Pahoittelen, että naamakirjakavereilleni kuvat ovat luultavasti jo ”niin nähtyjä”. Teksti olisi joka tapauksessa ollut naamakirjaan liian pitkä ja kuitenkin halusin tästäkin muistiin asioita laittaa. Itsepä valitset, luetko ja jos aloitat lukemaan, mihin saakka luet. Pakko ei kuulemma ole kuin syntyä ja kuolla, kaikki muu siinä välillä on useimmiten ainakin jossain määrin vapaaehtoista, sanoi isäni. Tässä siis epämääräisiä muisteloita neljän yön mittaiselta Pariisin-reissulta. Loogisuutta tekstistä on turha hakea, eikä kirjoitusvirheiden bongaamisesta mitään palkintoa saa. Virheitä löytyy taatusti.
Tyypilliseen tapaamme emme tätä reissua juurikaan suunnitelleet, juolahti vain loman alkaessa mieleen, että jossain voisi ehkä käydä. Pitkään aikaan ei oikeastaan ole ollut hinku minnekään kauemmas mennä, emmekä koronan alkamisen jälkeen ole käyneet kuin kerran ulkomailla. Haaparantaa ei tässä yhteydessä ulkomaaksi lasketa. Eikä Ahvenanmaata, vaikka Geocaching niin tekeekin. Siinä sitten googlailimme ja Pariisiin päädyimme. Ei tästä tullut sen kummemmin kenellekään edes kerrottua, anoppi ja lankomies kuulivat asiasta siipalta, tytär tuli informoiduksi sillä, että matkustusilmoituksesta meni viesti hätäyhteyshenkilölle. Hän sitten tiedustelemaan, että jaha, mihinkäs sitä ollaan menossa. Sen verran oli tässä niukkamatkaisten koronavuosien aikana säästynyt kertyneitä Finnair-pisteitäkin, että saimme businessluokan lennot hintaan 100€/turpa. On se luksusta, ohituskaistaa pitkin turvatarkastukseen ja koneeseen, pääsy loungeen ”ilmaisten” eväiden ääreen ja ihan Iittalan kipoista lennon aikana tarjoilut. Kun lisäksi on pelkillä käsimatkatavaroilla liikkeellä, ei tarvinnut sen kummemmin mitään miettiä.
Turvatarkastus Helsingin päässä oli luvatun sujuvaa. Ei tarvinnut enää nesteitä esitellä erikseen, eikä vetää läppäriä näkyville. Siellä se meni samassa laukussa ja kaukalossa muiden matkatavaroiden kanssa. Polvi odotetusti vinkui metallinpaljastimessa, ja vaikka heti näkivät, että polvihan se siellä, pääsin kuitenkin jälleen kopeloitavaksi. Ja tyhjentämään taskuista kaiken sellaisenkin, minkä ei pitäisi vinkua. Eipä mitään, hyvä että ovat tarkkoja. Siipan matkalaukku pyöri hihnalla moneen suuntaan, ennen kuin sekin turvalliseksi todettiin. Paluumatkalla Ranskan päässä oli voimassa entiset käytännöt – nesteet esille, läppäri omaan kaukaloonsa, eikä heidän laitteensa kertoneet tarkastajalle mitään minun polvestani. Pitkään ja hartaasti tutkivat minua ja kengänpohjatkin lopulta skannasivat.
Näistä koneiseen siirtymisistä pitää omat sössimiseni mainita erikseen. Olin onnistunut Helsingin päässä tarkastuskortin jo ollessa esillä sipaisemaan kännykän näyttöä siten, että huomaamattani menin siipan kortilla portista. Kukaan ei mitään kysellyt. Se siitä seurasi, ettei siippa poloinen enää päässyt omalla kortillaan. Henkilökunta siinä sitten neuvomaan, että nyt taisi rouva tulla herran kortilla, joten jospa herra sitten sitä rouvan korttia vuorostaan käyttäisi. Näin tapahtui. Herra katsoi rouvaa moittivasti päästyään portista samalle puolelle rouvan kanssa. Paluumatkalla osasin käyttää omaa korttia, mutta ajatus katkesi siinä vaiheessa, kun passia kysyivät (sitäkään ei Helsingin päässä kyselty). Näytin passin, minkä jälkeen minulla olikin sitten jo kaksi kättä varattuna (passi ja kännykkä), joten mieli kertoi kaiken olevan kunnossa ja jatkoin eteenpäin. Siippa siellä portilla rykimään, että jospa rouva nyt tuon matkalaukkunsa kuitenkin tuosta ottaisi mukaansa porttia tukkimasta. Juu, palasin sen ottamaan. Ei kuulemma saa jättää laukkuja kentillä vahtimatta.
Minun pitää päästä useammin matkaan, rutiinit ovat unohtuneet. Kohteeseen siis kuitenkin pääsimme.
Sujuvat yhteydet tuolta CDG:n kentältä kaupunkiin on – kunhan nyt ensin on kävellyt koneelta puoli päivää sinne, mistä juna lähtee. Kohtalaisen suuri kenttä. Ei tarvinnut itse tuossa vaiheessa edes miettiä, miten hotellille kannattaisi mennä, koska lipunmyyjäimmeinen lykkäsi kartan käteen, piirteli ympyröitä tyyliin ”tässä ollaan, tuossa hyppäätte pois ja siirrytte vastapäiseen metroon ja sitten tuossa pois”. Yhteensä meiltä kahdelta 22,90 € (vuodenvaihteessa hinnat olivat nousseet, paluulippu samalle välille maksoikin jo 23, 60 €) Olisi toki voinut heti suorilla osaa viiden päivä lipun, jolla olisi nämä lentokenttäkyyditkin hoitanut, mutta koska meillä ei ollut aikomusta ihan Suur-Pariisin laitamilla muuten liikkua, tuo olisi ollut turhaa rahanmenoa. Nyt pärjättiin varsinaiset turistipäivät kolmen päivän lippusella (30€/hlö).
Hotellille meno oli hiukan kätkölle menemisen tapaista: Pöljänpolkua perille, paluu sitten lyhyempää reittiä. Gare de Lyonilta olisi tietävämpi osannut ulos fiksummallekin puolelle, hiukkasen tuli tuossa vaiheessa turhaa kävelyä. Lopulta joka tapauksessa perille päästiin. Hotelli oli siisti, 9-kerroksinen pytinki, Appart’city Collection Paris Gare de Lyon, 12. kaupunginosassa. Yleensä tykkäämme mahdollisimman ylhäällä olevista huoneista, mutta nyt jouduimme kolmanteen kerrokseen, koska toivomamme hivenen tilavampi huone oli alempana. Hyvät sängyt, keittiönurkkaus varusteineen, kunnollinen jääkaappi, mikro ja hella, joten ihan omin eväinkin tuolla olisi pärjännyt. Hotellin vieressä oli kaiken lisäksi ehta Lidl eli omavaraisuus oli mahdollistettu sitä haluaville. Yksi iltaruoka tuolla lämmiteltiin, muuten loman kunniaksi hyödynsimme kaupungin tarjontaa. Kylpyhuone oli suuri ja suihkukoppi kerrankin sellainen, mistä ei tipan tippaa tullut suihkun aikana ulkopuolelle! Oikeastaan ainoat miinukset huoneessa olivat ne, etteivät nojatuolit olleet pehmustettuja (tosin toisin kuin monissa kotimaan hotellihuoneissa, niitä sentään oli kaksi kipaletta) ja ulkovaatteille ei ollut henkareita, vaikka selvästi ”eteisessä” oli peili, jonka yhteydessä olisi ollut tanko henkareita varten. Muutenkin säilytystilaa oli niukanlaisesti, mutta eipä tuota tavaraakaan mitenkään kohtuuttomasti mukana ollut. Tallelokerokin oli, mutta edellinen oli jättänyt sen lukkoon, eikä se siis auennut meidän huoneemme avaimella, kuten olisi pitänyt. Respan miekkonen kävi sitä ihmettelemässä ja todettuaan omin silmin punaisen valon lokeron ovessa, antoi avaimen. Hänen poistuttuaan tutkimme kaapin käyttöohjeita ja fiksasimme tilanteen. Eipä tuossa muuta tarvinnut, kuin koodata avoin kaappi uudelleen tuolle meidän avaimellemme. Ei tiennyt henkilökunnan edusta moista loogista juttua. Minun siippani tiesi.
Tuli tuossa mainittua kaupungin ruokatarjonta. Ensimmäisenä iltana kävimme lähistön ravintolassa ruokailemassa. Kun tuli maksun aika, siipan kortti ei toiminutkaan. Eipä hätää, minun korttini samalle tilille toimi moitteettomasti ja pääsimme nukkumaan. Seuraavalla kerralla siinä samassa paikassa tapahtui sama homma. Seuraavana aamulla Aktia-pankki oli lähettänyt viestin: Oli kuulemma epäilyttävää toimintaa ollut kortilla ja olivat sen sulkeneet. Pyysivät soittamaan mahdollisimman pian. Siitäpä siippa sitten soittelemaan ja tiedustelemaan, mikä pankin väkeä nyt niin epäilytti. Se, että korttia oli käytetty lauantaina Vantaalla ja sitten jo sunnuntaina Pariisissa. Heidän mielestään se oli mitä ilmeisimmin siis joutunut voron näppeihin. Hertsyykkeri sentään! Hyvähän se toki on, että oma-aloitteisestikin vahtivat asiakkaittensa raha-asioita, mutta ei heillä sitten mieleen tullut, että jotkut lähtevät Vantaalta ulkomaille? Ja erikoista, ettei minun korttiani suljettu. Sama tilannehan silläkin oli.
Kortti joka tapauksessa saatiin takaisin käyttöön.
Hotellin aamupala oli ranskalaiseksi aamiaiseksi vallan kelvollinen. Oli kokkelia, nakkeja, kurkkua, tomaattia, juustoa ja tietenkin valkohomejuustoa. Kinkkua ja kalkkunaakin löytyi, samoin jugurttia, muroja sun muita sellaisia ja hedelmäsalaattia ynnä mehuja. Ja tietenkin croisantteja leipien lisäksi. Jotain vihreää piirastakin oli, se ei miltään maistunut ja ensimmäisenä aamuna myös kinkkupiirasta, joka puolestaan maistui, mutta oli turhan suolainenkin. Saattoipa olla muutakin, joka tapauksessa sen verran tarjolla, että päivän sai hyvin käyntiin.
Hotellin edestä kulki bussi nro 29. Kerran sitä taisimme hyödyntää, muut reissut tuli kuljettua jomman kumman muutaman sadan metrin päässä olevan metroaseman kautta. Hyvin toimii Pariisin kuljetussysteemi, selkeästi opastettuja reittejä ainakin enimmäkseen. Tällaiselle kieltä osaamattomalle ei vain asemien nimet millään tuntuneet jäävän päähän. Useamman kerran piti matkan varrella tarkistella, että jokos me ollaan ja missäs me ollaan. Sitä paitsi liikuntaesteisen kannattaa täällä pysytellä metroasemilta pois. Aika harvassa hissiä huomattiin. Ehkä ei niitä huomattu, koska ei kaivattu.
Onhan meillä aiempaakin kokemusta suurkaupungin vuodenvaihteen metroista, Lontoosta vuosien takaa, joten ei nämä ruuhkat yllätyksenä tulleet. Muuten ihan kelvollista matkantekoa, joskus pääsi jopa istumaankin ainakin toinen meistä, mutta mikäs tuolla on seistessäkin. Ja kyllä sinne sekaan mahtuu, kun vain tunkee itsensä johonkin väliin. Suuremmin mitään ilmiflunssaisia ihmisiäkään ei viereen osunut lukuun ottamatta ensimmäistä kentältä kaupunkiin tulevaa junaa. Lienenkö siksi saanut istumapaikan eräältä miesmatkustajalta, koska vastapäätä istui nuori räkäinen ja yskivä nainen. Vasta kun eräs toinen junaan noussut miesmatkustaja tuota naista vilkaisi, puisteli toruvasti päätään ja veti maskin omalle naamalleen, tajusin itsekin laukusta maskin etsiä. Tokkopa siitä tuossa vaiheessa ainakaan suurempaa suojaa itselle oli, mutta mieltä se ehkä rauhoitti.
Myönnettävä on, että kätköjen viitoittamaa tietä tälläkin reissulla enimmäkseen kuljimme. Ei se huono homma ole, ei lainkaan, koska useimmiten sillä systeemillä näkee juuri niitä näkemisen arvoisia paikkoja. Tai sitten ei. Välttämättä jonkin sivukujan rännintakuinen ole se tyypillisin turistinähtävyys. Ensimmäisten käyntikohteidemme joukossa oli Villa Seurat -niminen katu, jonka varrelta löytyi tietoja erääseen multikätköön. Lyhyt kadunpätkä, jonka talojen seinien yksityiskohdista oli otettu kuvia. Piti löytää oikeiden talojen numerot, jotta pääsi laskemaan koordinaatteja. Pari ensimmäistä olimme jo hoksanneet, kun mies polkupyörineen saapui kotinsa oven edustalle. Kummastuneena turisteja silmäili, joten katsoimme parhaimmaksi hänelle selittää, että kuvia tässä vain katselemme ja yritämme löytää oikeita kohteita. Hänpä innostui, heti tiesi mistä talosta mikin kohta on kuvattu. ”Tämä tuolta, tämä tuosta vierestä, tämä tuolta remontissa olevan talon suojapressujen takaa…”. Oli vallan mukava kohtaaminen, kannatti tuolla poiketa siitä huolimatta, ettei kätköä löytynyt. Eipä tainnut edellinenkään löytöloggauksen tehnyt olla sitä oikeasti löytänyt.
Koska multia kuitenkin mielimme, poikkesimme sellaisen perässä Montparnassen hautuumaalla. Yleensäkin suurten kaupunkien hautausmaat ovat kiinnostavia kohteita, vallankin, jos vanhoja ovat. Minua viehättää niissä se, että hautamuistomerkit ovat persoonallisia. Samoin eteläisempien maiden tapa laittaa toisinaan vainajan kuva hautakiveen tai rakentaa koko suvun vainajille oma mökki hautausmaalle on kiinnostava. Täällä oli lisäksi näiden vanhojen muistomerkkien seassa joitakin erikoisia hautoja, joille tämä multi johdatti ihmettelemään. Sen suuremmin ei ole tietoa näiden ihmisten elämäntarinoista, mutta jotain erikoista heitä on jälkeen jäänyt. Tämän kuvan haudan viestin tulkitsen itse niin, että joku haluaisi viimeiseen saakka pitää kiinni rakkaasta ihmisestä. Sitä en tiedä, mitä taiteilija on sillä halunnut viestiä. Minua tuo kosketti.
Uudenvuodenjuhlinta vielä siinä vaiheessa, kun itse olimme liikkeellä, oli sangen maltillista. Ei näkynyt omien juomien juojia (ellei lasketa heitä poloisia, jotka elämäänsä kadulla viettävät), eikä omien rakettien ampujia. Ehkä Pariisin järjestyssäännöt moisen paukuttelun kieltävät. Meillä oli tarkoitus hakeutua nauttimaan Riemukaaren kansanjuhlasta. Samoin teki muutama muukin. Katuja oli suljettu jo hyvissä ajoin kaikelta kulkemiselta, samoin joitakin metroasemia. Sen verran lähelle mentiin, että Riemukaari näkyi.
Joitakin kortteleita senkin jälkeen kuljimme muiden rientäjien mukana suunnilleen iltayhdeksän kieppeillä siihen saakka, kunnes jälleen oli katusulku. Ei varmuutta, oliko tuossa jonkinlainen turvatarkastus, mutta muutama ihminen kerrallaan ajoittain näytti pääsevän poliisiauton ja talon seinän välistä eteenpäin. Mieli teki jatkaa, mutta onneksi järki puuttui peliin. Kuinka ihmeessä liki 30000 askelta teputtaneet jalat jaksaisivat enää seistä kolmea tuntia muiden seassa ja sen jälkeen yrittää jollain keinoin hotellille? Lähdimme etsimään paluumetroa. Ensimmäinen oli remontissa, toinen jo siltä illalta suljettu, joten askeleita tuli. Lopulta olimme perillä joskus ennen puolta yötä ja päädyimme katsomaa televisiosta Riemukaaren tapahtumia. Hyvä niin, koska uutisten mukaan paikalla oli yli miljoona ihmistä. Pitivät tapahtumaa myös hyvänä harjoituksena olympialaisia silmällä pitäen.
https://www.francetvinfo.fr/monde/nouvel-an-2021/nouvel-an-plus-d-un-million-de-personnes-rassemblees-sur-les-champs-elysees-pour-celebrer-le-passage-a-2024_6277026.html
Olisihan se ollut kokemus tyyliin ”once in a lifetime”, mutta ei nyt pystynyt.
Uudenvuodenpäivänä lähdimme jälleen keskustaan. Emme edellispäivänä juuri samalla seudulla olleet poikenneet, emmekä siis tienneet, että siellähän oli suurehko tivolialue aivan Concorden kupeessa! Lienee jonkinlainen joulunajan huvipuisto, koska ei sitä siinä ainakaan viimeksi kaupungissa vieraillessamme ollut. Valtava maailmanpyörä ja jättimäinen venkutin, sellainen, mihin ihmiset jonottavat päästäkseen kiljahtelemaan pää alaspäin. Oli siellä karusellejakin ja vekkuloita sun muita, sekä tietenkin kaikenlaisia ruokakojuja. Me emme noita vieri vieressä olleita kojuja huomanneet ”ajoissa”, vaan poikkesimme syömässä valtavassa teltassa, jossa oli pöytiintarjoilu ja joulumusiikkia taustalla. Yhteinen huomiomme oli, ettei se ulkomaankielellä häirinnyt juurikaan. Ruoka oli hyvää ja tarjoilija erinomainen vanhempi naisihminen. Olimme tilanneet puolen litran viinikarahvin. Hän toi meille karahvillisen vettä, jota emme tilanneet ja minä ilmeisesti olin näyttänyt huolestuneelta. Vaikka mitään en sanonut, hän kiirehti rauhoittelemaan. ”Tranqilo, madam, wine is coming!” Oli tippinsä ansainnut.
Huvipuiston jälkeen suuntasimme Eiffelin likelle kätköä silmälläpitäen. Mukavasti Google Maps neuvoi bussipysäkille ja kertoi, että nopeasti olette haluamassanne kohteessa, vain 20 minuuttia menee matkaan kaikkineen. Siinä sitten pysäkillä seisoskelimme ja katselimme hitaasti ohi lipuvaa autojonoa. Järkyttäviä välejä kuskit pitivät, eikä yksillä vihreillä valoilla kovinkaan monta autoa risteyksestä läpi ehtinyt kerralla ajaa. Yht’äkkiä jonossa näkyi massasta poikkeava auto: punainen Lada, kyljessä tekstejä kyrillisin kirjaimin. Näytin kuskille peukkua ja hänpä ilahtui kovin, oikein nojautui apukuskin puolelle ja leveä hymy kasvoillaan näytti kovasti peukkua takaisin. Jos oikein rekisterilaatasta tulkitsin, mahtoi olla moldovalainen hän. Tai ainakin auto.
Bussia ei vain ruvennut kuulumaan. Pitkän ajan kuluttua se viimein saapui ja rupesi matelemaan nykäys kerrallaan eteenpäin. Melkoisesti porukkaa kyydissään. Polkupyöräilijät ohittivat meidät sujuvasti, samoin yksi lenkkeilijä eteni ruuhkan seassa jouhevammin kuin tällaiset moottoroituun etenemiseen turvautuneet turistit. Lopulta olimme siellä missä pitikin. Matkaan kului sen parinkymmenen minuutin sijasta lopulta tunti laskien siitä, mikä oli alkuperäinen aikataulu. Eiffeliä itseään olimme jo tarkastelleet aattona sekä kauempaa, että lähempää, joten emme sinne enää tunteneet tarvetta lähteä. Riitti, että löysimme asuntolaivojen parkin reunalta ”postilaatikkorivistön” ja osasimme toimia oikealla tavalla. Tulipa kätkötilastoihin taas yksi kätkötyyppi Pariisin puolelta.
Montmartrelle olisi päässyt funikulaarillakin ja jopa ihan tuolla jo ostetulla lipulla, mutta oli sen verran pitkät jonot, että tyydyimme portaisiin. Parit kerrat meikäläisen piti hengitellä matkalla, mutta yllättävän kivuttomasti matka kuitenkin eteni. Ylös päästyämme totesimme, että huipulla tuulee. Kävi melkoinen puhuri, läheltä joltain karkasi sateenvarjo käsistä ja paiskautui kauempana päin lastenrattaita. Onneksi rattaat olivat siinä asennossa, ettei lapselle jäänyt tapahtuneesta luultavasti edes mielikuvia. Varjon omistaja saattoi säikähtää enemmänkin. Polkupyöriä oli kaatunut siellä sun täällä, ei sentään ajossa olleita. Sacré-Cœureen emme jääneet jonottamaan, onhan noita kirkkoja sisältä nähty. Ulkoakin päin se on komea, ihmettelemisen arvoinen.
Hetken tuijottelimme maisemia lukkoaidan vieressä. Kaupustelija siellä olisi mieluusti meillekin lukon myynyt, mutta emme tarttuneet tarjoukseen.
Muuten vain muutamia kortteleita tuolla kierrettiin, ennen kuin sitten sillä funikulaarilla alas tulimme. Hyvin mahtui kyytiin, jonottamatta. Vanhempi herra minulle vierestään istumapaikkaa tarjosi, rouvansa tyytyi seisomaan tuon matkan. Otin tarjouksen vastaan. Siinä me kaksi länkkäkäpälää sitten istuimme.
On oletettavaa, että joka päivä söimme pari ateriaa, mutta tunnustan, etten muista aivan kaikkia ruokia, joita söin. Parit sipulikeitot totta kai, joku lasagne, joku Burgundin pata. Tonnikalapihvi. Lohta ja kanaa. Ja yksi tarte tatin, totta kai. Syötyä tuli ja ranskalaiseen tapaan viiniä ruuan kanssa nautittua. Vaaka kotona kertoi tapahtuneesta karulla kielellään.
Seuraavaa reissua varten pitää muistaa, että Latinalaiskortteleissa olisi ruokatarjonnan suhteen vallan mainiota asustella. Toki yöt saattavat olla rauhattomampia kuin tuolla syrjemmässä, mutta kyllä se elävyys kiinnostaa. Muutenkin pidän kovasti siitä, että kaupunki on täynnä erilaisia ihmisiä. Turisteja toki paljon, mutta paikallisväestössäkin on kirjavuutta tällaisen syrjäseudun kasvatille ihmeteltäväksi. Ihonvärejä moneen lähtöön, uskontojakin katukuvassa sulassa sovussa sekaisin. Metroon nousi nuori nainen vanhemman miehen kanssa, luultavasti intialaista taustaa. Arveluani vahvisti se, että nainen piti kainalossaan jotain kirjaa, jonka kannessa komeili Ganesha. Eräällä sivukadulla vaihdoin pari sanaa iäkkäämmän musliminaisen kanssa. Hän ilahtui, kun olin pysähtynyt kuvaamaan kantaaottavaa rasismin ja islamofobian tuomitsevaa tekstiä talon seinästä. Peukutin tekstiä ja hän hymyillen peukutti takaisin.
Paluumatkalla lentokentälle ei junassa ollut ruuhkaa. Joltain asemalta kyytiin oli noussut mies, joka kulki vaunun läpi jakaen ihmisille kortteja, joissa toisella puolella luki asia englanniksi, toisella ranskaksi. Asia oli lyhykäisyydessään se, että hän asunnottomana, kahden lapsen isänä, toivoisi euroa tai kahta, jotta elämä olisi helpompaa. Kortin hän toivoi saavansa takaisin. En tiedä, oliko tarina tosi, mutta luulenpa, että ihminen jolla olisi muita mahdollisuuksia, ei välttämättä aivan vapaaehtoisesti vietä aikaansa junissa asettuen ventovieraiden alentuvien katseiden alle. Hänelle vitonen kortin mukana sujautettiin, kun hän palasi kortteja keräämään. Hän ilahtui suunnattomasti, kovasti kiitteli ja oli jo ottamassa askelta pois päin, kun keksi, että voi antaa meille jotain kiitokseksi. Ei hyväksynyt estelyitä, eleillään osoitti, että olisi loukkaavaa, jos kieltäytyisimme. Saimme hänen matkaeväänsä – kaksi vielä pakkauksessaan olevaa croisanttia. En tiedä, mitä olisin ajatellut. Hävetti ottaa ne vastaan, mutta emme halunneet häntä loukatakaan. Me poistuimme kentällä junasta, hän jäi oviaukkoon seisoskelemaan palatakseen takaisin. Huomatessaan meidät ihmisvirrasta, hän vilkutti. Toivon hänelle(kin) helpompaa elämää, olipa sitten huijari tai ei.
En jaksa käsittää, miksi ihmisten pitää arvottaa toisia ihmisiä ihonvärin, uskonnon tai esim. varakkuuden perusteella minkäänlaisiin luokkiin. Tuon ilahtuneen musliminaisen, riemastuneen moldovalaisen kuskin, hotellimme pääosin mustan henkilökunnan, Villa Seurat -kujalla tapaamamme auttavaisen miehen, funikulaarissa vieruspaikkansa tarjonneen oletettavasti espanjalaisen kohteliaan herran, lentokenttäjunan rahaa eleettömästi pyytäneen kiitollisen miehen ja kaduilla toivottomina asuvien ihmisten arvo ei minun itseni arvosta poikkea millään tavalla. Ja silti liian monet näistä mainitsemistanikin ihmisistä vain muutamia hyväksyisivät vaikkapa kotiinsa kylään. Enkä väitä itsekään olevani tässä ajatusleikissä ehdottoman tasapuolinen kaikkia kohtaan.
Ei tässä kaikkea ole, mutta ei jaksa enempää. Reissu siis tuli tehtyä, kotiinpaluu ärsytti. Mukavaa toki tiedossa, koska pitkästä aikaa jälkikasvua jälleen näkisimme. Siitä on aikaa, kun viimeksi ovat meillä olleet. Tuore koiransa ei koskaan ole meillä käynyt. Paluu meni muuten hyvin, mutta kone oli myöhässä kolmisen varttia, ja sen takia business-luokan etu päästä poistumaan koneesta ensimmäisten joukossa meni sivu suun. Emme päässeet putkeen, koska kone ei päässyt enää alkuperäiselle portilleen, vaan poistuminen tapahtui takaoven kautta bussiin. Tästä tuli tieto vasta sitten, kun olimme jo laukut ottaneet alas. Turistiluokan ensimmäisen penkkirivin nainen hörähti niin vilpittömän vahingoniloisen naurun, etten muuta voinut kuin yhtyä hänen huvittuneisuuteensa. ”Damn, this must be revenge for something!” Hän nyökkäili samanmielisyyden merkiksi edelleen hihitellen.
Auto lähti ongelmitta käyntiin liki kolmekympin pakkasesta huolimatta ja kotiin päästiin. Kotona sitten odotti se, mitä oli pelättykin: Perinteinen uudenvuodenreissun jälkeinen vesiputkien sulattelu. Sekä vessan että keittiön kuuma vesi loisti poissaolollaan, eikä mitään edistystä tunnin puuhastelun jälkeen tapahtunut. Vuorokausi ehti jo vaihtua ja oli pakko välillä käydä nukkumaan. Aamulla jatkui, mutta muutaman tunnin jälkeen kävi selväksi, ettei tällä kertaa ole omin voimin mitään tehtävissä. LVI-Wäiskille siis soitto. Hän on meillä kahdesti aiemmin käynyt, ensimmäisellä kerralla juurikin jäätyneiden putkien vuoksi. Silloin sai meiltä luvan ottaa mukaansa Maikkarin kuvausryhmän jotain uutislähetyksen pakkasuutispätkää varten. Ehkä siitä johtui, että hän meille suunnilleen saman tien tuli. On jo eläkkeellä, eikä tee enää kuin harvakseltaan hommia. Juuri oli jonkun kotona sulatushommissa, sen jälkeen oli menossa toisaalle, mutta sanoi sitten tulevansa. Ja tuli. Sanoisin, että onnen potku saada ammattilainen näinä päivinä näihin hommiin noin nopeasti! Kovasti teki töitä hänkin, ennen kuin kuuma vesi löysi lopulta tiensä oikeaa reittiä maailmaan. Jospa ennen seuraavaa vuodenvaihdereissua olisi mahdollisuus tehdä pieni remontti. Putket pintavetona, ettei tarvitsisi tätä asiaa jännätä.
Jospa tämä vuosi olisi meille kaikille hyvä!
