Kertoako vai ei?

Mitä tässä nyt edes on kerrottavaa? Olen käynyt tutkimuksissa, mutta tutkimustulosta en tiedä. Olen siis terve ainakin näiltä osin. Vai olenko? Onko olemassa joku välitila, missä joutuu hillumaan juuri tämän tietämättömän kauden ennen palaamista takaisin terveitten kirjoihin tai joutumista sinne sairaiden joukkoon? Jos en olisi kenellekään kertonut edes mammosta tai varsinkaan jatkotutkimuksista, olisinko silloin terve? Eihän kukaan tietäisi kanssani jännittää (hoitohenkilökuntaahan ei lasketa, heille olen vain asiakas). Tämähän on hiukan niin kuin ne buddhalaiset mietiskelykysymykset. ”Olenko terve, jos en tiedä olevani sairas?”

Ihmismieli on outo. Jostain syystä halusin tästäkin jo kertoa. Puoliso tietää ja yksi työkaveri tietää. Pari muuta tietävät sen verran, että jatkokäyntikutsu tuli. Myös eräälle ystävälleni laitoin viestin, kyselin ”kokemusasiantuntijalta”, mitä tässä vaiheessa pitäisi ajatella. Hyviä neuvoja sain, niistä ehdottomin ”ÄLÄ GOOGLETA!” Heh, tietenkin googletan, mutta en keskustelupalstoja, enkä tällaisia typeriä blogeja, joissa joku draamakuningatar suurentelee asioita.

Tyttärelle halusin kertoa kaikista ensimmäiseksi, koska hän on minulle tärkein nainen, mutta epäröin, enkä ole vielä kertonut. Miksi heittäisin hänelle huolestuttavia epäilyjä liian aikaisin? On hänellä omiakin huolia ja kaikenlaista puuhaa yllin kyllin, enkä minä sentään tarvitse kädestäpitelijää. Enhän minä ole sairas! Ja silti – luotan häneen ja hänen selkeään ajattelukykyynsä, ymmärtääkin asioita. Kumpiko olisi pehmeämpi kertomisen tapa: Antaa hänenkin viikon verran pyöritellä asioita (no hei haloo, hänellähän on se oma elämänsä, miksi ihmeessä käyttäisi aikaansa tämän pohtimiseen…) ja totuttautua ajatukseen, jolloin huonojen tulosten tullessa ei olisi niin suuri uutinen enää, mutta väärän hälytyksen jälkeen olisi viikko mennyt ehkä turhaan murehtimiseen. Vai kertoa vasta sitten, kun tulokset tulevat? Silloin kertominen olisi joko pommin pudottaminen kerralla tai sivulauseessa jotain tyyliin ”ai niin, mullakin jotain epäilivät, mutta ei se sit mitään ollutkaan”.  Ja jos tästä pommi tulee, tunteeko itsensä loukatuksi, kun jätettiin tällä tavalla ”sisäpiirin” ulkopuolelle?

Veljelleni en ole vielä kertonut. Hän on joutunut elämässään moneen prässiin ja haluaisin säästää häntä ikäviltä muistoilta. En usko, että hän minun vuokseni suuriin tunnemyrskyihin joutuu, emmehän ole toisiamme vuosikausiin nokatusten edes nähneet (oikeasti, milloin viimeksi?). Menneiden vuosien muut murheet saattavat tässä yhteydessä nostaa päätään ja siltä haluaisin häntä ja lapsiaan säästää.

Miehen kanssa ei tarvitse paljon tässä vaiheessa puhua, hän ymmärtää. Puhumisen aika on sitten, jos täytyy miettiä jatkotoimia.

Kaikella lienee alkunsa

Autiota ja tyhjää kuulemma silloin isossakin alussa oli. Samanlaista, kuin minun mielessäni. Vaikka toisaalta tässä saattaa olla kysymys siitä, ettei kaiken olemassaolevan seasta millään pysty näkemään sitä, mikä siellä kaaoksessa olisi tärkeää. Sitä, minkä kuuluisi tulla näkyviin. Jos sellaista nyt edes missään on.
Tuolta kuulostaa, kun yrittää rupeamalla ruveta kirjailemaan. Melkoisen pitkä tauko noiden rivien jälkeen tuli. Kirjailijanura ei ilmeisesti sittenkään lähtisi käyntiin. Lopulta mielentäytteeseen ei sitten tarvittukaan kuin yksi puhelinsoitto. Eilen (pikemminkin toissapäivänä, koska tämä teksti ei valmistunut tänään, vaan huomenna), kesken työpäivän kännykkä tärisi sinnikkäästi. En vastannut ensin, koska huolimattomasti katsoin numeroa ja päätin, että joku ulkolainen huijari se kuitenkin on. Sormi osui johonkin ja sitten se huijariksi luultu siinä pöydällä kuului haloota huutelevan. Vaiensin hänet toisella sormenliikkeellä ja jatkoin hommiani. Tekstiviestin myötä tilanne muuttui. ”Yritimme tavoittaa teitä seulontamammografiaan liittyvässä asiassa. Voisitteko ystävällisesti soittaa meille takaisin.”
Tämän vuoden seulonnan kanssa menee näköjään kaikki pieleen. Ensin sain ajan kivasti eräälle aamulle ennen työpäivän alkua. Sittenpä työvuorot muuttuivat, eikä millään enää löytynyt sellaista aikaa, jolle ei palkatonta tarvitsisi ottaa. Kunnes viime perjantaille löytyi suunnilleen illan viimeinen aika tuohon terveysfirmaan. Hienosti hoiti nuori nainen kuvauksen, asiantunteva ja ystävällinen. Nyt sitten tällainen puhelinsoitto juuri ennen lomaviikkoa. Kuinka saattoikaan se hoitaja sitten sellaiset kuvat ottaa, minähän kehuin häntä!
Tänään (tavallaan eilen, syyt samat kuin aiemmin), tätä pätkää kirjoittaessani, en tiedä mitä ajattelisin. Kuvittelen, että huomenna (mikä on sitten tänään, 15.10.) minulle kerrotaan jotain, joka muuttaa tulevaisuuden ja saa pelkäämään etten ehdikään eläkkeelle. Tai ainakin tekee siitä eläkeiästä sitten kaikin tavoin surkea. Ei minua nyt pelota. En voi asiaan itse vaikuttaa, se tulee, mitä on tullakseen. Ikävää olisi joutua kertomaan perheelle, että se ruma sana, syöpä, määrittelee nyt minuakin. Osaisivatko he katsoa asiaa hätäilemättä? Onhan tämä kieltämättä itseltäkin hätiköintiä tätä kaikkea ruveta edes sanoiksi vääntämään ennen kuin asiaa on tutkittu enemmän.
Koitti se huominenkin. Viikko niistä seulontakuvista eteenpäin olin jo ajelemassa kohti ultraa. Olisivat antaneet ajan jo soittoa seuraavalle päivälle, mutta oli ainoa aika niin pahasti keskellä työpäivää, että olisi tullut kolmen tunnin palkanhukka moisesta. Lienenkö mennyt tuosta soitosta kuitenkin sen verran sekaisin, että sössin tuonkin ajan vielä tunnin verran pieleen. Palkattomalle sekin minut sysäsi, vaikka suuressa nokkeluudessani kuvittelinkin pystyneeni järjestämään menoni oikeaan aikaan. Joku perinnöllinen pihiys minussa on ja pysyy. Sitäkin rupesin murehtimaan, että mitä jos tämä lysti maksaakin? Eihän minulla ole mitään kokemusta mistään joukkoseulontojen jatkobileistä. Yksityiselle terveysasemalle tässä nyt ultraan olin menossa ja heidän hinnastonsa uhkaili minua monesta mukavasta asiasta luopumisella. Harmitti.
Ajoissa lopulta istuskelin odotusaulassa ihmettelemässä, vaikka olin varoitellut, että saatan hiukan myöhästyä.. Oliskohan pitänyt ilmoittautua? Ei siihen alkuperäismammoon tarvinut ja muistaakseni se soittajahoitaja oli kehottanut tulemaan samaan paikkaan. Kaipa hän olisi neuvonut minut kerrosta alemmas, jos olisi sinne ensin pitänyt itsensä tähdätä. Istui ja odotin, naisia tuli ja meni. Yksi hoitaja poikkesi kuiskaten tiedustelemassa, mahdanko olla rintatutkimuksiin tulossa. Sinnehän minä. Puolisen tuntia varatut ajat näemmä olivatkin lopulta myöhässä. Teoriassa olisin siis voinut tehdä ensin työt loppuun ja säästää sen yhden tunnin palkan, mikäli lomanalusviikon perjantairuuhka olisi antanut myöten, kaasujalka olisi olut hiukan painavampi ja olisin ennakoivan saapumiseni sijasta noudattanut lupaamaani myöhästyjälinjaa. Taas harmitti. Tosin täytyy myöntää, että jännittikin jo hiukan.
Eipä aikaakaan, kun siellä petillä pötköttelin odottelemassa ultramiestä. Aika rupesi käymään pitkäksi, joten lehtiotsikoiden lukemisen jälkeen se pakollinen selfie ilmestyi kännykän näytölle.

Viimein ovi kävi ja se joko pelastavaksi enkeliksi tai tuomionjulistajaksi osoittautuva valkotakkinen mies saapui huoneeseen. Ystävällinen, asiallinen ja taivava tapaus, selitti mitä tekee ja miksi. Kaksi röntgenlääkäriä oli kumpikin tahoillaan rintakuviani katsonut ja olivat kiinnostuneet oikeasta rinnastani. Enpä olisi enää tässä elämänvaiheessa kaivannut vieraiden ihmisten kiinnostumista. Sain tietää, että kuvissa näkynyt tiivistymä voisi olla omaa rintakudostani tai sitten jotain muuta. Nyt sitten tämä radiologi halusi minua tarkemmin syynätä ja selvittää, kumpaako se olisi. Syynätköön nyt sitten koko rahan edestä, kun kerran olimme olosuhteiden pakosta kohdanneet.
En tiedä, mitä odotin. En tiedä sitäkään, mitä ajattelin vai ajattelinko mitään sen kummempaa, kun tuo tohtori aikansa ultrattuaan  ja ruutua tuijotettuaan totesi sen kuviin tunkeneen linssiluteen olevan sitä jotain muuta. Muutos, joka saattaisi olla kaikkea jonkun, mitä en muista, ja pahanlaatuisen väliltä. Kumma juttu, että tuo sana ”pahanlaatuinen” kyllä tarttui mieleen. Näytepala tuosta kummajaisesta pitäisi ottaa, että asian oikea laita saataisiin selville. Saman tien sain rauhallisen selvityksen siitä, kuinka tuo näyte otettaisiin ja vakuutuin, ettei minun piikkikammoni ehkä kuitenkaan saisi minua pakenemaan terveysaseman käytäville rinnat paljaana ja kauhusta kiljuen. Varmuuden vuoksi minusta tutkittiin toinenkin puoli. Ehdin jo säpsähtää lääkärin kysyessä onko minut rokotettu. Miksi ihmeessä tässä vaiheessa tuollainen häntä kiinnostaa? Myönsin ja sain jatkokysymyksen: ”Kumpaanko käteen?” Näkyy kuulemma imusolmukkeissa moinen. On ollut viime aikoina  sen verran yleistä tuo rokotettujen naisten rintojen ultraus, että ovat kiinnittäneet huomiota asiaan enemmän kuin ennen koronaa.
Sain lopulta käsiini aimo nivaskan käsipyyhepapereita ja ryhdyin siinä sitten suttaamaan ultrageeliä pois. Hoitaja tuli valmistelemaan näytteenottoa. Työkaverin tytär, taitava ammatissaan hänkin. Myönnän, että minua jännitti tuosssa vaiheessa jo jonkun verran, mutta eipä sillä jännittämisellä mitään aikaan saa. Tokkopa tälle pöydälle kuitenkaan kuolisin. Omiani kuitenkin kuulin, sillä hoitajan sanat ”odotellaan vielä Markusta” kuuluivat päässäni muodossa ”otetaan vielä morfiinia”. Ei sitä kuitenkaan otettu. 
Mainittu Markus tuli takaisin ja yhtä rauhallisesti työtään jatkoi. Lupasi laittaa reilummin puudutetta, koska tiesi piikkipelkoni. Nipisti tuo vaihe hiukan, mutta ei sitä muuten huomannut. Sitten minua varoitettiin. Kipua ei kuulemma tuntuisi, mutta ääni saattaisi säikäyttää, joten sain olla koekuuntelija. Heh, vähän niin kuin naulapyssyn napsaus. Joku sellainen se kai sitten olikin, tosin paksulla neulalla varustettu, koska sillä tuo lääketieteen ammattilainen ryhtyi minusta näytteitä hankkimaan. Oli tyytyväinen saaliisiinsa, neljä pientä pötkylää sieltä kudoksistani nappasi. Tuo toimenpide oli lupausten mukainen, ei koskenut, vaikka tapahtumat tunsikin. 
Nyt olisi siis tämä lysti tältä erää leikitty, viikolla sitten hän minulle soittaisi. Tuossa välissä patologi vuorostaan olisi minusta kiinnostunut ja hänen sanansa olisi sitten se laki, jota noudattaisimme. Toivottelimme hyvät päivät ja jäin hoitajan paikattavaksi. Tuossa vaiheessa tajusin kysellä mahtaako kohtaamisellamme olla hintalappua vai kuuluuko tämä kaikki siihen samaan yhteiskunnan tarjoamaan huvitteluun. Ah ja oih, ilmaista kuulemma on! Kyllähän järki niin oli taustalla sanonut, koska enhän minä itse ollut mitään aikaa tai tukimusta varannut, vaan minut oli tänne komennettu. Tokkkopa joukkoseulonnoista mitään hyötyä oisi, mikäli väki omasta pussistaan täysmääräisinä kaiken sitten kuitenkin joutuisi pulittamaan. Tämän muutaman satasen ”säästäminen” tuntui sen verran mukavalta, ettei suuresti harmittanut sekään, etten kuulemma vuorokauteen saisi tuota reikää (vai reikiäkö peräti, en tiedä, en ole vielä nähnyt) kastella, enkä siis uimaankaan aamulla ehkä pääsisi. Kyllähän minulle siihen oikeastaan lupa annettiin, mutta koska paperissa sanotaan 1 vrk, taitaa olla viisainta uskoa, ettei 15-16 h ole ihan vielä vuorokausi. Jospa sen järven malttaisi jättää väliin, onhan se monena muunakin aamuna tänä syksynä jäänyt.
Ennen lähtöä onnistuin nolaamaan itseni. Tuli hillitön hinku saada kuva niistä minusta kaivetuista ”lieroista” ja luvan saatuani (”Että jos vaikka naamakirjaan sen laittaisin…?”) päädyin puolialastomana pyllistelemään ja tähtäämään eteeni petille nostettua näytepurkkia kännykällä. Niistä työkaluista siinä tarjottimella en saanut kuvaa ottaa. Kysyin, lienevät ammattisalaisuuksia tai jotain. 

Nyt sitten odotellaan, muutakaan ei voi.