Tekijä: Marketta

Vielä tässä olisi neljä kokonaista ”varmasti” tervettä päivää ennen kuin alkaa puolen vuoden epämääräinen jakso. Toisin sanoen tänään kävin syöpäpolilla kuulemassa, mitä patologi loppujen lopuksi minusta löysi ja siitä löytämästään lausui ja kuinka viisaat tohtorit yrittävät tehdä tuon patologin hengentuotteen perusteettomaksi. Noita saamiani papereita selailin ja viisastuin niin paljon, että euroopanmarjakuusen kanssa minut tutustuttavat. Onhan se kumma, jos ei syöpäsolu kavahda sellaisesta kasvista peräisin olevaa myrkkyä, jonka kaikki osat kuulemma sujuvasti tappavat ihmisen ja useimmat eläimetkin. Kiinnostavaa! Ensi tiistaina, 30.11. vihdoinkin rupeavat siis tiputtelemaan minuun myrkkyjä. Henkilökohtainen talvisotani alkakoon 💣! Jos terveenä säilyn (heh heh), sotani loppuu sopivasti sinne maaliskuun puolen välin kieppeille. Tokkopa nuo 105 päivääni (ellei enemmänkin) tulevat kovin kunniakkaita olemaan, koska oletettavampaa on kaiken maailman yökötykset sun muuta.  Jos/kun noista selvitään, ruvetaan leikkimään säteillä. Ehkäpä tämä on kesäksi ohi ainakin tällä erää. Vaan mitäpä noita etukäteen miettimään.

Oikeasti, enpä nyt tiedä, kuinka kiinnostavaa tämä on. Aika näyttää, kuinka reagoin tuleviin rohtoihin. Tässä vaiheessa olen jo sekaisin siitä, mikä pilleri missäkin vaiheessa pitää muistaa ottaa ja milloin on osattava ja uskallettava itseänsä piikittää. Loistohomma piikkipelkoiselle 🙈 …

Hyvää on se, että olenpa ainakin tänä talvena kotona vahtimassa lumentuloa ja työntelemässä lumikolaa. Ei niin hurjasti haittaa, jos lumilinko ei suostukaan yhteistyöhön. Eipä tarvitse kerralla riehua kaikkea, vaan voi pikku hiljaa päivän mittaan pihaa putsailla. Tai yöllä, jos on tarve. Paljon ei haittaa, jos hiukan päivällä väsytttää. 

Hyvää on sekin, että teoriassa meillä on nyt mahdollista hakea vuosikalenterista puuttuvat  53 multikätköä olettaen, että olen riittävässä hapessa oikeina päivinä. Varsinaisesti ei kai kuitenkaan taida olla kovin hyvä kätköilyvinkki tuo tuollainen, että ”hanki syöpä, jotta työt eivät haittaa harrastusta”.

No, yritänpä olla välillä asiallinen. Se ei aina ole helppoa, ei ollut apteekissakaan, kun palautin käyttämättä jääneitä hormoneja. Tarkoitus oli hakea vähiin käyneitä kaamoslääkkeitä ja siinä samalla sitten päästä noista ylimääräisistä eroon. Ojensin ne KELA-kortin kera farmaseutille ja kuulin sanovani: ”Saat nämä, näistä tuli syöpä. Otan tilalle tuolta jotain muuta.” Onhan se epäreilua aiheuttaa syyttömälle farmaseutille nikottelukohtaus kesken työpäivän, mutta eipä tämä kieroutununeisuuskaan ole minun syytäni, geeneissä se jollain tavalla on!

Geeneistä puheen ollen: Tohtori kyseli siinä suvun syöpiä ja minähän luettelin, minkä tiesin. Vaikka totesikin, että ei tämä minun riesani varsinaisesti sen kummemmin mihinkään perinnöllliseen taipumukseen viittaa, tarjosi reissua perinnöllisyysklinikalle. Kyllä, kiitos, ainahan Kuopiossa on kiva poiketa! Sen varmistin, ettei tämä minulle mitään ylimääräistä maksa, vaan että ihan tavallisislla polimaksuilla mennään. Jep, kuulemma yhteiskunta maksaa. Hyvä, että saa verorahoille vastinetta! Sitä en vielä tiedä, kuinka tuon asian siellä selvittelevät, enkä oikeastaan halua tietääkään. Kuitenkin poraavat minua tai jotain sellaista tekevät, mikä saa minut pakenemaan ja katoamaan Savoon.

Saa nähdä uskallanko huomenna poiketa järvessä. Kerkesi jo tuo lätäkkö jäähänkin, hiukan vahvempaankin kuin tuossa kuvassa, mutta onneksi mies kävi tänään petkelöimässä siellä sen verran, että pumppukin on taas paikallaan. Tokkkopa tuolla pulahtelu minua vilustuttaa, vaikka taukoa on nyt ollutkin. Aamu näyttää, kuinka käy. Saattaahan tänään kinuamani influenssarokotekin yön aikana muuttaa suunnitelmia. Senkin suhteen tämä homma on hyvä – molemmat saamme ilmaisen rokotteen 👍

En tiedä, tuleeko tästä tekstistä koskaan valmista tai ainakaan sellaista, että sen haluaisin julkaista. Aika näyttää. Jos tämän näette, ei tarvitse pohtia, miten kävi. Ilmeisesti julkaisin.

Isän kuolemasta tulee tammikuussa jo 15 vuotta. Ihailin hänen tyynen rauhallista tapaansa kohdata tuleva. Kysyin jossain vaiheessa, pelottaako häntä. Ei kuulemma pelottanut. Hyvin käytännönläheisesti suhtautui kaikkeen, kertoi jopa sen, koska likakaivo seuraavan kerran sitten pitää tyhjentää. Eräänä tammikuisena torstaina ilmoitti lähtevänsä takaisin sairaalaan, eikä enää tulevansa takaisin. Pyysi minut sairaalalle lauantaina ajamaan partansa. Sunnuntaina hän kuoli. Hänen kuolemansa jälkeen aloin miettiä omaakin kuolemaani – ei liene kovin tavatonta moinen. Kun äidin vuoro oli reilut kolme vuotta myöhemmin lähteä, en ollut hänen vieressään. Olin kyllä päivällä ollut sairaalassa, väsyneenä ja lähdin kotiin, vaikka äiti pyysi jäämään. En jaksanut sillä erää enempää. Sitten myöhästyin puoli tuntia, kun hoitaja minut takaisin soitti. Se on sellainen hetki, jonka muuttaisin jos voisin. Vaikka tätä kirjoittaessani itku tuleekin silmään, tajuan kuitenkin vallan mainiosti, että aivan turha on menneitä murehtia. Tulevaan voi jollain tasolla vaikuttaa, menneet on vain hyväksyttävä. 

Samana syksynä rintasyöpä vei lähipiiristä erään sitkeän taistelijan. Hänen muistotilaisuutensa oli upein, missä olen milloinkaan ollut. Elämänmyönteinen, omannäköinen. Se teki vaikutuksen minuun.

Kun sitten viimein vajaa vuosi äidin kuoleman jälkeen saimme vanhempieni jäämistön käytyä läpi, olin valmis kirjoittamaan valmiiksi ohjeet kaikesta siitä, miten omalla kohdallani oli kätevintä toimia siinä vaiheessa, kun polkuni päättyy. Itselleni kaikki tuo vanhempien hautajaisten järjestely ja kaikki niihin ja niiden jälkeiseen aikaan liittyvä oli jostain syystä tavattoman ahdistavaa. Minun suruni rakentui toisenlaisista asioista, ei sellaisesta ”virallisesta” näin-asiat-yleensä-hoidetaan -kuvioista. Niin toivoisin, että oma lapseni ja mieheni voisivat selvitä minun mahdollisesta kuolemastani sitten joskus mahdollisimman vähin virallisin menoin. Sen surisivat, mitä haluavat ja sillä tavoin, mikä heille helpointa on. Enhän toki tiedä, olisiko heidän toiveensa samanlainen kuin se, mitä olen omana toiveenani ilmoittanut, mutta enpä varmaankaan pahemmin ole vastaan laittamassa, jos suuremman luokan peijaiset päättävätkin järjestää. 

Meinaanko siis kuolla? Tiedänkö tässä vaiheessa jotain kohtalokasta tästä syövästäni? En meinaa, enkä tiedä. Olen vain miettinyt viime päivinä kovastikin sitä, miksi ihmiset ovat ilmeisen järkyttyneitä tai jollain tavalla pelästyneitä sairauteni vuoksi. Olen aiemminkin pohtinut, miksi oletus on, että tarvitsisin henkistä tukea tai että olisin itse jollain tavalla kauhuissani. Niin no, syöpä. Syöpään isäkin kuoli, että sikäli. Ja myönnän kyllä itsekin isäni syövästä kuultuani säikähtäneeni. Tai sitten tuo läheiseni perhe, jossa rintasyöpä vei voiton. Pelko kouraisi syvältä viimeksi kolmisen vuotta sitten, kun syöpä käväisi vielä lähempänä. Minä en ehkä ymmärrä, millaisen vihollisen kanssa olen tekemisissä. Kun olen välillä selaillut Facebookin rintasyöpäryhmän keskusteluja, olen kohdannut myös niitä tekstejä, joissa ihmiset kertovat oman syöpänsä olevan loppuvaiheessa tai että hoidot eivät tehoa, kuten toivotaan. Kyllä minä tiedän, että tuollainenkin on mahdollista myös minun kohdallani. En kuitenkaan ole vielä saanut minkään valtakunnan tuomiota. Minua ei edes jännitä tarkemman diagnoosin saaminen, en ainakaan tunnista itsestäni tuota tunnetta. Lähinnä olen kärsimätön, utelias, tahtoisin tietää, missä mennään. Haluaisin tietää, mikä minussa jyllää, haluan selvittää itselleni, mitä siitä sanotaan. Ärsyttää, että jollain on taatusti jo jossain tietoa, joka on minusta peräisin, mutta sitä ei varmaankaan siksi Omakannassa näy, koska se halutaan kertoa kasvotusten. Eteenpäin, aloitetaan jo se hoitaminen! Kyllä oma ajatus on, että tästä selviän. Tunnen enemmän syövästä selvinneitä kuin siihen kaatuneita. Ja tiedän, että kaikki eivät selviä. Aika näyttää, kumpaan porukkaan itse kuulun, sitä on turha vielä murehtia.

Monesta eri tuutista on viikon aikana tullut kuolema ja syöpä tavalla tai toisella esille. Edellisen Perjantai-ohjelman jaksossa oli Alzheimerin tautia sairastava mies, joka oli kaksi vaimoaan menettänyt rintasyövälle. Jonkun aikakauslehden nettimainoksessa jokin aika takaperin puhuttiin kuolinsiivouksesta ja ihmiset kovin kiivaasti kommentoivat kuolinsiivouksen puolesta ja sitä vastaan. Siinä vaiheessa kun itse kävin läpi vanhempieni elämää kaikkien niiden komeroihin ja varastossa oleviin laatikoihin säilöttyjen tavaroiden kautta, ajattelin, ettei minun jälkeeni kenenkään tarvitse samanlaista urakkaa hoitaa. Ymmärrän hyvin sen, että tavaroita, kuvia, kortteja ja ties mitä säilytetään ja että ne saattavat ihmiselle paljonkin merkitä. En vanhempiani mistään tavaroiden säästämisestä syytä. Se oli heidän elämänsä, heidän muistonsa. Toivon vain, ettei minun jälkeeni kenenkään tarvitse miettiä pitäisikö joku paperi tai esine säilyttää siksi, että se merkitsi minulle jotain. Siksi haluaisinkin jo eläessäni hankkiutua eroon sellaisesta. Itse asiassa nolottaa jo etukäteen se, että kaapistani löytyy erilaisia ”tavoitevaatteita” tai sellaisia, mistä mitäisi tehdä jotain, koska ei ”raaski” heittää riekaletta pois. Muistutanko sittenkin äitiäni, vaikka olenkin enemmän isäni oloinen ja näköinen? Vaikeaa vetää rajaa siihen, mitä haluaa säästää ja mitä ei. Toki toivoisin, että vaikkapa nuo seinällä olevat omassa mummolassani olleet koirataulut saisivat jatkaa elämäänsä omien jälkeläisteni seinillä, mutta ymmärrän hyvin, ettei niillä ehkä heille ole suurta merkitystä. Tavallaan nekin siis ovat riesa. Meilläkin seinällä siksi, etten halunnut niistä omien muistojeni vuoksi luopua. Ymmärrän toki, että puolisonkin seinällä nuo samat, hänelle merkityksettömät taulut ovat nyt kymmenen vuotta roikkuneet pölyä keräämässä. Tokkopa olisimme mainittuja tauluja kuitenkaan seinillemme ripustaneet, ellemme olisi muuttaneet itse niiden luo. Saivat siis jäädä roikkumaan siihen, missä olivat jo parikymmentä vuotta olleet. Onneksi sentään omien isovanhempieni täytetty papukaija Floora ja vanhempieni kirjahyllyssä seisoskellut täytetty teeri (en edes tiedä, oliko isä sen ampunut vai mistä se oli peräisin) saivat kunniallisen kuoppauksen tuohon meidän tontillemme silloin, kun tänne muutimme. On siinä ihmettä tulevaisuuden arkeologeille, jos ne tirpat joskus tuolta päivänvaloon pulpahtavat.

Tai sitten omat nuoruudenaikaiset päiväkirjat. Itsekään en kaikesta enää tiedä, mitä ne tapahtumat ja henkilöt ovat, joista olen kirjoittanut. Silti päiväkirjojen polttaminen ei kuulosta oikein fiksulta. Ei siltikään, vaikken niitä ole kuin pariin otteeseen kirjoittamisen jälkeen selaillut. Ne sitä paitsi ovat ajalta ennen ”meitä”, vain jonkun tekstinpätkän sain aikaiseksi myöhemminkin. Ei vain ollut mitään kirjoitettavaa, ei suurta elämäntuskaa tai totuudenetsintää, ei rakkaushuolia enää ”aikuisena”. En raaski luopua, mutta miksi niitä jättäisin jälkeenikään? Jos asioita voi ennakoida, siivouksia voi tietty ajoittaa. Jos viitsii. Ja jaksaa. Mutta jos vaikka liukastuu jäillä ja halkoo kallonsa tai jää auton alle, siivoamiset kaikkine hölmöine säilöttyine paperinpaloineen saattavat jäädä muiden huoleksi. Häpeä siinä sitten pilven reunalta sotkuisia kaappejasi. Yksi kaveri kertoi joskus saaneensa kotoa (vai oliko mummoltaan) sellaisen ohjeen, että aamulla pitää laittaa puhtaat kalsarit jalkaan siltä varalta, että joutuu kolariin. Noloa joutua likaisissa kalsareissa sairaalaan tai hauturin hoiviin.

Mies aiemmin syksyllä kertoi katsoneensa Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen ja minä katsoin sen äsken. Kiinnostava elokuva. Alussa olin vahvasti leskimiehen ajatusten kannalla, mutta kallistuin loppua kohti myös ymmärtämään niiden muiden ihmisten tarvetta surra. Rupesin huolestumaan siitä, että jos minä en olekaan meistä se, joka ensin lähtee ja itse tuon elokuvan leskimiehen roolissa joudun pohtimaan, kuinka kaikki junailaan. Onko silloin oikeus ajatella itseään vai pitääkö huolehtia muidenkin oikeudesta surra? Mutta siis pidin elokuvasta!

Pitääkö kuolemaa ajatella vai pitääkö sen ajattelua välttää? Vai voiko siitä puhua ihan tavallisena, elämään kuuluvana asiana, silloin kun tulee mieleen puhua? Häiritseekö muita ihmisiä tällainen aihe? Itseäni muistutan, ettei tämä minulla ole mikään uusi, syövän mukana tullut pohdiskelun kohde. Se on kiinnostanut jo pitkään  – ei siis sillä tavalla, että itse haluaisin kuolla, vaan sillä tavalla, että väistämätön tosiasiahan se on, että jokainen kuolee. Itse uskon elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen muussakin muodossa kuin horsmapuskana. Kaikki erilaiset uskomukset siihen liittyen ovat aina olleet mieltäni kiehtovia. Mielestäni jokainen, joka lähettää ajatuksia jollekulle ”sinne pilven reunalle” tai kertoo mielessään jollekin jo lähteneelle rakkaalleen asioita, uskoo elämän jatkuvan. 

Kuten joku (en kuolemaksenikaan muista, kuka) sanoi: ”Elämä on sukupuoliteitse tartuva sairaus, joka johtaa vääjäämättä kuolemaan.” Toki toivottavaa, että kun se itse kullekin eteen tulee, siihen olisi jollain tasolla valmis. Valmis pitäisi olla siihenkin, että muut lähtevät ennen minua. Sen ajatuksen hyväksyminen on hankalaa.

Kaikenlaisia ajatuksia. Olkaa levollisin mielin, kyllä minä aioin säilyä hengissä hautaan saakka. Tai no jos hiukan ennen kupsahtaisi. Paitsi, ettei minua haudata. Parasta olisi, jos saisivat tuhkat heitettyä joko jonnekin korkealle tuuliseen vuoristoon keskelle ei mitään tai sitten mätettyä johonkin vuolaaseen koskeen, joka jatkaa matkaansa mieluummin muualle kuin helsinkiläisten juomaveteen. En ole koskaan oikein stadissa oppinut viihtymään.

Tuli tästä näemmä valmis. Nyt nautin parannussmoothien: rahkaa, vichyä, päärynää, banaania, mansikoita, sellerinvarsi, pähkinöitä, kauraa, basilikaa ja tuoretta chiliä.

Sairauslomissa on etunsa: Ihminen pystyy elämään normaalielämää ihan valoisaankin aikaan ja  vaikka keskellä viikkoa. Viime aikoina meillä on ollut harvakseltaan yhteisiä vapaita viikonloppuja, joten ilolla olen ottanut vastaan nämä viikolle osuvat vapaat. Toistaiseksi ei oma olo edes aseta estettä elämiselle, ehkä pieniä hidasteita vain. 

Poikkesimme eteläisessä Suomessa nauttimassa taiteesta. Pidin väreistä, pidin eläimistä ja pidin ihmisistä. Pidin myös paikalla olevien ihmisten eli taiteilijan itsensä ja miehensä tapaamisesta. Samoissa merkeissä reilu vuosi sitten treffasimme. 

Ritva Kovasin: Liljat (öljyväri, 2021), Päiväuni (öljyväri, 2021), Tiikerin katse (öljyväri, 2021), Kissanpäivä (öljyväri, 2021) ja Tiikerililja (öljyväri, 2021)

Ritva Kovasin: Aavikon kaunotar (öljyväri, 2021)

Ritva Kovasin: Kun tiikeri sai siivet (monotypia, puupiirros, 2021)

Ritva Kovasin: Kaipaus (öljyväri, 2019)

Taidepläjäyksen jälkeen oli aikomus poiketa muutamalla kätköllä, mutta käytännössä taisimme ajella melko suorilla kohti lähisuvun olinpaikkaa. Lapsenlasten halailu pitkästä aikaa oli vallan mukavaa. Yleensä olen könynnyt lattialle koirankin viereen halaamaan sitä ja välttelemään sen yli-innokkaita ”syön-sinun-korvasi” -lähentely-yrityksiä, mutta nyt en uskaltanut. Jonkinlainen tissinsuojeluvaisto toimi. Oli kivaa, että saatoimme keskellä viikkoa jäädä myös yöksi tuonne ”kauaksi kotoa”. Yleensä nämä tällaiset keikat on tehty viikonloppuisin, jolloin vierailun kohteenkin viikonloppusuunnitelmat on lyöty sen päivän osalta lukkoon. Lisäksi viikonlopun liikenne on aina vilkkaampaa, joten senkin suhteen oli kiva käydä viikolla. Nyt tuo paluupäivä hiukan venähti aiottua pidemmäksi, koska innostuimme poikkeamaan jokusella kätköllä. Tuli sentään hiukan ulkoiltuakin samalla. Kuvia ei tuolta reissulta paria hassua lukuunottamatta juurikaan tullut otettua. Yksi suurehko mänty ja yksi juoksuhauta matkan varrelle osui, molemmat Janakkalasta. Tiedän millainen on juoksukalja, mutta mahtaakohan ”juoksuhautajaiset” olla jo lanseerattu termi? Voisi olla näyttävä tapahtuma 😎.

En tiedä, johtuiko näistä kahdesta liikehtivästä päivästä ja siitä, että halusin itse kotimatkan ratin takana istua, mutta tänään tuon leikkuuarven kainalonpuoleinen pää tuntui tavallista aremmalta. Melkoinen pattikin tuolla kainalon alla omaan sormeen tuntuu. Olin muutenkin tänään liikkeellä, koska piti poliklinikan käskystä käydä näyttämässä hampaita lääkärille, ennen kuin hoidot alkavat. Ovat sitten kunnossa, jos sytoihin päädytään. Hammaslääkäri oli sama, joka syynäsi purukalustoni puolitoista vuotta sitten ennen tuota polven tekonivelleikausta. Minä en häntä tunnistanut, ei mulle yleensäkään mitään käyttökelpoisia muistijälkiä ihmisistä jää. Kehui kovasti näkemiään röntgenkuvia, oli edellisiin niitä verrannut ja totesi minun kasvattaneen uutta luuta leukoihini. Kehui paikkojen vähäistämäärää ja syynäiltyään ihan livenäkin hampaitani totesi reikiintymisen olevan jo ohi (en tiennytkään, että sellainenkin voi loppua). Tosin varoitteli, että jos sytoihin mennään, tilanne voi muuttua. Kertoili suun hoidosta ja suositteli purskuttelemaan suola-soodavedellä, ei käyttämään mitään apteekin aineita moiseen. Kovin kehui hampaitani ja kiitteli, että osaan niitä kuulemma hoitaa. No, olen viime vuosina oppinut. Harmi, etten aiemmin jo tuota taitoa täysin haltuun ottanut. Parodontiitti vasta opetti. Mutta kiva oli kuulla, että edes jossain olen onnistunut!

Radiossa useaan kertaan mainitsivat, että Keski-Suomen terveydenhoidossa puhelimeen vastaaminen on edelleen sangen pitkissä kantimissa. En siis viitsinyt ruveta soittelemaan tuon aran rinnan takia, vaan ajelin suoraan terveyskeskukseen kysymään, olisivatko he minun kengissäni asiasta huolestuneita. Eipä tällainen oli onnistunut ilman sairauslomaa, vaan olisi pitänyt joko jonotella puhelimessa tai odotella takaisinsoittoa, jota ei kuitenkaan hyvään aikaan tulisi. Vastaanottohenkilö luukulla oli sitä mieltä, että ihan on tarpeeksi tämän syövän kanssa jo muuta mietittävää, joten tästä ei ylimääräsitä viikonloppuhuolta oteta. Antoi ajan lääkäriin parin tunnin päähän ja neuvoi tulemaan vartin verran ennen sitä, jotta ehditään tulehdusarvot katsoa. Tein työtä käskettyä.

Ajallaan tuli hoitaja hihkumaan verinäytteeseen. Kokeli, onko mulla kylmät sormet, tahtoi tietää, tuleeko veri helposti. Jaa, vai että sekin vaikuttaa…? Rupesin sitten sormiani siinä joutessani hieromaan ja napsuttelemaan, eipä ainakaan lämpötilasta jäisi tämä kiinni. Minunkin lämpötilani mitattiin. En käynyt kuumana, 36,2 °C. Aika vähän mulle. Nappasi sitten sormenpäähän reiän hän ja rupesi tiristelemään. Kauanpa sai sormeani likistellä, ennen kuin se piskuinen pillinpätkä oli riittävän täynnä. Ehkä olin sittenkin hyytävä ämmä. 

Tuossa istuessani ohitse pyyhälsi useita henkilökunnan jäseniä. Minusta on oikein tervehtiä ihmisiä ja heille nyökkäilin. Useimmat nyökkäsivät takaisin, yksi nuori tohtoriksi tulkitsemani nainen hihkaisi kohdallani: ”Terve!” Meinasin vastata, että enkä ole, mutta hillitsin itseni ja tyydyin asiallisesti tervehtimään. Naureskelin mielessäni hänen ilmiömäiselle kyvylleen todeta potilas terveeksi. Varmaankin olisi vakuutusyhtiöiden mieleen tuo lääkäri 😁.

Lääkärin luokse pääsi sitten lopulta vartin luvattua myöhemmin. Oli mukavaa, että tyyppi oli sama, joka reilu vuosi sitten tuon koipeni leikkauksen jälkeen suhtautui sangen vakavasti sen kerran oireisiin. Opin silloin häneen luottamaan, joten nyt oli hyvä mennä hänen syyniinsä. Kyseli tuloni syyt ja tahtoi nähdä tapauksen. Nähdessään huudahti: ”Eihän sitä olekaan poistettu!” No niin, ei, tämä on sellainen osapoisto. En tiedä, mistä hän oli saanut päähänsä muuta, mutta oli jokseenkin yllättynyt nähdessään rinnan. Ja minä hölmö en tajunnut toivottaa hyvää miestenpäivää. Alkuhämmennyksestään selvittyään tohtori ei kuitenkaan ollut huolissaan näkemästään ja tuntemastaan. Kertoili, millaisia röllyköitä vanhan terveyskeskusrakennuksen aikana joillakin leikatuilla oli sormissaan tuntenut. Sitten yhdessä tuijottelimme hänen koneensa ruudulta, mitä lääkäreitten wikipedia neuvoo leikkausten jälkeisille pateille tekemään. ”Sen voi punkteerata ja tyhjentää tai antaa valua itsekseen tyhjäksi tai antaa olla sellaisena, koska voi se kadotakin.” Koska pattini ei hänen mielestään ollut kovin suuri, eikä sellainen nestepussimainen ”röllykkä”, kannatimme molemmat sen rauhaan jättämistä. Etenkin, kun tulehdusarvot olivat <5. ”Ei ole tulehdusta. Vielä.” ”Ei se ole kovin suuri. Vielä.” Kyselin, arveleeko hän minun säilyvän hengissä tikinpoistoon saakka. ”En tiedä omaakaan hengissäpysymistäni. Kaikella todennäköisyydellä olet hengissä. Vielä.” Keskustelumme päättyi siihen, että hän totesin tämän olevan normaalia. Halusin testata häntä ja kysäisin: ”Että siis olen normaali?” Hän vilkaisi silmälasiensa yli, hymyili vinosti ja vastasi: ”Vielä.”

Hyvä näin. On paljon helpompi elellä viikonloppu näine tuntemuksineen, kun tietää, ettei ainakaan tulehdusta ole. Eipä se sinänsä ihme ole, että kipuja on, melko lailla jyrän alle jääneeltähän tuo näyttää. Kunhan tikit saa pois, luulisi tuon kainalon puolen haavanpäänkin rauhoittuvan. Sitä paitsi ei nuo kivutkaan mitään kovia ole, lähinnä kai ärsyttäviä. Koko ajan jotain tuntemuksia. Sellaisia, jotka houkuttavat pitämään käsivarren irrallaan vartalosta. Rintaliivitkin painavat, mutta meinasin olla niiden suhteen ainakin puolikuuliainen sen käsketyn kahden viikon ajan. Tosin yöksi sallin itselleni hieman helpotusta. Vanhat Santiagon-vaellukselle ostetut Sloggin rimpulat saavat öisin leikkiä ”tukevia liivejä”. 

Hyvän päivä kruunasi hiukan ennen iltakymmentä OmaPostiin kilahtanut suolistosyövän seulontatulos: Normaali olen heidänkin mielestään. Kaksi syksyn kolmesta joukkoseulonnasta meni siis kuten pitikin, voi rauhassa ainakin toistaiseksi keskittyä selättämään tätä yhtä.

Wohoo, olen onnistuneesti saanut haavateipin pois! Sen verran hankala on vasemmalla kädellä saada uutta siivosti entistä korvaamaan, että hyvällä omallatunnolla makoilen odottelemassa, että mies palaa työkeikalta avustamaan. Tissi se on parsittukin tissi, joten ihanhan tässä on isänpäivämeinikiä ilmassa 😂.

Kävin pienen lenkin kävelemässä, en vimmattua vauhtia, enkä kauas. Puolisen tuntia, reilut kaksi kilometriä. On aivan liian helppoa jäädä vain sohvan pohjalle makoilemaan ja selittää itselle, että olisi muka nyt jotenkin sairas, koska on sairauslomalla. No juu, kai sitä hiukan verta on menettänyt, mutta kun hemoglobiinitkin huiteli jo alunperinkin viitearvojen yläpuolella, eikä ferritiinikään ainakaan keväällä niin tavattoman huono ole ollut, ei yhden leikkauksen pitäisi juurikaan horjuttaa mihinkään. Liikkeelle pitää itsensä saada. Kesällä moinen oli helpompaa, tosin kyllä vuosi sittenkin ihan säännöllisesti kävin kululla tuon kintun kanssa. Ehkä tämä tästä, eihän maratoneja sentään tarvita.

Joka tapauksessa tämä oli sikälikin suunniteltu homma, että tänään tuon haavateipin vaihtaisin, kun se kerran on käsketty 1-2 kertaa ennen tikinpoistoa vaihtamaan. Nimenomaan se teippi, ei sidosta. Sen otin pois jo pari päivää sitten. Erilaisia oheita näkyy eri sairaanhoitopiireissä olevan.  Jotkut TAYS:in sivut sanoivat, että haavateippiin ei kosketa, vain sidokset laitetaan uusiksi, jos tarvitsee. Päätin nyt kuitenkin noudattaa noita minulle suunnattuja neuvoja. En tiedä, miksi se on aina jotenkin tavattoman hankalaa saa nuppi uskomaan, että kyllä ne tikit enimmäkseen kestävät, vaikka pientä venytystä teipinpoistossa tulisikin. Ihan piti penkillä suihkun alla istua ja pikku hiljaa nitkutella, mutta irtosihan tuo. Paljon mainostetusta käsidesistä, eikä Neo-Amiseprtstakaan ollut mitään hyötyä, mitä nyt saivat liiman sellaiseksi tahmaiseksi löllöksi, joka tarttui joka paikkaan. Sitä paitsi moisten aineiden käyttö niissä ohjepapereissa kiellettiin, ellei ole erikseen käsketty. Vedellä siis puljasin loppuun, enkä yhtään tunnusta, että aineita käytin. 

Melkein huono olo siinä jännätessä iski. Yhtään ei kuitenkaan tihku uutta verta tai mitään muutakaan mistään. Kainalon puoleinen pää tuota vekkiä on ärsyttävän arka, haavan reunat pullottavat ja tikin päät pistävät. Hiertää väistämättä, ellei varta vasten keskity pitämään kättä irti vartalosta. Kaipaa pehmusteita öin ja päivin. Suunnattoman mielenkiintoista. 

Joku söi just mun loputkin suklaat. Mitä mä nyt teen teipinlaittajaa odotellessani? Pah.

On se kyllä ruma sana tuo syöpä! Tottahan se on, että mokoma tauti ihmistä syö, mutta voisi sitä silti jotenkin toisin kutsua. Horoskooppimerkkien rapu käännetään myös cancer, niinkuin syöpäkin, joten miksi tämä syöpään sairastuminen ei voisi olla vaikkapa krapuilua tms.? Ikävä kaiku silläkin sanalla omalla tavallaan on, krapulahan siitä mieleen tulee, joten sikäli sana kelpaisi kyllä. Mutta että syöpä…yäk.

Kuten kaikkien muidenkin kohtaamieni haavateippien kanssa, tämän nykyisenkin kanssa olen pulassa. Vaikka kuinka sitä käsidesilläkin liotan, en uskalla irrottaa. Mieluusti teipin vaihtaisin, mutta taitaa nyt toistaiseksi jäädä. Muutenkin hiukan ärsyttää…vaikkei tuo rinnan haava varsinaisesti kipeä ole, on se kuitenkin aavistuksen arka ja saatan kuvitella tuon olevan myös hiukan kova. Kuulemma kovettumisessa on mahdollisesti kyse siitä, että haava vuotaa sinne sisälle. Siinä tapauksessa sen pitäisi myös olla kipeä, opastivat sairaalalla. Ei näytä tulehtuneelta, eikä mulla kuumeinen olo ole, joten ehkä en nyt kuitenkaan viitsi lähteä mihinkään päivystykseen perjantai-illan kunniaksi. Seuraillaan… Ehkä huomenna ei kuitenkaan ainakaan kovin reipasta kuljeskelua pitkin maita ja mantuja kannata harjoittaa.Se hyöty tästä sairastumisesta on, että on mahdollista ehtiä viikollakin päivittäin ulos. Ei moiseen ylellisyyteen ole työaikana ollut mahdollista. Tänään käytiin reilu kolme kilometriä helppoa maastoa kulkemassa, ihan tasaista reittiä. Enkä minä käsilläni kävellyt, joten ei tuon siitä pitäisi nokiinsa ottaa. Ihan jalat maassa, enkä edes pahemmin puiden oksissa roikkunut, ihan asiallisesti olin. Vauhtikaan ei päätä huomannut, lähes tunti tuolla kulutettiin muutama paikallaanpyörimishetki mukaan lukien.

Omituinen olo. Ei fyysisesti, mutta päässä. Varsin hyvin tiedän, että tämä polku on vasta alussa, mutta joku osa päänupissa yrittää selittää, että nyt se on sitten ohi. Mikä on ohi? Ei mikään muu, kuin ensimmäiset askeleet eli leikkaus esivalmisteluineen.

Eilisestä piti vielä muistiin kirjata leikkurista kaksi asiaa: Ensimmäisen kerran minuun asennettiin unensyvyysmittari. Muutama pienillä piikeillä kiinnittyvä lätkä painettiin ympäri päätä. Lähinnä tuntui siltä, kuin sellaisen piikkijoogafakiirimaton muoviset pyörylät olisi panettu ohimoille. Anestesiahoitaja kertoi, että on heillä toki viisi eri tapaa seurata unen syvyyttä leikkauksen aikana, ja mieluusti tätäkin käyttävät. Hyvä, kyllä mieluusti operaation ajan ihan syvässä unessa on. Sitä en tullut kysyneeksi, mitä ne muut tavat ovat.

Niistä näytöllä ennen leikkausta olevissa kuvissa oli yksi erillinen piste. Lääkäri oli sanonut sen olevan koepalan oton yhteydessä laitettu merkki. Leikkurissa kysyin, olisiko se jätetty sinne, jos koepalasta ei olisi tullut syöpädiagnoosia. Eivät osanneet sanoa, eivät myöskään tienneet, mitä ainetta se on. Eipä tuollakaan väliä, sinnehän se muun roinan mukana patologille sekin meni,

Yö Novan kotiutusyksikössä meni ihan mukavasti. Samalla aikataululla siellä yölläkin heräilin kuin kotonakin. Sain olla ilman huonekaveria, koska ei meitä yöpyjiä kovin montaa siellä ollut. Siitä huolimatta tuli vaistomaisesti vessassa käydessä käännettyä ovesta VAPAA/VARATTU -lappunen mennen tullen. On muuten hassua, että upouudessa rakennuksessa ei ole tuollaista otettu huomioon. Teipillä kiinnitetty narun päässä roikkuva käännettävä, muovitettu lappunen. Olisihan sen jotenkin muutenkin voinut hoitaa, jos suunnittelija olisi ajatellut asiaa.

Kuuden jälkeen yöhoitaja Satu kävi tuomassa pari aamulääkettä ja toivotteli hyvät jatkot. Käski vielä ottaa torkut ennen aamiaista. Tein työtä käskettyä.

Illalla olivat käyneet kyselemässä, mitä aamupalaksi haluan. Olisin jotenkin ajatellut, että aamuevästelykin hoituisi sieltä samasta käytävän puffetista, tai ainakin niin, että aamupalakärry puuroineen tulisi sen puffetin täydennykseksi, mutta huoneeseen sen murkinan uhkasivat tuoda. Leipätiedusteluun vastasin, että haen tuolta kaapista ruispalat, enkä halua vuokaleipää. Edellisen sairaalavierailuni yhteydessä mainittu vuokaleipä oli lähinnä kuivaa, tiivistä sahanpurua. Kuuntelivat toiveeni: Ei tullut leipää, mutta mainitulle leivälle kuuluvat päälliset sain erillisessä kupissa. Oltermannia ja salaatinlehti. 

Yöllä valaistuin ja keksin niiden juukelin tukisukkien oikean käyttötavan. Kyllähän se minulle oli sanottu siellä rouvien 645 pukeutumistilassa: ”Aukko tulee sitten päkiän kohdalle.” Siellä yritin tuota sukan kärjen aukkoa jalkapohjan alle päkiän kohdalle sovitella ja muistan hämärästi, että opastettiinhan minua siellä. Tarkoitti siis sitä, että se sukka vedetään niin pitkälle, että avoimen kärjen reuna tulee jalkapöydän ja päkiän ympärille. Ei siis sinne jalan alle. Muistan nuo oikealla tavalla siellä laittaneeni, mutta jostain syytä ne olivat päivän aikana tiukkuudestaan huolimatta jotenkin löpsähtäneet ja olin päätynyt jälleen sitä sukan kärjen avointa päätä sinne jalan alle sovittelemaan. Kovasti häiritsi jo illalla se, että aina joku varvas siitä reiästä päätyi maailmaa katselemaan. Kun yöllä ties kuinka monetta kertaa niitä yritin unissani vedellä varpaiden peitoksi, yht’äkkiä tajusin, kuinka niiden pitikään olla. Miten voi ihminen olla näin tyhmä?

Aamupalan jälkeen jälleen uusi hoitajatuttavuus, Olli, tuli tarkastamaan tilanteen. On sitä ihminen turhamainen. Olin jo vaihtanut osittain omat vaatteeni, mutta vielä oli sairaalan pyjamantakki päällä. Mahamakkarat tahtoivat kovastikin housunkauluksen päälle ja minä hömelö hädissäni vetämään peitonkulmaa niitä kätkemään, KOSKA HUONEESSA ON MIES! Ei sillä väliä, että joku palasteltu, teipattu tikkitissi olisi siinä Herra Hoitajan silmäin edessä, mutta että mahamakkarat! Niin kuin moisella olisi mitään väliä. Tosin tarkemmin ajatellen olin kyllä tainnut samoin toimia aiemmillakin tutkimuskerroilla eilispäivänä ja illalla, mutta silloin se oli luontevampaa, koska olin kokonaan sairaalan muotivetimiin sonnustautunut ja pyjamassa kuuluukin olla peiton alla.

Joka tapauksessa Olli poisti ylimääräiset teippaukset ja kertoi kaiken olevan kunnossa. Kyselin häneltä, laitetaanko nuo vaikeakäyttöiset, mutta muuten varsin mukavat tukisukatkin sinne samaan Sakupen pyykkipussiin, mihin muukin lainavaatetus menee. Sukissa kun ei sitä Sakupen logoa ollut. ”Oi vie ne kotiin! Ovat oikein hyvät sukat pitkillä lennoilla. Paljon tavallisia lentosukkia mukavammat, koska näissä on avoin kärki.” Aivan, juuri sitä avointa kärkeä minäkin ihastelen, tosi kätevä 😂. Otin sitten sukat mukaan ja nyt minulla on reisimittaiset valkoiset tukisukat. Pitää ehkä varata lento jonnekin. Voisipa varatakin, kunhan ensin tietää, miten ja millä aikataululla tämä homma etenee. Lieneekö tässä mitään hetkeä missään kauempana poiketa joulun tienoilla?

Niitä kotiutuspapereitakin hoitajan kanssa katselimme. Näytin yhden merkinnän ja kysyin, mitä hän siinä näkee. Samoin näki kuin minäkin. En kuitenkaan usko merkinnän tehneen henkilön tarkoittaneen, että tämän leikkelyn jälkeen pitäisi olla kolme viikkoa käymättä suihkussa. Ympäristörikos moinen olisi. Kaksi päivää riittäköön. Hoitaja-Olli nyökkäili kannustavasti päätelmälleni.

Kipuja minulla ei ole. Jossain käden asennoissa kyllä tuntee sen, ettei kaikki ole aivan normaalisti, mutta se lienee normaalia. Pientä epämukavuutta nuo yötä-päivää pidettävät liivit tuovat. Minä kun olen tottunut kotioloissa niiden osalta luomuna kuljeksimaan. Nyt täytyy sitten pitää, ettei haava repsahtele. Ehkäpä tämä sujuu, kun päättää niin. ”Kaikkeen tottuu”, sanoi pässi, kun päätä leikattiin, väittävät.

Auton rattiin minua ei päästetty, vaan hovikuljettajani lähti käyttämään minut työmaalla, jotta sain toimitettua sairauslomatodistuksen pikaisesti pomolle

Nova.

”Onko 645 tänne naisten puolelle?” Minun lapussani luki 2000 ja risat. Hiukan siinä siipan kanssa ihmeteltiin, kun jatkuvasti kävivät tuota kuus-neljä-vitosta huutelemassa ja mietittiin, miksi monella sama numero. Kunnes sitten hiukan ennen seitsemää joku huuteli tarkemmin: ”Onko vielä saapumisajalla 6:45 olevia naisia paikalla?”

Ja ei, ei ollut kännyä leikkurissa mukana. Jälkitallenne tämä kuva.

Kaupasta tarttui eilen mukaan kahdet tissiöt. Niillä toisilla voi kuulemma ruveta myös joogaamaan ja toisilla juoksemaan. En minä sitä joogaa rupea, ei ole koskaan minua luokseen kutsunut. Juokseminen olisi mukavaa! Onkohan liivikauppiaan sana vahvempi kuin ortopedian fyssarin? Jälkimmäinenhän kielsi minulta juoksemisen. Tiukassa paikassa vetoan siihen, että liivitädin lupa on tuoreempi, muuttuuhan ne käräjäoikeudenkin päätökset aina hovissa.

Niin, voihan olla, että nämä ostokset kaikkien tulevien vajausten ja turvotusten myötä osoittautuvat kelvottomiksi, mutta oli pakko. Näillä pärjätään nyt.

Omakannassa oli minulle vieras sana: skintigrafia. Asiayhteydestä kyllä tiesin, mikä se on, mutta mielenkiinnosta piti googlata. Kaksi ensimmäistä linkkiä johti Hyvinkään Hevossairaalaan. Tämä hevonen ei nyt Hyvinkäälle lähde, vaikka siellä kiinnostava taidenäyttely olisikin. Tämä kaakki suuntasi tuohon paikalliseen mustaan laatikkoon, jota Novaksikin kutsutaan.

Hiukan etuajassa olin, mutta niinpä sitten vastaavasti ehtivät alan ammattilaisetkin tuolla Novassa olla. Ennen aikojani pääsin eteenpäin penkiltä. Jo siinä odotusaulasta toimenpidehuoneeseen hoitajan rinnalla kävellessäni mainitsin hälle piikkipelostani. Hän kyseli, haluanko tietää etukäteen, mitä tehdään vai onko parempi, ettei minulle kerrota. Sanoin sen verran jo asioihin perehtyneeni, että pääpiirteet tiedän ja koska olen hänen kanssaan samaan suuntaan kulkemassa, enkä ole paikalta paennut, kertominen on ihan ok. Hän arveli, etten enää edes ehdi pakoa tekemään. Hah, valistin häntä, jotta hoitajakin voidaan taklata ja sysätä makkaralle käytävällä lojuvan sairaalapetin alle hetkeä ennen potilaan pakenemista. Huoneeseen saakka pääsimme kuitenkin asiallisessa järjestyksessä.

Toinenkin hoitaja paikalle ilmestyi. Tämä ensimmäinen ilahtui lajitoverin nähdessään, naureskeli minulle jotain siitä, että onpa ainakin apuvoimia karkaamiseni varalle. Sitten yhdessä tälle viimeksi paikalle tulleelle selvitimme, että olin uhkaillut väkivallalla ja kaikkien on ehkä syytä olla valppaana. Hetken hän näytti huolestuneelta, ennen kuin tajusi. Asiaakin juttelimme, yhdessä pohdimme sitä puudutusvaihtoehtoa. Eivät voineet luvata, mutta kunhan lääkäri tulisi, siitäkin voisi kysyä. Samassa lääkäri sitten petin vieressä seisoikin. Ei ollut lainkaan hankala häntä taivuttaa puudutusmyönteisten joukkoon. Sanoi voivansa kyllä ihon puuduttaa, mutta ei muuta ja niin sitten tekikin. Kaikenlaista höpöttelimme. Kertoilivat, mitä tehdään. Mainitsin sen verran googlanneeni, että jonkin Novaan liittyvän opinnäytetyön aiheesta löysin ja sitä sen verran lueskelin, että oleellisen tiedän. Ilahtuivat kovin tiedosta, että tuollainen netistä löytyy, tosin arvelivat, että se on vanhan sairaalan aikana tehty. Tiinan tekemäksi epäilivät, lieneekö sama? (Tarkistin, oli sama. Nova tai vanha sairaala, minulle kuitenkin keskisuomalainen keskussairaala. Tässä linkki työhön Langan varassa/Tiina Hasun opinnäytetyö

Jossain vaiheessa tohtori käski minun olla hiljaa, koska tarvitsi tärisemättömän potilaan. Olin sitten hiljaa, mikä puolestaan johti siihen, että hän kohta kysyi, onko minulla kaikki hyvin, kun en sano mitään. Mainitsin edellisestä ohjeestaan, jolloin hoitaja riemuitsi potilaasta, joka kuuntelee, mitä lääkäri sanoo. Totesin vain, että on arvon lääkärillä enemmän aseita kuin minulla, enkä siis tohdi käskyjään vastustaa. Langanlaittajalääkäri hihkui, että ”on enemmän on, neuloja paljon. JA ON VEITSIKIN!” Voi ihana huumorintaju hänellä 💓. Mieluusti olin toimenpiteen ajan silmät kiinni, mikä sekin innosti heitä vähän väliä vointiani tiedustelemaan. Rupesin vastailemaan ”hyvin voin, entäpä te?”. Olimme kaikki erittäin hyvävointisia, eikä kukaan karannut mihinkään.

Ei ollut mitään karkaamisen perustetta. Lääkäri Irina Kiuru, ulkomaalaisaksenttinen, tummatukkainen ja huumorintajuinen, asetti tarvittavan metallilangan kasvaimen kohdille erittäin taidokkaasti. Koko toimenpiteen aikana en tuntenut oikeasti mitään muuta, kuin sen puudutuspiikin pienen piston. Sitten langanpäät teipattiin napakasti paikalleen, etten niitä revi irti. Mammolla sitten vielä tarkistettiin, että paikallaan oli. Sieltä sitten tohtori Irina kuvia tutkittuaan huuteli kiitokset potilaalle. Potilas vastasi huudellen kiitokset lääkärille. Vielä tuli kopista vastahuuto: ”1 -1!” Tasapeli, uusintaottelua en kaipaa. Mutta tätä lääkäriä kyllä kehun!

Seuraavana oli vuorossa isotooppien pistely minuun,  jotta pääsisivät gammakuvailemaan. Nuori hoitajapoika katseli teippauksia ja mietti, että missähän kohdalla se lanka on. Opastin, kerroin, että meni teipit kuulemma hiukan liian alas hänen työvaihettaan silmällä piten, mutta hän kuulemma osaa sen verran niitä irottaa, että pääsee asiaansa. Näin ne edellishuoneen hoitajat olivat sanoneet. Tästä rohkaistuneena hän sitten irrotteli hiukan. Oli vahvasti sitä mieltä, että olisi hyvä edes lähelle sitä oikeaa rinnanneljännestä ne aineet pystyä tuikkaamaan. Olin kanssaan samaa mieltä. Nyökyttelin ja totesin, että vähintään moinen osumatarkkuus on huomiselle kirurgillekin ihan toivottavaa.

Sitten tunniksi takaisin aulaan odottelemaan, että rupean tarpeeksi laajalti säteilemään. Siinä joutessani silmäilin seinille ripustettua taidetta. Riitta Uusitalon laukkaavia hevosia oli melko monta – ei siis mennyt tuo aamuinen hevossairaalagooglailu täysin pieleen! Harmillisen vaikea kuvata heijastavia pintoja.

Laukka (2002)

Vaaleansininen, laukkaava hevonen (2002)

COB (2004)

Punainen, seisova hevonen (2002)

Sininen, laukkaava hevonen (2002)

Kirsi Neuvosen työt esittelivät faunan sijasta flooraa. Taidenäyttelyyn siis pääsin, vaikken Hyvinkäälle lähtenytkään.

Iso päivänkakkara, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Lumme, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Runoilijanarsissi, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Viimeinen tänään kohtaamani laite lopulta metsästi niitä säteileviä aineita ja sen äärellä ammattiaan harjoittava nuori hoitaja piirteli minuun tussilla merkkejä, jotta huominen kirurgikin osaisi oikeasta paikasta tutkimuksiaan tehdä.

Nyt sitten yritän pysytellä nätisti langattuna huomisaamuun, jotta päästään kunnialla varsinaiseen asiaan. Tästä se lähtee!

Omaa mieltään on kiinnostava seurata. Nyt, kun työasiat ovat jokseenkin pois päiväjärjestyksestä, huomaan ajautuvani tulevan pohtimiseen. Toki unissa tuli vielä mieleen porraskäytävän B200 oven tiiviste, josta unohdin ilmoittaa huoltomiehille, on repsottanut jo muutaman päivän. Tokihan siitä voisi vielä vaikka mailia jollekulle laittaa, mutta toisaalta ajattelen, että on tuolla talossa muitakin ihmisiä, jotka taatusti saman asian päivittäin huomaavat, joten ei tuo minun harteillani ole. Joku muukin työasia eilen vielä kummitteli mielessä, mutta en sitä pysty nyt muistamaan.

Unissa tulee kaikenlaista muutakin. Olen kahtena viime yönä hyvästellyt rintani, samoin unessani teki mieskin. Ihan sillä tavalla vain ohimennen, tavallaan sivulausessa, ilman suuria seremonioita. ”Heippa, oli kiva tuntea sinut!” Joka tapauksessa unessa tiesin, että tämä matkakumppani tästä aikoo ainakin osittain poistua kuvioista. Olemme myös unessani yhdessä rapsuttaneet selästäni jotain ja miettineet, että ei se varmaankaan syöpää ole, vaan ihan jotain tavallista muuta vain. Mitä, se jäi epäselväksi, mutta sitä saattoi ravistella iholta pois. Jotenkin nämä alitajuntaan kuitenkin tulevat. Ilmeisesti en kovin suuresti ainakaan vielä sure tulevaa ulkonäkömuutosta, mutta taidan jossain mielen syövereissä pohtia sitä, että jokainen näppy ja läntti iholla on nyt sitten taatusti syöpää. Toisaalta, jos olisi, hyvähän nekin olisi samalla löytää ja hoitaa, mitä hoidettavissa olisi. Joten mitäpä noita pohtimaan.

Unen rajamailla pohdin tulevaa lankamerkintää, siitä en sentään vielä unta nähnyt. Eilen se rupesi jännittämään ja ensimmäisen kerran sen ääneenkin illalla sanoin. Hirvittää ajatus, että jotain terävää minuun tungetaan tyyliin ”toimenpide ei vaadi puudutusta”. Kuinka voin taata, että osaan olla paikallani enkä kampea karkuun, jos pelkään, että kuitenkin se koskee?  Muistan erään polvipunktion terveyskeskuksessa, jonkinlaisen paniikkikohtauksen tms. sain. Siinä sitten lääkäri yritti rauhoitella, ottaa käsivarttani pois naaman päältä, että henki kulkisi paremmin. Tätä miettien se ensi yö sitten meneekin. Seuraavanakaan en luultavasti nuku, koska en uskalla, ettei se lanka sitten heilahda, jos sen minuun lopulta onnistuvat saamaan. Toki sellainen hyöty tästä kaikesta voi olla, että tarvitseepa sitten tiistaina vähemmän nukutusainetta, kun olen jo valmiiksi puoliunessa valvomisten jälkeen.

Huomenna olisi hammasröntgenkin ennen tuota lankahommaa ja gammakuvausta. En tullut kysyneeksi, onko jotain haittaa siitä, että monenlaista kuvausta samana päivän harrastetaan, mutten taida viitsiä moisesta aamulla enää mihinkään soittaakaan. Kyllähän röntgeneitäkin joskus joudutaan ottamaan useita samana päivänä. Sitä paitsi ei kai minkään valtakunnan säteily-yliannostuksesta muuta voi seurata kuin syöpä. Että sikäli homma hallussa 😁.

Rintaliiviostoksillekin tästä vielä tänään joutuu. En minä omista kuin yhdet kaarituettomat, sellaiset kummallisen väriset, jotka halvalla vuosia sitten sain. Joskus ostin ne moporeissuja varten, ettei kaarituki tökkäise keuhkoon, jos satun sillä moposella pahasti kaatumaan. Ei niillä yksillä pärjää kahta viikkoa yötä päivää, kuten määräys on, kaupoille on poistuttava. Ärsyttävää, siihen menee rahaa 😠.

Mietiskelen tässä sanojen ’tauti’ ja ’sairaus’ eroa. Duodecimin läkketieteen sanasto kertoo taudin olevan määritettävissä oleva, eri ihmisissä samantapaisin oirein ilmenevä sairaus, kun sairaus puolestaan on psykofyysisen rakenteen tai toiminnan poikkeavuus, joka aiheuttaa tilapäistä tai pysyvää haittaa, vajaatoimintoja tai vammaisuutta (tauti sekä siihen liittyvät tunteet ja reaktiot). Itselle tauti tuo mieleen sellaisen, joka tulee ja menee, tarttuu jotenkin jostain tai ainakin viruksiin ja bakteereihin liittyy. Sairaus minulle on laajempi käsite. Silti oli kirjoittamassa, että on eräällä tavalla onni, että tämä tauti juuri nyt minuun tuli, jos joskus on tullakseen. Mennään nyt tuolla tauti-sanalla, kaipa näitä samantapaisia oireita muillakin syöpäläisillä on. (Hmm, mielenkiintoinen sana tuokin…). Paitsi, ettei minulla mitään varsinaisia oireita ole ollut, ei ainakaan sellaisia, mistä vaikkapa työterveys olisi mitään syöpään liittyvää ääneen edes ajatellut.