Tekijä: Marketta

Hämmentävää, että joku on odotellut tänne lisää kuulumisiani. Omituista tuntea olevansa ”kaivattu” 😀.

Alunperinhän tämä blogi rupesi selittelemään meikäläisen seikkailuja terveydenhoidon rattaissa. Syöpärintamalla on takana kolmivuotistarkastus, jossa oli kaikki kunnossa. Letrozolit vaihdettiin Exemestaniin, koska napsusormia on ilmaantunut. Niihin ei vaihdolla ollut mitään vaikutusta, mutta edellisissä verikokeissa maksa-arvot olivat paremmat kuin letrojen kanssa, joten en ole ottanut uusista napsuista syöpikseen yhteyttä. Työterveys laitteli vaihteeksi lähetteen rannekanavaleikkaukseen ja päätin, että pyytäisin samalla kirurgia tuikkaamaan kortisonit noihin uusiin napsuihin. Kolme päivää takaperin olinkin tuossa leikkauksessa ja kuinkas kävikään: Kirurgi kysäisi, hoidellaanko samoilla tulilla myös nuo napsut. Totesi sen menevän verottajan piikkiin joka tapauksessa. Mikäpä siinä sitten, antaa mennä vain. Siinäpä hän ja tiiviisti vieressä tuijottava kaverinsa sitten leikkelivät kolme kohdetta kerralla. Sama homma kuin syksyllä eli pari päivää paksu tuppokääre kädessä ja sitten saa olla teippien kanssa. Sormentyvet ovat jo ok, mutta ranne välillä ilmoittaa kipakasti, jos väärään kulmaan meinaan sitä vääntää. Kahden viikon saikku meneillään. Minulle kaksi viikkoa on 14 vrk, sairaalalle näköjään 15 vrk, joten vaihteeksi anoin yhtä vuorokautta liian lyhyen loman. Sairauslomatodistuksen pyysin sähköisenä kuvitellen, että se tulisi kätevästi eteenpäin lähetettävänä tiedostona, kuten Mehiläisen sovelluksessa muistaakseni tuli joskus vuosi sitten. Kuulemma tulevat nykyisin OmaKantaan (jep, olenhan siellä sellaisia nähnyt, mutta en ole tarkemmin tutustunut). Paperiversiota en siis saanut, enkä pyytänyt, koska ajattelin, että Kannasta saa tiedoston. No just, piti itse tallentaa näkymä ja lähettää sitten se. Esihenkilölle se kelpasi, kelvanneeko palkanlaskijalle. Kyllähän tuollaisen tekisi ihan tekstinkäsittelyohjelmalla itsekin, jos rupeaisi vaivaa näkemään. 

Talvilomalla poikkesimme Moldovassa, siitä jutustelu toisessa blogissa. En jostain syystä sitä tänne halunnut naputella, vaikka muita matkoja olenkin tänne raportoinut. 

Olen helmikuun alusta saakka yrittänyt järjestellä luopumistani noista amerikkalaisiin jätteihin ja erityisesti USA:n nykyhallintoon kytköksissä olevista somealustoista. Naamakirjan tiliä en ole tohtinut valitettavasti sulkea, mutta en ole sinne tuota lomareissua lukuun ottamatta päivittänyt mitään omista tekemisistäni. Latasin kaiken sieltä talteenkin varmuuden vuoksi. X:n tilin suljin, Instaan en ole päivittänyt, mutta koska siellä on muutaman itselleni rakkaan tyypin ainoat aktiiviset sometukset, en ole voinut sitä sulkea. Mitä heistä tietäisin ilman noita tilejä, koska en soittele kenellekään? Threadsista ole ehkä luopunut, pitää tarkistaa. WhatsUp on hankalampi homma, harva on siirtynyt Signaliin. Gmailin ohelle olen luonut Proton-osoitteen, mutta kaikissa mahdollisissa palveluissa olen tuolla gmaililla, joten pitäisi tehdä pitkän aikavälin suunnitelma ja askel kerrallaan vaihdella osoitetta. Sitä paitsi kerkesin jo jotain tuon Protoninkin omistuksista jostain lukea. Lieneekö sekään rehti vaihtoehto millekään, pitää selvitellä. 

Ja sitten tämä Blogger. Hommasin webbihotellista osoitteenkin ja valmiin WordPress -asennuksen ja käytin kokonaisen päivän työnantajan ilmaiseksi tarjoamaan WordPress-koulutukseen tässä saikun viihdykkeeksi, mutten tajua mitään. Pitänee turvautua YouTubeen (juu, sehän ei ole mikään mega-alusta, ei toki). Kun (jos) opin tuon WordPressin käytön edes kohtuullisesti, siirrän kaikki blogini sinne.

Jaa miksikö tämä kaikki? Eihän toki minulle kuulu se, miten amerikkalaiset ovat äänestäneet, mutta koska muuta ei täällä periferiassa mitätön ihminen voi tehdä kuin ilmaista mielipiteensä jonkinlaisilla boikoteilla, minä yritän tällä tavalla. Sitä paitsi eipä tuo pahaa tekisi irrottautua kokonaan somemaailmasta, mutta tuskinpa siihen kykenen.

Kevät näytti jo hetken hyvältä, maata näkyi, lumi hupeni. Sitten mokoma heitti uudet hanget tantereelle. En pidä tästä. Tällä kädellä en metsään uskalla lähteä, eikä huvita teidenvarsillekaan lähteä liukastelemaan. Kävelysauvasta kiinnipitäminen onnistuisi, mutta ei siihen nojaaminen tuolla leikatulla kädellä. Tällä hetkellä joissakin asennoissa tuikkaa todella ikävästi johonkin hermoon tuolla ranteessa, vaikka muuten onkin melko ok koko räpylä. Sormet turpeana, mutta ok.

Viitisenkymmentä työpäivää ennen kesää. Käytännössä ei siis mitään ole enää tehtävissä.

Kesää odotellessa.

Vuoden viimeinen päivä. Oma mieli pakottaa kirjoittamaan edes jotain muistiin, vaikkei oikein mitään intoa olekaan. 

Muutama viime yö on mennyt täysin harakoille. Uni ei tule ja jos sattuu sitten joskus tulemaan, se ei pysy. Kävin puolilta öin ottamassa Buranan ja puoli kahden aikaan Panadolin. Siippa komensi yöllä ulos happihyppelyllekin. Menin ja tuijottelin upeaa tähtitaivasta parikymmentä minuuttia. 

Särkylääkkeet siksi, että kummallista, mihinkään varsinaisesti täsmällisesti paikantumatonta tai liikkeisiin liittyvää särkyä oikean lavan/olan seudulla. Ja sormet – ne ovatkin aivan oma jomottava lukunsa nykyisin. Taisi olla marraskuun puolta, kun syöpäpolilta kolmivuotismammojen tulokset soittivat (niissä ei mitään, seuraava mammo seulonta ja sitten viimeinen seurantakuvaus syksyllä -26). Samalla mainitsin näistä napsahtelevista sormista. Hoitaja ehdotti letrojen vaihtamista Exemestaniin kokeilun vuoksi. Pitäisi kuulemma olla vähemmän hikoiluakin sen myötä. Ja katin kontit! Sormivaivat yltyneet ja jatkuva yöhikoilu palannut takaisin. Nukun ikkuna raollaan, makkarissa aamuisin nelisentoista lämpöastetta. Ja siitä huolimatta edestakaista peitto pois, peitto päälle vatvomista. Varsinaisesti niiltä osin ei tämä loma ole virkistystä tuonut. Tammikuun lopulla labrat ja syöpiksen puhelu. Ehkä kinuan Veoza-reseptin, vaikkei siitä kunnon korvausta saakaan.

Työterveyshoitajaltakin tuli eilen viesti, oli kai odotellut, että itse sen lokakuisen työterveyskyselyn pohjalta ymmärtäisin ajan varata. Huonot tuloksethan siitä silloin tuli ja niitä naamakirjassa naureskelin. Itse en tuntenut olevani lainkaan kehnossa kuosissa, päin vastoin. Ehkä minun kuitenkin on varattava aika hälle. Mikäpä siinä, on kuitenkin palkallista aikaa.

Joulu meni tänä vuonna melko kivuttomasti. Velipoikani totesi jossain vaiheessa sangen osuvasti: joulut ovat usein olleet suorittamista. Aivan. Tuo sana kertoo olennaisen. Tänä jouluna meillä mentiin kevyellä kaavalla. Anopin kanssa Pöllövaariin jouluaterialle jo edellisenä lauantaina. Haudoilla poikettiin aatonaattona. Joulukortteja ei lähetelty, paketteja ei hankittu. Pari lahjakorttia noille perillisille, kuusi, perunalaatikko ja sinappi anopille. Limoviikunaan pari punaista pikkupallukkaa ja jokunen enkeli roikkumaan, siinä meidän perinteinen joulupuumme. Kotiin hiukan kalaa ja laatikoita, siippa muutaman valmiin kinkkusiipaleen lihatiskiltä nappasi mukaansa. Aattona nappasimme hiukan polttopuita, makkarapaketin ja viinipullon mukaan ja kapusimme lähilaavulle. Elämän ensimmäiset tikkupullatkin tuli väkerrettyä. Taustamusiikkia pikkukaiuttimien kautta, eikä taatusti mitään joululauluja. Pari kolme tuntia sillä reissulla hurahti, sitten kotiin ja saunaan.

Minä en kaivannut mitään muuta.

Joulumakkarat tulilla.

Nyt vuodenvaihteessa mahdollisesti jälleen tuonne laavulle hakeudumme. Eilen kävin etukäteen viemässä sinne hiukan omia puita. Hyvät puuvarastot siellä on, mutta jotenkin on sellainen olo, että omat puut pitäisi viedä, eikä käyttää laavun omistajan tuomia. Kyse on kuitenkin yksityisestä, ei kunnan omistamasta laavusta.

Kyllä meillä jonkinlainen hinku oli ulkomaillekin vuodenvaihteeksi hakeutua, mutta ei sitten löytynyt aikatauluihin ja budjettiin kohtuudella sopivia. Kanarialle ei sielu antanut periksi yrittää, sen verran heillä siellä ollut turisteista ongelmia, ettei tohdi mennä sekaan. Ehkä joskus.

Hiihtolomaksi sentään varasimme joutessamme matkan. Harvinaista, että jotain näin ajoissa tulee suunniteltua. Se on sitten eri asia, tuleeko tuo reissu onnistumaan vai muuttaako maailmantilanne jotain. Ainakin helmikuun tilistä pitänee hankkia toinenkin villakerrasto, jotta pärjää tuolla lomalla. Eivät ehkä kykene Moldovassa pitämään turistia lämpimänä omin voimin. Menivät muutama tunti meidän matkavarauksemme jälkeen kansallisen hätätilankin Moldovaan julistamaan tammikuun alusta lähtien. Venäjän kaasutoimitukset katkeavat huomisaamusta alkaen, joten kuulemma sekä lämmön että sähkön suhteen saattaapi olla ongelmia.

Jännittävää ja kiinnostavaa. Toki hiukan katastrofiturismin makua, koska ei itse joudu koko talvea moisissa olosuhteissa elämään. Toivoaksemme tuon lomaviikon jälkeen kuitenkin takaisin kotimaahan pääsemme. Bussiaikatauluja Transnistriaankin (anteeksi, Pridnestrovieen, mikäli ulkomuistista sen oikein kirjoitin) olen selvitellyt. Onhan se seutu nähtävä, koska oikeassa Neuvostoliitossa en ole koskaan käynyt. Ihan Ukrainaan saakka ei ehkä uskallus riitä, vaikka Chisinausta Odessaankin pääsisi. Ja Odessassa ainakin vielä viime viikolla oli FTF virtuaalikätköstä tarjolla. Viikko saattaa olla hiukan liian nafti tuon kaltaiselle seikkailulle. Saattaa myöhästyä töistä, eikä työnantaja luultavasti palkallista vapaata oman uhkarohkeuden vuoksi myönnä.

Katsotaan, mitä kevät tuo tullessaan.

Hyvänen aika, lokakuu sujahti ohi täysin tekstittä! En ole jaksanut mitään muistiin riipustella. Tämä syksy on käytännössä ollut työtä ja lojumista, ei puhtia oikeastaan mihinkään, mikä poikkeaa pakollisesta. Ei töissä jaksamisessa ole pulmia ollut, ei vielä. Nyt huomaan, että arviointi alkaa tunkea öisiin ajatuksiin, vaikka vasta tammikuun lopulla pitäisi olla jyvällä siitä, mitä noille oppilapsille paperiin rustaa. Pienen ahdistuksen huomaan kuitenkin sisälläni nousevan. Ei kiva.

Tämä syksy meillä on podettu tavalla tai toisella. Edelleenkin yskä minuakin toisinaan kiusaa, samoin päätä jomottelee vaihtelevalla menestyksellä. Ehkä hiukan epäsopivat silmälasit (tällä hetkellä käytössä vanhat lasit, koska nuo tuoreimmat ovat kovin naarmuiset), jokailtainen koko pään bluetoottaaminen (äänikirja auttaa hyvin uneen), perusflunssailun alkupireita tai sitten se pääkopan elättini rupeaa uhittelemaan. En tuosta jaksa sen suuremmin vielä kiinnostua, koska ei ole kysymys mistään jatkuvasta, eikä jokapäiväisestä kiusasta. Ei järin voimakkaasta. Tulipa vain mieleen, että onhan tässä sellaistakin välillä ollut. Tässä ruokakunnassa on muuten kesästä lähtien kaikenlaista muuta sellaista vaivaa ja riesaa ollut, mikä on meidät saanut lähinnä viettämään iltoja telkkarisarjojen äärellä. Ei ole ollut puhtia muuhun. Asiat saattavat olla nyt selviämässä, joten eiköhän tässä vielä ihan normaaliaktiivisuuteen palata.

Viime viikolla siippa oli saanut puuhasteltua hyvälle mallille pinoon ne minun syyslomalla halkomani puut. Eilen oli hyvä päivä ja saimme hoideltua loputkin noista puoli vuotta odotelleista oksista. Hiukkasen pinoon ja loput hellapuiksi häkkiin. Eihän meillä tosin sitä hellaa ole, saunaan niistä suurin osa päätyy. Osa luultavasti joskus vuoden päästä anopille. Hällä on hella. Joka tapauksessa puu-urakka on nyt hoideltu. Täytyy myöntää, että olin varautunut siihen, että ainakin tuo oksashow jäisi tältä vuodelta, mutta hyvä, että tämä nyt onnistui. 

Tälle viikonlopulle oli tarkoitus jälkikasvunkin meille tulla, mutta viikolla esitimme toiveen, että siirrettäisiin tuota. Tuntuu, ettei yöunet riitä virkistämään, eikä oikein ollut voimia ottaa vieraita vastaan. Olkoonkin, että suunnattoman rakkaita ovat 💕. Näissä neliöissä kahdentoista vierasjalan saapuminen ja yöpyminen aiheuttaa sen verran etukäteisjärjestelyjä ja olemisen sovittamista, ettei nyt pystynyt siihen. Putkiremontin jäljiltä on ”vierashuoneen” kaappikin vielä irrallaan. Pitäisi ensin väkertää jonkinlainen lista seinään sen viereen, että saa pyykkitelineen entiseen malliin kaapin ja seinän väliin, eikä joudu kuormittamaan lattianrajassa kulkevia vesiputkia turhaan. Sikäli hyvä, että tuo vierailu peruuntui, koska ei tämän viikonlopun ajokeli mitään herkkua olisi ollutkaan. Tuolla etelämpänä kuulemma on ihan reippaasti lunta. Entisaikaan aina pyhäinpäiväviikonloppuna meidän perhe lähti mummoloihin tuonne kaakkoon, ja oli ennemminkin sääntö, eikä poikkeus, että ajokeli oli kurja.

Selkeästi meillä oli tänäänkin kuitenkin ihan hyvä päivä, koska pitkästä aikaa lähdimme kätkölle, kaiken lisäksi ihan hunttiin! Yli kaksi vuotta edellisestä hunttireissusta ja liki kaksi kuukautta siitäkin, milloin edellisen kerran ylipäätään olemme jaksaneet kätköllä käydä. Saatamme siis olla edelleen elossa, koska liikahdimme jonnekin! Siellä jossain oli järvi sun muuta.

Omalla terveysrintamalla ei suurempia muutoksi mihinkään suuntaan ole tapahtunut. Kädet ovat oikeastaan ainoat jokapäiväistä harmia aiheuttava palanen kroppaani. Napsuminen lisääntyy, samoin nivelvaivat sormissa. Rannekanavakin on ryhtynyt jälleen aktiivisesti ryttyilemään, joten yölastasta on tullut jälleen kaverini. Reilun viikon kuluttua on syöpiksen kolmivuotistarkastus, pitänee muistaa noista sormista valittaa. Ties vaikka yllättäen kertoisivat, ettei letroja enää tarvitsekaan syödä (hah, tuskinpa vain…). Siihen saakka lotraan niveliin salvaa ja popsin buranaa. Ja todennäköisesti sen jälkeenkin.

Alkuun ihan vain tällainen ryhmäkuva, koska sen haluan jonnekin laittaa. Ei tämä mihinkäään liity, mutta olivat tuossa pihalla poseeraamassa.

Näitäkin voisi kuulemma syödä, vaikkeivät parasta herkkua olekaan. En testannut.

Suunnilleen vuosi sitten tappelin muutaman viikon yskän sun muun sellaisen kanssa. Silloin viimeksi olin hetken äänetön. Tänä syksynä taas toissaviikon tiistaina viimeisen oppitunnin jälkeen matkalla luokasta opehuoneeseen ääneni katosi. Muuta hätää ei ollut, seuraavana päivänä sitten vinguin ja pihisin oppitunnit läpi. Sen jälkeen ääni on ollut matala ja viikko siitä eteenpäin, toissapäivänä, rupesin viimeisellä tunnilla aivastelemaan. Jepjep, sittenhän se yöllä nostikin lämmön ja nosti muut mausteet pintaan. Olisi kiva, jos ei koko ajan yskittäisi. Rää’äntuotto sentään taitaa olla jo hiipumaan päin. Ärsyttää tällainen, mutta toisaalta hyvä, että osui ennen syyslomaa. Jospa sen saisi olla päällisin puolin terveitten kirjoissa. Kovin monelle sairauslomapäivälle minulla ei enää ole varaa tänä vuonna joutua. Tämän vuoksi olisi ollut varmaankin viisasta toimia oman pään mukaan tuossa käsileikkauksen jälkeisessä saikussa. Jospa vain olisin ängennyt takaisin töihin ennen saikun loppumista, olisi säästynyt päiviä flunssakaudelle. Toisaalta, voihan sitä aina toivoa, että tämän syksyn flunssat oli nyt sitten tässä. Onneksi on vielä päivä aikaa toipua. Olisi tavallaan ”pakko” olla maanantaina työkunnossa.

Käsi on toipunut ihan hyvin. Ei se vielä aivan täydessä iskussa ole, mutta leikattu sormi kuitenkin koukistuu naksumatta. Sormenpäätä en vielä saa ”suorana” koskettamaan peukunjuurta, eikä tuo sormi oikene kivutta, mutta kyllähän nuo varoittelivat sairaalalla, että viikkoja saattaa mennä. Sitä en tiedä, kuuluuko tuo sormen oikenemattomuus asiaan vai onko sen nivelissä nivelrikkoa. Tai jotain. Aamuisin muut sormet vuorostaan vihoittelevat oikein urakalla.  

Välillä tuntuu, että olisin valmis lopettamaan kesken letrozolin syönnin ja katsomaan, loppuvatko kaikki sormivaivat siihen. Melkein puolivälissä se kuuri nyt on, 2 v 5 kk takana. Ja toisaalta taas pikkujuttujahan nämä nivelkivut ja kolotukset ovat. Jos letroista saattaa olla jotain hyötyä syövän poissa pitämisessä, voihan niitä vielä toisen mokoman verran popsia. Ei se kummoinen hyöty laskurin mukaan ole, mutta onpa kuitenkin, joskin ihan vain laskennallinen. Kukaanhan ei voi tietää tulevaisuutta.

Väsyttää. Ja rupesi taas vimmatusti yskittämään. Olin ajatellut, että tänä viikonloppuna putsaan saunan nurkat ja keittiön sokkelintakuset, koska lauteet ja sokkelilaudat on irrotettu maanantaina tulevaa putkimiestä varten. Jos nyt saisi toista kymmentä vuotta kertyneet pinttyneet liat pois, voisi putkiukon käynnin jälkeen vain pikaisesti imuroida. Taitaa jäädä suunnittelun asteelle  Suunnittelin metsäänkin menoa, mutta enhän minä mitään jaksa. Pari kaapin hyllyä irrotin, mutta en jaksa kolmatta. Siippa kyllä tekee ja luultavasti moittii minua, kun olen täällä yksin ollessani edes yrittänyt, mutta on se jotenkin niin väärin, että hänen pitää nuokin hommat tehdä, vaikka vaihteeksi taas molemmat viikonlopun päivät on töissä. Jospa huomenna olisin virkeämpi.

*    *    *    *    *    *    *

Tänään on huominen. Onko olo virkeämpi – mene ja tiedä, ainakin yskä rupesi yllättäen lohkeamaan koko yön jatkuneen kurkun kutittelun jälkeen. Pyykkikone pyörii, jotta edes vaatepuoli olisi pesty ennen putkiremppaa. Yövieraita ei nyt ole tulossa – eikä mahtuisikaan, koska vieraspeti pitää siirtää jotenkin pois putkiukon tieltä. Mitenkähän tuokin onnistuu… pieni huone, eikä sitä saa sieltä ulos purkamatta kokonaan. Sitä ei ole aikomus tehdä. Ei kai putkien veto vaadi kovin suuria kulkuväyliä?

Aurinko paistaa. Yhden koneellisen vielä annan pyöriä, sen jälkeen käyn kokeilemassa, josko tuolla jaksaisi pari askelta ottaa. Sen verran lähellä nämä tänä syksynä ensimmäistä kertaa hoksaamani suppispaikat, että jaksaa kehnommassakin vedossa sinne tepastella. En käsitä, kuinka olen tähän ikään päässyt tajuamatta, miltä suppilovahvero näyttää. Kerran elämässäni olen niitä muutaman löytänyt myöhään syksyllä. Silloin päättelin ne suppiksiksi juuri siitä syystä, että muut sienet olivat pakkasen lannistamia ja jäljellä oli vain näitä tötteröitä. 

*    *    *    *    *    *    *

Muutaman askeleen tuonne tontin rajan toiselle puolelle otin. Saihan siitä hetkessä pari ateriaa talteen. Hiukan loitommaksi tietä pitkin yritin. Tasaisella ihan hyvä, kun hitaasti menee, mutta ei tykännyt kroppa pienestäkään ylämäestä. Parempi siis palata takaisin kotiin.

Harvoin näin isoja madottomia tatteja olen löytänyt!

Alan ymmärtää, miksi ihmiset ovat niin innoissaan suppiksista.

Poikkesin nyrkkeilyhanskanhakureissulla… no ei sentään, jostain syytä vain tykkäsivät Novassa kääriä melkoisen jättimöykyn käteeni napsusormileikkauksen päätteeksi. Pari päivää pitäisi antaa tuon olla, sitten saa ottaa pois ja käydä suihkussa. Odotan siis huomista. Meinaan järveenkin hakeutua, kunhan tuo möykky on pois, kastumisvaara kuitenkin ilmeinen. Pelkillä tikeillä voi turvallisemmin mennä kumihanskalla ja teipillä suojaten. Ei niin hurjasti haittaa, jos ei pystykään koko aikaa pitämään kättä pinnalla.

Koska käsisidoskuva on tylsä, lykkään tähän väliin Ladun Majan parkin vierestä elukan, nyrkkeilyhanska vasta myöhemmin. Kivempi kissaa on katsella noissa blogitekstien esittelyissä.

Tuo leikattu käsi on toistaiseksi kohtalaisen vaivaton. Leikkaus meni sujuvasti, ainoa ikävä vaihe oli puudutus. Kaksi piikkiä kämmenpuolelle keskisormen alapuolelle. Ensimmäinen ikävämpi, toinen jo helpompi. Kyseli, olenko allerginen puudutusaineille, en myöntänyt. Kerroin kyllä, että edelliskerralla minua pisteltäessä oli henki meinannut salpautua ja kehotin häntä olemaan huolestumatta, jos niin käy. Ei luvannut moista, arveli jossain määrin tuossa tilanteessa ehkä hermostuvansa. Molemmat selvisimme ilman paniikkia. Nelisenkymmentä minuuttia odottelua, sitten toimenpidehuoneeseen. Katselin huoneen laitteita, moitin valmistajan valintaa. Trumpf ei herättänyt minussa luottamusta. Ei myöntänyt minulle vastaillut henkilökään olevansa Trump-fani. Käteen pujotettiin melko leveä putkilo verityhjiötä varten. Ensimmäistä kertaa kuulin sanan. Puristuksen avulla saadaan veretön leikkaus aikaan. Saman tien rupesi jollain klooriheksajutulla kättäni puhdistamaan. Oranssiksi värjäytyi, kuulemma ihoon imeytyy hiukan, mutta ”toisin kuin Trumpin naaman väri, tämä lähtee pesussa lopulta pois”. Seuraavaksi sormet suppuun ja sujautus steriilin kankaan läpi. Vetivät mokomat sen kankaan telineeseen näkösuojaksi. Piti tiirailla kattolampun heijastuman kautta tapahtumia. Ei kovin näyttävä sessio, ei nimittäin sitä verta näkynyt. Oletin moisen tyhjiön tekemiseen tarvittavan suuremmankin paineen, mutta ei tuo nyt kovin kummoinen puristus ollut. Ilmeisen hyvä keksintö, piti ihan googlata. Mielenkiintoinen opinnäytetyö aiheesta Jenni Kiikkilä, Iisa Korpi & Tiia Laitinen VERITYHJIÖN KÄYTTÖ LEIKKAUKSISSA – Oppimateriaalia sairaanhoitajaopiskelijoille . En seurannut kelloa kovin tarkkaan, enkä tiedä, kaunako tuo tyhjiö oli. Puolta tuntia veikkaan. Mistään komplikaatioiriskistä ei puhuttu. Senkin tajusin vasta jälkeenpäin, että jos labra ei mieluusti ota näytteitä tuolta syöpäleikatulta puolelta vieläkään, tämän leikkauksen yhteydessä ei kukaan mitään kysellyt. Kaipa se niin on, että joka tapauksessa se tehdään, mitä on tehtävä.

Kolme tikkiä, kahdeksi päiväksi pallukkasidos (ehkä sen tarkoitus on pitää sormet pois koukusta?), kaksi viikkoa saikkua ja tikitkin pois vasta silloin kahden viikon kuluttua. 

Joskus olen lyhyemmälläkin ajalla selvinnyt ompeleiden kanssa. Kaipa sekin riippuu sitten sitä, millaisessa paikassa haava on. Kipuja ei ole kummemmin, ainoastaan sormen ojentaminen tuntuu nivelessä. Ja suunnattomaksi riemukseni (😡) kolme muutakin sormea aloittelee napsumista. Näistä yhden se puuduttajahenkilökin bongasi, totesi vain, että jepjep, selvästi tuossakin palpoituu napsu. Kuulemma jumppaamalla tätä ei voi estää, lepo auttaa ehkä hiukan, samoin kortisonipistokset. Katsotaan nyt, kuinka monta sormea meikäläiseltä vielä tässä elämässä korjataan. Ehkä sitten, kun nuo letrozolit pääsen lopettamaan keväällä -26, napsujenkin syntyminen loppuu. Eipä muuten kirurgi ollut kuullutkaan moisesta haittavaikutuksesta, kiinnostuneena kysäisi, mikä lääke se sellainen on. Valistin häntä.

Eilen käytiin leikkauksen jälkeen Ladun Majan maastossa hiukan kävelemässä, jahka ensin olin ehtinyt hyödyntää KELA:n minulle nykyisin ilmaiseksi tarjoamaa taksipalvelua ja kotiin palasin. Jossain vaiheessa tuolla latupohjaa pitkin tepastellessamme hoksasin, että hikihän siinä meinasi tulla, eikä sekään ehkä ole paksuissa toppauksissa olevalle tikkikädelle toivottavaa. Ei kuitenkaan ruvennut satamaan, enkä joutunut puista ottamaan tuolla leikatulla käpälällä kiinni, joten homma ehkä hallussa. Hiukan meinattiin lopulta kiertää pienemmän polun kautta toiselle reitille kohti parkkipaikkaa, jotta saisimme enemmän liikettä. Yksi puronylitys siinä oli. Minulla sandaalit, ei mikään pitävä pohja niissä, ja muutenkin loikkiminen on meikäläisellä hiukan huteraa. Yleensä kaksi käsin puista kiinni pitäen tuollaiset selvitän, tai siipan tuella. Nyt hän meni ensin ja tarjosi minulle kättä. Juuri harkitsin seuraavaa askelta ja olin ponnistamassa yli, kun muutama siipan jalan alta kannosta pölähtänyt suhteellisen kiukkuinen ampiainen muutti suunnitelman. Siippa säntäsi sinne, minä tänne. Lopulta olimme molemmat takaisin samalla puolella ja kiltisti palasimme omia jälkiämme lähtöpisteeseen. Olisi voinut käydä ikävämminkin, nyt selvisimme kahdella pistolla kumpikin. Ei kovin usein minua ampiainen ole pistänyt, ehkä kerran. En muistanut, kuinka kipeää moinen tekee! Toinen pisto etusomen niveleen peukkuhangan viereen, toinen olkavarren sisäpuolelle. Olipa sitten kumpikin käsi hiukkasen toistaitoisia… Illallakin vielä koski kunnolla varsinkin tuohon olkavarteen, tänään enää ajoittain kutinaa. 

Hiukanhan tämä osittainen yksikätisyys hankaloittaa elämää, mutta aikansa kutakin. Tätäkin kirjoitellut vasen käsi + oikea etusormi systeemillä, kahvin kaataminen pitää hoitaa vasemmalla, veitsellä leikkaaminen ei oikein suju, ei myöskään kynällä kirjoittaminen. 

Yllättävän hyvin on tämä lukuvuosi lähtenyt käyntiin. Työjärjestys on minulle sangen sopiva: vain yksi sellainen päivä, jona ei ole vapaatuntia keskellä päivää. Pidän siitä, ettei tarvitse olla koko paketti hallussa yhteen pötköön, vaan voi tuntien välillä keskittyä miettimään, mitä olikaan aikonut seuraavaksi tehdä. Vaikka kuinka suunnittelisin ja kirjoittaisin vaihe vaiheelta muistiin tunnin oletetun kulun ja vaikka olisin saman ”ohjelman” jo kahteenkin kertaan pyörittänyt läpi kuluneen viikon sisällä, en vain sitä muista. En pysty palauttamaan mieleen asioita. Muistilappuja nykyisin kalenterin joka sivulla ja oppikirjojen aukeamilla. Oi, aika, kulu nopeasti, että pääsisin jo eläkkeelle! Ja hallitus pitäköön huolen siitä, etteivät enää sorki eläkeikiä sillä tavalla, että toistamiseen tulisi lisää kakkua 😡. Ilman menneiden vuosien muutoksia pääsisin jo tämän vuoden lopussa vapaalle.

Rikkonainen tämä syksy tulee olemaan. Nyt viikko vielä töissä ja sitten vaihteeksi pari viikkoa saikulla. Ei tällä kertaa sen suurempaa, kuin viimeinkin tuli aika tuon napsusormen remonttiin. Itse ajattelin, että se olisi parin päivän paussi työntekoon, mutta kutsukirjeessä puhuttiin kahden viikon sairauslomasta. Työterveyshoitajakin rupesi höpöttämään jotain sen suuntaista, että kyllä ne lääkärit tietävät, mitä määräävät. Anoin sitten kaksi viikkoa. Yritän hiukan rennommin sijaisohjeiden kanssa toimia, kuin kevään saikun edellä tein, mutta huomaan silti, että turhan tarkasti ja ohjelmoidusti näemmä olen asioita paperille präntännyt. Jotain olin jo valmiiksi itseäni varten ajastanut ja toki toivoisin niiden juttujen pysyvän aikataulussa, etten turhaa työtä olisi tehnyt, mutta enpä minä voi toisten puolesta päättää. Kyllähän meille on selvästi kerrottu, ettei sijaisohjeita sairauslomien kohdalla tarvitse tehdä, mutta käytännössä kaikki tekevät. Oma pelko on, että jos sitten itse jätät tekemättä, siitä tulee selän takana nurinaa. Enpä kyllä itsekään pitäisi siitä, että joutuu jotain vierasta oppiainetta opettamaan ilman ohjeita. No, jos nyt ensi viikolla saisi pakettiin riittävät suuntaviivat seuraaville kahdelle viikolle.

Pari viikkoa tässä odottelin pään magneetin tuloksiakin. Yksi silmälääkärin soittoaikakin niistä jo oli, mutta se siirtyi, koska radiologi ei viikossa ehtinyt lausumaan kuvista halaistua sanaa. Omakannassa näkyi vain, että kuvat otettu ja kuvaussessiossa mukana olleiden hoitajien nimet. Sitten, 11 päivää kuvauksen jälkeen, tuokin merkintä katosi. Ilmeisesti tuona katoamispäivänä radiologi oli lausuntonsa lopulta antanut, mutta ei sinne minun näkyvillekin kuvantamistutkimusten kohdalle mitään tekstejä takaisin tullut. Silmälääkäri soitteli pari päivää tuon jälkeen ja kertoi lausunnosta sen, mitä siitä tajusi (”en ole tämän alan asiantuntija, mutta…”) ja liitti tekstin oman Kanta-tekstinsä perään. Toki sen siitäkin näen, mutta olisi paljon kätevämpää, jos kuvantamisjutut olisivat siellä, mihin ne kuuluvat. Jos joskus tuota haluan myöhemmin lueskella, pitää muistella, mikä käynti mahtoikaan olla se, minkä yhteydestä nuo sanat löytyvät.

Endokrinologi minulle kuvat sitten samalla viikolla näytti ja kertoi sen, mitä jo itsekin olin tekstistä ymmärtänyt. Eipä tuolla ihmeitä ole, jotain on todennäköisesti jäänyt (oli odotettavissa, koska valtimon takaa ei pystytty kasvainta kaivelemaan) tai sitten kysymys on mahdollisesti uudesta kasvusta. Todennäköisempää tuo ensimmäinen vaihtoehto. Myös leikkauksen jäljiltä jotain pientä räpellystä tuolla kitaontelon reunalla. Kaiken kaikkiaan homma kuitenkin kunnossa. Leikkaus on onnistunut, eikä verikokeissakaan ole mitään poikkeavaa. Kaksi sellaista asiaa minulla oli mielen päällä, joita olisi pitänyt kysyä, mutta toisen (kiinnostavamman) unohdin kokonaan ja toisen (tärkeämmän) kysymys jäi kesken ja siten vastausta vaille. Jospa vuoden päästä kontrollikuvien aikaan sitten muistaisi.

Se kiinnostavampi liittyi siihen, että kevättalven kuvissa pääkoppani sellakuoppaan tunkeutui tuo mainittu kasvain. Nyt siitä sanotaan, että ”luinen sellakuoppa on leveä, likvorilla täyttynyt” ja toisessa lauseessa kerrotaan, ettei ”chiasma ole hernioitunut tyhjään sellakuoppaan.” Siis kuoppa on täynnä aivo-selkäydinnestettä, mutta toisaalta se on tyhjä? Tätä rupesin googlailemaan ja lopulta kysäisin kaikkitietävältä Geminiltä, mitä sellakuopassa pitäisi olla. Se riemastutti vastauksellaan: ”Sellakuopassa on yleensä erilaisia jätteitä, kuten paperia, muovia, metallia, biojätettä, mitä tahansa tavaraa, jota ei tällä hetkellä tarvita, kuten vanhoja huonekaluja, vaatteita tai työkaluja.”

Ei näistä maallikko paljon ymmärrä, mutta näkeehän sen, että golfpallo on kadonnut.

Enpä muista, kuinka paljon aiemmin olen kirjoittanut siitä, että keväällä tuo Novan lääkäri – minua tapaamatta – tuli siihen tulokseen, etten todellakaan näe riittävästi voidakseni ajella autoa. Kuulemma niissä helmikuussa otetuissa kuvissa oli niin merkittäviä näkökenttäpuutoksia, että autohommiin ei passaa ryhtyä. En sitten kesällä huviajeluita harrastanut. Nyt voi jo myöntää ääneenkin, että koska en itse huomannut olevani puolisokea, en tuosta ajokiellosta muuten piitannut. Eipä minulta niiden kuvien jälkeenkään keväällä mitään kielletty. Poliisille asti siitä ei kuitenkaan mitään tietoa kukaan lähettänyt, ihan suullisella kiellolla mentiin.

Nyt viimeinkin pääsin uudestaan näkökenttiäni todistelemaan. Hankalinta tuossa tutkimuksessa on se, että siinä menee aikaa ja pitäisi jaksaa keskittyä samaan asiaan puolisen tuntia. Ajatus rupeaa harhailemaan, silmät väsyvät. Tulee tunne, että on unohtanut tuijottaa oikeaan paikkaan ja jotain kuitenkin meni ohi. Miettii, välähtikö jossain jotain just samalla hetkellä, kun tuli silmiä räpyttäneeksi. Sitten varmuuden vuoksi reagoi, ehkä myöhässä, ehkä väärään aikaan. Joka tapauksessa nyt lääkärin mukaan ei epäilystäkään, ettenkö saisi autoa ajaa. Saisin nyt lähteä optikollekin uusia laseja hankkimaan. Sillä tiellähän minä olen, viime syksynä optikon kautta ruljanssiin jouduin. Kunhan nyt ehtii pohtimaan, millä nekin kakkulat kustantaisi, voisi poiketa tutulle silmätyypille. Pääasia on, että näkymätön maailma on jälleen kaikkien mielestä näkyvä.

Epätarkka – todiste uusien lasien tarpeesta?

Harmittaa se, että nämä kaikki tällaiset tutkimukset ja lääkärikäynnit ovat palkattomia. Palkattomaksi meni sellainenkin, kun jouduin lähtemään töistä tuntia normaalia aiemmin tilanteessa, jossa ei ollut mitään muuta tekemistä enää, kuin omaa suunnittelua. Ei mitään yhteistä, ei velvollisuuksia. Parina edellisenä päivänä kuitenkin jo nelisen tuntia ”ylimääräistä” aikaa olin tätä omaa hommaa siellä tehnyt, mutta kun jouduin klo 14 lähtemään, palkkahan siltä yhdeltä tunnilta sitten meni. Oli kuitenkin lähdettävä, koska oli aika pään kuvauksiin. Se piti hoitua alun perin jo edellisviikolla, kesäloman puolella, mutta olivat onnistuneet rikkomaan Novan magneettilaitteen. Peruutusajan sitten sain. Edelliskerralla käskivät verikokeisiin ennen kuvausta, oli kuulemma glomerussuodatusnopeus mitattava mahdollisimman lähellä kuvausta. Nyt ei sellaista ollut, kysyinkin varmuuden vuoksi asiasta. Varjoaineet kuitenkin lykkäsivät nytkin. Ota näistä nyt selvää. 

Seuraavana aamuna sitten uudestaan virkavapaata, koska oli tuo silmäpolin keikka. Pakko yrittää hoitaa mahdollisimman monta juttua sitten samalla kertaa, ettei tarvitse useampana päivänä olla pois töistä. Tuohonkin aamuun olin labrakäynnit varannut jo ensimmäiseksi laskien, että hyvin ehtii lähilabrasta Novaan kahdeksaksi. Hyvin lopulta ehdinkin, vaikka minuuttipeliksi menikin. Eivät nimittäin suoneni vaihteeksi suostuneet minkään sortin yhteistyöhän labrassa. Vasemmasta kädestä ei sitten millään tullut kuin pari tippaa putken pohjalle, vaikka suontakin vaihdettiin välillä. Edellispäivän varjoainekanyylin kohta oli hiukan arka, se vei tavallaan siis yhden kelvollisen paikan. Oikeasta ei itse asiassa kai ”saisi” ottaa, koska sieltä on pari vartijaimusolmuketta viety, mutta koska siinä kädessä on kaiken maailman kanyyleitakin tämän kevään aikana ollut, en oikein jaksa pitää kovin vaarallisena sen käden rei’ittämistä. Sieltä sitten lopulta tarpeellinen määrä verta tuli. Tässä vaiheessa minä piikkikammoisena olin jo hiukan hermostunut. Sitäkin mietin, että nyt en sitten ehdi ajoissa Novaan, enkä kuitenkaan edes ajoissa töihin sille seuraavalle tunnillekaan, vaan pitää ruveta puhelimitse sijaista ohjeistamaan. Silmät kiinni istuin, vesi valui silmistä. Harmitti, väsytti, jännitti. Tuli omituinen olokin. Ei varsinaisesti huono, eikä pyörryttänyt, mutta rupesi henkeä ahdistamaan. Ja niinhän siinä labratuolissa istuessa sitten tulikin tunne, että nyt ei ilma mene sisälle oikealla tavalla. Hoitaja huolestui, rupesi jalkoja minulta kohottelemaan. Saman sortin tilanne, kuin on usein ollut aiemminkin näiden salpautuvien äänihuulieni kanssa, mutta nyt ilman mitään vahingossa henkeen hökäistyä sylkitippaa. Tuosta noin vain kurkunpäätä rupesi kouristamaan. Hetken kesti, sitten helpotti, mutta kurkunpään lihakset tulivat kipeiksi. Hoitaja tuijotti, kyseli, olenko varma siitä, että pystyn lähtemään. Olin varma. Totesin, että onpa tässä terveyskeskus kuitenkin lähellä. Hän siihen, että ei vielä ole lääkäreitä paikalla. Jaha, no, pääsisinpä ainakin ensimmäiseksi jonoon, jos en kykenisi paikalta poistumaan. Kykenin kuitenkin ja ehdin juuri kahdeksaksi istumaan silmäpolin käytävälle.

En tiedä, ärsyttää, jos tästä tulee nyt sitten uudenlainen kurkunpäävaiva. Oli nimittäin eilenkin kotona tilanne, jossa järkyttävän hikipuuskan jälkeen hetken istuin kuistilla vilvoittelemassa ja harmittelemassa. Sitten siinä istuessani, tunnekuohussa, rupesi taas kurkussa ahdistamaan. Tälläkin hetkellä on koko ajan jonkinlainen palan tunne tuolla jossain soliskuopan yllä. En minä enää jaksa, pitäisi ehtiä ja pystyä ihan normaalielämääkin elämään, eikä aina jotain kropan vikoja miettimään! En tiedä, onko näihin kurkkujuttuihin vaikutusta sillä, että nyt työn alkaessa palasin aiempina vuosina työahdistukseen auttaneisiin lääkkeisiin. Pari viikkoa niitä olen käyttänyt ja toivoin, että niistä olisi apua myös hikipuuskiin. Kuulemma joillekin on venlan sijasta escitalopramiakin niihin määrätty. Eipä ainakaan vielä ole minulla auttanut ja nyt epäilen, että ne voisivat olla syynä hengityspulmiin. Ajan siis ne saman tien alas, ja kokeilen myöhemmin uudelleen venloja. Silläkin uhalla, että maha on sitten taas betonia.

Siihen olen pettynyt, ettei tuo pään kasvaimen poisto millään tavalla vienyt tätä alituista väsymystä pois. Nyt, kun työt alkoivat, olen entistäkin uupuneempi. Mitään en jaksaisi tehdä, en saa itseäni lähtemään minnekään. Nytkin pitäisi edes sen verran päästä liikkeelle, että kävisi pari lepänpentua tuolta rannasta katkomassa niin kauan, kuin ne puutarhasaksilla katkeavat. Myrkkykeisoakin olisi pois kaivettavaksi, mutta koska kaupungin ympäristöihminen ei osannut kertoa, kuinka laajalle ja kuinka pitkäksi aikaa siitä mahdollisesti veteen joutuvat kasvinosat uimaveden myrkyttävät, saattaa olla, että jätän sen tekemättä. Kuulemma moinen poisto olisi hyvä tehdä vasta ”uimakauden ulkopuolella”. Mikä se sellainen vuodenaika on?

Ja tässä vain istun, tuijotan ikkunasta ja näemmä odotan, että aurinko menee pilveen, rupeaa satamaan, eikä tarvitse mennä minnekään. Ei hyvä. Tosin oikein kovan sateen aikana hyvinkin saattaisin päästä ulos. Eilenkin pääsin: Aivan mahtavaa seistä nakuna kaatosateessa! Näitä syrjäseudun iloja, kukaan ei ole näkemässä, ei varsinkaan siinä kelissä!

Tuohon edellisen tekstini nenäjuttuun sen verran päivitettävä, että nenä syynättiin, ei mitään tulehdukseen viittaavaa. Vielä on hiukan sulamatonta Nasoporetta jossain. Aikanaan haju kuulemma hälvenee. Se oli ilahduttavaa, että tuo tähystely ja onteloihin kurkkiminen ei sattunut yhtään. Jännitin vietävästi, jossain vaiheessa arvelin kohta karkaavani. Tohtori tuumasi siihen, että jos nyt ulos täältä säntäät, nappaise sitten jossain vaiheessa nuo tikut pois nenästä. Sellaisella koronatestitikun tapaisella sinne puudutusaineet tökki ja ne siinä varmaan sitten tuossa vaiheessa ulos törröttivät. En sitten karannut.

Mennessäni tuonne nenätyypille vilkaisin yhtä käytävän odotustilassa istuvaa naista ja ajattelin, että on hänessä jotain etäisesti tuttua, mutta en sitten sen kummemmin saanut kiinni siitä, kuka hän ehkä olisi. Kun sain persaukseni penkkiin, sain saman tien punnertaa ylös, koska tohtori jo ovella huuteli. Kun sitten tulin huoneesta ulos, tuo etäisesti tuttu ihminen rupesi puhumaan ymmärrettäviä sanoja. Kas, työtoveri vuosien takaa, naamakirjakaverinikin peräti! Ei vain raksuttanut, emme ole koskaan mitenkään läheisiä olleet, eikä minun muistini varassa enää mistään tunnistustehtävistä selvitä. Istahdin siihen kuitenkin sitten juttelemaan. Olipa mukavaa vaihtaa ajatuksia elämästä hetken aikaa! Kyllähän sitä tuntee itsensä monessa suhteessa onnekkaaksi ja häpeää omaa vaivakitinäänsä, kun saa toisenlaista näkökulmaa asioihin. Ja silti meillä jokaisella on oma polku, omat murheet. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Ei niitä vertaamaan kannata lähteä. Sitä vain toivoisi, että ne suurimmat tuskat saisi ihmisiltä jotenkin pyyhittyä pois.

Yhteen ihmiseen mahtuu tavattoman paljon hyviä aikomuksia. Mikä kumma siinä on, etten saa asioita aikaiseksi, vaikka kuinka suunnittelen? Ei luulisin aikuiselle ihmiselle olevan kovin vaikeaa vaikkapa järjestää oma kaappinsa tai haravoida kulkuväyliltä kävyt pois. Jotain sentään onnistuin tekemään: Useampi vuosi meillä on alamökin siivoamista suunniteltu ja aina olemme onnistuneet sen välttämään. Nyt otin romuja sarvista ja kannoin kamppeet tantereelle. Eipä tuolta järin paljon roskiin lähtenyt, mutta järjestyivätpä kuitenkin edes jollain lailla. Ja taas tietää, mitä voi yrittää suvulle ja kavereille tyrkyttää. sama urakka kutsuisi tallissa ja vajassa. Yksin en niihin kykene ja yhdessähän meillä tarkoitus olisi tuo hoitaakin. Jospa niitä poutapäiviä olisi vielä tänä kesänä jäljellä.

Kovasti oli aikeita aloittaa kesän alussa säännöllinen liikuntakin taas vaihteeksi. Parina edelliskesänä olen siinä jotakuinkin onnistunutkin, mutta niinpä tuo kesäkuu taas hurahti ohi. Toki jotain tuli silloin tällöin tehtyä, mutta laiska olen ollut. Ei vain tuo vuosikausien väsymys sitten jäänytkään sinne leikkaussaliin, vaikka sellaistakin ehdin jo haaveilla. Toki se liikkuminen ja ulkoilu untakin parantaisi, mutta tuo se mukanaan myös kinttukipuja ja muita kolotuksia, jotka puolestaan pitävät hereillä. Olen sitten vain lykännyt aina  huomiseen liikkeellelähtöä. Jos nyt heinäkuussa olisi edes hiukan tavoitteellisempaa tämä liikehtiminen. Pakko nimittäin olisi, jos aikoo edes jossain kunnossa tulevina vuosina olla. Joka paikka tuppaa krenaamaan taas vaihteeksi.

Taitaa tulla pari vuotta siitä, kun tuo vasemman käden peukalon jännetuppi ärsyyntyi ja siihen kortisonin lopulta vuosi sitten sain. Napsusormikin silloin samalla sai yhden kortisonipiikin ja sillehän on nyt syksyllä jossain vaiheessa tulossa kirurgista apua. Hyvä niin, koska en enää saa purkkeja auki, en aina edes vichypulloa. Kynällä kirjoittaminen ei välttämättä suju, eikä kengännauhojen sitominen ole aina maailman helpointa. Jos erehdyn käden nyrkkiin puristamaan, sormi jää jumiin ja sitä sitten panikoin. Mitä enemmän yritän väkisin avata, sitä enemmän koskee, mutta jotenkin se avaamisyritys vain on jonkin sortin refleksi. Nyt sitten tuo peukun tuppi rupeaa ilmoittelemaan jälleen olemassaolostaan ja samaan syssyyn myös oikean käden etusormi tykkää kokeilla napsumisen alkeita. Saatan sanoa jopa samperi. Varmaankin nämä käsivaivat noista letrozoleista johtuvat, mutta kun en haluaisi jättää sitäkään hoitoa kesken. Kuitenkin se paras tähän minun tapaukseeni, olkoonkin, ettei laskureitten mukaan mitään järin suurta hyötyä niistä tableteista ole. Jotain ehkä kuitenkin. Jos sitten syksyllä kolmivuotistarkastuksessa kysyisi muita vaihtoehtoja. Eihän sitä enää olisi kuin vajaat kolme vuotta jäljellä, mutta silti… välillä väsyttää tämä kaikki. 

Kuukauden kuluttua tuo pääkoppanikin on mitä todennäköisimmin jälleen kuvattu. Posti toi ajanvarauskirjeen tänään. Siitä se syksy sitten jälleen alkaa. 

Mutta kylläpä sopii kuusenkerkkäsiirappi hyvin porkkana-perunapaistokseen! Mukaan hernistä, loraus soijaa, sipuleita, chiliä, rakuunaa ja kynteliä, kannen alle hautumaan oliiviöljyn ja veden kanssa. Nam, vaikka itse sanonkin! En yleensä itsekseni ollessa tuppaa ruokaa tekemään, mutta pariin kertaan lyhyen ajan sisällä näin on päässyt käymään. Kuusenkerkkiä emme itse ole poimineet, vaan saimme pohjoisen tuliaisena pullollisen. On se hyvää!

Ja kukatkin kukkivat 💕

Tavattoman hankala on ollut saada itseään kirjoittamaan mitään tänne. Mielessä on kyllä ollut, että tämäkin ja tuo asia olisi hyvä muistiin laittaa, mutta ei vain ole saanut aikaiseksi. Nyt juhannus minireissuineen on takana ja pätkä ”arkea” taas edessä, joten ehkä tässä voi hetken muisteloillekin uhrata.

Olen iloinen siitä, että kuluneiden neljän reissupäivän aikana tuli liikuttua ihan kohtuullisesti. En askelia mittaillut, mutta kuljettua tuli jonniin kerran. Lisäksi ensimmäistä kertaa elämässäni hetken ähisin hotellin kuntosalilla – kehtasin, koska siipan kanssa saatoimme siellä kahdestaan olla. Kahtena päivänä kävimme kylpylän altaita hyödyntämässä, kolmantena teki jo mieli lähteä aamusta liikkeelle ja suosiolla jätimme altaat väliin. Minä en niistä poreista sun muista lämpimissä vesissä lillumisista piittaa, mutta tykkäsin uida matkaa, räpistellä aikani vastavirtaan ja olihan tuolla vesijumppaakin tarjolla. Siinäkin ihan kahden kesken saimme heilua. 

Parasta kuitenkin tuolla reissulla olivat ne kivet ja kalliot, joiden äärelle ajauduimme. Iitin Hiidenvuorella oli tarkoitus poiketa jo viikkoa aiemmin, mutta silloin emme sinne saakka sitten jaksaneetkaan ajella. Nyt reissumme alkoi Verlasta ja sieltä jatkoimme Hiidenvuoren maisemia ihmettelemään.

Verlassa. Kalliomaalauksiakin tuossa on, vaikkei tässä kuvassa juuri niitä näykään.

Iitin Hiidenvuorella

Minä olen tuolla mittatikkuna!

Eipä pudonneet kivet niskaan!

Melkein olisi alla mahtunut suorana seisomaan.

Kohta neljä viikkoa leikkauksesta. Toipuminen on sujunut kaiketi ihan ok., ei ainakaan mitään sen suurempia huolia ole ollut. Nokka on edelleen aavistuksen tukkoinen, enkä ole uskaltanut niistää vielä sillä tavalla kunnolla. Hengitän kuitenkin enimmän osan aikaa nenän kautta, joten kaipa siellä röörit auki ovat. Pienesti on koko ajan tunne, että jotain nenästä valuisi, mutta eipä tuo kuitenkaan valu. Pientä niiskutusta ja toisinaan paperilla kaivelua. Pariin päivään ei varsinaisesti enää ole kerääntynyt verensekaista karstaa sieraimiin. Kiinnostavaa, eikös vain?

Verikokeissa poikkesin, oletin, että ottaisivat laajemmatkin, koska lähetteitä oli kaksin kappalein ja toisessa suunnilleen koko paketti. Eikös mitä, ainoastaan kalium, natrium, krea ja glomerussuodatusnopeus vai mikä se nyt onkaan. Ja minä kun odotin mm. hemppariarvoja. Olin ne ehtinyt jo työterveydestäkin lähetteeseen tinkiä, mutta peruin, kun näin tuosta toisesta lähetteestä perusverenkuvan. Ja sitten kävi ilmi,  että ne laajemmat otetaankin vasta joskus elokuussa. Eilen perillisen kanssa kävimme vilkasta viestinvaihtoa korkeista natriumeistani yhdistettynä alhaiseen verenpaineeseen. Kiinnosti, mahtaisiko hällä olla tarjota heti kättelyssä joku hieno diagnoosi. Päädyimme siihen, että olen yksinkertaisesti kuiva tyyppi eli olin juonut liian vähän. Olen kieltämättä kotiin päästyäni juonut vähemmän kuin ennen leikkausta. Silloin oli tapana varsinkin iltaisin telkun ääressä istuessa kitata vettä useampi tuopillinen. Ei erityisemmin janoon, oli vain kiva sitä vettä juoda, kun ei oikein muutakaan ole pariin viime vuoteen juonut (lomareissuja lukuun ottamatta). Meilahdessa mittasivat tarkasti kaiken nesteen mitä meni ja tuli ja jossain vaiheessa joku totesi, että aika paljon tuo viisi litraa. Itse olen sitä mieltä, että hänellä tuli sen nestelistan kanssa laskuvirhe, koska niin paljon en todellakaan juonut (no, tosin siinä listassa laskettiin kaikki jugurtit ja muutkin mukaan). Joka tapauksessa sen jälkeen himmasin juopotteluani. (Sellainenkin tila on muuten olemassa kuin vesijuoppous eli polydipsia. Ehkä olenkin pohjimmiltani vesijuoppo?)

Tuollaista hinkua telkkarijuopotteluun ei ole kotiin pääsyn jälkeen suuremmin ollut, joten vaikka olenkin omasta mielestäni päivän mittaan vettä juonut riittävästi, en ehkä kuitenkaan ole. Suolaa meillä ei enää juurikaan käytetä, joten tuo natriumin nousu ei oikeastaan suoraan sellaisesta voi johtua. Eineksiä ei ole viime aikoina pöydässä ollut, vichyt ovat suolattomia, leipää syön todella vähän, joten leivänpäällisiäkään ei juurikaan mene. Olen siis kuiva tyyppi. Verenpaineita toisinaan mittailen, eilen olivat kivasti siellä alhaalla. Ilmankos olikin pari päivää päätä särkenyt, kun on paineeton ja kuiva. Illalla sitten palasin takaisin läträyslinjalle, helpotti päänsärkykin.

Nämä helteet aiheuttavat ristiriitaisia tunteita. En ole aiemmin ollut kuumista keleistä moksiskaan, mutta nyt en meinaa jaksaa mitään. Äsken tankkasin kunnolla vettä ja meinasin hiukan jatkaa alkuviikolla kesken jääneitä pihahommia. Puoli tuntia jaksoin, sitten järki(?) rupesi yllättäen kuiskimaan, ettei seuraavaa kottikärryllistä oikeasti kannata kuskata mihinkään, jos aiot tolpillasi pysyä. Mieli teki vielä edes ne risut viedä, mitä oli kerennyt kärryyn kasata, mutta hyvä, etten vienyt. Sisälle pääsin, pumppu hakkasi, hiki valui, eikä oikein tiennyt, mitä tekisi. Päätin mennä järveen viilentymään (juu, fiksua, sinne vain, ei haittaa jos hiukka heikottaa…). Pinnalla kuitenkin pysyin. Nyt pysyttelen sisätiloissa odottamassa uutta tarmonpuuskaa. Harmistuttaa.

Toinen ja suurempi harmistumisen aihe liittyy silmäpoliin. Sieltä kauttahan tämä koko päänkaiveluruljanssi tammikuussa alkoi. Keksivät, että kappas, tällä eukollahan on näkökentässä omituisuuksia, kuvataanpa sen nuppi. Kukaan ei silloin ollut millään tavalla huolissaan minun ajokyvystäni. Aivan entiseen malliin ajelin ja töissä kävin. HUS:n lääkäri sitten totesi kotiuttaessaan, että nyt ei sitten saisi ajella, ennen kuin julkisen puolen lääkäri on näön tarkistanut. Lisäsi kuitenkin, ettei tästä Trafille mitään tietoa tällaisesta mene, tämä vain ikään kuin kuuluu asiaan näissä jutuissa. Itse en näössäni huomaa mitään muutosta ainakaan huonompaan suuntaan (telkkaria pystyn esim. katsomaan hyvin ilman silmälaseja, lukeminenkin onnistuu, jos tarve on). Näkökentässä en koko aikana ole itse mitään erikoista edes huomannut. Lääkäri totesi, että kannattaa soitella Novaan ja kiirehtiä, jotta saa ”luvan” kanssa taas ajella. Soittelin eilen, kun ei mitään ruvennut sieltä päästä kuulumaan. Hoitaja konsultoi lääkäriä, joka oli katsonut ne tammikuun tutkimustulokset. Juu, ei tällaisilla kentillä mitään ajolupaa tule! Täh? Ei minulta silloinkaan mitään kielletty, kuinka kummassa nyt? Ja kuulemma vasta kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta tutkitaan uudestaan. Oikeasti? En mitenkään pysty tajuamaan, mitä minä en nyt hänen mielestään näe. Ei ole tummia alueita, ei epäselviä alueita, näen sormet joita tuolta jostain pään reunoilta ovat sekä endo Novassa, että neuro Meikussa ennen leikkausta hivuttaneet näkyviin. Molemmat lausuivat, ettei mitään erityistä tuolla systeemillä ole havaittavissa. Ja nyt en muka saisi ajaa? Jepjep. En tiennytkään, etten näe.

Tavallaanhan minun pitäisi sitten saada saikkua kesän ajaksi, eikös? Mietityttää vain se, että silloin KELA:n sairauspäivärahapäivät kuluisivat ”turhan” takia. Samaten syksyllä kävisi niin, että jos olenkin oikeasti kipeä, ei minulla enää olisi täyspalkallisia saikkupäivä jemmassa, näin ainakin luulen. En näistä asioista juurikaan ymmärrä. Tosin, jos saisin sairauslomaa kesäksi, laskennallisen vuosiloman ajalta sairauspäivärahat kuuluisivat minulle. En kuitenkaan jaksa ruveta laskemaan, jäisinkö sillä systeemissä pahastikin tappiolle vai olisiko minulle etua olla saikulla. Harmistus tästäkin tietämättömyydestä.

Työterveyslääkäri soittelee maanantaina johonkin aikaan. Päästyäni Meikusta kotiin varasin ajan siltä varalta, että tarvitsisi hiukan jutella. Juttelutarvetta ei nyt taida varsinaisesti olla, mutta puhuin hoitajalta lähetteen kolesterolimittauksiin, joista talvella oli työterveyslääkärin kanssa puhetta. Huonot arvot ovat edelleen koholla, mutta eivät niin paljon, kun talvella. Saa nähdä, mitä lääkäri niistä sanoo. Jossain vaiheessa aiemmin keväällä olin kysellyt myös uniapneajuttujen kuulumisesta työterveyssopimukseen ja silloin minulle sanottiin, etteivät ne kuulu. Nyt hoitaja kuitenkin kertoi, että oli huolimattomasti lukenut sopimusta ja kylläpä uniapnea on heidän heiniään. Kävin siis samalla kertaa Mehiläisessä kolesterolikokeissa (ei voi työterveys kirjoittaa Fimlab-kelpoista lähetettä, joten ei onnistunut samalla reiällä kuin nuo Novan labrat) ja hakemassa uniapneamittarilaitteen. 

Tuon salkun jos olisi unohtanut jonnekin poliisin ihmeteltäväksi, olisi ehkä  päässyt näkemään pomminpurkuryhmän. Piuhoitin itseni illalla ja nukuin kehnoimman yön aikoihin. Ei sillä, että nuo laitteet olisivat mitenkään erityisemmin häirinneet, mutta jostain syystä heräilin useammin kuin normaalisti ja muun ajan näin töihin liittyviä unia, joissa mikään ei taaskaan sujunut. Ilmeisesti jännitän sitä, että olen onnistunut jonkun oppilaan arvioinnit sössimään.

Suurin harmistuminen ja suru liittyy kuitenkin ystävän kadonneeseen koiraan. Kohta viikko teillä tietymättömillä, ei ole löytynyt suurista ammattilaisetsinnöistä huolimatta. Sydämestäni toivon, että koira löytyy pian 💗.  Nämä tällaiset asiat ovat niitä, joita en pysty ajattelemaan itkemättä. Koirat ovat itselleni olleet rakkaita perheenjäseniä ja osaan kuvitella sen tuskan, mitä ystävälläni on.  Tässä tarkempaa tietoa: Chow chow kadonnut!