Varmaan parikymmentä vuotta olen silloin tällöin lausahtanut ääneen, että ”taas on yksi päivä lähempänä eläkettä”. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että monia asioita on jo se viimeinen kerta takana. Ei enää yhtään arviointia, ei yhtään joulujuhlaa (kohta ei enää yhtään kevätjuhlaakaan), ei yhtään leirikoulua tai luokkaretkeä, ei yhtään sellaista vanhempainiltaa, josta olisin itse vastuussa, ei yhtään oppikirja- tai koulutarviketilausta, ei uhkaa tulla valituksi mihinkään koko lukuvuoden kestävään vastuutehtävään… Ei aavistustakaan, millainen työkuva minulla syksyn viimeisinä, enintään 38 työpäivänä, tulee olemaan. Toiveen olen esittänyt, että ei alakoulua, eikä enää mitään uuttaa opeteltavaa. Kaipa tuo ennen elokuun puoliväliä selviää, mitä leipänsä eteen syksyllä tekee.
Tänään kevätkahveilla samaa vuosikertaa oleva kollega sai eläkemuistamisensa ja muisteli siinä sitten omaa työuraansa. Itse en voi sanoa samalla tavalla, kuin hän. En ole työtäni milloinkaan rakastanut. Koskaan en opettajaksi halunnut, päin vastoin. Mitä tahansa muuta, paitsi opettaja. En tiedä, olisiko ollut helpompaa, jos suorilla olisin keksinyt opiskella jonkin aineen opettajaksi, enkä hakenut ja yllätyksekseni myös päässyt luokanopettajakoulutukseen. Menin helpoimman kautta: Tuohon maailmanaikaan 1980-luvun alussa OKL:een ei tarvinnut lukea pääsykoekirjoja. Huonoimmilla pisteillä naispuolisista hakijoista mukaan pääsin ja sille tielle sitten jäin. Tulihan tuota nelivuotista koulutusta peräti kahdeksan vuotta hinkattua. Perheen perustaminen ja työnteko hiukan hidasti valmistumista, enkä sitten ehtinyt saada virkaakaan tarpeeksi ajoissa, jotta olisin päässyt valitsemaan eläkeikääni. En itse asiassa edes tiedä, mihin se valinta oikein perustui ja ketkä saivat valita, mutta moni ikätoveri on saanut jäädä jo 60-vuotiaana opehommista eläkkeelle.
En milloinkaan ole ollut hyvä luokanope. Ne monitaiturin ominaisuudet ovat loistaneet poissaolollaan. Oikeat Opettajat vetävät kaikki taito-ja taideaineiden tunnit tuosta vain, ymmärtävät erilaisia oppilaita, osaavat kannustaa ja keksivät eriyttäviä tehtäviä, valmistavat materiaaleja, kehittelevät erilaisia opetusmenetelmiä jne. Minä olen käytännössä käynyt selviytymistaistelua jotakuinkin 35 vuotta. Jossain määrin jokainen työpäivä on ollut jotain roolin vetämistä. Opetusalan asiantuntijan osan näyttelemistä. On joukkoon mahtunut hyvänkin mielen hetkiä, tiedän sen, mutta en koskaan ole osannut pitää itseäni hyvänä opettajana. Sitä paitsi liian herkästi olen vastoinkäymisiin ja ongelmatilanteisiin tunteella reagoinut. On siinä ollut työnantajallakin ihmettelemistä, kun on pohtinut, miksi tällainen on otettu hommiin ja kuinka tätä nyt pitäisi käsitellä, että päästään kunnialla eteenpäin. Olen aika kalliiksi vuosien varrella työnantajalle tullut niin uupumisen kuin muidenkin sairauksieni vuoksi.
Onneksi tuosta ei enää tarvitse kauan huolta kantaa. Viimeinen kesäloma edessä ja syksy ehkä menee vaikka päällään seisten. Ja kukapa tietää edes huomista päivää.
On ollut vaikea kirjoitella yhtään mitään kuluneen talven aikana. Mielen päällä on talven mittaan ollut suuria asioita, joille ei mitään ole voinut ja joiden paino on ahdistanut. Asioita, joista ei oikein ole voinut puhuakaan, koska ne eivät omia asioitani ole. Se avuttomuuden tunne, kun ei voi toisiltakaan heidän ahdistustaan poistaa. Voi vain odottaa ja toivoa. Mikään ei itse asiassa ole muuttunut, mutta kun aika kuluu, eikä muutosta myöskään ikävämpään suuntaan ole tullut, on helpompi hengittää. Toivon sydämestäni, että parempaan suuntaan meneminen jatkuu ja menneet ovat menneitä.
Kesäsuunnitelmia ei oikeastaan ole. Ehkä jossain olisi hyvä käydä vieraita maisemia katselemassa. Ei vielä tiedä. Jos nyt ensin tämä kevät taputeltaisiin valmiiksi.