Kuukausi: toukokuu 2024

Kohta neljä viikkoa leikkauksesta. Toipuminen on sujunut kaiketi ihan ok., ei ainakaan mitään sen suurempia huolia ole ollut. Nokka on edelleen aavistuksen tukkoinen, enkä ole uskaltanut niistää vielä sillä tavalla kunnolla. Hengitän kuitenkin enimmän osan aikaa nenän kautta, joten kaipa siellä röörit auki ovat. Pienesti on koko ajan tunne, että jotain nenästä valuisi, mutta eipä tuo kuitenkaan valu. Pientä niiskutusta ja toisinaan paperilla kaivelua. Pariin päivään ei varsinaisesti enää ole kerääntynyt verensekaista karstaa sieraimiin. Kiinnostavaa, eikös vain?

Verikokeissa poikkesin, oletin, että ottaisivat laajemmatkin, koska lähetteitä oli kaksin kappalein ja toisessa suunnilleen koko paketti. Eikös mitä, ainoastaan kalium, natrium, krea ja glomerussuodatusnopeus vai mikä se nyt onkaan. Ja minä kun odotin mm. hemppariarvoja. Olin ne ehtinyt jo työterveydestäkin lähetteeseen tinkiä, mutta peruin, kun näin tuosta toisesta lähetteestä perusverenkuvan. Ja sitten kävi ilmi,  että ne laajemmat otetaankin vasta joskus elokuussa. Eilen perillisen kanssa kävimme vilkasta viestinvaihtoa korkeista natriumeistani yhdistettynä alhaiseen verenpaineeseen. Kiinnosti, mahtaisiko hällä olla tarjota heti kättelyssä joku hieno diagnoosi. Päädyimme siihen, että olen yksinkertaisesti kuiva tyyppi eli olin juonut liian vähän. Olen kieltämättä kotiin päästyäni juonut vähemmän kuin ennen leikkausta. Silloin oli tapana varsinkin iltaisin telkun ääressä istuessa kitata vettä useampi tuopillinen. Ei erityisemmin janoon, oli vain kiva sitä vettä juoda, kun ei oikein muutakaan ole pariin viime vuoteen juonut (lomareissuja lukuun ottamatta). Meilahdessa mittasivat tarkasti kaiken nesteen mitä meni ja tuli ja jossain vaiheessa joku totesi, että aika paljon tuo viisi litraa. Itse olen sitä mieltä, että hänellä tuli sen nestelistan kanssa laskuvirhe, koska niin paljon en todellakaan juonut (no, tosin siinä listassa laskettiin kaikki jugurtit ja muutkin mukaan). Joka tapauksessa sen jälkeen himmasin juopotteluani. (Sellainenkin tila on muuten olemassa kuin vesijuoppous eli polydipsia. Ehkä olenkin pohjimmiltani vesijuoppo?)

Tuollaista hinkua telkkarijuopotteluun ei ole kotiin pääsyn jälkeen suuremmin ollut, joten vaikka olenkin omasta mielestäni päivän mittaan vettä juonut riittävästi, en ehkä kuitenkaan ole. Suolaa meillä ei enää juurikaan käytetä, joten tuo natriumin nousu ei oikeastaan suoraan sellaisesta voi johtua. Eineksiä ei ole viime aikoina pöydässä ollut, vichyt ovat suolattomia, leipää syön todella vähän, joten leivänpäällisiäkään ei juurikaan mene. Olen siis kuiva tyyppi. Verenpaineita toisinaan mittailen, eilen olivat kivasti siellä alhaalla. Ilmankos olikin pari päivää päätä särkenyt, kun on paineeton ja kuiva. Illalla sitten palasin takaisin läträyslinjalle, helpotti päänsärkykin.

Nämä helteet aiheuttavat ristiriitaisia tunteita. En ole aiemmin ollut kuumista keleistä moksiskaan, mutta nyt en meinaa jaksaa mitään. Äsken tankkasin kunnolla vettä ja meinasin hiukan jatkaa alkuviikolla kesken jääneitä pihahommia. Puoli tuntia jaksoin, sitten järki(?) rupesi yllättäen kuiskimaan, ettei seuraavaa kottikärryllistä oikeasti kannata kuskata mihinkään, jos aiot tolpillasi pysyä. Mieli teki vielä edes ne risut viedä, mitä oli kerennyt kärryyn kasata, mutta hyvä, etten vienyt. Sisälle pääsin, pumppu hakkasi, hiki valui, eikä oikein tiennyt, mitä tekisi. Päätin mennä järveen viilentymään (juu, fiksua, sinne vain, ei haittaa jos hiukka heikottaa…). Pinnalla kuitenkin pysyin. Nyt pysyttelen sisätiloissa odottamassa uutta tarmonpuuskaa. Harmistuttaa.

Toinen ja suurempi harmistumisen aihe liittyy silmäpoliin. Sieltä kauttahan tämä koko päänkaiveluruljanssi tammikuussa alkoi. Keksivät, että kappas, tällä eukollahan on näkökentässä omituisuuksia, kuvataanpa sen nuppi. Kukaan ei silloin ollut millään tavalla huolissaan minun ajokyvystäni. Aivan entiseen malliin ajelin ja töissä kävin. HUS:n lääkäri sitten totesi kotiuttaessaan, että nyt ei sitten saisi ajella, ennen kuin julkisen puolen lääkäri on näön tarkistanut. Lisäsi kuitenkin, ettei tästä Trafille mitään tietoa tällaisesta mene, tämä vain ikään kuin kuuluu asiaan näissä jutuissa. Itse en näössäni huomaa mitään muutosta ainakaan huonompaan suuntaan (telkkaria pystyn esim. katsomaan hyvin ilman silmälaseja, lukeminenkin onnistuu, jos tarve on). Näkökentässä en koko aikana ole itse mitään erikoista edes huomannut. Lääkäri totesi, että kannattaa soitella Novaan ja kiirehtiä, jotta saa ”luvan” kanssa taas ajella. Soittelin eilen, kun ei mitään ruvennut sieltä päästä kuulumaan. Hoitaja konsultoi lääkäriä, joka oli katsonut ne tammikuun tutkimustulokset. Juu, ei tällaisilla kentillä mitään ajolupaa tule! Täh? Ei minulta silloinkaan mitään kielletty, kuinka kummassa nyt? Ja kuulemma vasta kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta tutkitaan uudestaan. Oikeasti? En mitenkään pysty tajuamaan, mitä minä en nyt hänen mielestään näe. Ei ole tummia alueita, ei epäselviä alueita, näen sormet joita tuolta jostain pään reunoilta ovat sekä endo Novassa, että neuro Meikussa ennen leikkausta hivuttaneet näkyviin. Molemmat lausuivat, ettei mitään erityistä tuolla systeemillä ole havaittavissa. Ja nyt en muka saisi ajaa? Jepjep. En tiennytkään, etten näe.

Tavallaanhan minun pitäisi sitten saada saikkua kesän ajaksi, eikös? Mietityttää vain se, että silloin KELA:n sairauspäivärahapäivät kuluisivat ”turhan” takia. Samaten syksyllä kävisi niin, että jos olenkin oikeasti kipeä, ei minulla enää olisi täyspalkallisia saikkupäivä jemmassa, näin ainakin luulen. En näistä asioista juurikaan ymmärrä. Tosin, jos saisin sairauslomaa kesäksi, laskennallisen vuosiloman ajalta sairauspäivärahat kuuluisivat minulle. En kuitenkaan jaksa ruveta laskemaan, jäisinkö sillä systeemissä pahastikin tappiolle vai olisiko minulle etua olla saikulla. Harmistus tästäkin tietämättömyydestä.

Työterveyslääkäri soittelee maanantaina johonkin aikaan. Päästyäni Meikusta kotiin varasin ajan siltä varalta, että tarvitsisi hiukan jutella. Juttelutarvetta ei nyt taida varsinaisesti olla, mutta puhuin hoitajalta lähetteen kolesterolimittauksiin, joista talvella oli työterveyslääkärin kanssa puhetta. Huonot arvot ovat edelleen koholla, mutta eivät niin paljon, kun talvella. Saa nähdä, mitä lääkäri niistä sanoo. Jossain vaiheessa aiemmin keväällä olin kysellyt myös uniapneajuttujen kuulumisesta työterveyssopimukseen ja silloin minulle sanottiin, etteivät ne kuulu. Nyt hoitaja kuitenkin kertoi, että oli huolimattomasti lukenut sopimusta ja kylläpä uniapnea on heidän heiniään. Kävin siis samalla kertaa Mehiläisessä kolesterolikokeissa (ei voi työterveys kirjoittaa Fimlab-kelpoista lähetettä, joten ei onnistunut samalla reiällä kuin nuo Novan labrat) ja hakemassa uniapneamittarilaitteen. 

Tuon salkun jos olisi unohtanut jonnekin poliisin ihmeteltäväksi, olisi ehkä  päässyt näkemään pomminpurkuryhmän. Piuhoitin itseni illalla ja nukuin kehnoimman yön aikoihin. Ei sillä, että nuo laitteet olisivat mitenkään erityisemmin häirinneet, mutta jostain syystä heräilin useammin kuin normaalisti ja muun ajan näin töihin liittyviä unia, joissa mikään ei taaskaan sujunut. Ilmeisesti jännitän sitä, että olen onnistunut jonkun oppilaan arvioinnit sössimään.

Suurin harmistuminen ja suru liittyy kuitenkin ystävän kadonneeseen koiraan. Kohta viikko teillä tietymättömillä, ei ole löytynyt suurista ammattilaisetsinnöistä huolimatta. Sydämestäni toivon, että koira löytyy pian 💗.  Nämä tällaiset asiat ovat niitä, joita en pysty ajattelemaan itkemättä. Koirat ovat itselleni olleet rakkaita perheenjäseniä ja osaan kuvitella sen tuskan, mitä ystävälläni on.  Tässä tarkempaa tietoa: Chow chow kadonnut!

Pääkaupunkiretkuilu jatkuikin sitten vielä, vaikka piti jo eilen kotiin päästä. Toissa yö meni oksennellessa ja ilmeisesti tajukin meni useampaan kertaan. Sama kuvio 4-5 kertaa: Ensin tunne, että pöntölle pitäisi päästä, siellä sitten jumalaton hiki ja huono olo. Vetelin narusta ja jossain vaiheessa havahduin siihen, että hoitaja tulikin saattelemaan sänkyyn. Tunnin päästä sitten sama ajatus, jotta vessaan tästä, ja heti peräänn toteamus, että eipä, kun oksettaakin. Painoin kelloa ja oksentelin pussiin. Ei aavistustakaan, kauanko oli aikaa mennyt, mutta havahduin siihen, kun huoneen ovella yksi hoitaja huutaa nopeasti apua huoneeseen 18. Tajusin, että sehän on minun huoneeni ja yksin tuon yön täällä olin (vieruskaveri lähti likemmäksi kotipaikkaansa), joten ilmeisesti heidän mielestään minä olin se, joka apua tarvitsi. Saattoipa tuo olla niinkin, röhnötin näemmä siinä sängyllä poikittain, örpät naamalla. Putsasivat ja laittoivat takaisin petiin. Tämä sitten toistui useamman kerran. Ei ole kiva tunne, kun palaa tajuihinsa jostain sumeasta ”hei minä taidan tukehtua johonkin kummalliseen”,  eikä heti ole jyvällä, missä mennään. Ja jokainen, joka on joskus oksentanut kunnolla, tietää, että sen jälkeen olisi varsin mukava niistää. Aivan, mutta kun niistäminen on kielletty vielä pari viikkoa. Vahingossa vähän turautin, ennen kuin muistin asian, mutta eipä tuolta mitään tainnut irrota. Ovat nimittäin ottaneet reidestä palasen faskiaa ja tunkeneet sen paikaksi tuonne päähän. Ei ole kiva, jos niistäessä jalka sieraimesta tulisi, hyvä, että kieltävät tuollaisen! Jossain vaiheessa laittoivat pahoinvointilääkettä ja varmuuden vuoksi epilepsialääkettäkin tippumaan. Jompi kumpi tai molemmat auttoivat, ainakaan en enää aamuneljän jälkeen hoitohenkilökuntaa siivouspuuhilla kiusannut.

Eikö ollutkin kiva ja mieltä kohottava kuvaus!

Ei seuraavana päivänä oikein ruoka maistunut. Lauma neuroja tuijotti minua aamukierrolla ja väittivät, että ei ole akka kotiutuskunnossa vielä. Noh, eilen en sitten kotiin lähtenyt. Olihan se tiedossa, että näin saattaa käydä, mutta silti harmitti. Siippa oli tullut torstaina tuohon lähihotelliin, poikkesi täällä kylässäkin ja oli valmiina minut perjantaina kyytiinsä nappaamaan. Tuli hänelle nyt sitten ”turha” ajelu. Minun kannaltani tosin ihan mukavaa, että kävi vielä eilenkin minua täällä viihdyttämässä.

Helatorstai oli sikäli mukava päivä, että kävi toinenkin vieras. Serkku, jonka kanssa lapsena kesälomilla paljon olimme yhdessä ja jota en ole vuosikausiin nähnyt. Oli vallan virkistävää istua hetki vaihtamassa kuulumisia ja miettimässä elämää. Kyllähän näitä sukulaisyhteyksiäkin mieluusti yllä pitäisi, mutta minä kun en alkuunkaan ole puhelinihmisiä, enkä osaa tyrkyttää itseäni kylään. En ole milloinkaan uskonut siihen, että ihmiset osaisivat sanoa suoraan, mikäli just silloin ei kyläily ole hyvä idea. Enkä sitä paitsi milloinkaan keksi, mitä voisi/pitäisi viedä. Mieluummin sitten olen menemättä. Hyvä, kun keksii tällaisia sairastamisia ja tapaamiset järjestyvät siinä sivussa.

Täällä siis vielä, olo on kohentunut, kävin tuota käytävääkin taas ympäri kiertämässä. Tässä hoitajien tiskien kulmilta nähtävää.

Junno oli taiteillut tuollaisen vuonna 1999.

En ole geologi, mutta ametistiksi epäilen.

Kilometrin kohdalla hoitaja käski minut huoneeseen, ei saa kuulemma karata, vievät kuviin. Ja minä kun olin ajatellut käyväni suihkussa ennen ruokaa. Tiesin kuvia olevan tulossa, haluavat varmistella noiden mahdollisten epileptisten juttujen ja kohonneiden tulehdusarvojen vuoksi. En kovasti tulehduksia ihmettele, jos käytetty ruoka päätyy tuonne neniin ja hengitysteihin. Istuskelin sängyn reunalla ”lenkkikamppeissani”, kun tyyppi tulee hakemaan. Kuulemma sängyllä viedään. Mitä ihmettä, voisinhan minä kävelläkin! Edes pyörätuoli ei kelvannut, koska kuvauslapussa luki sänky. Mikäpä siinä sitten, pötkölleen ja kyydillä käytäville. Kuskaaja harmitteli yhtä ovea, joka ei auennut kokonaan. Osasin kertoa, että vikatilasta on jo tehty ilmoitus. Se luki siinä ovenpielessä olevassa post-it -lappusessa, jota olin muutaman kerran lenkilläni tavannut. 

Kuvissa siis kävin, sopivasti lounaalle takaisin. Yllättävän maukkaita täällä lämpimät ruuat ovat. Salaattipuoli sen sijaan melko niukkaa. Kaalia, porkkanaa, kesäkurpitsaa raasteena. Kurkkua ollut leivän päällä, mutta voi kuinka niukasti kaiken kaikkiaan! Salaattia ja hedelmiä kaipaan, mutta ei täällä nälkään pääse kuolemaan.

Nyt sitten vain odotellaan tuloksia päivän harrastuksista.

Iloakin näistä Helssinskin reissuista on: pääsimme matkalla vaihteeksi poikkeamaan jälkikasvua tapaamassa! Nuorimmaisen meno oli vauhdikasta, ruokapöydässä piipahti ja jatkoi kylillä omia reissujaan kavereittensa kanssa. Muu väki sentään oli hillitymmin käyttäytyvää ja saatoimme turista niitä näitä. Tuli tutustuttua jälleen uuteen lautapeliinkin.

Muutaman virtuaalikätkön kautta sitten lopulta kohti hotellimajoitusta. Matkan varrelta Hämeenlinnasta löytyi tällainen.

Ensi kertaa potilashotellissa. Yöpyminen kuului saattajallekin hintaa, aamiainen vain yhdelle. 

Aamupala olisi varmaankin ollut hyvä. En nyt sattuneesta syystä sitä nauttinut. Vierestä katsoin, kunhan olin käynyt ensin parit putkilot verta vaihteeksi antamassa. Nyt tiesin, missä labrassa pitäisi olla, osasin ottaa oikeanlaisen lappusen ilmoittautumisautomaatista ja istua sinne, minne aikaa varaamattomien pitikin istuutua. Väkeä oli paljon paikalla ja huolestuin jo hetkeksi, että täällähän saattaa mennä tovi. Taisivat muut olla kuitenkin muunlaisiin kokeisiin tai toisenlaisilla ohjeilla paikalla, koska jo kolmantena oli minun vuoroni. Ja tietenkin se ovi olikin sitten siellä toisessa aulassa, mihin viimeksi en ymmärtänyt mennä odottelemaan. Siellä joku oli päättänyt ruveta myöskin ruveta joutessaan jo ihmisiä pistelemään. Hyvä niin, hän olikin elämäni toinen labrahoitaja, joka osasi pistää pistämättä. Paikkaaminen ei ollut yhtä pätevää – ulko-ovella tunsin, että hiha kastuu. Ei sentään kerennyt kuin takin vuori sotkeentua, kun ulkona riisuin hihaa. Siispä paluu infotiskille veristä kättä heilutellen Tyyppi siinä totesi, että rapatessa roiskuu. Minä kuulin, että ”tappaessa roiskuu”. Kauhisteli hän kuulemani siinä ja rupesi minua siivoamaan. Parempi paikkuu ja takaisin hotellin puolelle katselemaan siipan aamupalan viime vaiheita.

Ja sitten ilmoittautumaan Leikoon. Muutaman mutkan kautta seuraillen tulostettuja A4-lappuja  perille. Piskuinen kolonen, johon oli laitettu vieri viereen tuoleja parille kymmenelle ihmiselle. Seinällä lappu jossa kehotettiin ilmoittautumaan luukulla, mikäli automaatti ei toimi. Automaatissa lappu, jossa kerrottiin, että jos ilmoittautumislapussa sanotaan 3. kerros, älä tottele, vaan istu ihan tähän vain odottelemaan. 

Tietosuoja ja yksityisyys oli loistavasti turvattu. aivan automaatin edessä istui odottamassa yksi potilas kasvot automaattiin päin. Hänen vierestään siihen yletti KELA-korttinsa laittamaan ja kaikki ruudulla näkyvät ohjeet nimineen päivineen olivat vallan mainiosti istujan luettavissa. 

Tietosuojan vuoksi hieman peittelin istuvan potilaan kasvoja

Minun kohdallani automaatti mielestäni toimi, koska tuli lappu, jossa oikea toimenpide, oikea kellonaika, oikea nimi ja 3. kerros. Päivämäärä vain oli kuukaudentakainen, se sama, jolloin HUS:ssa on ensimmäisen kerran minusta mitään kirjattu. Tuota päivämäärää en heti huomannut, enkä osannut ajatella mitään sellaista, etteikö automaatti olisi kuitenkin toiminut, koska se minulle lapun antoi. Aika kului. Kello tuli 9 ja rupesi lähenemään puolta kymmentä. Joku kävi tiskillä ja siinä samassa poikkesin minäkin kysymässä, onko tuolla päivämäärällä jokin oleellinen merkitys. Minulle sanottiin, ettei automaatti toimi ja AINA pitää ilmoittautua tiskillä. Ihan nyt tässä vain nätisti ihmettelen, miksi hemmetissä siinä lapussa on se jos-sana ja miksi hemmetissä se automaatti kaikkine lappuineen yleensäkin on siinä? Eikö sitä töpseliä voi ottaa pois seinästä, jos kapine ei kerta toimi??!

Vielä ehkä puolisen tuntia tuossa piti istuskella, ennen kuin huutelivat eteenpäin.  Samat kysymykset allergioista, yliherkkyyksistä ja kutsumanimestä, kuin aiemminkin. Sairaalavaatteet, kortisonia, vatsansuojalääkettä ja sitten parempiin tiloihin ja paremmille penkeille odottelemaan. Oli ihan kaksin kappalein telkkareitakin, kiinni saman pylvään eri reunoilla ja toitottivat eri ohjelmia. Kiva äänten sekamelska. Hetkipä tuossakin vielä piti istuskella, ennen kuin toivat Diapamia ja käskivät pötkölleen. Oli kuulemma juuri edellinen leikkaus loppusuoralla ja arvasivat minut lääkitä, vaikkei leikkurista vielä ohjetta ollut tullutkaan. Tein työtä käskettyä ja siirryin ottamaan nokoset. Lopulta nelisen tuntia aamukahdeksaksi sovitun ilmoittautumisajan jälkeen oli minun vuoroni. Minut kuskattiin leikkurin ovelle ja itse sitten sinne tepastelin sen monilukuisen joukkion sekaan puolilta päivin. Ryhtyivät minua saattelemaan unten maille ja onnistuivatkin.

Seuraavat havainnot siten tehon puolelta puoli viiden maissa. Ei ole mukava tunne, kun on hereillä jo, mutta ympärillä on vain erilaisia hoitajia, jotka sanovat ”ole rauhassa, lääkäri tulee kohta ottamaan hengitysputken pois”. En tiedä, mikä siinä on niin vaikeaa, etteivät he voi sitä ottaa. Se nimittäin tuntuu todella ikävältä. Pienpaniikilta, kun ei pysty sanomaan mitään. Kello oli vieressä seinällä, sitä seurasin. Muutama minuutti siinä kului.

Mihinkään ei koskenut, ellei pientä päänsärkyä lasketa, mutta se oli jokseenkin samanmoista kuin on ollut tähänkin saakka. Piuhoja molemmissa käsissä, nenän alla teipillä sideharsotuppo, katetri paikoillaan, jaloissa veikeät ”emboliasukat” (jotenkin noin hoitaja niitä nimitti, kun kyselin). Kymmenen sekunnin välein pullistivat jonkun ilmatäytteen jalkapohjan alle, vuorotellen kumpaankin jalkaan. Tarkoituksena estää syviä laskimotukoksia. Oli mukavat, tosin ehkä hiukan haittasivat omalta osaltaan nukkumista.

Kivaa oli sekin, että ensimmäiset tunnit ruumiinlämpö oli jonkin verran yli 35 °. Ei hiottanut, sitä arvostin. Oli muutenkin ensimmäinen yö pitkään aikaan, kun en heräillyt hikimärkänä sitä kymmentä kertaa!

Ainakaan minulla ei ole näillä näkymin ”vesitystautia” (diapetes indipudus) eli virstaa ei tule normaalia enempää, mikä oli mahdollinen odotettavissa oleva tilapäishaitta, pikemminkin niukanlaisesti. Toisaalta en saanut juoda mitään koko päivänä, pelkästään suihkepullolla vettä kielen päälle. Ikävintä olikin suun kuivuminen. Kaliumin kävivät kuulemma illan ja yön aikana pariin otteeseen turhan matalalla ja niihin aamulla piipahtanut lääkäri lisän sitten määräsi. 

Jonkin verran silloin tällöin nenästä jotain valuu (tämähän tehtiin siis nenän kautta tähystämällä). Ei valtoimenaan, ihan pari pientä tippaa, jotka kyllä tuntee, kuten nuhassa nokan rupeamassa valumaan. Niistä näytteitä ottivat siksi, että selviäisi onko seassa likvoria. Kuulemma aivo-selkäydinnesteen ilmaantuminen ei olisi toivottavaa. Sitä se ei kuitenkaan todennäköisesti ole. Yksi leikkurissa ollut lääkäri kävi tilanteen toteamassa ja sanoi, että se on epätodennäköistä, koska leikkauksessa likvorvuotoa havaittu lainkaan. Lienee siis vain jotain kudosnestettä ja verta. Ei paha, hiukan kiusallinen vain tuo tuppo tuossa. Hankaloittaa syömistä. Mutta kerääpä valuvan, niistäähän en muutamaan viikkoon saa.

Reidessä on vajaan kymmenen sentin mittainen haava. Ottivat siitä paikka-ainesta. Se tikkeineen on tällä hetkellä ”kivuliain” kohta.

Muuta minulle itselleni ei vielä ole kukaan varsinaisesta leikkauksesta kertonut. Siipalle soittivat eilen illalla, kertoivat kaiken menneen hyvin ja suunnilleen kaiken saivat pois. Oli poloinen aivolisäkkeeni siellä kunnolla litistynyt. Mahtaa nyt ihmetellä uutta olotilaansa.

Ei tieto oikein kulje tässä(kään) laitoksessa: Tietoihin on kirjattu jo kahteen kertaan se, etten todellakaan niele ruotsinlaivoja. Jotenkin arvelin, että tuo kaliumtabletti saattaisi olla suurehko, koska kaikki kalsiumit ja magnesiumitkin ovat. Kysyin ja hoitaja totesi, että on se kookas, eikä sitä saa palasina ottaa, mutta on olemassa myös liuoksena samaa. Liuos kuulemma vain maistuu julmetun pahalle. Liuoksen valitsin, eikä se minun suussani nyt mitenkään erityisen pahaa ollut. Menipä alas aamulla ihan hyvin. Samaten se, millä nimellä minut kutsutaan, pitää joka paikassa erikseen sanoa,  ja joka paikassa se sanovat tietoihini kirjaavan. Se hoitaja, joka minut sairaalavaateisiin saatteli, oli ensimmäinen, joka koskaan on maininnut, että kutsumanimi pitää ilmoittaa Väestörekisteriin, muuten se tieto ei oikein siirry mihinkään. Selvä, pitääpä selvitellä, kun viitsii.

Se oli ikävää, että leikkurissa hukkasivat hienot liukuesteverkkosukat, jotka olin saanut! Minä kun luulin, että ne saisi pitää, olivat somat!

Nyt sitten huoneessa. Vielä en ole käynyt kuin parin askeleen kävelyllä hoitajan kanssa. Kuulemma en saa vessaankaan tarpeille yksin poistua, tahtovat katsoa, että tolpillani pysyn. Uskon pysyväni, koska ei ole huomannut yhtään. Ainoa on se, että olen huomannut tuon nenän tiputtelun hiukan aina innostuvan, kun pinnistelen istumaan tai korjailen tarmokkaammin asentoani. Makoilen nyt sitten tässä naputtelemassa joutavanpäiväisyyksiä muistiin. Päiväkahvia ei täällä ohjelmaan kuulu, lounaan ja päivällisen olen päässyt nauttimaan. Ja aamulla teholla mansikkakeittoa lasillisen. 

Jospa tällä eteenpäin. Maistui paremmalta, kuin odotin. Tällä tietoa perjantaihin saakka täällä majailen.