Kuukausi: joulukuu 2021

Varoittelevat aina kaikki viisaat uudenvuodenlupausten tekemisestä. Harvoin mitään varsinaisia lupauksia olen tehnyt, pikemminkin monenlaiset lopettamiset tai aloittamiset ovat yleensä osuneet jonkun muun kuukauden alkuun. Nyt lupaan monenlaisia juttuja yrittää. Lupaan myös olla vajoamatta syvään morkkikseen, jos vuoden ensimmäinen päivä tai kuukausi tai mikä hyvänsä osoittaa jonkun tai kaikkien yrittämislupausteni osuneen aivaan väärään ajankohtaan, eikä kohtalo tue tavoitteitani. Moni näistä alla mainituista asioista on tosin jo tämän kuluvankin vuoden aikana jossain vaiheessa toiminut hyvin, joten saattavathan nuo osin onnistuakin.

1) Suklaa, turmioni ja hurmaajani! En vuosiin sentään ole enää ostanut kaupasta kahta levyä ja syönyt toista kuin voileipää kotimatkan varrella. Ei tehnyt aikoinaan tiukkaakaan tuhota kokonainen suklaalevy ja aloittaa toista kahden kilometrin ajomatkan varrella. Nyt joulun aikaan on ollut hiukan viitteitä paluusta moiseen päätellen siitä, että joku on tämän talouden syönyt suklaalevyt, vaikka itse omasta mielestäni vain joitakin kertoja kertoja peräkkäin yhden rivin niistä kaikista otin. Nyt yritän rajoittaa suklaankulutukseni asialliseen, parin palan kerta-annokseen oikeasti tummaa suklaata (väh. 70%, mieluummin tujumpaa).

2) Kunhan juuri nyt vallalla oleva pieni lämpö on kaikonnut kropastani, pyrin palauttamaan kovasti repsahtaneen aamu-uintiperinteen jälleen sille kuuluvaan kunniaan. Tokkopa sinne joka päivä pääsen, mutta yrittää lupaan. Tämän illan pieni lämpö – mistä lienee. Ehkä lievä rokotereaktio, ehkä tulosta aamuisesta tunnin lumityöriehumisesta hikipintaan saakka ja sitten heti perään samoilla lämpimillä ensin autoon istumaan ja sitten metsäreisulle kätkön perään.

Metsäreissukuva on tarkoituksella tuollainen kökkörajattu. Siippa seisoi kyltin vieressä tekemässä tärkeää asiaa (ei ollut pissillä, tappeli kuvan kääntämisen kanssa), enkä halunnut häntä altistaa selvälle blogiin joutumiselle. Noiden kuvassa olevien tappien merkitys jäi epäselväksi. 

Kuningatar Elisabethin metsä. Oikeasti.

3) Jotain liikettä joka päivä. Kesällä tämä jo toimi jonkin aikaa, kun jouduin itsekseni tappamaan aikaa ja hakeuduin kuntoportaisiin tai pururadalle. En aseta mitään askeltavoitetta, vaikka se 10 000 askelta ihan kiva onkin. Jos nyt edes kiertäisi lammen, polkisi vaikka parikinkymmentä minuuttia päivässä kuntopyörällä tai jaksaisi riehua lumitöitä silloin, kun niitä on tarjolla. Tietty ne päivät, jolloin tulee yhdessä lähdettyä jollekin liikuttavalle kätkölle, ovat oma lukunsa. Silloin saa muu hötkyily jäädä. Liikkuminen on toki kiinni siitä, mitä keväällä jaksan. Seuraava syto on vielä näitä docetakseleita,  joihin reagoimiseni on ollut sangen lievää, mutta lopuista kolmesta en osaa etukäteen mitään aavistaa. Aika näyttää.

4) Sitten tuo alkoholi. Korkeintaan yksi lasi viiniä/yksi olut kerrallaan (juu, harva kippaa useamman yhdellä kertaa, peräjälkeenhän niitä menee), eikä niitäkään kovin usein. On kuitenkin hetkiä ja tilanteita, joissa on ollut mukava nauttia yhdessä pullollinen viiniä tai käydä parilla tuopillisella maailmaa ihmettelemässä. Tai ihan vain istua ja röhnöttää omassa sohvassa hyvän syötävän ja olusen kanssa. Enhän minä viime vuosina mikään juoppo ole ollut, mutta jos nyt tutkimukset eivät alkoholia ja rintasyöpää kovin hyvänä parina pidä, pärjännen jatkossa joko kokonaan ilman tai hyvin vähällä, jos haluan. Onpa samalla sekin energia pois lisäämästä tätä rasvakerrostani ja elopainoani, joka näissä kiloissa ei ole hyvä sen enempää noille polvilleni kuin tälle syövällekään. 

Tämän lupauksen pitäminen voi olla vaikeaa, koska houkutuksia on ja geenit ovat, mitä ovat.

5) Pullat, lisätyt sokerit sun muut pois. Erityisjuhlat ja -tapahtumat erikseen, mutta niissäkin kohtuus. Niinpä. Pystyin herkkuja välttelemään useamman kuukauden, mutta jossain vaiheessa se on repsahtanut. En muista, oliko viime laskiaisen jälkeen vai jo edellisen, mutta joka tapauksessa hyvin sujui koko kevät ja kesä tuolla periaatteella. Oli selvää, että minulle ei kaupasta omaa viineriä tai munkkia ostettu, vaan pussin herkut kuuluivat siipalle. Nykyisin pidän puoleni pullatiskillä. 

Huomisesta alkaen nuokin hiilarit menköön toisiin mahoihin. Porkkana on keksitty.

6) Leivän määrä kohtuulliseksi, etenkin sen päälle laitettava rasvan ja muiden särpimien määrä. Olisin mieluusti kokonaan ilman, mutta vatsa ei ole noista pelkistä siemenleivistä (jotka ovat kyllä mielestäni hyviä) kuitenkaan riittävästi potkua saanut. Hotellien lämpimät pikkusämpylät ovat olleet niitä, joiden edessä olen vehnänkin puolelle helposti sortunut, mutta muutenpa minun leipävalintani ovat olleet lähinnä täysruista tai -kauraa. Tässäkin on lähtenyt loppua kohti lapasesta – sen seitsemän leipää, rasvaa, juustoa, sinappia… On minulle näytetty kotona mallia rasvan ja juuston välillä valitsemisesta, ehkäpä minäkin osaan. Joskus osasin.

7) Ei suuria syöminkejä enää illalla, kuin poikkeustapauksissa. Oli joskus hyvä sääntö se, ettei klo 18 jälkeen juuri isoja söisi. Yritän jälleen. Hedelmät on keksitty sen porkkanan lisäksi.

                                *    *    *    *    *    *    *

Oli päivällä sellainen ajatus, että otan vielä uudenvuoden kunniaksi lasin viiniä, mutta miksi ottaisin. Tuopillinen vettä rautoineen, fluoreineen ja magnaaneineen on ihan sopivan tujua.

Hyvää alkavaa vuotta 2022 meille kaikille (olipa hankala, ensin kirjoitin 1922, näytti hassulta, mutta jotenkin turvalliselta, sitten 2011, eikä sekään tuntunut toimivan) 😁!

Oli jossain vaiheessa tänäkin syksynä jo sellainen vaihe, että nukuin yöt melko hyvin. Leikkauksen jälkeenkin niin pääsi käymään. Viime aikoina useimmiten on kuitenkin ollut niin, että nukahdan jossain vaiheessa nappikuuloke korvalla ja herään aamuyöllä. Kello on vekkulisti ensiheräämiselle viime aikoina näyttänyt mm. 2:22, 3:33 ja 4:44. Arvelen vielä suhtautuvani tyynesti lukemaan 5:55, jos se kohdalle sattuu, mutta 6:66 tulee menemään liiallisuuksiin! 

Viime yönä oli nenä tukossa, hiotti, sitten paleli, kolotti sinne ja kolotti tänne. Illalla oli yht’äkkiä ruvenut koskemaan ristiselkään ja päähän, tuli muutenkin kummallinen olo. Mittari näytti 37.1 °C, ei enempää, joten ennen nukkumaan menoa olin ottanut Panadolin. Mahakin kiukutteli, mutta viimein suostui nöyrtymään toiveisiini. Aamulla ei lämpöä ollut enempää – ei tosin vähempääkään –  ja tukkonokkakin osoittautui jälleen vain kuivuneeksi verestykseksi. Ehkäpä tässä ei mikään tauti ollutkaan iskenyt.

Tienoolla on ollut joulupäivän illasta saakka tarjolla fyysisesti ehkä hivenen työläämpi multikätkö. ”Tarvetta” sille meillä olisi vasta tänään ja olemmekin sujuvasti pystyneet vastustamaan ensilöydön houkutusta. Saattaa olla, että yli kahdenkympin pakkaset ovat olleet vaikuttamassa asiaan. Yöllä hetken pohdin viitsisinkö siipalle ehdottaa yön selkään lähtemistä. Oli ehkä viisasta kuitenkin hetki kuulostella itseään ennen kysymistä. Väsytti, kolotti, ja juuri sillä hetkellä olin hiestä likomärkänä. Hiiskatti, jos kymmenen vuotta pois olleet yöhikoilut ovat nyt palanneet! Ei muutenkaan ehkä olisi välttämättä kaikkein paras idea lähteä pimeällä toikkaroimaan jonnekin kallionjyrkänteille. Mitään siellä ei näkisi kuitenkaan, jalka lipeäisi taatusti jonnekin, varaosapolvi hajoaisi ja syntymäpolvi nuljahtaisi, kylmäkin tulisi ja vilustus iskisi. Tai sitten ihan muuten vain pumppu pettäisi, koska elimistö juuri silloin kuitenkin keksisi olevansa muka jotenkin sairas. Joku tuon kaltaisessa päättömyydessä kuitenkin houkuttaa ja oli tavallaan periksi antamisista kääntää kylkeä ja yrittää jatkaa unia. Syvästi toivon, ettei tämä ole nyt sitä pelkäämääni aikuistumista!

Aamulla aiheesta puhuimme. On mahdollista, että päivän valjettua poikkeamme katsastamassa, millaisessa loukossa tuolla pitäisi kuljeksia. Ei sentään kilometritolkulla varmaankaan tarpomista siellä tiedossa, kuten olisi ollut alunperin eiliselle suunnittelemassamme päiväretkessä, joka sekin jäi tekemättä. Se pakkanen, hyvä tekosyy. Kiirettä emme tuonne nyt pitäisi, on hyvää siedätyshoitoa itselle yrittää suhtautua zenmäisesti siihen, että joku muu saattaa ehtiä tuonne ensin ja itselle jäisi sitten ”vain” normaali löytö. 

Huolimatta kaikista ilta- ja aamulämmöistä päätin käydä pulahtamassa tuolla lammen puolella. Eläinten jäljet (luultavasti eläimetkin, kaloja ei lasketa) olivat viime lumien jälkeen kiertäneet avannon kauempaa. Lammen jäälläkään ei aamukahdeksalta onneksi vielä väkeä liikkunut. Hyvähän se on, että ihmiset ylipäätään liikkuvat, eikä ole mikään ihme, että jää houkuttaa kaikenlaisia kulkijoita. Siitä huolimatta minulle kävisi hyvin se, ettei kukaan olisi edes näköetäisyydellä, kuuloetäisyydestä puhumattakaan. Lienee kuitenkin vain hyväksyttävä, ettemme kuitenkaan asu kovin kaukana kaikesta, vaikka alunperin tämä meidänkin mökkimme on täällä melko yksinäinen ollut. Tällä mennään nyt. Epätodennäköistä on, että tästä tässä elämänvaiheessa mihinkään korvempaan enää pystyisi muuttamaan, ellei sitten samalla jostain ilmestyisi joku rikas, mutta kuollut sukulainen, jonka suuri omaisuus päätyisi heitteille ilman meidän apuamme. Jos rahaa olisi hankkia maata jostain syrjästä, mutta läheltä kaikkea, rahaa rakentaa, tehdä tie ja aurauttaa se, rahaa varmistaa, että sinne saisi tarvittaessa kaiken tarvitsemansa, mikäpä olisi asuessa jossain muuallakin. Nyt kuitenkin tässä ja tämän lammen äärellä. Luksustahan tämä monessa suhteessa on, vaikka monenlaisia puutteita tässäkin mökissä riittää.

Lampi teki joka tapauksessa tehtävänsä – ruumiinlämpöni laski. Kahdesti olen sen jälkeen lämmön mitannut ihan tuolla samalla karvalakkimallin mittarilla ja molemmilla kerroilla lukemat ovat jääneet jonnekin 34 asteen kieppeille. Jokohan nyt olisi aika investoida vaikkapa kovasti kehuttuun korvalämpömittariin? 

                                *    *    *    *    *    *    *    

Tuntui tuon äskeisen tekstinpätkän kirjoitettuani siltä, ettei pahoinvointilääkkeestä välttämättä haittaa olisi. Ei varsinaisesti etonut, mutta ei ollut paras mahdollinenkaan olo. Lisäksi mielen pohjukoilla väikkyi hoitajan sanat siitä, että suolenkin liikkeisiin se edistävästi voipi vaikuttaa. Vaikka tässä nyt onkin jo se vaihe tällä erää plussan puolella, perustelin itselleni tuon pillerin nauttimisen oikeutuksen juuri tällä mahalla. Jonnekin lähtisimmme kyllä, mutta tilasin itselleni sellaisen vartin lepohetken, jonka jälkeen kuulostelisin vointiani.

Nukahdin sohvalle. Minun epäiltiin olevan sen verran epäkunnossa, että ainakin tuo vieläkin hakematon multi meidän osaltamme jäisi. Pontevasti vastustin moista päätelmää heti silmät avattuani ja niinpä sitä sitten lähdimme kohti kiinnostavaa kohdetta. Ei ollut tietoa siitä, kuinka tuolla pärjäisimme, eikä itse asiassa varmuutta siitäkään, olisiko se vielä oikeasti hakematon. Joka tapauksessa ulkoilu kelpaisi ja liikkeelle jonkun multin vuoksi kuitenkin lähtisimme, joten miksipä ei siis samalla tälle kätkölle. Joskushan sekin urakka pitäisi aloittaa, mikäli sen loppuunkin haluaisi saattaa.

Kätköllä oli seitsemän seuraajaa ja toreilta vaikutavista jäljistä päätellen siellä oli edellisten lumien jälkeen joku käynyt. Näkyi myös osin lumeen peittyneitä jälkiä, lienevätkö ne olleet peräisin jo piiilotusreissulta? Tässähän saattoi siis käydä niin, että se kiva FTF eli ensilöytö olisi jo jollekin mennyt, mutta koska emme suoranaisesti sen perässä nyt olleet, vaan muut intressit nostivat päätään ylitse sen, selviäisimme moisesta.

En sen kummemmin kertoile tässä etsinnän vaiheista, toteanpa vain, että oli a) oli oikea päätös lähteä,  b)  oli oikea päätös lähteä vasta valoisaan aikaan (maisemat olivat mitä kauneimpia 💓), c) oli loistavaa, että saimme tuonne seuraakin jo kohtalaisen aikaisessa vaiheessa (jokseenkin oman ikäisemme samoissa merkeissä aiemminkin tapaamamme pariskunta saapui) ja d) oli aivan ihanaa pitkästä aikaa hiukan rehkiä ja könytä! Nuorelle ja notkealle, hyväkuntoiselle ihmiselle tuo ei olisi ollut homma eikä mikään, mutta etenkin pois tullessa minun piti useampaan kertaan lepäillä ja jäin muutenkin karavaanista jälkeen. Matka ei ollut pitkä, ei, mutta korkeuseroja sen verran, että tiesin jotain liikehtineeni. Eniten nautin siitä, että pääsin haastamaan itseni, voimani ja koipeni, enkä mistään suistunut, vaikka lähellä olikin. Pari suunnittelematonta pyllymäkeä mahtui matkan varrelle, mutta pää ei kopsunut mihinkään. Kivet, kalliot ja kaikki sellainen saavat minut jaksamaan!

Kivet 💖

Paluumatkalla autossa ääneen ihmettelin, ettei meille missään vaiheessa näillä reissuilla vielä ole sattunut mitään kovin kamalaa, vaikka aineksia on kyllä ollut koossa. Enpä minä ole tasapainoltanikaan mikään mestari, enkä saa koipiani taittumaan läheskään aina, kuten haluaisin. Mieli kuitenkin vie, on pakko yrittää punnertaa paikkoihin, mihin ei välttämättä kannattaisi, jos järkeä käyttäisi ja toimivan itsesuojeluvaiston omistaisi. Jotain itsensä voittamisen iloa siinä on, vaikkei ne meikäläisen yritykset ulkopuolisen silmiin kovin suurellisilta varmasti näytäkään. Pari tuntia tuolla meni, vajaa pari kilometriä tuli yhteensä liikuttua autolta takaisin autolle trackerin mukaan.

Hiidenjärven rantamaisemia.

Niin, saimme sen FTF:nkin! Joku siellä siis oli ennen meitä jo kulkenut, hänen jälkiään paljon seurasimme. Loppupurkille ei ilmeisesti ollut uskaltanut tia oli muista syistä kesken jättänyt. Ei ihmekään, jos yksin oli liikkeellä ollut. Mekään emme kahdestaan olisi luultavasti tästä selvinneet, tarvittiin yhdessä vaiheessa näiden seuraksi saapuneiden apua, että saimme tuon aviopuolisoni pois hankalaasta paikasta. Tai no, ei minusta ollut siinä pois saamisessa apua, lainasin ainoastaan sauvojani.

Tämä päivä oli hyvä päivä! Mieli tyytyväinen ja sauna lämmitti tuon reissun jälkeen myös rumihin. Nyt on jouluruuistakin selvitty eli vatsa on täynnä ja voi rauhoittua. Sitä paitsi tänään kaikki ruuat maistuivatkin 😁

Ensimmäistä kertaa eilen illalla tirautin itkut tämän saakelin sairauden vuoksi. En siksi, että tuntisin itseni kipeäksi tai surisin lisääntynyttä vapaa-aikaa tai loppukeväälle osuvia palkanmenetyksiä. Vaan siksi, että peilikuvassa tuijottaa joku muu. Isäni kasvot itsessäni tunnistan ja nuo jäljellä olevat haituvat ovat sellaista utuista harvaa hetteikköä, mitä äitini päässä viimeisinä kuukausina kasvoi. Heidät molemmat kuvassani näen, mutta en enää itseäni. En ole milloinkaan ollut mikään kaunokainen, mutta ainoa asia, mihin ulkonäössäni olen ollut edes jossain määrin tyytyväinen, on ollut tuo runsas hiustenkasvu. Paksut hiukset, viime vuosina olen niitä kasvattanutkin jälleen. Teini-iässä vielä ulottuivat takamuksen alle, kunnes viimein sain vanhemmiltani luvan leikata ne puoleen selkään. Ovat olleet matkan varrella lyhyemmätkin, ihan niskakin paljaana välillä. Nyt kuitenkin oli jälleen tyytväinen siihen, että kasvoivat, vaikka olenkin tuskaillut jo ennen tätä sairastumistani runsaan hiustenlähdön kanssa. Tosin sata pitkää irtohiusta päivässä näkyy ympäristössä paremmin kuin sata sellaista lysyttä irtohiusta. Kuulemma niitä normaalistikin ihmiseltä irtoilee.

Hyvistä aikomuksistani huolimatta en koskaan saanut aikaiseksi sitä suunnittelemani hiusten lahjoitusta niitä tarvitseville. Halusin kai katsoa, miten tämä etenee. En tuossa vaiheessa tiennyt sitäkään, että ihan kotimainen firma Myclips olisi tehnyt ihan noista omistani minulle sellaiset, mitä tavallaan itsekin suunnnittelin pipon reunaan kiinnittäväni. Myöhäistä kuitenkin pyllistää enää tässä vaiheessa, tällä mennään nyt. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitse miettiä.

Bad hair day -feelingeissä siis joulutonttuja taklaamaan.

Nyt on kuitenkin totuteltava. Kalju paistaa, vaikka vielä jonkunlaisen letinpätkänkin tuohon niskaan saan. Ehkä paksumman sukkapuikon vahvuinen eilisen hiustenpesun jäljiltä enää, mittaa toki parikymmentä senttiä. Onhan tässä hyviäkin puolia. Vaikuttaa siltä, että pipo pysyy päässäni paremmin kuin ennakkoon oletin. Paksu tukka on tupannut sitä nostamaan takaraivolta, eikä sellaista huolta nyt ole. Kevyempikin tuo pää on kantaa tällä hiusmäärällä. Ja kuivaa helpommin suihkun jälkeen. Ei pyöri pakkasella sähköisenä suussa eikä lentele sinne sun tänne. Ei tunge suuhun (tosin löytyy irtopätkinä kaikkialta, tiskikonetta ja joulukinkun pussia myöten). Ei tarvinnut aamu-uinnillekaan enää pampulalla kursia kokoon, vaan pysyi ihan sellaisena pipon reunan alla, eikä lionnut lammessa. Ilokseni sain itseni aattoaamun kunniaksi raahattua tuonne lampeen. Pitää ryhdistäytyä sen suhteen jälleen, eikä päästää laiskistumaan itseään. Pakkasta 13 astetta, lampi tutntui mukavan ”lämpimältä”. Sitä paitsi kun tuo innostunut karvankasvu ei elämässäni ole milloinkaan rajoittunut pelkästään päälakeen, vaan on surukseni muutenkin kroppani vallannut, on nyt sentään hieman havaittavissa sitäkin, ettei tarvitse jatkuvasti olla etsimässä korkeita ikkunalautoja, joilta ulkonäkömurheiden vuoksi voisi loikata. Kuudentoista iässä vakavissani sellaistakin meinasin ystäväni loukkaavien, ulkonäkööni viittaavien sanojen vuoksi. Nyt asutaan sentään maan tasalla ja on tuossa ikkunan alla hiukan luntakin. Enkä taitaisi edes sujuvasti tuosta tuuletusikkunasta ulos mahtua, että sikäli olen kai turvassa 😁.

Nyt on sika uunissa ja babykalkkunan sisuksiin on kurkistettu. Nykykalkkunat näemmä on käteväksi jalostettuja, sievästi pussissa olivat sisukset. Eikä niissä enää jalostuksen jälkeen näytä olevan kuin maksa ja sydän (vai mitä nuo mahtavatkaan olla). Pitänee kokeilla soossia noista, sellaiseen netti yllyttää. Pateeta ei toinna ehkä väsätä tuosta määrästä.

Babykalkkunan jouluiset sisälmykset.

Sain illalla jälleen pari sähköpostia oppilailta. Ilahduin oikeasti! Ei aavisustakaan, käykö joku heistä tätä blogia lukemassa, en ole kuin kahdelle oppilaalle ennen sairauslomalle jäämistäni tämän osoitteen maininnut, koska erikseen toinen heistä siinä rinnakkain edessäni seisoessaan kysyi, miten minun kuulumisiani voisi saada. En tiedä, ovatko onnistuneet osoitteeseen siirtymään, oli silloin kännykällä ongelmia. Joku näitä kuitenkin kai käy lukemassa, vaikka kukaan ei kommentoikaan, eikä kukaan näytä seuraavan. Muutamien kavereitteni tiedän käyneen lueskelemassa päätellen heidän muista kommenteistaan tai yhteydenotoistaan. Vaikka mitäpä väliä tuollakaan on, lukee kuka lukee, jos lukee. Omia käyntejäni tuo laskuri ei enää rekisteröi, ymmärsin parin viikon jälkeen käydä sen nappaamassa pois päältä. Sen verran aikaa edellisten blogien perustamisista, ettei moistakaan heti muistanut.

Joku näitä näemmä lukee…

Nyt maistelemaan ensimmäisiä korianterilohen siivuja joululeivän päällä. Kyllä minä ainakin jotain taidan maistaa vielä!

Appelsiini lime-korianteri -lohi!

Pienet asiat ilahduttavat ja etäisyys antaa näköalaa. On ollut mukava saada muutama sähköposti oppilailta ja joitakin viestejä työkavereilta. Erityisesti se, että oppilaat viitsivät muistaa, tuntuu oudolla tavalla kivalta. Heidän arkensa kuitenkin sujuu eteenpäin entiseen malliin, vaikka kapteeni onkin vaihtunut. Jotenkin luulisi, ettei siinä puurtamisen ja kaikkien koulun vaatimusten keskellä enää jaksa taakse päin katsoa ja miettiä, mitä minulle kuuluu. On useita oppilaita, joiden kuulumisia haluaisin tietää, mutta arastelen henkilökohtaisten viestien lähettämistä ja heidän maailmaansa tunkeutumista. Ja silti on useita heitä, joiden, kanssa on syksyn mittaan tullut muutamia tärkeitä keskusteluita käytyä ja haluaisin tietää, miten heillä oikeasti menee. Tätä pitää pureskella.

Kiinnostavaa oli huomata sekin, että Hoitokeskuksesta saamani suklaalevy ja sukat ovatkin mitä todennäköisimmin lähtöisin työpaikkakuntani ja sen ympäristön aktiivisten lahjoittajien aikaansaannosta. Tulipa sitten heidän puskaradioonsa asiasta kertovan päivityksen kommentteihin kiitoksetkin laitettua, vaikken ihan järkisyistä itse tuohon ryhmään kuulukaan. Toisinaan käyn siellä vilkuilemassa, mistä paikkakunnalla puhutaan ja nyt sattui sitten tuo lahjoituspostaus sieltä silmään.

Pienimuotoisia jouluvalmisteluja meilläkin tehdään. Sinappi tekeytyi eilen, perunalaatikot ovat juuri uunissa. Kalalle saattaa tapahtua tänään jo jotain, jotta sitä saa aamuleivälle huomenna. Kahden kilon sika ei koko yöksi uuniin joudu, mutta jospa sen ehtisi aamulla paistaa. Nähtäväksi jää. Joulukoristeet odottavat vielä laatikossa, mutta kaipa niitä pallukoita ja kimalteita pitää jonnekin roikottaa. Enkelit ovat viime vuosina päätyneet traakkipuuhun ja pihlajanmarjat limoviikunaan. Kuusta ei olla tavattu enää sisälle tuoda. Appivanhemmille viedyn kuusen alaoksat odottavat auton peräkontissa pientä leikkelyä, niistä voisi osan kiikuttaa hautuumaalle vanhempien haudalle kynttilöiden kera. Kovin harvoin siellä osaan käydä, mutta jouluna olen tavannut poiketa.

Vielä ei tuo tämän viikon sytostaatti ole mitään mainittavaa aiheuttanut. Ei ole huono olo, vain ihottumaa edelliskerrasta poiketen tuossa rintakehällä näyttää olevan, samoin leikattu rinta on sangen punakka. Kivasti sinne sekaan sopii edelleen erottuva pieni mustelma. Poskipäätkin punottavat ja kortisoniko lienee naamaa pyöristänyt. On kertakaikkiaan sulokuningatarmainen olo, kun tässä jo ennen jouluherkkujakin on kiloja jo kertynyt ihan monikossa mainittavaksi. Jotain täytyy tuolle asialle tehdä, että nivelet kestäisivät. Rupesi nimittäin eilen tuo varaosapolvi jo naksumaan ja tuo ”mukatervekin” koipi intoutuu välillä hankalaksi. Sitä en hyväksy, nyt ei ole aikaa ruveta muita kohtia kropasta hoitelemaan! Viime kertaisista oireista itseään toistaa kova maha, sen toimintaa jälleen odottelen. Luumusoppaa tulee litkittyä, Pegulosta menee ja porakaivon vettä olen urakalla siirtänyt elimistöni kautta pullokaivon puolelle. Ehkä se vesi on kaiken kaikkiaan kaikkien ongelmieni alkusyy, koska sehän ei meillä ole kovin korkeatasoista. Vuosien varren tutkimustulokset kertovat, että se ei ole ainakaan pienille lapsille eikä odottaville äideille edes käyttökelpoista. Ehkä sen veden vuoksi tässä talossa on ennenkin tupattu syöpään sairastumaan? No, ei sitä sentään syöpävaaralliseksi ole todettu.

Kolmannelle koronarokotteelle sain ajan uudenvuoden aatonaatoksi. Olisihan siellä se ”Walk in” -rokotuskin menossa, mutta toivon, että varattu aika ehkä hieman lyhentäisi sitä aikaa, minkä muiden ihmisten joukossa joutuu odottelemaan. Toiveajatteluahan tuo voi olla. Yllätyin siitä, että Kuokkkalaan oli koko joulun jälkeiselle viikolle tarjolla vain kaksi vapaata aikaa. Otin sen jälkimmäisen ihan sillä, että se osuu näiden sytojen puoliväliin. Jospa vaikka valkosolut olisivat hiukan toipuneet edellisestä ja mahdollinen kuumereaktio rokotteesta ehtisi häipyä ennen seuraavaa sytoa. Eipä minulle noista edellisistä rokoteista ole tullut muuta kuin käsivarsi hiukan kipeäksi. Ensimmäisestä enemmän kuin toisesta, mutta mistäpä tästä seuraavasta etukäteen tietää. Sellaisia ne rokotteet aina ovat. Kaiken kuitenkin otan, mitä tarjotaan. Mielestäni on vain viisasta tehdä oma osansa tuon viheliäisen koronan häätämisessä. Kuulostaa hyvältä ne ennusteet, mitä nyt arvelevat viruksen muuntumisesta hieman lievemmäksi, joskin tarttuvammaksi. Kyllä siitä jossain vaiheesa tulee sellainen kuin sikainfluenssatakin, että se jää kiertämään muiden influenssavirusten joukkoon omanaan ja se sitten ympätään siihen jokavuotiseen influenssarokotteeseen mukaan. Uskon, että rokotus sen mahdollisen tartunnan kohdalla kuitenkin sitten auttaa helpomman sairastumisen kautta eteenpäin. Ja sen neljännenkin rokotteen mieluusti otan sitten keväällä, kun tästä kolmannesta tulee riittävä aika kuluneeksi. Sikäli kuin minut siihen etuoikeutettujen ryhmään silloin lasketaan, en tiedä.

Niin, täytyypä tässä mainita, ettei eilisestä valkosolukasvutekijäpistoksesta tullut minulle ainakaan vielä mitään oireita. Viimeksi sentään hiukan lonkkia kolotti ja taisin yöksi panadolin ottaa.

Kohta pitänee tehdä jonkinlaisia joululiikkeitä, kuten esimerkiksi siivota makkari ja kaivella kaappia etsiskellen tämän huushollin ainoiden joulunpunaisten kaitaliinojen mahdollista sijoituspaikkaa. On näemmä nuo viime jouluksi laitetut kullanhohtoiset olleet noiden lipastojen päällä koko vuoden. Tai sitten ne vaihdettiin jossain välissä joulun ja pääsiäisen välillä. Pitäisi varmaankin kaivella vanhoja kuvia, jos haluaisi asian tarkistaa.

Pienen mietinnän jälkeen ripustimme laatikosta löytyneet verhot olohuoneen ikkunaan antamatta sen haitata, että ne ovat tänne viitisentoista senttiä liian lyhyet. Parit pöytäliinatkin kaivoimme esille, joten on tätäkin mökkiä nyt hiukan arjesta poikkeavaksi yritetty stailata. Ja ne punaisetkin kaitaliinat löytyivät.                                               

                                                 *    *    *    *    *    *    *    *

Yksi sinappi ja toinen perunaloota pakattiin mukaan ja lähdettiin hoitelemaan ne ”pakolliset” joulukiertelyt jo nyt aatonaattona pois ohjelmasta. Sen verran oli nälkä kuitenkin puskemassa päälle, että päätimme aloittaa valmiin lounaan kautta. Ihan olisi aakkosasemalounaskin tähän hätään sopinut, mutta näytti oleva aseman parkkipaikka niin täynnä, ettei tehnyt mieli mennä sekaan tunkemaan. Kuitenkin siellä olisi etelän väkeä omikroneineen. Jatkoimme matkaa paremmille apajille. Pitkään meillä on ollut tarkoitus käydä tutustumassa NÔMin tarjontaan. Ei näyttänyt liian täydeltä, joten sinne sitten menimme. Enpä tiedä, oliko nyt kysymys siitä, että sytot ovat viemässä makuaistiani, mutta jotenkin erilaiselta kaikki maistui, mitä yleensä aasialaisissa paikossa on maistunut. Toki voi olla kysymys ihan siitäkin, että meille uuden ravintolan mausteet (esim. normisoijan tilalla ollut kastike) teki susheista toisenmakuisia, mihin olen ”tottunut”. Kookoskastike maistui kuitenkin kookoselle, muttta esim. makea ja väkevä chilikastike ei juurikaan millekään. Siipan kehumat lihapullat eivät minun suussani kovin kummoisilta tuntuneet. Syötyä kuitenkin tuli, enkä tuota tarjontaa millään muotoa moiti. Hyvin sillä pääsi jatkamaan päivän kierrosta. 

Poikkesimme ruuan päälle yhdellä reilusti pari vuotta sitten ratkotulla mysteerikätköllä lähistöllä, koska tämän päivän kätkökalenteriin oli suotavaa saada parikin löytöä. Nimet kirjaan ja sitten toiveikkaana Kolmikulman S-Marketiin limppua hakemaan. Turha toivo – ei näytä kaupunkilaisille olevan tarjolla kokonaisia limppuja, eikä kokonaisia leipiä muutenkaan. Kaikki valmiiksi siivutettua! Vaikka kaiken maailman puikuloita ja hämäläisiä viipaleita kyllä usein syömme, pitää ruislimpun sentään olla oikea limppu. Siispä autolle takaisin ja jatkamaan matkaa mukaan pakattujen jouluruokien perille viemiseksi.

Sen keikan jälkeen sitten poikeaminen hautuumaalle. Yleensä aattona siellä olemme käyneet, mutta tänä jouluna oli kaikin tavoin kätevämpää käydä kynttilät viemässä jo nyt. Kyllä ne joulun yli palavat, jos palavat. Jos eivät pala, ajatus se tärkein kuitenkin tässäkin on. En ole koskaan oikein osannut haudoilla käydä. Sikäli ristiriitainen olo tuollakin käymisessä aina on, koska tiedän, ettei isä halunnut mitään mitään pyhiinvaelluspaikkaa viimeisestä leposijastaan ja äiti puolestaan ainakin eläessään piti tärkeänä läheisten hautojen kaunista ulkonäköä. Siinä en ole lainkaan onnistunut, en kesällä enkä talvella. Kaunis tuo hauta ei ole koskaan minun jäljiltäni ollut. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi en itselleni mitään kiinteää hautapaikkaa halua. Jos tuhkat ovat maailman tuulissa ja vesissä, ei kenenkään tarvitse pohita kukkien tai kynttilöiden asettelua.

Vielä ennen kotiinpaluuta päivän pakollisen multikätkön kautta ja sitten omaan kauppaan, laitakaupungille, hakemaan oikea limppu. Kotona sitten vielä pientä siivoamisriehumista kriittisissä kohdissa ja viimein joulukalojen suolaus sun muuta. Saapa nähdä, maistaako minun suuni mitään huomenna mistään appelsiineista tai koriantereista tai konjakeista, mutta niitä noihin lohenpätkiin on tänäkin jouluna tullut laitettua. Viimeksi niistä tuli hyviä. Jos nyt ei tule, syytän sytoja! Siika sentään meni suolaan perusohjeella. 

Vielä pari joulukoristetta traakkipuuhun, monta vuotta yhdessä joulun ja pääsiäisen juhlineet tonttu ja kana pöydälle, muutama kilometri kuntopyörällä ja saunan ynnä suihkun kautta repimään viimeisiäkin haivenia päästä, En ole vielä uskaltanut pyyhkeen alle kurkistaa ja tarkistaa, mitä tuolla päänahassa enää kasvaa vai kasvaako mitään. Kourallinen niitä lattiakaivon ritilältä tuli roskiin kannettua. Näin viime yönä unta, että loputkin hiukset lähtevät varmasti neljä päivää toisen syton jälkeen. Tätä menoa se pitänee paikkansa ja joulupäivänä minun siis pitäisi olla kalju. Saapa nähdä, olenko nähnyt enneunen.

Joulupuu on rakennettu!

Kaverukset tonttu ja kana 😍

Järveen teki mieli saunan jälkeen, mutta enpä saanut aikaiseksi. Jospa huomenna, jouluaattoaamun kunniaksi.

Mukavaa (öh…?) oli tälläkin kertaa tuolla paikallisessa ”myrkytyskeskuksessa”! Oli ilo saada liemenlaskijaksi sama Kati kuin viimeksikin. Enpä juuri ehtinyt aulassa istua, kun hän jo tuli hakemaan. Sama tuolikin oli vapaana kuin viimeksikin, varsin mukava vekotin. Toki ihmisessä saattaa jonkinlaisia masokistisia piirteitä olla,  jos tällainen piikkikammoinen kuitenkin jollain kierolla tavalla tykkäsi siitä,  että se neula viimeinkin (kolme pitkää viikkoa takana) jälleen oli suonen kohdannut. Hyvin se sinne kerralla meni ja ihmehän olisi ollutkin, jos ei olisi mennyt, taitaa sen verran olla jo pistäjällä kokemusta moisesta. Siinä sitten kaikenlaista ensimmäiset puoli tuntia turinoitiin. Viime kerran jälkeen tulleet sangen niukat oireet kävimme läpi ja sainpa sellaisenkin vinkin, että pahoinvointilääke auttaa hiukan myös kovaan vatsaankin. Sitä siis voi ottaa, vaikkei etova meininki olisikaan uhkana. Tosin totesin, että onhan tuo nyt kuitenkin toistaiseksi toiminut, koska sittenhän se rööri vasta kunnolla ummessa on, kun rupeaa urakalla paskaa puhumaan (pahoittelen ronskia ilmaisua). Aivan varma en ole siitä, kuinka lähellä omat jutut tuota rajaa välillä liikkuvat, mutta sekin lienee ihan lukija-/kuulijakohtaisesti määriteltävissä oleva raja. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä se ole itse asiassa edes tarkoituskaan. Jos nyt edes itse olisi tyytyväinen tekemisiinsä. Kirjoitettuun ja siihen muuten päkistettyyn.

Oli kiva jutella vieraan ihmisen kanssa, vaikkei tuo Kati jostain kummallisesta syystä kovin vieraalta tunnukaan. Ei meillä mitään yhteistä vaikuta olevan, ellei sitten lasketa hänen lapsuusaikojensa karjalankarhukoiraa ja meidän laumaamme vielä reilut 16 vuotta sitten kuulunutta tiistiä eli puolikasta karjalaista (toinen puoli oli norjalainen). Harrastuksista juttelimme paljonkin, minä omastamme ja hän heidän omistaan. Myös kissoja sivusimme, etenkin yhtä, hänelle rakasta sinisilmää. Minä puolestani kertoilin kätköilystä ja aikeistani poiketa eräällä kätköllä sairaalan lähellä. En toki itsekseni sinne ollut menossa, yhdessä me miehen kanssa olemme pyrkineet mahdollisuuksien mukaan kätköillä käymään. Kyselin kuitenkin, saattaisiko tuon tippatelineen kanssa siellä poiketa, jos sen kanssa kerran voi kätevästi vessaankin poiketa. Sain luvan, mutta sillä ehdolla, että varoitan häntä ennen lähtöä. Hän kuulemma lähtisi sitä telinettä vahtimaan (varmaan huolissaan sairaalan omaisuudesta). Sen verran ulkona oli kuitenkin pakkasta, että tuo myötämielinen vapaaehtoinen saattaja värähti jo uloslähtemisajatuksestakin, joten armahdin häntä ja pysyin tuvassa minäkin. Jäi siis tällä kertaa testaamatta annetun lupauksen luotettavuus…

Puhuimme myös kotona viihtymisestä vs. matkailuinnosta. Kertoilin jotain reissuistamme ja kiinnostavista paikoista, joihin kätköily on meitä vienyt. Pari kuvaakin sitten hälle ennen lähtöäni näytin, koska olin kertonut eräästä Israelin ja Jordanian rajamailla olleesta maan alle johtaneesta tunneliin johtavasta kulkuaukosta, jonne en itse uskaltanut mennä. Juttelumme jälkeen nimittäin vilkaisin naamakirjaa ja sepä esittelikin sopivasti juuri noita kolmen vuoden takaisia kuvia.

Ei mitään asiaankuulumattomia tuntemuksia tipan aikana. Sikäli ihan toiveikkaana näitä jälkimaininkejakin odottelen, että kuulemma se eka kerta on pahin ja jos siitä ei juuri mitään tullut, saattaa hyvinkin olla, ettei näistä muistakaan tule. Tyyni keli lienee siis tulevina päivinä mahdollinen, joskaan ei toki varma. Sitten asia on taas toisin, kun helmikuun puolella vaihdetaan toiseen myrkkyyn. Ns. ”kortisonihännän” olinkin jo naamakirjan ryhmästä päätellyt sellaiseksi, mitä minulle tänään kerrottiin: Jos nyt näiksi pariksi päiväksi määrättyjen kortisonien loppumisen jälkeen tuntuu kovinkin ikävältä (putosi kyllä mielestä, että millä mittarilla ja minkä sortin ikävyyksiä tässä etsitään), voi sitten jatkaa pienemmällä annoksella hetken sitäkin kuuria. Hyvä tietää. Tosin tämä tieto ei sitten helmikuussa enää auta, koska kortisoneja ei silloin kuulemma enää käsketä ottaa.

Tuosta myrkky/myrkyttäjä -sanan käyttämisestä tuli naamakirjan puolella ihan asiallinen ja ajatuksia herättävä kommentti. En sillä mitään hoitoja tai hoitajia halventavaa tarkoita. Myrkky nyt kuitenkin tarkoittaa ainetta, jolla tuhotaan ei-toivottuja elollisia juttuja. Sellaisiahan ne syöpäsolut ovat. Toisaalta joku viisas on sanonut, että mikä tahansa aine voi olla myrkky – kaikki riippuu vain annostuksesta. Vesikin tappaa, jos sitä aivan määrättömästi nauttii. Toivoakseni tämä myrkky, kallis lääke, tappaa sitten sen elollisen, mitä varten se on kehiteltykin. Muuten se on huono myrkky.

Siellä sitä sitten kökötin taas pari tuntia lettiä heilutellen. Vielä voisi mossata, jos tykkäisi. Ainakin minimossata.

HUOMAA LETTI!

Juttelumme jälkeen uppouduin jatkamaan aamulla ennen kellonsoittoa aloittamaani äänikirjaa. Aiemmissa postauksissani mainitsemani Mentalisti saavutti maalinsa. Syyllisen tiedän, mutta useat yksityiskohdat jäivät unten alle. Seuraavaksi aloittamani oikeuspatologin kirjoittama kirja piti hyvin hereillä ja oli oikeasti mielenkiintoinen. Epäluonnolliset syyt: Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat, kirjoittaja Richard Sepherd. Sen jälkeen aloitin aamulla siis jälleen uuden, tälläkin kertaa sairaalamaailmaan sijoittuvan opuksen. Ei sairaalakirjaviehtymys kohdallani uutta ole, johan sitä nuorena jotain Helena-nimistä hoitajaa kirjojen sivuilla tuli seurattua, muitakin varmaan. Eli ei ole nyt mitään sytojen sivuvaikutuksia tämä. Mutta siis tämä uusi kuunneltava: Kohta voi vähän kirpaista. Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat, kirjoittanut Adam Kay. Vaikuttaa hauskalta tämäkin, tuo esille sitä lääkärin elämän puolta, mikä ei välttämättä aina potilaalle näy. Aluillaan tuo kirja minulla vasta, joten en enempää äidy kertomaan. Kiinnostuneet ottakoot itse selvää asiasta.

Kohta voi vähän kirpaista.

Kirpaisemisesta tuli mieleen, että muistinpas kysyä kolmannen koronarokotuksen mahdollisuudesta tässä sytojen seassa. Kuulemma rokotuksen voi hyvin hakea. Nyt ensimmäisen viikon jälkeen valkosolut ja niiden myötä vastustuskyky lienee alimmillaan ja ennen seuraavaa sen suhteen olisi paras hetki. Toisaalta jos rokote nostaakin kuumepiikin, se taas siirtäisi seuraavaa sytoa, mikä ei ole suotavaa. Ehkäpä tuossa joulun jälkeen, kun tulee se viisi kuukautta edellisestä rokotuksesta, soittelen ajanvaraukseen. Viisainta kuulemma ottaa sitten se aika, minkä sieltä saa, koska ei sille rokotukselle mitään varsinaisia esteitä tässä vaiheessa ole.

Kun oli aika minut jälleen letkusta vapauttaa, minut jälleen lahjottiin. Talon puolesta jakelivat suklaalevyjä ja juuri oli kuulemma tullut Hoitokeskukseen paljon joululahjoiksi tarkoitettuja sukkia ja niistä sitten parin sain valita. Tähän lahjomiseenhan jo tottuu ja tiedustelinkin, että onhan sitten seuraavallakin kerralla jotain. Kuulemma uudenvuodenlahja voisi tulla kysymykseen. Naamakirjakaveri tosin arveli ensin, että reippauspalkinnosta tässä oli kysymys, samalla tavalla kuin vaikka neuvolasta saa tarroja. Korjasi kyllä arveluaan tarkemmin mietittyään ja löysi ehkä lahjusten oikean syyn: Niillä pyritään ilmeisesti ohjaamaan käyttäytymistäni parempaan suuntaan. Lienee tämä ystävä ollut kanssani riittävästi tekemisissä vuosien varrella 😁.

Jo kolmannet sukat ja ties kuinka mones makea tälle kuulle!

Anitalle kiitos ja hyvää joulua, kuka lienetkään 💓

Tänään kävimme vielä hakemassa sen kauan vatvotun joulukinkun. Tai no, joku kääpiökimpale tuo on, kahden kilo sika (yhdellä iillä). Paistamisen jälkeen taitaa jäädä murunen jäljelle, mutta eipä se teoriassa lihaa välttelevässä huushollissa kovin paha asia ole. Ostettiin sille minikalkkuna seuraksi (ei sitä kanaakaan kamalasti meillä enää syödä – töissähän en ole sitäkään syönyt). Tämä olisi kyllä jäänyt kauppaan, jos sen pienellä präntätyt tekstit oli luettu ajoissa. ”Paistovalmis. Sulattamisen jälkeen poista sisäelimet.” Mikä paistovalmis se sellainen on??! Ja mitä niille sisäelimille tehdään? Kalkunansisälmyspadan ohjehan tässä pitää googlettaa ja toivoa, että osaa sappirakon sieltä ehjänä poistaa. Ja suolikin pitänee heittää hussalaan, ellei sitä voi pestä ja käyttää sisälmysmakkaran tekoon 👀. Tuli joulunalusongelmia tuosta tirpasta nyt.

Vielä pitäisi kalat ja homejuustot käydä hankkimassa (riskeeraan ja nautin kaikista listeriauhkauksista huolimatta!), mutta kyllähän näilläkin eväillä yhden viikonlopun hyvin ehkä selviää 😂. Jospa huomenna sinapin väsäisi, sillä pelastuu joulu eväiden määrästä riippumatta.

Harvinaisen laiska joulunalusaika. Enhän minä yleensäkään mikään jouluriehuja ole, mutta nyt ei ole edes minkäänlaista panikoimisen yritystäkään näköpiirissä. Hyasintti viime viikolla ostettiin ja se sentään on jotain tavatonta. Normaalisti jouluna meillä on jännitetty, mahtaako sintti ehtiä kukkaan saakka joulun aikana, nyt mietitään, mahtaako se vielä kukkia joulunpyhinä.

Kukkii jo!

 
Tänä jouluna ei ole jouluvieraitakaan tulossa. Esitin toiveen, että jos vaikka ei nyt, koska en yhtään tiedä, millä voinnilla tuo ensi viikonloppu menee. Tosin eivät olleet nyt suunnitelleetkaan tänne tuloa, työvuoro kuulemma pukkaa päälle. Oli miten oli, ei ehkä muutenkaan tämä aika ole kaikkein paras hetki lähteä kokeilemaan, minkälainen kreikkalainen kirjainvariantti kellekin kohdalle huonolla tuurilla osuu.

Lahjahommat hoituivat tänä vuonna jopa sutjakammin kuin aiempina vuosina. Lahjakortteja saa netistä ja voi lähetellä mailina. Toki se on persoonatonta ja ongelmien siirtoa, mutta koska ikinä en itse ainakaan kykene sen enempää syntymäpäivä- kuin joululahjojakaan keksimään, lahjakortit ovat pelastus. Kyläilykin on hankalaa, kun koskaan en keksi, mitä veisi tuliaisiksi. En sitten vie mitään. Tosin en mieluusti kyläilekään, velipojankin luona poikkesin viikko sitten monen vuoden tauon jälkeen. Asutaan niin kaukana toisistamme, ihan puolen tunnin automatka, ei sitä nyt joka tai joka toinenkaan vuosi sellaista matkaa 😆. Puhuttiin siinä kyllä, että noinkohan on viisasta seuraavaa tapaamista kuitenkaan lykätä kymmenen vuoden päähän…

Aika on yht’äkkiä kulunut jotenkin kummallisen nopeasti. Ei sillä tavalla nopeasti, etteikö tässä vaikkapa viimeisen kolmen viikon aikana ole jo muutamankin kerran toivonut, että olisipa jo seuraavan syton aika, eikä sillä tavalla nopeasti, että tuntuisi eläkeikä kohti rynnistävän. Vanhenin viime viikolla, eikä siinäkään mitään, ei mulla ikäkriisejä ole koskaan ollut, mutta nyt meinaa kriisinpuolikasta pukata. Ei se, että on 60 v, mutta se, että huomaa käyvänsä seitsemättä kymmentä! SEITSEMÄTTÄ!??! Arrgh, enhän ole vielä edes aikuistunut!

Sain kukkakimpun kavereilta!

 
Joulu ilmeisesti kuitenkin on tulossa. Kyllä varmaankin jotain ruokapuolen juttuja pitää käydä kaupasta jouluksi hakemassa. Yksi loota on, samoin yksi mustaleimajuusto ja rasiallinen konvehteja. Kinkku ei oikein meitä kumpaakaan tänä vuonna innosta, vaikka kahden vaiheilla ollaankin. Päätöksentekoa tosin saattaa helpottaa se, että koska vielä ei sitä sikaa ole hankittu, kohta ei enää edes kannata, jos siitä jouluksi syötävää aikoo paistaa. Suurempi possu ei ehkä ehdi sulaa, jos tässä kovin monta päivää vielä jahkaillaan. Sinappia kuitenkin haluaa jouluna, joten ehkä sen seuraksi hiukan kinkkua pitäisi. Katellaan nyt.

Kyllä kai joku koristekin pitää laatikosta esille ottaa. Tänä vuonna jopa verhoista puhuttiin, mutta ei taida tointaa lähteä mitään jouluverhoja hankkimaan, koska jos nyt verhot vaihtaa, ne roikkuvat taatusti ikkunoissa sitten seuraavat 10 vuotta. Jospa vaikka joulun jälkeen käytäisiin ihan Oikeat Verhot hommaamassa. Tähän huusholliin ei olekaan hankittu kuin makkareihin tuollaisia pimennysjuttuja. Nämä olopuolen kapat on kursittu kasaan entisen asunnot pidemmistä verhoista. Raaskisikohan nyt jo hankkia uudet? Mitatkin olen jo muistiin laittanut, mutta pitäisi vielä intoutua ompeluhommiinkin sitten sen jälkeen, kun joskus on saanut ne kankaat hankittua. Jonkinlaisia toiveita käsityöharrastuksen elpymisestä on ilmoilla, joten sikäli toivoa on. Olen saanut nyt aikaiseksi kaksikin virkattua pipoa, toista jopa tänään käytin. Meinasi aiheuttaa ongelmia ulottuessaan korvan päälle, himpuran hankala oli onnistua maskin kuminauha sinne väliin saamaan. Hermo meinasi mennä sen kanssa puhistessa. Yleensä sisälle mennessä olen ottanut pipon pois, mutta nyt meinaan ihan ympäristösyistä sitä päässäni pitää. Tällä hetkellä jätän jälkeeni sen verran irtohiuksia, että on kaikille mukavampaa yrittää pitää ne haituvat edes osittain siellä pipon sisällä. Aamuisin pitää tyynyltäkin jesarilla karvoja kerätä. On tuosta runsaasta karvankasvusta vihdoinkin jotain iloakin: vielä riittää hiuksia, vaikka melko kuollutta kamaa tuo taitaa jo olla ja kaikin tavoin vähäiseksi käynyt. Kunhan nyt huomenna kakkossyto on tiputettu, varmaankin loputkin karvatuppisolut heittävät henkensä.

Käsitöitä viime päiviin on noiden itse väkrättyjen pipojen lisäksi kuulunut muitakin: Kaksi ihanaa ihmistä on lähestynyt minua sukkapaketin kanssa! Nyt minulla on EHJIÄ sukkia 💖

Omia ja lahjuksia.

Tänään kävin labrassa tuota huomista sytoa varten, hyvin näytti viitearvojen puitteisiin kaikki mitatut mahtuvan. Jotenkin hassua, että kun läppärillä OmaKannasta jo eka tulos oli jo jokin aika takaperin näkynyt, ei kännykällä sitten myöhemmin sitäkään saanut esille. Piti tarkistaa läppärillä, kaikki ne siellä jo olivat. Ihmettelen tuota kännykän pimitysintoa. 

Tänään illalla sitten taas kortisonia naamaan, jotta pärjää huomenna sen letkun jatkona. Muistin eilispäivänä ne ja seuraavan valkosolukasvattajapiikin apteekista hakea.Torstaiaamuun saakka niitä kortisoneja taas napsitaan ja keskiviikkona pitää jälleen rohjeta itseään pistää. Hyvin se tosin meni viimeksikin eli enköhän siitä selviä. Olisi syytä selvitä, sen verran kallista ainetta se on, ettei sitä hukkaan passaa heittää. Kiitos uuden KELA-kortin, maksan siitä itse vain jotain 4,50 €. Täysi hinta huitelee 470 €:n kieppeillä. Ei taitaisi kuitenkaan torin kulmilla siitä tuota hintaa saada?

Jos ei nyt yöllä joku tauti iske, huomenna tähän aikaan onkin sitten jo kolmasosa myrkytyksistä hoideltuna! Johonkin väliin pitää yrittää kolmas koronarokotekin saada sovitettua, on siitä kakkosesta kohta viisi kuukautta mennyt. Ehkä osaavat tuolla Novassa minua tämän asian suhteen opastaa.

Miten sitä onkin ihminen niin laiskistunut, ettei ole ulos juurikaan itseään saanut lähtemään… Kun kello ei soi aamuisin, vaan sitä nousee vaihtelevaan aikaan klo 8-9 välillä, eivät aamurutiinitkaan ole entiset. On harmittanut, ettei siitä syystä tuonne avantoonkaan ole saanut itseään raahattua kuin satunnaisesti. Tänään sentään sain käytyä pienesti pulikoimassa. Kannatti, kyllä sieltä lammesta noustessa on kaikin tavoin niin mainio olo, ettei ole tosikaan! Oli jossain vaiheessa loppusyksystä mielessä sekin, että olisi aika ruveta hivenen pidempiä hetkiä tuolla viettämään, ihan silllä tavalla uimaliikkeitäkin tekemään. Talvisin olen yleensä pysytellyt varmistetussa moodissa eli pidellyt enimmäkseen portaista kiinni. Kaiken maailman krampit ja nivelniksaukset ovat ”pelottaneet”,  vaikkei kertaakaan mitään sellaista varsinaisesti ole järvessä tapahtunnutkaan. Jospa vaikka huomisesta alkaen pienkierroksen tekisi, sen verran, mitä näillä lämmöillä tuossa mahtuu menemään. On se sentään laajempi lätäkkö kuin mitä se parinkympin pakkasilla oli.

Tänään oli myös tuon ulkoilun suhteen virkistävä poikkeuspäivä. Parikin kätköistämme kaipasi tarkastuskäyntiä. Naissaaren läheltä oli ilmeisesti taas kerran kätkö livennyt paikaltaan jonnekin jorpakkoon tai sitten sen on joku pöllinyt. Edellinen etsijä oli kuitenkin oikeasta paikasta etsinyt, tuloksetta. Ei tämä ensimmäinen kerta ollut, kun tuonne on pitänyt käydä kätkö uusimassa. Nyt on sellainen viritelmä, että jos nyt se häviää, syypää on joku muu kuin satunnainen epäonni.

Toisen kätkön tarkistusreissu oli mukava, loitolla kaupunkimaisemista. Tulipa parin kilometrin verran tarvottua talvessa. Hiukan huolestutti alkumatkasta, kun pienen pienessä ylämäessä piti pariin kertaan pysähtyä hengittämään. Sellaisessa, mitä ei oikeastaan mäeksi tohtisi mainitakaan. Kyllä voikin olla ihmisellä huono kunto. Heti tasaisemman taipaleen alettua, rupesi taas kulkemaan, eikä sitten suuremmassa mäessä mitään hankaluuksia ollut. Siellä pitikin nousta jyrkemmin, asetella koipiaan, eikä vauhtia tarvinnut pitää. Helpompaa sellaisessa on kulkea kuin tasaisesti nousevassa maastossa. Edelliskerralla tuolla käydessämme sää oli kirkas ja maisemat näyttivät parastaan, nyt oli harmaata. Ei sentään satanut, eikä ollut liukasta. Ja mikä parasta, kätkökin löytyi sieltä, mistä pitikin, vaikka edellinen kävijä ei ollutkaan onnistunut! Tuoltakin vuorelta on jo kertaalleen tänä syksynä kätköpurkki kadonnut ja hiukan huoletti, mahtaako siellä joku käydä ihan kurillaan tuhoja tekemässä. Onneksi tuo huoli oli turha. 

Isovuorella.

Kyllä tuonne ylös pääsi. Pienesti kiertäen.

Hyvä tuolla oli kulkea.

Ei se niin paljon vaatisi, että saisi muutaman kilometrin päivittäin ulkona kuljeksittua. Se on vain se lähtemisen vaiva. Äsken iloksemme meiltä etelään julkaistiin uusi kätkö, jolle on taatusti kiva käydä joku päivä kulkemassa. Ihan nyt ei yön selkään viitsi lähteä useamman kilometrin kävelylle, eikä etenkään vielä näillä jäillä kulkemaan minkään järven salmen poikki paria sataa metriä, vaikka sitä kautta lyhyemmin näyttäisikin pääsevän. Jonain päivänä eväät mukaan ja ulkoilemaan!

Tukka jatkaa pienenemistään. Neljättä päivää perätysten noita hiusnippuja päästäni olen nyt vedellyt. Vielä ei ole yhtään kaljua laikkua päähän ilmestynyt ja ulkopuolisen silmiin tuo kuontalo taitaa näyttää vielä ihan ”normaalilta”. Omiin sormiin tuntuu jo melko ohuelta. Kahdesta tuollaisesta jäljellä olevasta ponnarinjämästä olisi täydellä päällä saanut aikaan yhden osan toista lettiä. Lyhentynytkin tuo on liki parikymmentä senttiä. Yhden irtonipun otin tänään talteen, jotta voin sitten joskus katsella, minkä värinen on ollut.

Olisipa jo ensi tiistai ja osa 2/6 näistä sytoista olisi ohi. Hitaasti kuluu aika. Kiva olisi jossain käydä parin päivän lomallakin, mutta on tämä aika nyt kieltämättä sellaista, ettei ehdoin tahdoin halua ihmisvilinöihin itseään tunkea. Jouluruuhkat ja koronat sekaisin… tykkäisin kuitenkin ihan terveenä säilyä, ettei tuo syto siirtyisi. 

Ei kahta ilman kolmatta, sanovat. Pölynimurien kohdalla tuo ainakin näemmä pitää paikkansa. Tässä taloudessa on parikymmentä vuotta palvellut Nilfisk King, imuri, joka aikoinaan hankittiin liki kynnyksettömään taloon. Viimeiset kymmenen vuotta se on ressukka tapellut näiden nykyhuushollin kolmesenttisten kanssa. Sen lohdutukseksi lääniä ei täällä juurikaan ole, eikä noita ikäviä esteitäkään kovin monta. Ei tosin kovin kätevää säilytystilaakaan sille, melko kookashan se on. Tälle Nilfiskille tuli täällä asuessamme kaveriksi sellainen kätevä varsi-imuri. Helppo vetäistä pikaisesti sieltä sun täältä muruja ja sellaisia. Ei tarvitse kaivaa kaapista tuota jättiläistä (vaikka pienihän tuo esi-isä-Nilfiskeihin verrattuna on).

Nyt meille muutti Antton (nimi saattaa muuttua, myös Edelfelt ja Ronkainen on mainittu), tuollainen itsekseen hääräävä vekotin, jonka päälle kuuluisi minun mielikuvissani kissa istumaan ja vahtimaan sen tekemisiä. Nimeä se kaipasi, koska sitä huomasimme kehuvamme ja muutenkin sille juttelevamme, ja nimipäiväkalenterista sen majaksiasettumispäivältä löytyi mm. Ambrosius, Anton ja Anttoni. 

Anttonin alkutaival oli kivinen – se ei meinannut herätä henkiin. Valmistauduimme jo jättämään sille hyvästit ja petasimme petinsä poisvientiä vaille valmiiksi. Ei nimittäin ohjaamisen tarvittava appi suostunut toimimaan. Nettitutkailu paljasti, että ongelmia on ollut muillakin pitkin syksyä. Löytyi kuitenkin jonkin sortin vikasivusto, joka paljasti juuri tuon Anttonin saapumisillan olevan epäonnen ilta. Kovasti viisaat juuri tuolloin jossain merten takana hiki hatussa yrittivät jotain bugeja korjailla, joten annoimme tämän asian levätä yön yli. Se kannatti: Aamulla kaikki oli toisin!

Seuraavaksi pitikin sitten käydä noiden aiemmin mainittujen kynnysten kimppuun. Tämä kaveri nimittäin ei omin voimin niiden yli pääsisi. Sentin verran puuta pois ja elämä jälleen hymyili! Minähän en tuossa vaiheessa muuta tehnyt kuin keräilin lastuja ja sahanpurua. Siitäpä tuli mieleen, että lasketaanhan tämän pienen mökkimme varustuksiin myös tuo kaikenlaisen puuhastelujätteen keräilijä, pölyä, likaa ja märkää kavahtamaton keltainen mörkö, imuri sekin. Tuolta pihan perältä perheen puupuuhastelija sen nouti ja sen pussia sitten parin kynnyksenmadalluksen verran täytimme. Toiselle meistä tuli hiki, toiselle ei. Homma kuitenkin kannatti, koska nyt Antton iloisesti pääsee kirmaamaan pitkin poikin kartanoamme.

Eilen se minut jopa yllätti. Poikkesin pihalla autoa lumesta putsailemassa ja muutaman askelen siinä muutenkin lumentyöntimen kanssa lämpimikseni otin. Kun tulin sisälle, tämä hurjapää oli keittiössä riehumassa. Huushollin toinen osapuoli oli päättänyt tois puol kaupunkii kokeilla, toimiiko tämä etänä. Toimihan se. Sisälle tullessani Antton puski päätään keittiön tuoliin, joka oli ikävästi sen tiellä. Viimeksi tuolit oli nostettu pois, nyt mokoma tuotti päänvaivaa poloiselle. Eipä minun lapsuudessani olisi tällaisia vekottimia olisi osannut kuvitella olevan olemassakaan. Melkoinen siivousapu, olettaen, että ihminen osaa pitää kaikkialle levittäytyvät rojut pois sen jaloista. Lasten ja lemmikkien kanssa saattaisi olla hankalampaa sellainen.

Toinenkin arkielämän helpotus tähän talouteen ”hankittiin”. Komposti nimittäin jäätyi jo marraskuun puolella, vaikka yleensä moinen tapahtuu aikaisintaa hiihtoloman kieppeillä, mikäli olemme reissussa. Sen verran vähän meillä biojätettä tulee, että emme ole tuota biomassaa saaneet riittävästi ruokittua. Viimeisin tyhjentäminenkin jäi ehkä hiukan liian myöhäiseksi. Ei jaksettu tuveta ähräämään herätteiden, kuumien tiiliskivien, kuumavesikanisterieden tai pissimisten kanssa ja päädyimme siis kunnalliseen talviaikaiseen biojätekeräykseen. Toivat kuun alussa tuohon perittyyn, tallin takaa ihmisten ilmoille raahattuun, hämähäkinverkkojen peitossa olevaan ruskeaan pönttöön meille pussin ja kysyivät, että riittääkö, jos ensimmäinen tyhjennys on vasta tammikuun puolivälissä. ”Juu, toki riittää!” Vahvasti kuitenkin vaikuttaa siltä, että ennen tuota ensimmäistä tyhjennystä täytyy vielä palata hetkeksi vanhaan ja viedä myös tuonne omaan kompsotiin tai huussiin kamaa. On nimittäin niin helppo käydä nakkaamassa tuonne biojäteastiaan, ei tarvitse ripotella kuivikkeita, eikä pöyhiä välillä. Eikä tapella jäätyneen kompostorinkannen kanssa. Tiivisteetkin siitä näemmä repsottavat, ei ihme, ettei lämpö siellä nyt säilynyt. Hiukkasen useammin tulee vajaitakin pusseja nyt vietyä pois keittiöstä haisemasta. Nuo paperiset pussit vievät astiasta aina oman tilansa, ei leviä aines tuonne niin tasaisesti kuin kompostiin, jonne niitä pusseja emme ole laittaneet. Tuo astia on kohta puolillaan, eikä edes joulukuun puoliväli ole käsillä.

Kummallisen hitaasti aika menee. Kolme viikkoa näiden sytojen välillä on huomattavasti pidempi kuin kolme viikkoa töissä. Useammin kuin kerran olen kalenterista tarkistanut ja ihmetellyt, että eikö todellakaan ole vielä kahtakaan viikkoa ensimmäisestä tiputuksesta mennyt. Haluaisin homman edistyvän. Tavallaan kuvittelin jotain oleellista unohtaneenikin, koska ei tarvitse mitään lääkkeitä popsia. Pari kertaa olen tänä aikana ottanut pahoinvointipillerin, nekin lähinnä varmuuden vuoksi. Sanoivat Novassa, että ei tarvitse olla varma siitä, onko paha olla, vaan jos yhtään sitlä tuntuu, että saattaapi etomaan ruveta, nappia naamaan vain. Olen siis käskystä tätä ennaltaehkäisevää työtä parit kerrat tehnyt. 

Kosteuttavia nenätippoja kävin ostamassa ja siihen oli syynsä: pakkaset. Nyt muutaman päivän olen etenkin aamuisin niistellyt punaisenkirjavia kuivia kokkareita. Jokunen ilta takaperin luulin jo, että ihan verta rupeaa nenästä tulemaan, tuntui niin ikävältä. Poltteli, kirveli. Olin niitä paljon puhuttuja sytojen sivuvaikutuksia odotellut ja itseäni silmällä pitänyt ja ajattelin, että nämäpä nyt saattavat juuri niitä sitten olla. Sitten tajusin, etttä olin aiemmin leikellyt chiliä aamusmoothieta varten ja jossain vaiheessa sitten niillä samoilla sormilla ilmeisesti nenäänikin hypistellyt. Ei ole viisasta moinen. Silmiä en sentään, onneksi, tällä kertaa ollut kaivellut. Sen sijaan tein jotain muuta ei niin viisasta. Koska minulta on nyt ymmärrettävistä syistä kielletty hormonikorvaushoito, mutta näitä ikävuosia ei kuitenkaan ole vähennetty, toimin saamieni ohjeiden mukaan vältelläkseni totaalikorppuuntumista, Ihan vinkkinä kaikille muillekin: Vaikka kuinka on kätensä pessyt, se chili ei ihan kertapesulla sormista noin vain loivene. Eikä niillä sormilla sitten kannata samana iltana ruveta Vagisan-puikkojen kanssa puuhaamaan. Jos et usko, kokeile itse. 

Sen tämä viimeisn kuukausi on kertonut, että viihtyisin eläkkeellä. Saa nukkua, saa tehdä, ei ole kiire, voi rauhassa huuhtoa nenää tai rasvata käsiään ja jalkojaan tai vaikka tuota kaikkea myöhästymättä mistään. Tämä aika on ollut erilaista, kuin aiemmat pidemmat sairauslomani. Nyt minuun ei koske, minun ei tarvitse käytttää päivän tunteja jonkun paikan aktiiviseen kuntouttamiseen ja jaksan tehdä kaikenlaista pillahtelematta milloin mistäkin syystä vähän väliä itkuun. Sen huomaan, että pitkäaikainen, kaiken läpi tunkeva väsymykseni on täällä kotona ollessa sentään hallittavissa. Töissä sille ei ole aikaa ja silti se on aina ollut läsnä. Vaikka viimeisimmästä kortisonitabletistakin on jo yli viikko aikaa, ihmettelen itsestäni löytyvää tekemisen halua. En esimerkiksi muista, milloin minä olen viimeksi tehnyt ruokaa! Meillä tuo pääkokki on jo monta vuotta pitänyt keittiön naruja hallussaan ja olen osallistunut hommiin sillä tavalla opastettuna. Tyyliin: ”Mitäs mun pitäisi tehdä?” Sitten saamieni vinkkien mukaan pilkon paprikat tai ruodin kalan tms. Nyt viikolla tein kalasopan aivan itse, alusta loppuun! Ei siitä niin maukas tullut, kuin tuon oman keittiömestarin tekemät ovat olleet, vaikka samanlaista tavoittelin. Inkivääri olisi auttanut asiaa lähemmäs totuutta. Tänään minulla on suunnitteilla lasagnen väsääminen. Lienenkö viimeisten kymmenen vuoden aikana sitäkään saanut aikaan? Ruoka siis minulle maistuu edelleen vallan mainiosti, hiukan liikaakin. Ei nyt kuitenkaan kovin toivottavaa olisi enempien liikakilojenkaan haaliminen. Tuo syntymäpolvi on ruvennut oireilemaan, eikä se lisäkiloista ainakaan ilahdu. Nyt ei olisi mahdollisuutta ruveta sitäkin remppaamaan, olisi ensin yksi syöpä selätettävänä.

Virtaa näyttää riittävän toistaiseksi muutenkin. Oman kaappinikin eilen siivosin loppuun ja sain karsittua monia juttuja mappiin Ö. Hankkiuduin eroon mm. teinivuosilta peräisin olleesta shaalista, joka rupesikin jo hapertumaan eikä kestänyt enää pesua. Samoin isän vanha kylpytakki, niskasta jo revennyt, sai väistyä. Kymmenen vuotta kahta perintökylpytakkia vuoron perään käyttäneenä jatkossa käytän vain äidiltä perittyä. Se on vasta kertaalleen persuuksista parsittu kokoon. Joskus jälleen hankin oman, sitten, kun tuota ei enää voi käyttää.

Ystäväni, ymmärtäjäni, eilen kyseli, että niinkö siinä sitten kävi, etten juurikaan sivuoireita sytosta saanut. Niin siinä taisi käydä. Ummetus saattoi olla ihan kotoperäistäkin, vaikka voihan sen olla tipankin mukana tullutta. Jotain ohimeneviä ylävatsan ja kylkikaaren tienoiden ahdistuspuristuskummajaisia oli välillä, samoin päänsärkyjä, mutta kun nekin ovat olleet seuranani aina silloin tällöin aiemminkin. Nyt huomaan, etteivät nyt pariin päivään olekaan itsestään muistuttaneet. Kiinnostavaa seurata, ilmestyvätkö seuraavan tipan jälkeen takaisin. Varmaankin leikkauksen jäljiltä tuolla kyljessä on arka kohta, mutta sitä ei sivuoireeksi voi laskea. Välillä tuntuu, että se on kohollaan, käsivarsi kävellessä siihen ottaa kiinni ja aiheuttaa tuntemuksia. Samoin veikeä huomata, että jos nyt parit vartijaimusolmukkeet ihmiseltä viedäänkin, mutta ei sen suuremmin mitään kainaloa mennä tyhjentämään, siitä huolimatta olkavarressa lihas tuntuu kireältä ja vaikeuttaa vaikkapa jostain ylähyllyltä tavaroitten kurkottamista. Samoin leikellyn rinnan alla, kylkiluitten päällä on kipeä kohta. Mitä se siellä, eihän sinne ole mitään tehty!

Tänä aamuna nuo nenän punaiset kokkareet äityivät kertomaan, että ihan vertakin voi niistää. En nyt väittäisi tätä varsinaiseksi nenäverenvuodoksi, mutta koska pakkasetkin ovat jo paristakympistä lähemmäs viittä astetta laskeneet, saattaa tämä punaisus nyt sitten olla jonkin sortin sivuoire. Eilen illalla hiusten joukkopakokin rupesi ilmoittelemaan itsestään. Jäi pari ihan oikeaa nippua sormien väliin, kun illalla päätäni haroin. Niiden normi-irtoajien lisäksi. Jassoota, puolitoista viikkoa ensimmäisestä sytosta siis tämä minulla alkaa. Moni nettipalstoilla on kertonut, että toiseen sytoon sitten mennäänkin kaljuna. Tämän aamun kampaussessio antoi vahvistusta asialle. Paljonhan minulta on viimeisen vuoden aikana hiuksia lähtenyt, mutta ei se sentään ihan tällaista ole. Kuvassa viimeisimmän harjauksen saldo. 

Tästä se alkaa!

Vaikka hiusten lähteminen harmittaakin vietävästi, olen tavallaan siihen valmiskin. Pääsenpä edes hetkeksi eroon kaikkialle kasaantuvista irtohiuksista. Ei tarvitse jatkuvasti puseroista niitä nyppiä, ei tarvitse miettiä, vieläkö tämän päivän selviäisi pesemättömällä päällä vai onko ennen jonnekin lähtemistä vielä pakko ehtiä suihkuun. Ei tarvitse sietää pakkaskelillä inhottavasti sähköistyviä hiuksia. 

Ja silti. Joskus vuosia sitten Kreikassa lomailessamme Kriopigin rannalla kävelli vanha pariskunta. Naisella oli hopeanharmaat pitkät ja paksut hiukset, liki takamuksen päälle ulottuivat. Silloin niitä kateelllisena kauempaa ihailin ja ajattelin, että kunpa minullakin sitten joskus tuollaiset olisi. Harmaata minun päässäni alkaa jo kivasti olla, joskin jännästi nuo latvat pysyvät tuollaisina punaisina.

Punaharmaa pää.

Lienee kohta kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi päätäni värjännyt olen, joten olen ilmeisesti sitten jonkinasteinen punapää. Ja lapsena olin enkelikiharablondi, siitä todistaa tämä tuulikaapin seinällä roikkuva muotokuva. Miksikö tuulikaapissa? En halua omaa naamani seiniltä tuijotella, mutta eihän tuota nyt hukkaankaan voi heittää. Tuon taulun on maalannut YLE:n entisen ulkomaakirjeenvaihtajan, toimittaja Erkki Toivasen äiti, taiteilija Adele Toivanen. Valokuvan pohjalta hän on tuon tehnyt, itse hiukan mielikuvitustaan käyttäen. Minulla ei milloinkaan ole ollut tuollaista keltaista puhvihihaleninkiä. Sitä en tiedä, kuinka Adele on minun – ja veljeni – ikuistajaksi päätynyt. 

Muotokuva

Kaikenlaista tässä välillä tulee mietiskeltyä. Huomaan monen ”kohtalotoverin” kommentteja nettipalstoilla lukiessani ajattelevani, että monelle rintasyöpään sairastuminen on näemmä vaikeampaa kuin minulle ainakaan vielä on ollut. Tarkoitan tässä nyt henkisiä vaikeuksia. Toki moni on sairastunut nuorena, tuoreena äitinä tai muuten kesken ruuhkavuosien. Kuolemanpelko on eri tavalla heillä läsnä. Usein noissa keskusteluissa huomaa myös sen, kuinka kannustetaan positiiviseen ajatteluun ja toivoon. Ymmärrän sen, vaikka en itse asiassa pidä missään asiassa postitiivista ajattelua välttämättä parhaana vaihtoehtona. Pikemminkin sen hyväksyminen, että huonojakin vaihtoehtoja on, eikä kaikki aina mene niin kuin toivoisi, saattaa vapauttaa elämään. Kun on kertaalleen nostanut ikävät asiat pöydälle ja katsonut ne läpi, tietää, mitä voi olla tulossa. Pikainen suunnitelma siitä, kuinka missäkin tilanteessa haluaisi toimia ja sitten voikin keskittyä tähän hetkeen ja ottaa rennommin. Ehkä tämä on sinisilmäistä ajattelua, mutta ei tämä minulla ajatuksena uusi ole. Kun ei viljele sen enempää perusteetonta positiivisuutta kuin pessimismiäkään, niin jalat realismin suossa tiukasti kiinni voi sitä toivoakin pitää yllä.

Ohhoh, aika laittaa näppäimistö hetkeksi jälleen syrjään, ettei mene typeryyksiin tämä. Nyt en viitsi enää ruveta kirjoitusvirheitä seitsemättä kertaa syynäämään. Saa mieluusti ilmoitella, mistä niitä löytyy.

Tähän saakka olemme kätköillessä hyvin pärjänneet ihan vain kännykällä. Viime yönä jostain kummallisesta syytä olimme päätyneet käyttämään viimeisintä teknologiaa: Minulla oli mukananani selllainen perinteisen sarjakuvapommin kokoinen ja muotoinen ulkotuli/öljylamppu, tiimin toisella osapuolella jonkinlainen rynnäkkökivääri. Se ei ollut oikea ase, mutta ei täysin mikään muovilelukaan, koska siinä oli oleellisia komponentteja, joilla se sai yhteyden tuohon kantamaani pommilamppuun. Kun lamppuun oli keinukytkimestä napsautettu virta (virta öljylamppuun…???) ja rynkky sen huomasi, pystyin kännykän kartasta kätevästi näkemään, missä kätkö on (…no, tuota, mitenkäs tähän saakka on toimittu…). Sitten kartan avulla piti suunnistaa kohti kätköä ja siellä lähellä oli tarkoitus osoittaa sillä rynkyllä kohti sitä kätköä ja se löytyisi kätevästi. Emme päässeet kokeilemaan, toimisiko tämä aukottomasti, koska olimme juuri kävelemässä ilmeisesti Seinäjoella kohti jotain kaupungin keskustassa olevaa laavun ja kodan yhdistelmää. Se oli sellainen etäisesti Alvar Aalto -tyyppinen ja Novan sairaalan värinen rakennelma. Siinä vaiheessa eräs tomera tanttara pyyhälsi toiselta puolelta katua kohti aseenkantajaa ja komensi jotain. Arvelimme olevamme hänen tiellään, ja väistimme. Hän tulee edelleen kohti komennellen. ”PYSSY POIS! PYSSY POIS!” Ahaa, sitäkö hän halusi sanoa. Arvostin hänen uskallustaan, eivät kaikki olisi rohjenneet tuolla asialla rynkkymiestä lähestyä. Siinä sitten äidyimme selittämään hänelle geokätköilyn saloja. ”Katsokaapas, kun tästä lampusta nappaisee… ja sitten tästä kartalta näkee… tuolla kodalla on kätkö!” Ei ollut täti kodalla kätköä nähnyt, eikä muutenkaan ollut kovin kiinnostunut tämän lajin harrrastamisesta. Siinä vaiheessa, kun hänelle karttaa näytin ja selitin kätkökuvakkeen ja suuntanuolen merkitystä, rupesin itsekin miettimään, mihin ihmeeseen tuota muuta ”edistyksellistä teknologiaa” tarvitaan. Etenkin se öljylamppu on melko painavakin jatkuvasti mukana raahattavaksi.

Pommi!

 
Omituista, millä tyylillä päivän tapahtumat tunkevat uniin! Eilen etsimme kissain ja koirain kanssa tämän huusholllin mainittuja öljylamppuja. Tai itse asiassa vain sitä uudempaa, mustaa, mikä meillä on. Ei millään löytynyt ja vastahan se viime talvena oli käytössä. Löytyi kyllä isän vanha, punainen. Yltä päältä pölyssä, tahmassa ja hämähäkinverkoissa, kuten kaikki tämän talouden ulkovarastosäilytyksessä olevat tavarat tuppaavat olemaan. Lopulta se mustakin löytyi. Ihan tuosta ulkokuistin portaiden vierestä, mihin se oli keväällä nostettu odottamaan varastoon siirtämistä. 

Kaivattu kansio

Se tornitalo muistutti sellaista Lontoon ongelmataloa, sitä joka on samalla parabolinen peili ja on ennen korjaustoimiaan poltellut autoja parkkiruuduissa. Eräs kasiluokkalainen oli tavattoman närkästynyt siitä, että heidän luokkatilastaan aukeava näkymä oli pilattu tuollaisella. Hän suunnitteli barrikadeille nousemista. Kuulin tästä mennessäni majoitustilaan. Sieltä eräs oppilas oli jo tavaransa pakannut ja petivaatteensakin viikannut patjan päätyyn. Tyyny, joka muistutti tavattomasti omaani, viikolla oikeasti roskikseen heittämääni, oli edelleen tyynyliinan sisässä. Hyvä niin, koska sen parikymmentä vuotta vanha muotoutuva täyte näytti murentuneen kovin. Hieman olin huolissani tuon oppilaan lähtemisestä. Poistuin huoneessta ja löysin kollegoitani kokoontuneena tuijottamaan eteisen naulakon edessä olevaa toista tyynyä. Sain siitä moitteet, ei kuulemma tuolla tavoin sovi tavaroita jättää lojumaan. Mitä? Tämähän oli minun tilapäiskotini ja olin tuon tyynyn jättänyt siihen odottamaan roskiskeikkaa! 

Sanoivat, että ensimmäinen viikko sytojen jälkeen on pahin, sitten rupeaa palaamaan nahkoihinsa ja kolmas viikko on taas sellainen normaali. Sitten kaikki alkaa alusta. Olen ollut varpaillani tuon ennustetun pahan kanssa. Kuten aiemminkin jo kirjoittelin, ei minulla ole ollut juurikaan mitään tavallisuudesta poikkeavia oireita. Pakkaskausi, lumityöttömyys, muun arkiliikunnan huima väheneminen sairausloman alettua ja silkka laiskuus ovat vieneet liikkumisen vähiin. Mahahan minulla heti moisesta suivaantuu eli en senkään vaivoja mihinkään syöpähoitoihin liitä. Mitäpä tästä valittamaan, parempihan tämä näin on. Paitsi maha. Ja lonkat. Aamulla kävin jälleen niitä lammessa uittamassa. Mikäpä oli mennessä, kun vesi oli 25 astetta lämpimämpää kuin ilma 😆.

Pari päivää olen ollut hieman huolissani siitäkin, että ehkä olen unohtanut ottaa jotain lääkkeitä. Aiempi syöpäläishäätö tässä talossa oli sen verran monivaiheisempaa toimintaa, että pelkään oikeasti jättäneeni jonkun oleellisen pilleripurkin kokonaan hakematta. Toisaalta ekat kortisonitkin sain mukaani ja ne olen napsinut, samoin ensimmäisen sytojen jälkeisen piikin. Loput reseptit liittyvät lähinnä pahoinvointilääkkeisiin. KELA:n uuden kortin päätöskin tuli vasta perjantaina, joten eipä mulla olisi ollut mitään syytäkään mitään satasten lääkkeitä ilman sitä lähteä hakemaan. Ehkä tämä asia seuraavalla kerralla selviää.

Ruokahalu ei vielä ole mennyt. Sanoivathan nuo, ettei paino nyt sitten tämän session aikana saisi laskea, mutta ei sen nyt ensimmäisen viikon aikana mielestäni noustakaan pitäisi! Joulukin on vasta tulossa. Eilen sukujuhlissa saimme nauttia burmalaisista eväistä. Kevätrullia ja niitä sellaisia kolmion mallisia nyyttejä söisin vaikka kuinka, samoin erilaisia susheja. En minä niiden erityisnimityksiä tiedä, mutta hyviä ovat kaikki tyynni, vaikken innokas merilevän ystävä olekaan. Mielettömän hyvää burmalaista makkaraakin oli tarjolla – enpä olisi uskonut minkäänlaista makkaraa kehuvani, minähän en tavallaan melkein lihaa edes syö.

Ja arvatkaapa, otinko yhtään kuvaa?

Siivouspuuskakin iski. En väitä sitä kortisonikiihkoksi, vaan pikemminkin velvollisuudeksi ja esimerkin noudattamiseksi. Kun tuo toinen meillä asuva päätti, että jotain siivotaan tänään, jotain huomenna, päätin lyhyen yhteispuuhailun jälkeen vielä hiukan raivata omaa kaappiani. Kymmenen vuotta olen siellä säilönyt kirjoja ja karttoja, joita meillä ei rehellisesti sanoen mahtuisi säilömään. Meillä ei ole sisällä minkäänlaista varastotilaa, ei lämmintä kellaria tai vinttiä. Ainoa järkevä asumistapa tässä minimökissämme vaatii minimalistista omistamista. Tai vaatisi. Ei ainakaan sellaista ylimääräistä varmuuden vuoksi tallettamista. Kuka esim. nykypäivänä hyötyisi 1980-lopun saksalaisista tiekarttakirjoista? Tai pohjoispuolalaisten kuppiloiden tai turkkilaisten autovuokraamojen käyntikorteista? Samalla päätin viimein luopua parikymmentä vuotta säilyttämistäni kirjoista, jotka kävisivät ehkä parhaiten johokin kristilliseen elämäntapa- tai raamatuntulkintaoppaiden kategoriaan. Mitäpä minä niilläkään enää teen, se sellainen itsensä jalostamisen into on ajat sitten jo hiipunut. Jalat ovat palanneet joiltain osin maan pinnalle. Sellaisia pilkunviilausteoreettisia kirjoja vielä säästelin, ne ovat kiinnostavia.

Ensi yöksi ajattelin luopua hereilläpysymisongelmia aiheuttaneesta ruotsalaisesta murhakirjasta. Latasin Richard Shepherdin kirjan nimeltä ”Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämän ja monet kuolemat.” Kuulemma kansainvälinen bestseller.