otteeseen aikaa äänikirjan kuunteluun. Mentalisti, Camilla Läckberg ja Henrik Fexeus asialla. Krista Kososen ääntä tykkään kuunnella, mutta hiukan häiritsee tuossa toteutuksessa joiden jaksojen vaihtumisen olemattomat tauot. Ensin ollaan kahvilla ja heti samassa hengenvedossa seuraavalla näyttämöllä. 

Oma hommansa on siinä kuuntelun käytännön toteuttamisessakin, meikäläisen korvat ovat luultavasti jotain sekundakamaa, ei niissä millään meinaa korvanapit pysyä. Pitää vääntää ja kääntää ja sitten tyynyllä tukea tai yrittää pysyä hiljaa paikallaan, ettei putoa mihinkään. Eikä kuitenkaan kuulu molemmista yhtä aikaa. Moterneja vekottimia, ei boomeri osaa. Kuten ei sitäkään aina muista, että jos klikkaa sitä uniajastinta, kannattaa klikata myös kohdasta ”aloita”. On nimittäin pariin kertaan tällä viikolla jo  tullut kelailtua takaisin päin muutamia tunteja ja etsittyä kohtaa, mikä edes jotenkin etäisesti kuulostaisi tutulta. Viime yön kuunteluiden perusteella sain selville, että murhia tuossa kirjassa olikin tainnut tapahtua jo useampia, kuin mitä edellisillä ”kuuntelukerroilla” olin bongannut. Nyt arvelen olevani ajan tasalla.

Kun sitten aamu koitti tai ainakin torpan asujaimiston toinen osapuoli kampesi itsensä jalkeille, minä elättelin toiveita aamulenkistä. Nukutti vietävästi, mutta eihän sellainen toiminta kannattaisi, kun ei unta saa. Liike voisi tehdä hyvää. Toteutusvaiheeseen en tuon idean parissa päässyt, oli vielä sen verran pimeää ja pakkastakin reilusti yli 10 astetta. Hyviä tekosyitä, mutta jospa myöhemmin päivällä. Sen sijaan sain itseni sonnustautumaan uimakenkiin ja vetäisin hanskat käsiin, pipon päähän ja kylpytakkiin käärityneenä raahauduin laiturille. Eilen tuo ihana mies oli käynyt avantopumpun paikkaa säätämässä sen verran, että siellä on meikäläisenkin ruholle sopiva liotuspaikka. Pääsihän sinne tähänkin asti, mutta jonkin verran piti jään reunaa aiemmin väistellä, nyt ei tarvinnut. Mitään varsinaista uintipaikkaahan minä en talvella kaipaa, en tuolla lammessa ennätyksiä aio koskaan tehdä. Kivaa oli päästä hetkeksi lillumaan, tuntui, että ne lonkkasärytkin tuolla reissulla unohtuivat. Yllättävän lämpimältä tuntui vesikin.

Eiköhän tästäkin päivästä selviä vallan mainiosti. Pieniä nämä minun murheeni ovat monen muun ihmisen huolien ja surujen seassa.

Järjettömästi väsytti koko yön, mutta uni ei viitsinyt tulla mun kanssani saman peiton alle. Päätäkin särki. Se nyt ei ole mitään uutta, jo pitkään on ollut aina silloin tällöin pientä särkyä tuossa otsalla. Yleensä päiväaikaan jotain touhutessa sitä ei joko ole tai sitä ei huomaa, mutta iltaisin sitten. Uusi juttu tämä ei todellakaan ole. Siitä lienee jo vuosia, kun jälkikasvun pyynnöstä osallistuimme johonkin migreenitutkimukseen ja kävimme antamassa verinäytteitäkin sitä varten. Siihen liittyi pitkä kyselylomake, johon muistan tästä asiasta jotain jo maininneeni.

Illalla ruvettuani yrittämään nukkumista, tuo päänsärky oli kuitenkin tavallista voimakkaampi. Hetken mietin, viitsisinkö nousta Panadolille, mutta en jaksanut ryhtyä moiseen. Usein jännitän niskojani ja puren leukojanikin yhteen. Jonkinlaisen purukiskonkin syksyllä apteekista hain, mutta nyt se ei ollut suussa. Hiukan arveluttaa, miten se mahdollisten sytojen ehkä mukanaan tuomien suuongelmien kanssa toimisi. Ettei nyt ainakaan niitä aikaan saisi. Paitsi että todellinen syy on se, etten muista sitä laittaa illalla suuhun. Tai en tiedä, missä se just nyt on. Kaapissa vai patjan alla vai pesulaukussa edellisen reissun jäljiltä. Mä hukkaan nykyisin kaiken. Äsken etsin älyrannekettani. Eilen sytoissa otin sen pois  ja muistin siirtäneeni toiseen ranteeseen. Yöllä hoksasin, ettei se ole siinä. Novan pöydälle en tietääkseni jättänyt, koska ajattelin, että se siihen kuitenkin unohtuu. Se pöytä vielä kahden silmäparin voimin lähtiessä vilkaistiin. Vessan pöytä, laatikot, makkarin ikkunanlauta, sängynaluset, olkkari, kaikki katsoin. Takin ja pusakan taskut. Sohvatyynyjen välit. Sitten älysin vielä vilkaista housuntaskun. Looginen paikka, jos istuessa jotain pois käsistä laitat ja meinaat sen mukanasikin vielä pitää. Sieltä löytyi.

Mutta se päänsärky. Niskojani ja naamaani siinä yritin sitten rennoksi laittaa ja kun silmäluomet puristuksista vapautin, rupesin näkemään juttuja. Kaikille hiukan vanhemmille varmaan on tuttuja sellaset lasiaisen pisteet ja ”karvat”, joita näkökentässä liikkuu ja joihin ei saa katsetta kohdistumaan, eikö? Mulle ainakin on. Nyt mulle näytettiin jotain aivan muuta! Koko näyttötaulu oli täynnä kirjoitusta ja ilmeisesti jotain matemaattisia kaavoja. Sanoja, lauseita, monenlaisilla fonteilla, isommalla ja pienemmällä, sekaisin, eri asennoissa. Ikään kuin iso valkotaulu joltain vimmatun professorin luennolta täynnä kaikenlaista. Nämäkin tekstit liikkuivat hiukan niihin kohdistaessani, mutta eivät lainkaan samalla vauhdilla, kuin nuo lasiaiskarvat. Pystyin sieltä varsin hyvin erilaisia muotoja tunnistamaan, mutta koska ne eivät olleet minulle tuttuja sanoja, en yhtään pystynyt muistiin tallentamaan. Harmitti, ettei siitä saanut screenshottia! Jossain vaiheessa kaivoin läppärin esille ja rupesin selailemaan erilaisia aakkostoja. Yhden merkin olin tunnistanut, kyrillisistä Ю. Kreikkalaisten kirjainten pienet aakkoset saattaisivat olla osa noita näkemiäni merkkejä, samoin jostain itäisiltä mailta peräisin olevan näköisiä siellä oli. Ja matemaattisia merkkejä, sellaisia integraali- ja derivaatta-  tai mitä ihmejuttuja olivatkaan. En mene takuuseen siitä, näinkö varmassti numeroita, x ainakin vilahti.

Erittäin omituista. Toistui useamman kerran, myös sen jälkeen, kun olin välillä istunut ja ihmetellyt. Ja sitten yht’äkkiä enää ei. Samalla tajusin, että se päänsärkykin oli loppunut. Uni ei kuitenkaan tullut ja rupesin googlailemaan. Tiede-lehden keskusteluissa (kommentti 4/31) oli kiinnostavia juttuja. Olen onnistunut yöllä diagnosoimaan itselleni psykoosin esiasteen, skitsofrenian, aivorungon kasvaimen ja muita tumoreita pääkoppaan. Helsingin taidelaitosten ympäristön nykytilasta minulla ei ole tietoa, mutta yhdessä kohdasssa tuota juttua sanottiin: ”Kiasman taakse paikantuva vaurio tuottaa yleensä selkeämuotoisempia näköharhoja.” Melko selkeitähän nuo muodoiltaan olivat, joten nykytaide on oirehtimiseni varteenotettava syy. Wikipedia kertoo , että ”kiasmakohdassa vastinkromosomien kromatidit vaihtavat päitä. Joskus kromosomissa voi olla myös kaksi kiasmaa, jolloin kromatidin pää vaihtuu toisen kiasman kohdalla takaisin alkuperäiseksi.” Luultavasti tuossa päiden vaihtumisen kohdalla sain oman pääni takaisin ja se kipupää meni sinne, mistä oli tullutkin ja vei näkyni mukanaan.

Omasta mielestäni paras selitys tälle kokemalleni on se, että saatan olla Einsteinin inkarnaatio. Tuo näkemäni, erittäin viisaan oloinen muistiinpanokokonaisuus oli luultavasti suhteellisen uusi teoria. Jos sen saisi jonain iltana printattua, voisi yrittää kaupata sen sille samalle, joka kuulemma ne alkuperäiset suhteellisuusteoriamuistiinpanot just isolla rahalla osti. Raha kelpaisi, on tässä tulonalenemaa tiedossa keväällä.

Aamulla raportoin tästä puolisolle. Kuunteli otsa rypyssä ja tahdikkaasti totesi, että jos tämä toistuu, kannattaa ehkä pirauttaa Novaan. Katsotaan nyt, voihan tämä tietysti olla joko docetaxelin tai kortisoin sivuvaikutuksia tai sitten joku pääjuttu, mutta jos heille tuon Einstein-osuudenkin kertoisin, voisin päästä suoraan Novan osastolle A7. 

Nukkumaton yö joka tapauksessa. Aamupalaksi lisää kortisonia. Siitäkö johtui vai siitä, että ulkona oli siedettävä keli ja ainaisesti aterioimaan patistava siippa lähti toimittamaan asioita ruutukaava-alueelle ja jätti minut puuhastelemaan rauhassa, mutta ainakin minulla riitti virtaa lumitöihin, pullokaivon kannen sulatteluun, avantopumpun säätely-yrityksiin ja lumen alta löytyneiden vanhan laiturin porraspalkkien raahailuun parempaan talteen. En kehdannut ihan naapuriin asti tietä kolata, joten siirryin puhdistamaan lammen jäätä lumesta. Röpelöinen jää siellä alla on, tarvitsisi pientä jäädytystä, jos sille luistelemaan meinaisi. Minä en meinaa, luistimenikin lahjoitin monta vuotta sitten naapurille. Mutta jos joku joskus. Suunnittelin kyllä veden noutoa ämpärillä tuosta avannosta, mutta ymmärsin itsekin, että nyt kannattaa hiukan hellittää. Sopivasti ruutukaavamieskin palasi takaisin kotiin siinä vaiheessa, kun olin siirtynyt jäältä penkomaan autotallia. Adventtivalojen jatkojohtoa etsiskelin. 

Minut kuitenkin komennettiin syömään. Aakkosasemalla oli kaalikääryleitä tarjolla ja lähdimme valmiin pöydän ääreen. Vielä minulle ruoka maistui ja ihan normaaleja makuja tuntui olevan. Ehkäpä jouluna sitten en mitään enää maistakaan. Samalla reissulla hoitui päivän multikätkönkin kuittaaminen ja paluumatkalla kävimme pelastamassa yhden suklaakakun. ResQ rules! Se kakku odottaa nyt päiväkahvin aikaa jääkaapissamme.

Ennen kakulle pääsyä pitää kuitenkin vallata uusi alue. Olisi opeteltava pistämään itseään. Valkosolukasvutekijä valmiina käyttöön. Iik! Onhan minun osattava, jos tuo talon miesihminenkin aikoinaan itsensä piikittelyn oppi. Näitä sentään tulee vain kuusi kertaa koko aikana.

OSASIN!

Lieneekö viime yönä kuitenkin tämä päivä ja tulevat viikot jännittäneet vai illalla otetut kortisonitko pitivät hereillä normaalia enemmän, mutta kuitenkin sen verran repaleinen yö jo alkumetreillä oli, että mieluusti joskus kahden maissa poistuimme kätkölle. Illalla ilmestyi sellainen, joka liittyi tavallaan meidän omaan kätköömme ja oli kaiken lisäksi hyödyllistä lajia. Ei eiliselle kuitenkaan tuota ”tarvittu” yhtä paljon kuin tälle päivälle, eikä tykätty uhrata sitä mahdolliselle hunttihäviön alttarille. Kun sitten aamuyöllä huomasin, että hakemattahan se vielä oli, oli helppo vastata hereille havahtaneen ja omatoimisesti askeltaneen siipan ”Onko siellä tapahtunut mitään?” -kysymykseen, ettei ainakaan mainitulla multilla ole kukaan tapahtumia järjestänyt. Tilannehan muuttui kertaheitolla! Mahdollisuus ensilöytöön, vuorokausi oli vaihtunut eli aukkokin paíkkaantuisi ja kaiken lisäksi voisimme verestää vanhoja muistoja yön selkään ryntäämisen ihanuudesta. Tosin tässä ei nyt ollut kyse mistään extreme-maastoseikkailusta, ei siis kymmentuntinen sessio edessä, vaan ihan siivo kaupunkikeikka. Mukavaa oli kuitenkin, olkoonkin, että laitoin matkalla taskulampun taskustani autolaturiin ja siihen se sitten unhottui. Enpä viitsinyt kääntyä takaisin, kun kumppanilla oli valoa kaksinkin kappalein matkassa. Kynä, se kätköilijän tärkein väline minulla sentään oli, vaan oliko hällä? En mitenkään vihjaile, mutta miettikääpä sitä. FTF kuitattiin MINUN kynälläni klo 02.31 😊

Uni ei meinannut tuon yöjuoksunkaan jälkeen minuun tarttua, vaikka väsyttikin. Jalkoja paleli, mutta en raaskinut vieressä tuhisevaa ukkoa enää hereille kolistella menemällä kaapista sukkia hakemaan. Yritin peittoa kääriskellä varpaiden ympärille ja vetää itseni kippuraan, mutta sitten rupesi tuo polvi väittämään, ettei sitä ole suunniteltu moisia kerrosmuodostumia varten. Ei tuo painopeitto varsinaisesti ole mielestäni lämmittävä, vaikka hiostava se kelistä riippuen kyllä osaa olla. Jatkoin sitten varvasheiluttelua, kunnes joskus puoli kuuden jälkeen nukahdin. Tulihan siinä sitten reilut kolme varttia kuorsattua ennen kellonsoittoa.

Yhdeksäksi sitten Hoitokeskukseen. Parkkitaloa en sairaalalla ole koskaan nähnyt noin täytenä! Oli liukkaaksikin lattia siellä muuttunut, joten suosiolla hipsuttelin jalkakaistaleita myöten ovelle ja ulos. Sain tuon ihanan ukon mukaani, itse oli jo ajoissa tarjoutunut. Harmittaa, etten itse ollut vastaavaa ymmärtänyt tarjota, mutta toisaalta saattaa olla niinkin, että minähän olin tuolloin ehkä itse töissä 😐… Talon sisälläkin oli ilmoittautumisten äärellä paljon sakkia, mutta noihinpa ei tarvinnut jäädä norkoilemaan. Suoraan peremmälle vain! Se, mitä Novassa voi kritisoida, ne ovenavauspainikkeiden sijainnit. Aina joutuu pyörimään ja lukemaan teipattuja lappusia ja miettimään tarkoittaako esim. ”ovenavauspainike oikealla takana” lukuhetkellä oikealla takana olevaa, vai sitä, mikä on takanani ja oikealla sitten kun olen kääntynyt. Vähän joka lähtöön niitä siellä on ja sitten niiden viereen on erilaisia paperilappuja teipattuna. ”K2”, ”Henkilökunnan ovi.” No, eiköhän ainakin tuo reitti tule tämmän talven aikana tutuksi. Sen olen jo oppinut, että ovien vierestä avausnappeja ei kannata välttämättä etsiä.

Jäi ottamatta kuva tuosta K2-kyltistä. Eikös sen huiputtaminen ole jotenkin tavoiteltavaa? Siellä kuitenkin tänään olimme!

Eipä kovin kauan tarvinnut aulassa istuskella, kun tulivat jo nimeltä huutelemaan. Oli siipalle tuttu hoitaja, tapaus, jota minulle takavuosina kovasti kehuttiin. Tunnistaminen oli heillä molemminpuolista ja se tuntui hyvältä. Oli todella mukavaa, että juuri tämä Kati oli tänään minunkin hoitajani. Värjätty irokeesin tapainen hällä. Saimme molemmat mennä sinne pelipaikoille, eväskaapin kautta. Mehun otin, eikä tuota aamupalaa saattajalle tarjolla ole. Ymmärrettävää. Tilaa tippapaikoilla oli tuossa vaiheessa aamua vielä yllin kyllin – petejä vaikka kuinka paljon ja kaksi säädettävää tuoliakin tarjolla. Toiseen niistä istahdin ja sittenpä rupesikin homma etenemään. Voi kuinka arvostan suoraa puhetta ja huumorintajua, molempia tältä Katilta löytyi. Selitti jokaisen narahduksen, mitä tekee ja miksi. Osasi kertaheitolla tipankin laittaa ja teippasi sen niin hyvin kiinni, tokkopa helpolla olisi epähuomiossa irronnut. Lämpötyynyillä suonen huijasi näytille. Suolasivat minut ensin. Häkellyin, että minusta näemmä irtoaa jotain ”niin last season” -läppää, vaikka luulin olevani kovinkin omaperäisen kekseliäs. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Opin, eteen todellakaan ollut ainoa, jolla tilanteesta näin joulun alla on tullut mieleen tuoresuolattu kinkku. Lupasin nöyrästi, etten enää ikinä noita sanoja siellä päästä suustani. Ei Kati tuosta kiukustunut, hersyvästi nauroi. Ei myöskään luvannut antaa minulle ”älä sano näitä muka-vitsikkäitä lauseita tässä tilassa” -listaa. Aina välillähän iltapäivälehdissä on moisia kauppojen kassahenkilöiden näkökulmasta kirjoitettuna, joten kaipa niitä hoitajaperspektiivistäkin katsoen on olemassa.

Laittelipa sitten vielä pahoinvoinninestolääkettäkin minuun valumaan, mahtoikohan olla Ondansetron nimeltään tuo liemi. Tarvittaessa sitten huomenna kotona muuta lisäksi, jos alkaa etoa tai epäilyttää. Sittenpä olikin vuorossa se kuuluissa euroopanmarjakuusi. ”Tappaa talossa ja puutarhassa.” Sain kylmähanskat ja -sukat, kuulemma saattavat estää kynsien lähtemistä. Kynsilakastakin on moiseen apua, kertovat. Molemmista olin netin syövereistä jo lukenutkin ja hanskoja osasin kyselläkin. Kynnetkin saivat eilen jotain lakkaa, alussellaista, mutta täytyy ehkä hankkia ihan jotain väriäkin. Tai vaikka kaikki sateenkaaren värit, nythän on aikaa opetella taas tuo lakkaamishommakin. Joskus nuorena mulla oli monenvärisiä Cutexin lakkapulloja ja kaiken maailman kynsiin laiteltavia siirtokuvia. Sydämiä ja ankkureita ja mitä kaikkea niissä liuskoissa olikaan. Lempilakkani ostin joskus Vuoksenniskalta pääkadun varrelta. Se ei ollut Cutexia, merkkiä en muista, mutta väri oli tekstin mukaan ”electric blue”. Lähinnä helmäis-metallihile-vaaleanvihreää se sinisyysväitteistään huolimatta oli, ja siitä pidin! 

Mutta nuo kylmähanskat ja -tossut…pakkasesta suoraan, alushanskat ensin käsiin ja tossut omien sukkien päälle. Tänäkin aamuna välttelin ihan laiskuuttani avantoa, suihku oli olevinaan muka tarpeellisempi, joten oli vallan mukavaa saada tuollaiset viilennykset talon puolesta. Kylmähattua en edes kysynyt, ajattelin, että en tuon hiusshown vuoksi rupea mitään ylimääräisiä yrittämään. Tukka lähtee, jos ja kun lähtee.

Pakastesukat.

Siihen varsinaiseen tippaan eli docetaxeliin tai tuttavallisemmin dokeen takaisin. Ensimmäisen vartin Kati tuijotteli minua. Kuulemma ne mahdolliset allergiaoireet tuona aikana ilmestyvät ja silloin tarvittaisiin hänen ammattitaitoaan. Kaikenlaisia painontunteita rinnalla tai kovaa kipua selässä ja mitä kaikkea niitä olikaan. Vaikutti siltä, että minä ja doke olimme siinä suhteessa sovussa, koska en mitään tuntemuksia saanut. Eikun valehtelen, pienen ohimenevän hetken tippakädessä tuon vartin aikana tuntui jotain uutta, sellainen outo kihelmä jonkin verran kanyylin yläpuolella, mutta se oli sen verran lievää ja lyhytkestoista, että meni ohi, ennen kuin Kati sai edellisen juttunsa loppuun. En sitten siitä tullut edes maininneeksi.

Lientä tarjolla!

Hovidokumentoija joutessaan ikuisti tämänkin.

Sain hurjan määrän erilaisia oppaita, jotka käsittelivät niin ravintoa kuin hampaidenkin hoitoa. Siippa niitä siinä lueskeli ja ristiriitoja samalla bongaili. Sellaisen minulle referoidusta muistan, että hammaslääkärit eivät oppaassaan tietenkään suosittele jatkuvaa napostelua, mutta sytomyrkytetyn potilaan ruokahaluttomuudesta huolestuneet asiantuntijat siihen nimenomaan kehottavat. Kaikenlaista muutakin opastusta sain ja osaan varautua seuraavat ajat kantamaan toisessa taskussa ripulilääkettä ja toisessa ummetuslääkettä. Onhan sitä kauhun tasapaino pystyttävä säilyttämään. Ammutaan sitten varpusparvia kovapanoksilla, jos sellaista ohjelmassa on.

Sain myös unohtuneeksi tai hukkaamakseni luulemani maksusitoumuksen sitä mahdollista peruukkia varten. En edes ehtinyt sen perään kysellä eli aivan ajallaan ja oikean protokollan kautta se tuli. Samalla Kati sitten tarjoilikin pengottavakseni lahjoituksina tulleita sukkia ja pipoja sun muita myssyjä. Hypistelin virkattuja pipoja ja ommeltuja myssyjä. Yhden pipon valitsin, vaikka sitä nyt olemassa olevan tukkani päälle jouduinkin sovittamaan ja se saattaa löysäksi jatkossa osoittautua, ja kurillani rupesin tivaamaan, että ehkäpä sukatkin saisin? Sukille olisi aina tarvetta, mutta ne miellyttävimmän väriset olivat mielestäni aavistuksen isoja. Näiden mainittujen myssyjen kaavoihin taisinkin viikolla törmätä Siskolan sivuilla. Ompeleminen ei ole koskaan ollut juttuni, muuten saattaisin tuollaisia väkertää mukaani tuonne vietäväksi, ehkä itsellenikin pari tekisin kokeeksi. Jos joku tämän mahdollisesti lukeva henkilö noista myssyistä innostuu, huomatkaa, että kaavan laatija ei salli sitä käytettävän myyntituotteisiin. Rehellinen ihminen ottanee tämän huomioon!

PIPO!

Tuota myssyn reunaa ja lähtevää tukkaani mietin. Entäpä jos tämän kuontalon leikkaisi, länttäisi leikatusta reunastaan teippiin ja vähän liimalla vahvistasi. Sitten taittelisi teipin reunukseksi ja ompelisi siihen tarranauhan kiinni ja pipoon toisen. Saisiko pipoon siirrettävän ”hiuslisäkkeen” aikaiseksi vai tulisiko vain homssupään, kiroilua ja kämpän täyteen irtohiuksia? Hetki aikaa ideaa harkita, ennen kuin karvat kehnoksi ehtivät mennä.

Kati siitä sitten ponnahti ja sanoi lähtevänsä katsomaan, josko toisella puolella olisi lisää sukkia. Toppuuttelin, että ei tarvitse, en minä molempia kuitenkaan kehtaa viedä, mutta hän totesi olevan vallan joutilas hakemaan. Tuli tyhjin käsin takaisin. Totesin hälle tuossa vaiheessa (tai sitten tämä toteamus liittyi johonkin aivan muuhun hetkeen kuin tähän, en muistiini nyt luota), että mistähän teillekin oikein maksetaan, kun kaiken maailman joutuviin juoksemisiin on aikaa. Ohimenevän sekunnin murto-osan ajan luulin huumorin rajan nyt ylittyneen, mutta ei, kesti hän tämänkin ja jotain nasevaa heitti takaisinkin. Aivan loistava hoitaja, kunpa hän olisi minulla nuo tulevatkin kerrat 💓 Lupaan jatkossa edes yrittää olla asiallisempi.

Verenluovutus, kantasolurekisteriin kuuluminen, elinluovutus… kaikki loistavia juttuja, mutta nyt meillä bongattiin vielä yksi juttu: ruumiinluovutus! Tämä ei ollut minun keksintöni, puoliso oli töissä kuullut tästä asiakkaalta ja kotiin tullessaan oli innoissaan. Ei, meistä kumpikaan ei edelleenkään suunnittele kuolevansa, mutta tämähän on kiinnnostava vaihtoehto. Pitää vain välttää tarttuvaa tautia, leikatuksi tulemista juuri ennen kuolemaansa tai kuihtumista, jos aikoo kelvata lääketieteelle. Ei kannata kuolla myöskään liian kaukana siitä lääketieteellisestä tiedekunnasta, minne aikoo mennä. Eikä saa joutua ruumiinavatuksi eli täytyy kuolla asiallisesti. Eikä saa ensin luovuttaa elimiä. Joko kaikki kerralla lääketieteelle tai ei sitten mitään.

Tällaiselle peruspihillekin tämä on oivallinen vaihtoehto, eipä tarvitse siitä tuhkauksestakaan itse maksaa. Toki, jos haluaa sinne koskeen tai mereen tai vuorille, tuhkan saaminen omaisille saakka ei ole ihan ilmaista. Tosin eipä vainajan itse siitäkään tarvitse huolehtia. Tässä on se mahdollisuus, että jos hautuumaa (meidän tapauksessamme kuopiolainen, koska sikäläinen biolääketieteen yksikkö on meitä lähinnä ja sinne itseämme tyrkytämme) kelpaa, sekin kuuluu pakettiin. Vievät siis tuhkatkin kuolinpesästä, ellei toisin sovita. Sitä tässä mietin, mitä tarkoittaa tuossa luovutuskirjassa mainittu ”täysissä sielun ja ruumiin voimissa” olemisen vakuuttelu. Minun sielunvoimistani voidaan varmaankin olla montaa mieltä niin mielenterveyden kuin hengellisyydenkin kannalta katsottuna. Entäpä ruumiin voimat? Onko syöpään sairastunut tekonivelinen peruskivistävä tapaus täysissä ruumiin voimissa? Huolivatko tällaisen? Tätä täytyy selvittää, ettei perikunta turhaan elättele haaveita helpoista hautajaisista. Biolääketieteen laitos saa kohta minulta sähköpostia ☝

Poikkesin työpaikalla tänään ja pari jalat maassa oleviksi tietämääni työkaveria suostui pienesti valehtelemaan tuon täysissä sielun voimissa olemisen osalta eli ruumiinluovutuspaperissani on nyt todistajien allekirjoitukset. Piti oikein keskittyä, etten erehdyksessä sitä paperia jätä pomon postilokeroon sairauslomatodistuksen sijasta. Olisi saattanut hiukan hämmästellä hän. Perilliseltäkin tuli tiedusteltua, mahtaako kiihkeästi vastustaa tällaista ratkaisua. Väitti, että asiasta päättäminen ei kuulu hänelle, eikä siis vastusta. Fiksu tapaus, kenenkähän geenit hällä on? Jos Kuopio aikanaan meikäläisenkin hyväksyy opetusvälineeksi, saapa perikunta reilusti aikaa sen miettimiseen, mihin sen polttojätteen sitten tykkäävät lykätä. Ei kuulemma kovin pikaiseen tahtiin tuolta vaivalla balsamoituja tyyppejä takaisin luovuteta, kertoi eräs työkaveri.

Sitä paitsi hyvä, että jotain luovutettavaa on plakkarissa. En nimittääin saanut aikaiseksi mennä sinne parturiin vielä tässä vaiheessa, eikä noita irtoamiseen tuomittavia haivenia enää myrkytettyinä voi ruveta mihinkään peruukkitehtaille lähettämään.

https://www.uef.fi/fi/lahja-elamalle

https://www.kultainto.com/post/ilmaiset-hautajaiset-lahjoita-ruumiisi-tieteelle

Nyt on ruvennut pienesti jännittämään tuo ensimmäinen sytostaatti. Sopiiko se kummallinen marjakuusiuutecocktailwhateverseonkaan minulle lainkaan vai saanko siitä ensin jonkun anafylaktisen rajakokemuksen ja sitten ties mitä kipuja ja vaivoja… Opetellaanko täältä meiltä ajelemaan vauhdilla päivystykseen pumppuongelmien, punoitusten tai hengenahdistusten takia vai olisiko niin hyvä tuuri, ettei meikäläistä myrkyt liikoja heilauta? No, ainahan voi kuvitella olevansa menossa hunttiin eli ei tuo ripeästi siirtyminen uutta ole. Perheen edellinen myrkytetty selvisi loppujen lopuksi suhteellisen vaivoitta omasta taipaleestaan, ellei jälkipyykkiä oteta huomioon, joten luultavasti se oksenteluarpa ja muut pikavoitot osuvat minulle. 

Parina päivänä olen nyt tehnyt pihalla lumitöitä ja eilen kävin tarkastamassa, onko tuon ”meidän” lampemme ympärys säilynyt ennallaan. Pitkään aikaan en ole lampea kiertänytkään ja muutenkin tullut tänä syksynä liikuttua vähemmän – kiire, laiskuus ja väsymys, leikkauksen jälkeen muutenkin joutui hetken ottamaan iisimmin. Eilisten lumitöiden jälkeen istahdin tutkimaan tuota paperinivaskaani ja huomasin, että lumitöitä en saisi tehdä kuin vasta parin viikon päästä. Höh, silloin noiden lumien ajoittaminen meni hiukkasen pieleen. Silloinhan ne työt on tehtävä, kun ne pihalle ilmestyvät, mikäli aikoo pihaltaan autolla poistua! Joka tapauksessa leikkauksen jälkeisen aktivoitumisen myötä ne nukutuksessa kadonneet jalkakivut ja rannekanavaoireet (jotka myös loistivat liki kaksi viikkoa poissaolollaan!) ovat palanneet. Ja sitä ja tätä ja vaikka mitä vaivaa voisin luetella, vaan mitäpä se hyvejää (hyvänen aika – olenko kaiken muun riesan lisäksi piilevästi puolankalainen 😨).

Lumityöt.

Tuossa saamassani paperinipussa on myös lista peruukinostopaikoista. Niinpä, kyllä tuo pitkään kasvattamani tukka mitä todennäköisimmmin lähtee. Sairaanhoitaja tosin toppuutteli leikkaamista, totesi, että joillakin hiukset ovat vain harventuneet, mutta eivät varsinaisesti lähteneet. Eiköhän tuo sopivasti jouluun mennessä ole selvillä omallakin kohdalla, kuinka tässä käy. Tällä hetkellä en suuremmin peruukista innostu. Enpä muista joko jossain tekstissä hehkutin feikkitukkayritelmääni, mutta kai sitä saa omissa jutuissaan vaikka joka päivä tarinoida samaa, jos haluaa. Jos paremmin osaisin, tällaisia kuvassa olevia (mutta fiksumman näköisiä) tekisin monen värisiä. Juhliin varmaankin minulle tyypillistä kultalankaa ja glitteriä? Eh-hehe, eh-hehe. Vaikka kyllähän sellainen kimallehörhöke voisi olla jouluna oikein soma. Pitää varmaan ruveta harjoittelemaan. Työ neuvoo tekijäänsä, väittävät. Tuo toinen tekele ei vielä lopullista kohdettaan varmaksi tiedä, mutta senkin reunoihin voisi väkrätä ainakin testimielessä jonkinlaiset roikukkeet, jahka se ensin reunansa saavuttaa. Vaikka sellaiset virkatus kiharat, tiedättehän, ne sellaiset, jotka kipristyvät ylihypättyjen silmikoiden vuoksi. Sellainen eppuluokalla tehtiin virkattuun kissaan hännäksi. Jos tässä virkkuukoukkua kärsii käyttää. Onnistuin nimittäin jollain kummallisella tavalla oikean käden peukalonkin viikolla kolhimaan. Kaatopaikkakuormaa lastattiin ja jotain vanhan laiturin kyllästetolpan pientä pätkää kärryyn heittäessäni peukku sen kanssa osumaa otti. En oikein käsitä, mitä tuossa tilanteessa tapahtui, mutta koukistaessa tuo on kipeä. Ei siinä mitään näy, eikä se painelemisesta ole moksiskaan. Haittaa kuitenkin kaikenlaista, etenkin sellaisia hommia, missä pitää pinsettiotteella jotain puristaa. 

Feikkitukkayritelmä.

Toinen tekele.

Hiusten lisäksi lähtevät kuulemma myös kulmakarvat ja ripset. Minun tuurillani loput naamakarvat luultavasti vain terhakoituvat, eikä tästä ruljanssista kuitenkaan ole minkään muunkaan sheivaamisen korvaajaksi. Tosin joku naamakirjassa kirjoitti, että kaikki karvat lähtevät. Hmm… tällähän tavallaan siis säästää satasia, jos vertaa karvanpoistohinnastoihin? Brasilialaiset sokerointeineen kalvetkoot, kun eurooppalainen marjakuusi astuu näyttämölle!

Pienenä sivujuonteena: Oli jostain syystä pakko googlata, kirjoitetaanko tuo kalvetkoot vai kalvetkoon, koot-muotoon päädyin. Samalla ensimmäistä kertaa elämässäni törmäsin moduksiin ’jussiivi’ ja ’optaviivi’. Ja nyt varmaan joku toinenkin googlailee 😁.

Jo vuosia sitten olen esimiehelleni sanonut, että sitten, kun minun vuoroni on täyttää pyöreitä, en halua mitään julkisia juhlia ja puheita sun muita. Viimeksi asiasta keskustellessamme hän kysyi, että eikö edes kakkukahveja. Sanoin, että työkavereille voi kunta sellaiset puuhata, jos haluaa, en halua sen suhteen olla esteenä, mutta kahvit voi hyvin olla silloin, kun itse olen sillä palkallisella synttärivapaalla. Minusta on aivan kamalaa olla minkään juhlan tai huomionosoituksen keskipisteenä! Ylimääräinen palkallinen vapaapäivä olisi kelvannut, mutta nyt menee sitten sekin sivu suun! Oletan, että sitä ei voi siirtää jemmaan odottamaan töihinpaluun hetkeä? BTW, tuo mainittu hetki koittaakin sitten vasta kesän kynnyksellä, sairauslomaa minulle kirjoitettiin syöpäpolilta heti kättelyssä toukokuun loppuun. Muutama päivä töitä ennen kesälomaa (olettaen, että tuolloin työkunnossa olen). Ymmärrän, että sijaisen kannalta tämä on keljua, mutta ei minulla niin runsaita rahavaroja ole, että ehdoin tahdoin haluaisin omalta kohdalta rahan tuloa estää. On tuo kevään muutama kuukausi kuitenkin tuossa jo taloudellisesti hivenen kehnompaa aikaa. 

Keljua tämä on myös ”asiakaskuntani” kannalta. Ovat urallaan jo melkoisen monta laumanjohtajaa joutuneet kohtaamaan ja taas tämä vuosi menee rikkonaiseksi. En tätä kuitenkaan suunnitellut, mutta huomaan olevani työnantajalle melko kehno sijoitus. Ehkäpä siellä manaillaan, ettei taannoisissa YT-neuvotteluissa päädytty kunnan ja näiden ns. asiakkaiden kannalta kohdallani parempaan ratkaisuun. Tällä nyt mennään kuitenkin, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Enkä aio ruveta tässä muiden ihmisten harmeja harteilleni kovin aktiivisesti ottamaan.

Ulkona pakkasta -15°C, auto on piuhassa, joten jospa tästä painuisi ensin hakemaan polttopuita puukuurista (mummolassa käytettiin tuota sanaa, pidän siitä, vaikkei se yleensä sanavarastooni kuulukaan), sitten poikkeaisi päivän multikätköllä. Noita on tullut yhdessä joitakin etukäteen selviteltyä näitä tällaisia päivä varten, kun emme ole molemmat yhtä aikaa paikalla. Seuraava ”pakollinen” kätköreissu osuukin sitten tuolle ensimmäiselle sytopäivälle. Nähtäväksi jää, jaksanko purkille edes seuraksi vai vaihtuvatko meillä aukkopäivien yksinkätköilijän roolit. Seutukunnan kätköttäjät voisivat itse asiassa hivenen kysellä, milloin meillä mitäkin kätkötyyppiä tarvitaan ja noina päivinä kiikuttaisivat tänne meille lokikirjan kirjattavaksi. Vink, vink 😀