Tekijä: Marketta

Pääkaupunkiretkuilu jatkuikin sitten vielä, vaikka piti jo eilen kotiin päästä. Toissa yö meni oksennellessa ja ilmeisesti tajukin meni useampaan kertaan. Sama kuvio 4-5 kertaa: Ensin tunne, että pöntölle pitäisi päästä, siellä sitten jumalaton hiki ja huono olo. Vetelin narusta ja jossain vaiheessa havahduin siihen, että hoitaja tulikin saattelemaan sänkyyn. Tunnin päästä sitten sama ajatus, jotta vessaan tästä, ja heti peräänn toteamus, että eipä, kun oksettaakin. Painoin kelloa ja oksentelin pussiin. Ei aavistustakaan, kauanko oli aikaa mennyt, mutta havahduin siihen, kun huoneen ovella yksi hoitaja huutaa nopeasti apua huoneeseen 18. Tajusin, että sehän on minun huoneeni ja yksin tuon yön täällä olin (vieruskaveri lähti likemmäksi kotipaikkaansa), joten ilmeisesti heidän mielestään minä olin se, joka apua tarvitsi. Saattoipa tuo olla niinkin, röhnötin näemmä siinä sängyllä poikittain, örpät naamalla. Putsasivat ja laittoivat takaisin petiin. Tämä sitten toistui useamman kerran. Ei ole kiva tunne, kun palaa tajuihinsa jostain sumeasta ”hei minä taidan tukehtua johonkin kummalliseen”,  eikä heti ole jyvällä, missä mennään. Ja jokainen, joka on joskus oksentanut kunnolla, tietää, että sen jälkeen olisi varsin mukava niistää. Aivan, mutta kun niistäminen on kielletty vielä pari viikkoa. Vahingossa vähän turautin, ennen kuin muistin asian, mutta eipä tuolta mitään tainnut irrota. Ovat nimittäin ottaneet reidestä palasen faskiaa ja tunkeneet sen paikaksi tuonne päähän. Ei ole kiva, jos niistäessä jalka sieraimesta tulisi, hyvä, että kieltävät tuollaisen! Jossain vaiheessa laittoivat pahoinvointilääkettä ja varmuuden vuoksi epilepsialääkettäkin tippumaan. Jompi kumpi tai molemmat auttoivat, ainakaan en enää aamuneljän jälkeen hoitohenkilökuntaa siivouspuuhilla kiusannut.

Eikö ollutkin kiva ja mieltä kohottava kuvaus!

Ei seuraavana päivänä oikein ruoka maistunut. Lauma neuroja tuijotti minua aamukierrolla ja väittivät, että ei ole akka kotiutuskunnossa vielä. Noh, eilen en sitten kotiin lähtenyt. Olihan se tiedossa, että näin saattaa käydä, mutta silti harmitti. Siippa oli tullut torstaina tuohon lähihotelliin, poikkesi täällä kylässäkin ja oli valmiina minut perjantaina kyytiinsä nappaamaan. Tuli hänelle nyt sitten ”turha” ajelu. Minun kannaltani tosin ihan mukavaa, että kävi vielä eilenkin minua täällä viihdyttämässä.

Helatorstai oli sikäli mukava päivä, että kävi toinenkin vieras. Serkku, jonka kanssa lapsena kesälomilla paljon olimme yhdessä ja jota en ole vuosikausiin nähnyt. Oli vallan virkistävää istua hetki vaihtamassa kuulumisia ja miettimässä elämää. Kyllähän näitä sukulaisyhteyksiäkin mieluusti yllä pitäisi, mutta minä kun en alkuunkaan ole puhelinihmisiä, enkä osaa tyrkyttää itseäni kylään. En ole milloinkaan uskonut siihen, että ihmiset osaisivat sanoa suoraan, mikäli just silloin ei kyläily ole hyvä idea. Enkä sitä paitsi milloinkaan keksi, mitä voisi/pitäisi viedä. Mieluummin sitten olen menemättä. Hyvä, kun keksii tällaisia sairastamisia ja tapaamiset järjestyvät siinä sivussa.

Täällä siis vielä, olo on kohentunut, kävin tuota käytävääkin taas ympäri kiertämässä. Tässä hoitajien tiskien kulmilta nähtävää.

Junno oli taiteillut tuollaisen vuonna 1999.

En ole geologi, mutta ametistiksi epäilen.

Kilometrin kohdalla hoitaja käski minut huoneeseen, ei saa kuulemma karata, vievät kuviin. Ja minä kun olin ajatellut käyväni suihkussa ennen ruokaa. Tiesin kuvia olevan tulossa, haluavat varmistella noiden mahdollisten epileptisten juttujen ja kohonneiden tulehdusarvojen vuoksi. En kovasti tulehduksia ihmettele, jos käytetty ruoka päätyy tuonne neniin ja hengitysteihin. Istuskelin sängyn reunalla ”lenkkikamppeissani”, kun tyyppi tulee hakemaan. Kuulemma sängyllä viedään. Mitä ihmettä, voisinhan minä kävelläkin! Edes pyörätuoli ei kelvannut, koska kuvauslapussa luki sänky. Mikäpä siinä sitten, pötkölleen ja kyydillä käytäville. Kuskaaja harmitteli yhtä ovea, joka ei auennut kokonaan. Osasin kertoa, että vikatilasta on jo tehty ilmoitus. Se luki siinä ovenpielessä olevassa post-it -lappusessa, jota olin muutaman kerran lenkilläni tavannut. 

Kuvissa siis kävin, sopivasti lounaalle takaisin. Yllättävän maukkaita täällä lämpimät ruuat ovat. Salaattipuoli sen sijaan melko niukkaa. Kaalia, porkkanaa, kesäkurpitsaa raasteena. Kurkkua ollut leivän päällä, mutta voi kuinka niukasti kaiken kaikkiaan! Salaattia ja hedelmiä kaipaan, mutta ei täällä nälkään pääse kuolemaan.

Nyt sitten vain odotellaan tuloksia päivän harrastuksista.

Iloakin näistä Helssinskin reissuista on: pääsimme matkalla vaihteeksi poikkeamaan jälkikasvua tapaamassa! Nuorimmaisen meno oli vauhdikasta, ruokapöydässä piipahti ja jatkoi kylillä omia reissujaan kavereittensa kanssa. Muu väki sentään oli hillitymmin käyttäytyvää ja saatoimme turista niitä näitä. Tuli tutustuttua jälleen uuteen lautapeliinkin.

Muutaman virtuaalikätkön kautta sitten lopulta kohti hotellimajoitusta. Matkan varrelta Hämeenlinnasta löytyi tällainen.

Ensi kertaa potilashotellissa. Yöpyminen kuului saattajallekin hintaa, aamiainen vain yhdelle. 

Aamupala olisi varmaankin ollut hyvä. En nyt sattuneesta syystä sitä nauttinut. Vierestä katsoin, kunhan olin käynyt ensin parit putkilot verta vaihteeksi antamassa. Nyt tiesin, missä labrassa pitäisi olla, osasin ottaa oikeanlaisen lappusen ilmoittautumisautomaatista ja istua sinne, minne aikaa varaamattomien pitikin istuutua. Väkeä oli paljon paikalla ja huolestuin jo hetkeksi, että täällähän saattaa mennä tovi. Taisivat muut olla kuitenkin muunlaisiin kokeisiin tai toisenlaisilla ohjeilla paikalla, koska jo kolmantena oli minun vuoroni. Ja tietenkin se ovi olikin sitten siellä toisessa aulassa, mihin viimeksi en ymmärtänyt mennä odottelemaan. Siellä joku oli päättänyt ruveta myöskin ruveta joutessaan jo ihmisiä pistelemään. Hyvä niin, hän olikin elämäni toinen labrahoitaja, joka osasi pistää pistämättä. Paikkaaminen ei ollut yhtä pätevää – ulko-ovella tunsin, että hiha kastuu. Ei sentään kerennyt kuin takin vuori sotkeentua, kun ulkona riisuin hihaa. Siispä paluu infotiskille veristä kättä heilutellen Tyyppi siinä totesi, että rapatessa roiskuu. Minä kuulin, että ”tappaessa roiskuu”. Kauhisteli hän kuulemani siinä ja rupesi minua siivoamaan. Parempi paikkuu ja takaisin hotellin puolelle katselemaan siipan aamupalan viime vaiheita.

Ja sitten ilmoittautumaan Leikoon. Muutaman mutkan kautta seuraillen tulostettuja A4-lappuja  perille. Piskuinen kolonen, johon oli laitettu vieri viereen tuoleja parille kymmenelle ihmiselle. Seinällä lappu jossa kehotettiin ilmoittautumaan luukulla, mikäli automaatti ei toimi. Automaatissa lappu, jossa kerrottiin, että jos ilmoittautumislapussa sanotaan 3. kerros, älä tottele, vaan istu ihan tähän vain odottelemaan. 

Tietosuoja ja yksityisyys oli loistavasti turvattu. aivan automaatin edessä istui odottamassa yksi potilas kasvot automaattiin päin. Hänen vierestään siihen yletti KELA-korttinsa laittamaan ja kaikki ruudulla näkyvät ohjeet nimineen päivineen olivat vallan mainiosti istujan luettavissa. 

Tietosuojan vuoksi hieman peittelin istuvan potilaan kasvoja

Minun kohdallani automaatti mielestäni toimi, koska tuli lappu, jossa oikea toimenpide, oikea kellonaika, oikea nimi ja 3. kerros. Päivämäärä vain oli kuukaudentakainen, se sama, jolloin HUS:ssa on ensimmäisen kerran minusta mitään kirjattu. Tuota päivämäärää en heti huomannut, enkä osannut ajatella mitään sellaista, etteikö automaatti olisi kuitenkin toiminut, koska se minulle lapun antoi. Aika kului. Kello tuli 9 ja rupesi lähenemään puolta kymmentä. Joku kävi tiskillä ja siinä samassa poikkesin minäkin kysymässä, onko tuolla päivämäärällä jokin oleellinen merkitys. Minulle sanottiin, ettei automaatti toimi ja AINA pitää ilmoittautua tiskillä. Ihan nyt tässä vain nätisti ihmettelen, miksi hemmetissä siinä lapussa on se jos-sana ja miksi hemmetissä se automaatti kaikkine lappuineen yleensäkin on siinä? Eikö sitä töpseliä voi ottaa pois seinästä, jos kapine ei kerta toimi??!

Vielä ehkä puolisen tuntia tuossa piti istuskella, ennen kuin huutelivat eteenpäin.  Samat kysymykset allergioista, yliherkkyyksistä ja kutsumanimestä, kuin aiemminkin. Sairaalavaatteet, kortisonia, vatsansuojalääkettä ja sitten parempiin tiloihin ja paremmille penkeille odottelemaan. Oli ihan kaksin kappalein telkkareitakin, kiinni saman pylvään eri reunoilla ja toitottivat eri ohjelmia. Kiva äänten sekamelska. Hetkipä tuossakin vielä piti istuskella, ennen kuin toivat Diapamia ja käskivät pötkölleen. Oli kuulemma juuri edellinen leikkaus loppusuoralla ja arvasivat minut lääkitä, vaikkei leikkurista vielä ohjetta ollut tullutkaan. Tein työtä käskettyä ja siirryin ottamaan nokoset. Lopulta nelisen tuntia aamukahdeksaksi sovitun ilmoittautumisajan jälkeen oli minun vuoroni. Minut kuskattiin leikkurin ovelle ja itse sitten sinne tepastelin sen monilukuisen joukkion sekaan puolilta päivin. Ryhtyivät minua saattelemaan unten maille ja onnistuivatkin.

Seuraavat havainnot siten tehon puolelta puoli viiden maissa. Ei ole mukava tunne, kun on hereillä jo, mutta ympärillä on vain erilaisia hoitajia, jotka sanovat ”ole rauhassa, lääkäri tulee kohta ottamaan hengitysputken pois”. En tiedä, mikä siinä on niin vaikeaa, etteivät he voi sitä ottaa. Se nimittäin tuntuu todella ikävältä. Pienpaniikilta, kun ei pysty sanomaan mitään. Kello oli vieressä seinällä, sitä seurasin. Muutama minuutti siinä kului.

Mihinkään ei koskenut, ellei pientä päänsärkyä lasketa, mutta se oli jokseenkin samanmoista kuin on ollut tähänkin saakka. Piuhoja molemmissa käsissä, nenän alla teipillä sideharsotuppo, katetri paikoillaan, jaloissa veikeät ”emboliasukat” (jotenkin noin hoitaja niitä nimitti, kun kyselin). Kymmenen sekunnin välein pullistivat jonkun ilmatäytteen jalkapohjan alle, vuorotellen kumpaankin jalkaan. Tarkoituksena estää syviä laskimotukoksia. Oli mukavat, tosin ehkä hiukan haittasivat omalta osaltaan nukkumista.

Kivaa oli sekin, että ensimmäiset tunnit ruumiinlämpö oli jonkin verran yli 35 °. Ei hiottanut, sitä arvostin. Oli muutenkin ensimmäinen yö pitkään aikaan, kun en heräillyt hikimärkänä sitä kymmentä kertaa!

Ainakaan minulla ei ole näillä näkymin ”vesitystautia” (diapetes indipudus) eli virstaa ei tule normaalia enempää, mikä oli mahdollinen odotettavissa oleva tilapäishaitta, pikemminkin niukanlaisesti. Toisaalta en saanut juoda mitään koko päivänä, pelkästään suihkepullolla vettä kielen päälle. Ikävintä olikin suun kuivuminen. Kaliumin kävivät kuulemma illan ja yön aikana pariin otteeseen turhan matalalla ja niihin aamulla piipahtanut lääkäri lisän sitten määräsi. 

Jonkin verran silloin tällöin nenästä jotain valuu (tämähän tehtiin siis nenän kautta tähystämällä). Ei valtoimenaan, ihan pari pientä tippaa, jotka kyllä tuntee, kuten nuhassa nokan rupeamassa valumaan. Niistä näytteitä ottivat siksi, että selviäisi onko seassa likvoria. Kuulemma aivo-selkäydinnesteen ilmaantuminen ei olisi toivottavaa. Sitä se ei kuitenkaan todennäköisesti ole. Yksi leikkurissa ollut lääkäri kävi tilanteen toteamassa ja sanoi, että se on epätodennäköistä, koska leikkauksessa likvorvuotoa havaittu lainkaan. Lienee siis vain jotain kudosnestettä ja verta. Ei paha, hiukan kiusallinen vain tuo tuppo tuossa. Hankaloittaa syömistä. Mutta kerääpä valuvan, niistäähän en muutamaan viikkoon saa.

Reidessä on vajaan kymmenen sentin mittainen haava. Ottivat siitä paikka-ainesta. Se tikkeineen on tällä hetkellä ”kivuliain” kohta.

Muuta minulle itselleni ei vielä ole kukaan varsinaisesta leikkauksesta kertonut. Siipalle soittivat eilen illalla, kertoivat kaiken menneen hyvin ja suunnilleen kaiken saivat pois. Oli poloinen aivolisäkkeeni siellä kunnolla litistynyt. Mahtaa nyt ihmetellä uutta olotilaansa.

Ei tieto oikein kulje tässä(kään) laitoksessa: Tietoihin on kirjattu jo kahteen kertaan se, etten todellakaan niele ruotsinlaivoja. Jotenkin arvelin, että tuo kaliumtabletti saattaisi olla suurehko, koska kaikki kalsiumit ja magnesiumitkin ovat. Kysyin ja hoitaja totesi, että on se kookas, eikä sitä saa palasina ottaa, mutta on olemassa myös liuoksena samaa. Liuos kuulemma vain maistuu julmetun pahalle. Liuoksen valitsin, eikä se minun suussani nyt mitenkään erityisen pahaa ollut. Menipä alas aamulla ihan hyvin. Samaten se, millä nimellä minut kutsutaan, pitää joka paikassa erikseen sanoa,  ja joka paikassa se sanovat tietoihini kirjaavan. Se hoitaja, joka minut sairaalavaateisiin saatteli, oli ensimmäinen, joka koskaan on maininnut, että kutsumanimi pitää ilmoittaa Väestörekisteriin, muuten se tieto ei oikein siirry mihinkään. Selvä, pitääpä selvitellä, kun viitsii.

Se oli ikävää, että leikkurissa hukkasivat hienot liukuesteverkkosukat, jotka olin saanut! Minä kun luulin, että ne saisi pitää, olivat somat!

Nyt sitten huoneessa. Vielä en ole käynyt kuin parin askeleen kävelyllä hoitajan kanssa. Kuulemma en saa vessaankaan tarpeille yksin poistua, tahtovat katsoa, että tolpillani pysyn. Uskon pysyväni, koska ei ole huomannut yhtään. Ainoa on se, että olen huomannut tuon nenän tiputtelun hiukan aina innostuvan, kun pinnistelen istumaan tai korjailen tarmokkaammin asentoani. Makoilen nyt sitten tässä naputtelemassa joutavanpäiväisyyksiä muistiin. Päiväkahvia ei täällä ohjelmaan kuulu, lounaan ja päivällisen olen päässyt nauttimaan. Ja aamulla teholla mansikkakeittoa lasillisen. 

Jospa tällä eteenpäin. Maistui paremmalta, kuin odotin. Tällä tietoa perjantaihin saakka täällä majailen.

Jäiden lähtö on tänä keväänä muutakin, kuin pelkkää avannon hajoamista. Enpä arvannutkaan, kuinka helpottunut olo tulee, kun työterveyslääkäri tänään katsoi silmiin ja totesi: ”Eiköhän sinulla ole ollut sen verran isoja asioita mietittävänä, että nyt kirjoitetaan sairauslomaa.” Sitäpä toivoinkin, tosin hälle totesin, että jos hän ei katso lomaa tarpeelliseksi, otan loppuviikon palkatonta. Läikähti helpotuksen lämpö läpi sielun, kun hän minut lomalle laittoi. Siihen nuo lammenkin jäät ehkä sulivat?

Kävin lääkäristä päästyäni poikkeamassa työmaalla. Harmittelin opehuoneeseen mentyäni, että unohdin läppärin autoon, vaikka sen vieminen työmaan gurun käsittelyyn oli yksi niistä muistilistalla olleista oleellisista tuolla poikkeamisen syistä. Minun huonomuistisuuteni vuoksi hän sitten joutui odottelemaan, kun kipaisin takaisin autolle. Täysin vastoin tapojani meninkin eri ovesta kuin normaalisti, lyhyempää kautta. Onnekseni sillä reissulla ehdin tavata myös toisen työmaan ihanista pomoista, pari sanaa hänenkin kanssaan vaihdoin. Hyvä niin, tuli jonkinlainen lepo mieleen hänen sanojensa myötä. Ehkä kuitenkin voin jäädä saikulle, vaikken sairas sanan varsinaisessa merkityksessä ehkä olekaan. Minua ilahdutti sairauslomatodistuksen sisältö: Minulla on sen mukaan mm. sopeutumishäiriö 😆. No joo, ymmärrän. Enhän minä nyt ihan vaivattomasti ole sopeutunut tähän eri tavalla kiireiseen kevääseen. Edelleenkään en tunnista itsessäni varsinaista leikkausjännitystä. Hermostuminen työasioista on lakannee sen myötä, että ehkä osaan päästää irti. Vaistosin tänään tapaamieni ihmisten sanoista, että minua saatetaan ymmärtää. Jostain vuosien takaa on jäänyt erään sijaisen sanoista (ei sijaistanut minua, vaan työkaveriani) mielen päälle sanat ”kun ei ole edes kunnollisia ohjeita sijaiselle jätetty”. Siinä osasyy sille, etten halua minun jäljilläni kenenkään joutuvan samanmoisia sanoja sanomaan. Ja samalla tiedän, ettei mikään velvollisuus ole toisten puolesta hommia tehdä, etenkään, kun ei voi tietää, mikä kenenkin tyyliin sopii. Jospa nyt kuitenkin uskoisin ja antaisin periksi. Ei tuo koulumaailma kaipaa yhtään enempää sopeutumishäiriöisiä.

Saattaapa siis olla niin, että vasta syksyllä palaan sorvin ääreen. 

Ehkä huomenna pitkästä aikaa eväät reppuun ja ajelemaan jonnekin.

Niin, tarvitsenko psykologia? Pärjään vallan mainiosti itseeni ja tulevaan liittyvien ajatusteni kanssa. En vain yksinkertaisesti väsymyksen, kaikkien hommakseni ottamieni ”järjestänpä tämänkin valmiiksi, ettei jää muiden niskoille” -juttujen ja arviointikiireiden kanssa sitten pärjännytkään. Muisti pettää, enkä usko sen johtuvan tuosta kasvaimesta, pikemminkin vain stressistä. Ja kun ei muista, mitä juuri ryhtyi tekemään ja mikä olikaan se asia, mikä oli PAKKO juuri nyt hoitaa, hermostuu enemmän.  Ja vaikken varsinaisesti tulevaa leikkausta pelkääkään, totta kai se on mielessä koko ajan ja omalla tavallaan askarruttaa. En ole hetkeen kestänyt yhtään sitäkään, ettei joku tunnilla toimi, niin kuin olen toivonut hänen toimivan. Itkun partaalla koko ajan, kun joku ei kuuntele ja saman asian tyyliin ”tämä äksän edessä oleva luku on se kulmakerroin” viidettä kertaa peräkkäin samalla oppitunnilla eri oppilaille sanot. Sitten kiukustun ja puhun rumasti tyypeille, joiden syytä minun väsymykseni ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole. On ehkä ihan hyvä olla pari päivää ilman tuota kaikkea. Toissapäivänä pariin otteeseen huomasin itsessäni ihan fyysisiä oireita sen jälkeen, kun olin ensin oppitunnilla samaa tehtävää useamman kerran taululla neuvonut, sen jälkeen taas kerran yhdelle porukalle vääntänyt rautalangasta, missä ruokavälitunnin aikana pitäisi olla, kuunnellut, kuinka niin väsyttää ja mä en jaksa ja miks mun pitää, vaikka en haluu ja vaikka mitä ja heti perään metsästänyt laumaa ysiluokkalaisia, jotka eivät tajunneet, ettei alaluokkalaisten ovea käydä porukalla takomassa kesken oppitunnin. Siinä sivussa keräilet lattioilta roskia ja purukumeja, koska niin moni on unohtanut, kuinka roskiksia käytetään. Ja kaikkea sellaista, mitä päivät on nykyisin täynnä. Istuin tyhjässä luokassa ja yritin rauhassa hengitellä. Jossain rintakehän uumenissa sirisi ja tikitti, piti ojennella rankaa ja tunnustella, jotta pumppuko se siellä vai ihan muut lihakset vain. EKG viikolla oli kuitenkin ihan soma, ei mitään poikkeavaa. Näitä tällaisia aina toisinaan tulee, mutta yleensä ovat olleet fyysisessä rasituksessa, ylämäessä. Nyt normityöpäivän keskellä. 

Sitten en vain enää jaksanut. Kello läheni puolta kuutta ja ne muutamat koepaperit, joita rupesin kolmen jälkeen tarkistamaan, olivat vieläkin tarkistamatta, koska olinkin keksinyt, että jossain vaiheessa tarvitsee ehtiä hiukan lokerikkoakin siivota ennen kesää. Tungin sitten yhdestä kaapista toiseen tavaroitani, joita en ehdi ainakaan nyt sen kummemmin läpi käydä. Sitten muistin, että pitikin vielä kopioida se ja tulostaa toinen ja siinä välissä kaikki ne kokeet levisivät lattialle. Oli aika kerätä itsensä ja poistua. Soitin matkalla pomolle, koska ajattelin, että on hänen kai helpompi valmistautua seuraavan päivän sijaisjuttuihin, jos jo illalla tarpeesta tietää. Ja heti puhelun jälkeen ajattelin, että hitsit, kun tulikin häirittyä, olisihan tuon aamullakin voinut hoitaa. Ja sitäkin mietin, että jos vaikka aamulla olisinkin taas ”uusin voimin” yhdestä päivästä edes puoliksi selvinnyt. Onhan noita loppupäivän oppitunteja tullut jo jonkun aikaa itkeä tihrustettua läpi, ehkä se yksi päivä vielä sujuisi.

Mutta tuo aloitukseni ”tarvitsenko psykologia” liittyy siihen, että tuon pomolle soittelun jälkeen varasin saman tien aamulle soittoajan työterveyshoitajalta. Hän soittikin sovittuun aikaan, ei vain millään meinannut ruveta minulle kuulumaan mitään. Haloota huutelin ja lopulta hän katkaisi puhelun ja soitti uusiksi. Sama juttu, kunnes älysin kokeilla kuuluisiko kaiuttimesta. Meinasi tuokin sekoilu mennä tunteisiin, ennen kuin sain äänensä kuulumaan. Puhelun jälkeen tajusin, että BT-kuulokkeet ovat tyynyn vieressä ja sinnehän tuo puhelu varmaankin oli yhdistynyt. Sikäli outoa, koska tuon haloon huutelun lomassa kertaalleen puhelimesta jo bluetoothinkin katkaisin ihan kokeilumielessä (en muistanut noiden kuulokkeiden olemassaoloa), mutta ei se auttanut. Näissä sairauslomatarpeissa olen ennenkin ollut siinä tilanteessa, että perjantai on se ensimmäinen tarvittava päivä, joten maanantaille saakka ei sen enempää omalla kuin terveydenhoitajankaan luvalla saikkua saa. Lääkärille olisi seuraava vapaa aika vasta tiistaina. Hoitajalta siinä kyselin, onko minun oikeasti mentävä maanantaina töihin,  jos ei siihen lääkäriä saa. Aikansa asiaa pureskeli ja totesi lopulta, että pykälät antavat hänelle oikeuden kirjoittaa kolme sairauspäivää, mutta nyt hän rikkoo pykäliä ja kirjoittaa sen neljännenkin. Mitään ei psykologista tuossa yhteydessä puhunut, mutta huomasin jälkikäteen sovelluksesta, että oli kirjoittanut lähetteen. Mikäpä siinä, voin minä sielläkin käydä, vaikken oikeastaan tässä tilanteessa koekaan hänen taidoistaan suuremmin olevan apua. Katsoin jo ajanvarauskalenteriakin, mutta ei ensi viikolle ollut muuta tarjolla, kuin etävastaanottoja muun Suomen psykojen kanssa. Jääköön sitten tulevaan aikaan, kunhan ensin tästä ykkössijalla olevasta selviän. Ellei sekin sitten minun tuurillani peruunnu joko oman tai kirurgin sairastumisen vuoksi tai viimeistään siksi, että ne Novan kuvat torstaina  kuitenkin epäonnistuvat tai liian myöhään HUS:n saavuttavat. Kaikki tämäkin lisää levottomuuttani.

Maanantai siis terveydenhoitajan luvattomalla todistuksella, tiistaina lääkärille. Sitten vappu, sen jälkeen ainakin osa päivää menee Novassa kuvauksissa ja loppupäiväksi sitten töihin, jos tuo lääkäri minut työkykyiseksi haluaa todeta. Tähän liittyen siippa eilen illalla totesi, että toivottavasti antavat minulle lisäaikaa. Siinä tilanteessa emme olleet tästä alkavasta viikosta juuri jutelleet mitään, eikä minun jaksamisestani, joten kierolla ajattelulla varustettu ihminen sai tuon kuulostamaan huomattavasti dramaattisemmalta, mitä se oli. Kumpikaan ei tosissaan sitä tulkinnut millään tavalla ”ajan loppumiseen” liittyväksi, mutta makaaberia (onkohan se oikea termi tähän) huumorintajuani se kutkutti.

Hiukan syyllinen olo. ”Lintsari, työvieroksuja”, sanoo sisimpäni. Muistan, kun ensimmäisen kerran alun kolmatta kymmentä vuotta sitten olin uupumuksen/masennuksen vuoksi sairauslomalla ja kerroin kotona olemiseni syyn isälleni. Hän puki sanoiksi sen, mihin oli itse oppinut: ”Laiskuutta sellainen on.” Ei hän minua syyttänyt, ei vain täysin ymmärtänyt, ettei töitä tehdä, jos niitä on. Huomaan itsessäni olevan tuota samaa ajattelunjämää. Jaksaisinhan minä ja selviäisin, jos vain menisin ja tekisin. Sitten jos nuo rintakehän särinät sun muut saavat aikaan Oikean Sairauden, sitten voisi olla levollisin mielin saikulla. Mutta tällaiset korvienvälijutut ovat tekosyitä. Niin, paitsi että…korvienvälistähän tässä oikeastaan on perimmiltään kysymys  😁

Nyt kuitenkin olen, luvalla, ainakin vielä tiistain saikulla. Katsotaan sitten, mitä tohtori tuumaa. Toivottavasti saan sitä lisäaikaa, koska jos en saa, hävettää sitten sekin, että  ovat töissä jo sumplineet juttuja.

Joku vika minussa on, kun pidän tavallaan velvollisuutenani mahdollisimman paljon toisten puolesta ajatella loppukevään tunteja valmiiksi. Onhan se toki omaakin työtäni on helpottanut, että olen paperille päivämäärineen laittanut tunnin aiheen ja mahdollisesti muutakin. Tulevia sijaisia silmällä pitäen ne tekstit olen kuitenkin rustannut ajatellen, että heille niistä hyötyä on, paitsi, ettei kuitenkaan suoraan ole. Ne nimittäin lakkasivat osittain toimimasta saman tien, koska sijaisjärjestelyjen myötä tuli työjärjestysmuutoksia. Ei se yllätys ollut, ymmärrettävää ja ainoa mahdollisuus, mutta silti harmittaa, että ne päivämäärät eivät kaikissa tekemissäni ohjeissa enää sitten toimikaan. Eikä niiden jakaminenkaan onnistunut niin, kuin toivoin. Linkkien piti aueta kaikille, jotka ne saivat, mutta jotain häikkää siinäkin sitten oli. Niin kuin sillä olisi mitään väliä… Kaipa tällekin reagointitavalle joku diagnoosi löytyisi.

Parturin varasin tälle päivälle. Sinne kohta. Eipä tarvitse kovin paljon energiaa uhrata hiustenpesuun sitten tulevina petipotilaspäivinä. Saattaa sen ajan hyvin selvitä pesemättäkin.

Ehkä kesäkin joskus tulee.

Joskus ihminen näköjään tekee ihan hyviä päätöksiä. Tälle päivälle minulle oli aika tuolla Siltasairaalan puukonheiluttajan pakeilla, piti käydä naama tekemässä tutuksi ja kuulemassa, mitä hänellä on ennakkoon sanottavaa. Ihan hyvä varmaankin oli poiketa, mutta jos ihan järjellä ajattelee, ei tuolla käynnillä oikeastaan mitään sellaisia tietoja vaihdettu, mitä ei olisi jo aiemmin minun tiedoissani lukenut tai mitä eivät olisi voineet kirjeellä tai puhelimessa minulle kertoa. Mutta myönnän, että oli ihan kiva (kai tuota sanaa voi tällaisessa yhteydessä käyttää) käydä näkemässä, millainen tyyppi minut leikkaa ja millainen tyyppi minut ehkä nukuttaa. Ja ennen kaikkea ihan hyvä oli käydä katsastamassa tuo Meilahden sairaala-alue. Tietääpä nyt, missä on labra, missä potilashotelli ja mistä ovesta yrittää sisään sitten H-hetkellä. Se tähän aiheeseen liittyvä hyvä päätös oli se, että lähdimme jo eilen iltapäivän lopulla tuonne etelänmaille ajelemaan. Oli harkinnassa aamuaikaisella tien päälle lähteminen ja jossain vaiheessa jopa junalla kulkeminen, mutta eilinen osoittautui hyväksi valinnaksi. Ei ollut tämä huhtikuinen tiistai ihan niitä parhaimpia helsinkiläisiä kevätpäiviä…

Jo täällä kotipuolessa piti hivenen reitinvalintaa harkita. Olin onneksi töistä tullessa jo päättänyt ajella tankille, koska olin valmiiksi mukana siinä lumipöllyssä kuuttakymppiä matelevassa liikennevirrassa. Ajattelin, että eipä tarvitse matkaan lähtiessä enää uudestaan ujuttautua ysitien ruuhkiin, vaan pääsee sujahtamaan toista kautta nelostielle. Siispä tankin kautta kotiin syömään ja hammasharja käsilaukussa reissuun. Oli mukava, että siipallakin oli mahdollisuus lähteä mukaan, sain hovikuljettajan. 

Nelostielle ei sitten niin vain sujahdettukaan. Viisarinmäellä liikenne seisoi, rekkajonot etelään menevällä kaistalla ja poliisi valvoi tapahtumia toisella reunalla. Mitään liikennetiedotteita ei missään vaiheessa tuohon liittyen kuulunut, eikä Tilannehuone tai paikallislehti mistään raportoinut. Ei jääty katsomaan, lähtisikö suma ehkä purkautumaan, vaan lähdimme kiertämään Rutalahden kautta. Korkeakankaantiellä hetken näytti siltä, ettei välttämättä tuotakaan kautta pääsisi – oli muutama auto mäessä tukkeena. Yksi niistä oli ilmeisesti oikeasti jumissa, lieneekö ollut kesärenkaat, toinen peruutteli hiukan alemmas, kolmas lähti näiden ohi yrittämään, mutta jäi välille. Sopivasti mäennyppylän kohdalla, mutta taisi olla sen ensin jumiin jääneen kuski, joka mäen päällä seisoskeli. Levollisen näköisenä oli, ei viuhtonut tai viittilöinyt, kun me lähdettiin edellä mainituista ohi menemään. Kun on kuski, joka osaa ja uskaltaa, päästiin jatkamaan matkaa. Nelostielle päästyämme olikin sitten rauhallista ajella. koska kaikki etelään menevä liikenne seisoi siellä jossain ohituskaistoilla Viisarinmäen eteläpuolella. Lähes tulkoon tyhjä tie Lusiin saakka. Eikä oikeastaan senkään jälkeen ollut porukkaa liikkeellä, sen verran ikävä sää.

Tuli testattua TV:stä tuttu Park Hotel. Suulas, sanavalmis ja mukava respan miekkonen otti meidät vastaan ja neuvoi huoneeseen. Ihan kelvollinen paikka, ei mitään huipputasoa, mutta jotenkin nostalginen. Ajoi varsin hyvin asiansa, yhden yön yöpymisen. Kadunvarsiparkkikin sattui olemaan ilmainen. Miinuksena se, että aamupuuron keittäjällä oli ollut ryynit vähissä ja suolapurkin kansi tukossa. Kalaakaan ei missään muodossa pöydästä löytynyt, mutta muutenhan tuolla lähti nälkä vallan mainiosti. Siinä pöydässä istuessa tuli tuijoteltua raitiovaunujen hidasta liikehdintää. Ei oikein sujunut eteneminen lumisten ajojohtimien kanssa, Käpylän palokunta avusti, minkä ehti.

Omakin auto piti sutia esiin, ei kuulunut hotellin palveluvalikoimaan näköjään moinen. Erikoinen huhtikuun loppu. Lehtiotsikoiden mukaan pahin lumipäivä Helsingissä 50 vuoteen. Sitä en tiedä, tarkoittivatko tähän vuodenaikaan pahin, vai ylipäätään. Jälkimmäiseen en oikein jaksa uskoa. Ei tuo näiltä leveysasteilta kotoisin olevan silmään kovin kamalalta näyttänyt. 

Mutta joukkoliikenne oli vaikeuksissa. Lopulta peruivat kaikki ratikkalinjat. Busseja oli poikittain, jonot seisoivat, moottoritein varrella parikin rekkaa oli kaatunut (yksi paluumatkalla nähtiin). Ja junat olivat jumissa Tikkurilassa. Joten jos olisimme päättäneet sillä junalla tulla ja sitten vaikka bussilla Pasilasta Meilahteen, olisi saattanut jäädä ehtimättä ajoissa.

Autolle löytyi hyvin parkki sairaalan alueelta ja lähdimme tassuttelemaan kohti laboratoriota. Ilmoittauduin, katsoin koneen näytöltä, että istumaan ja odottamaan, nimellä huutavat sitten. Hyvin ehti siinä kahvilan puolella poiketa odotellessa. Jossain vaiheessa labran odotushuoneessa ollessani kuulin sivukorvalla jonkun puhuvan jotain ajan varanneista ja  kakkosaulasta ja tuli sellainen olo, että käynpä uudelleen vilkaisemassa, mitä se automaatti oikein sanoikaan. Mitään tulostetta siitä ei nimittäin saanut. Samat ohjeet, istu ja odota. Vaivasi kuitenkin ja kysyin kohdalle osuneelta hoitajalta, että mitenkäs ja mihinkäs oikeastaan. Olisi kuulemma pitänyt osata lukea ne kyltit ja seinään liimatut paperit, niissä kerrottiin, että varauksella kakkoseen, vuoronumerolla sinne, mikä siinä vieressä oli. Tiedänpä seuraavalla kerralla pälyillä laajemminkin ympäristön tiedotteita. Jotenkin niin tottunut siihen, että kun on ilmoittautumisautomaatti, se automaatti myös neuvoo, mihin pitää mennä. Lopulta siis oikeaan aulaan ja ajoissa.

Aika minulla oli klo 9.10. Klo 9.12 puhelin soi, mutten ehtinyt vastata, ennen kuin se jo katkaistiin, eikä Fonecta tuntenut numeroa. En soittanut takaisin. Klo 9.25 minut huudettiin sitten näytteenottoon ja siinä istuessani, juuri ennen neulanpistoa, tuli tekstari klo 9.28. Siinä käskettiin mennä sinne Tornisairaalan näytteenottoon, minne ajanvaraushenkilön mukaan ei oteta kuin kiireellisiä (eilen soittelin ja juuri tätä kyselin), eikä minun lähetettäni ollut merkitty kiireelliseksi (hän tarkisti asian eilen) ja ottaa automaatista ”kiirellinen” vuoronumero. Ihan askelmerkitkin oli nyt tekstariin kirjoitettu, neuvottu, mistä löytää paikan ja miten tulisi toimia. Olisivat nyt sen laittaneet silloin alun perinkin, etten olisi turhaan eilen soitellut ja kysellyt, mihin minun pitää mennä. Tuolla Tullinpuomin labrassa sitten tuota tekstaria sille labran ihmiselle luin ja yhdessä ihmeteltiin, mitä nyt tehdään. Hän kysäisi toiseltakin tyypiltä ja siihen tulokseen tulivat, että nyt otetaan nämä näytteet ja EKG:t siellä heillä, koska siellä olen. Arvelivat tulosten olevan jopa nopeammin valmiina sillä tavalla verrattuna siihen, että kävelisin sairaala-alueen läpi toiseen labraan ja siellä sitten homma hoidettaisiin.

Varsinaiseen lääkärin tapaamiseen tie löytyi helposti. Ystävällinen aulahenkilö singahti ulko-ovella heti neuvomaan, käski seurata sinistä viivaa ja hakeutua sen loputtua hissiin. Uutta ilmoittautumista sitten siellä ja selvät ohjeet, mihin aulaan mennä ja minä nimisiä henkilöitä tapaamaan. Hetki istuttiin tuijottamassa ikkunan takaa terassia.

Sieltä meidät sitten käytiin huutamassa jossain vaiheessa. Hivenen myöhässä olivat, pahoitteli hoitaja sitä kovin, jotain taisi kelistäkin mainita. Pohjatietoja kyseli hän. Leikkaava neurokirurgi tuli käymään hiukan myöhemmin. Yhdessä manasimme sitä, ettei Nova niitä uusia magneettikuvia ollut saanut aikaiseksi. Sanoi laittavansa vielä sähköpostia Novan sisätaudeille. Minäkin lupasin uudemman kerran soittaa ja patistaa. Helpompi on kirurgin leikellä, jos on kuvat olemassa.

Anestesialääkärikin tuli tapaamaan. Samoja juttuja kyseli hänkin, aiemmista nukutuksista ja lääkkeistä ja kaikesta. Mainitsin hälle, että Novan nukkumatti edelliskerralla kertoi heillä olevan sen seitsemän erilaista varmistuskeinoa sille, että potilas on taatusti unessa. Tämä Meilahden henkilö totesi, että kyllä heilläkin pyritään siihen, että potilas on unessa 😅. Minä ilahduin, taisi hänkin tajuta, miltä lausahduksensa kuulosti, sille sitten naureskelimme.

Mitäpä tuossa, selvät sävelet. Nivaska papereita kotiin luettavaksi ja kutsu tulla vajaan parin viikon kuluttua sitten varsinaiseen sessioon. Soitin sitten saman tien Novaan ja jossain vaiheessa pirauttivat takaisin. Kerroin, ettei ollut Meilahden neurokirurgi kovin iloinen siitä, ettei kiireelliseen lähetteeseen liittyvään kuvauspyyntöön ole Novassa vielä reagoitu. Soittaja lupasi laittaa rattaat pyörimään, kysyi, riittääkö tekstari, kunhan hän saa ajan. Riittäähän se. Lopulta kuitenkin soitti, vapun jälkeen pääsen kuvaan. Yksi verikoe pitää ennen sitä kuulemma käydä. Kysyin, kelpaisiko mahdollisesti se arvo, minkä tänä aamuna HUSLABIN puolella ovat ottaneet. Kerroinkin sen lukeman, mitä kaipaavat. ”Voin minä sen tänne ylös kirjoittaa, mutta ei nuo tulokset meille näy, eri järjestelmä, joten käy labrassa”. Aha. Käyn sitten. Kyllä minussa vielä verta riittää.

Nyt vielä pitäisi jaksaa nämä välipäivät. Myönnettävä on, että tiukkaa tekee. Mutta yritän. Ja jos en jaksa, lakkaan yrittämästä. Ei mulla muuta hätää ole, mutta väsyttää, enkä oikein jaksa kaikkea sitä, mitä töissä on.

Pääsiäinen tuli ja meni, vallan mukavasti jälkikasvun kanssa syöden ja pelaten. Talviaikaan on jotenkin niin vaivalloista meillä lähteä porukalla ulkoilemaan, joten luvattoman vähän sakki raitista ilmaa tämän vierailunsa aikana sai. Itsepä en tainnut nokkaani ovesta ulos pistää kuin karkaamaan päässyttä koiraa takaisin houkutellessa ja kotimatkalle lähteviä hyvästellessä. Pelailtiin lautapelejä ja kulutettiin ruutuaikaa. Harvoin noita rakkaita ihmisiä tulee tavattua, mutta onneksi kuitenkin edes joskus!

Hemmottelivat meitä papiljottikalalla! Kuhasta tulee erinomaista itämaisittain maustettuna ja uunin höyryissä kypsennettynä.

Kuha matkalla uuniin

Kuha valmiina syötäväksi

Välillä seikkailtiin saarella

Kiirastorstaina soittelin HUS:iin, kyselin, josko minusta on heillä jo jotain tietoa. Ei ollut, mutta ystävällinen puhelimeen vastannut henkilö naputteli saman tien nimeni ja henkilötunnukseni siihen maankuuluun Apotti-järjestelmään, joka niitä lääkäreitä ja muita hoitoalan ammattilaisia kuulemma ajaa hermoromahduksen partaalle ja eroamaan viroistaan. Päätin, että soitan seuraavan kerran pääsiäisen jälkeen, mutta eipä tarvinnut. Toissapäivänä OmaKannassa oli jo maininta HUS:ta eli virallinen tieto oli sinne ehtinyt. Eilen oli sitten jo tarkempaa tietoa luettavissa.  Lähete oli saapunut ja se on HUS:ssa hyväksytty. Niitä kuvia, mitä pääkopastani on otettu, eivät kuitenkaan suuremmin arvostaneet, olivat ”vaatimattomia, ei sellakohdistusta, eikä varjoainetta”, joten uusiin kuviin tulee jossain vaiheessa käsky. Tekstin mukaan niitä pyydetään lähettävältä yksiköltä, mikä minun järkeni mukaan tarkoittaa Novaa. Toisaalta se voisi olla myös HUS, jos ajatellaan, että Novasta lähete tuli HUS:n neurologian poliklinikalle ja sieltä on Kannan merkintöjen mukaan jo leikkausosastollekin tieto mennyt. Voihan olla että tuo neurologia onkin uusi ”lähettäjä” ja itseltään niitä kuvia pyytävät. Oli miten oli, jonnekin minut pikapuoliin kutsutaan ja varjoaineistetaan. Olivat nimittäin jo aikatauluttaneet operaation ja touko-kesäkuulle aikovat minut leikkuriinsa mahduttaa.

Olen omasta puolestani teoriassa vaikka heti valmis lähtemään, mutta käytännössä parin viikon sisällä luultavasti olen kouluhommat saanut sille mallille, että voisi arvioinnitkin hiukan vankemmin perustein koululla antaa. Äsken kävin neljä ryhmää jo läpi ja tiukan paikan tullen heille nuo arvosanat voisi vaikka todistukseen saakka päästää. Kokeita on melko paljon ensi viikolla ja ne osaltaan vielä vahvasti vaikuttavat. Toki loppukeväällekin ihan sinne toukokuulle saakka on kaikenlaista arvioitavaa kalenterissa. Sen verran valmiiksi hommat haluan, että jos käsky käy kesken lukuvuoden, ei kellekään toiselle jäisi liikaa hommaa. Jokainen tuleva tunti on siinä mielessä jo suunniteltu, että aiheen tietää ja osasta tarkemminkin. Jos nyt sitten se mahdollinen sijainen osaa niitä ohjeita lukea ja pysyy niissä, ei aikataulukaan kovin pahasti kusaise. Ja jos saa sellaisen sijaisen, joka hoitaa koko pompsin, eikä tarvitse taas koko koulunmäen työjärjestyksiä muljauttaa sekaisin. Teoriassa kaikki, mitä pitää opettaa, tulee kuitenkin opetetuksi. Ei välttämättä kovin perusteellisesti, mutta jotenkin kuitenkin,

Olen lyhentynyt. Samperi sentään. Syy ei ole siinä, olisin nyt ja tässä yllättäen pituuttani hukannut, vaan siinä, että ehkä ensimmäisen kerran sitten kouluaikojen minut mitattiin. Koko täysmittaisen ikäni olen ollut 168 cm tai pikemminkin olen halunnut olla 168 cm. Kyllähän minä muistan, että joku kouluterveydenhoitajan mittaus sanoi 167,5 cm ja minä iloitsin, että sen voi pyöristää ylöspäin. Numero 8 oli mielestäni niin paljon hienompi numero kuin 7.  Aikani Napoleonin mittaisena on nyt joka tapauksessa ohi. Tuli tuolla Novan lääkärillä puhetta BMI:stä, tiedustelin, mahtaako pitää paikkansa, että mainittu indeksi saa nykyisin olla korkeintaan 28, mikäli leikkuupöydälle mielii. Hän ei tuohon kysymykseen osannut vastata, mutta kyseli pituuttani ja milloinkas se on mahdettu mitata. Viittasi sitten huoneensa seinustalla roikkuvan mittahärvelin alle seisoskelemaan. Varoitin häntä lyhentämästä minua, mutta hän  mainitsi jotain iästä ja välilevyjen kasaan painumisesta. Odotti ilmeisesti lyhenemistä tapahtuneen enemmänkin, mutta julisti sitten 167 cm tulokseksi. Nonnih. Ja minä kun olin niin tottunut siihen edelliseen mittaan ja tiesin, paljonko pitäisi painaa, etten kovin rankasti ylipainoinen olisi. Nälkäkuurillehan tässä pitää ruveta!

Tuostahan tuo varmaan selville tulikin, että leikkausjonoon minut laitettiin. Paljon endokrinologi kuvista ja labroista juttuja meille kertoili (otin/sain siipan mukaani, onpahan joku, joka ehkä muistaa ja ymmärtää kuulemaansa). Neuvoi käyttämään valinnanvapautta ja valitsemaan hoitavaksi tahoksi HUS:n . Kuulemma Novassakin voisivat toki päätäni rassata, mutta alan paras asiantuntemus löytyy tässä maassa pääkaupungista ja Kuopiosta. Hus ehdottomasti paras, tosin jonotkin pidemmät kuin vaikkapa Kuopiossa. Kuopioon olisi ehkä kuukauden jono, Helsinkiin jonkin verran pidempi. Ei kuulemma kuitenkaan niin pitkään joudu odottamaan, kuin HUS sivuillaan neurokirurgian jonoistaan lausahtelee. Lähetteeni liikahti maailmalle kiireellisenä ja kuulemma vielä niiden kiireellisten kiireellisestä päästä, joten todennäköisimmin tämän kevään aikana jotain tapahtuisi. Hiukkasen sitten tilanteesta riippuu majoittavatko minut etelässä pari päivää ja roudaavat sitten Novaan vai pari viikkoa. Saikkua joka tapauksessa  tulee kaksi kuukautta, eikä ainakaan kolmeen kuukauteen sitten saa painavia juttuja nostella. Toivottavasti ”painavan” käsite on jotain muuta kuin se perinteinen maitopurkki. Se harmittaa, ettei herra Endo osannut kertoa, kuinka pian saa lähteä lentokoneeseen. Olisihan tässä ollut kesällekin suunnitelmia, mutta eipä niitä nyt ehkä aktiivisesti edistetä.

Nenän kautta tähystävät sitten, kun toimeen pääsevät. Varmaa ei ole, saadaanko tuo klöntti kokonaan pois, koska ainakin toisella puolella se on aivovaltimon ympärillä sen verran reippaasti, että luultavasti jotain jää. Kasvunopeudesta ei kukaan tiedä, koska vertailukuvia menneisyydestä ei ole, mutta on tuo saattanut tuolla jo toistakymmentä vuotta muhia. Ottavat niitä kuvia sitten tulevaisuudessa, jotta tietävät, pitääkö ruveta uusiski rassaamaan. Kaikenlaisia haittavaikutuksia – ohimeneviä tai pysyviä –  voi olla tarjolla ja niitä sitten hoidetaan miten hoidetaan. Enpä pahemmin niitä nyt mieti, aika näyttää sitten.

Tuossa hiiren kursorin ympärillä tuo pingispallo nököttää.

En tajunnut kysyä, mikä tuo suuri musta aukko tuossa ylempänä on. Suurimman osan aikaa katseltiin kuitenkin takaa päin kuvattua, enkä siinä tuohon tainnut huomiota kiinnittää. Tällaisen asioita ymmärtämättömän mielestä näyttää siltä, että nupissani on tyhjä tila. Sieltä ne ruuvit varmaankin ovat pudonneet ja sahanpurut kadonneet. Tosin velipoika tulkitsi asian niin, että tietoa mahtuu vielä vaikka kuinka paljon eli olen kehityskelpoinen. Olkoon sitten niin.

Tänään soittelin sitten tuonne polille ja kyselin, mitä mahtaa tarkoittaa vasta eilen minun näkyvilleni ilmestynyt labratulosten keskelle kirjattu lausunto kohonneisiin maksa-arvoihin liittyen. Niistä ei tuo endomies mitään sanonut, jutteli vain prolaktiiniarvoista ja FHS:ssä, jotka olivat viitteiden ulkopuolella, mutta joista kummallakaan ei minulle enää tässä iässä ole mitään merkitystä. AFOS:sta ei lausunut halaistua sanaa, enkä sitä osannut kysyä, koska vasta illalla se minulle OmaKannassa näkyi. Oli arvot syöpiksen tammikuisista labroista vielä hiukan kasvaneet ja sinne oli kirjoitettu labratulosten väliin jännittäviä juttuja sappitukoksesta ja maksatulehduksesta. Jotenkin ajattelen, että se lääkäri, joka näitä eilen siinä tutkaili, olisi toki voinut parilla sanalla nämäkin kuitata, vaan eipä esille asiaa ottanut. Soittelin sitten tänään sekä tuonne sisätaudeille että syöpikselle ja tiedustelin, pitääkö olla huolissaan. Samalla kyselin, voisivatko letroista johtua (niiden sivuvaikutuksissahan luetellaan suuremman kokoluokan lääkärikirjan sisällysluettelon taudit) eli laitetaanko ne nappulat tauolle. Samalla sitäkin kyselin, pitääkö letrot leikkauksen vuoksi tauottaa. Hoitaja ei osannut suoraan vastata, mutta käski odotella langoilla, kun lähti toisen hoitajan kanssa neuvottelemaan. Saapui sitten takaisin linjoille kertomaan, että ei ole huolta noista arvoista, eikä tarvitse letroja lopetella. Toki kuulemma saisi taukoa pitää vaikka neljäkin viikkoa ja jos siihen päädyn, hän kirjaa sen ylös tietoihini. En sitten tauolle hypännyt, jos maksani ei ole pamahtamassa. Oletan, että ennen leikkausta ottavat kuitenkin uudetkin labrat. Katsotaan sitten, mitä AFOS juttelee silloin.

Kovin monta työpäivää ei ennen kesää enää ole. Olen tämän viikon yrittänyt hoidella koululla töitäni sellaiseen kuosiin, ettei tarvitse ruveta volttia sijaisohjeiden kanssa heittämään enää silloin, jos tulee nopeastikin kutsu Hesaan. Kaikki kasiluokkien uskontoa lukuun ottamatta on paperilla viikko kerrallaan ja kaikki kalenteriin laitetut kokeet on valmiiksi kopioitu. Sitä en tiedä, voiko kukaan tulla tilalleni noin vain vai vaatiiko sekin sitten puolen koulukeskuksen työjärjestysten mulkkaamisen. Noita uskonto-matematiikka -yhdistelmästä innostuneita ei pilvin pimein ole tarjolla. Kuulemma eivät toisiaan nämä aineet suuremmin tue. Toisaalta ajattelin, että niin kauan kun vielä jaksan, teen valmiiksi itseänikin varten aikatauluja. Helppo nyt mennä töihin, ottaa vain kansion kaapista ja lukee paperista, mitä pitikään tänään tälle porukalle tarjoilla. Sitäkin ajattelin, että on tämä oma olo sen verran outo, etten ole lainkaan varma, olenko työkuntoinen huomispäivänä, vaikka tänään vielä räpistelisinkin. Väsymys, päänsärky ja kummallinen huimaus siihen lisäksi. Viime sunnuntaina rupesi päässä ritisemään, sirisemään ja ajoittain huippaamaan. Ei mulla huono olo ole, enkä ainakaan toistaiseksi ole meinannut tasapainoani menettää, mutta ei tämä normaalia ole. Johtuuko mollukasta vai onko niskat niin jäkissä, että pääkoppakin sirisee, sitäpä en tiedä. Sen olen huomannut, etten jaksa senkään vertaa oppilaiden typeryyksiä kuin aiemmin keväällä. En vain jaksa, ei riitä kärsivällisyys eikä kiinnostus houkutella ja maanitella teinejä, jotka eivät millään jaksa tehdä mitään viittä minuuttia kauempaa ja jotka eivät edes yritä ajatella. Väkisin olen pakottanut itseni tämän viikon läpi ja toivon, että viikonloppu taas hiukan virkistäisi, mutta oikeastaan ensimmäistä kertaa olen hiukan skeptinen. Pari saikkupäivää olisi ehkä ollut paikallaan, olisi voinut nukkua. Useamman kerran tällä viikolla olen unohtanut, mitä pitäisikään sanoa tunnilla tai millähän sanalla tätäkin asiaa pitäisi kuvata. Oma tunne on, että puhun sekavia, menee sanat ja kirjaimet sanoissa sekaisin ja suusta tulee ulos jotain tarpeetonta. Taululle kirjoittelen eri numeroita kuin ääneen sanon. Laske ja ymmärrä siinä sitten, kun ope on sekaisin kuin seinäkello. Stressikin varmaan tässä. Ja vanhaksi tunnen itseni.  Mutta jospa nämä pari seuraavaa viikkoa nyt ainakin jotenkin jaksaisi, ovat kuitenkin lyhyitä viikkoja.

Kyllä kuluu aika hitaasti. Jotainhan ne siitä odottavan ajasta ovat perinteisesti haastelleet ja allekirjoitan sen, mitä siitä väittävät. Onhan tässä jo reilusti yli kaksi kuukautta mennyt siitä, kun yllättivät minut kertomalla kiireellisestä lähetteestä pään kuvauksiin. Vasta tulevalla viikolla sitten on aika tavata se lääkäri, jonka erikoisalaa tuo pääkoppani tuotokset ovat. Menneellä viikolla kävin luopumassa yhteensä yhdeksästä koeputkellisesta vertani kahtena eri aamuna. Ensimmäistä kertaa minusta onnistuttiin ottamaan verikoe siten, etten todellakaan tuntenut edes pienen pientä pistoa! Osui kohdalle aivan käsittämättömän taitava labrahoitaja tuossa Sampoharjussa! Kysyin, kuinka kummassa hän se tekee. Kertoi opetelleensa oman tavan, jotenkin venyttää ihoa sormiensa välissä samalla, kun pistää neulan suoneen. Hyvänen aika, hänet kun saisikin aina paikalle, kun on neulojen pistelemisen aika. Nimeään en tiedä, mutta komeat tatuoinnit hänellä toisessa käsivarressaan oli, oli itselleen nelikymppislahjaksi ne hankkinut.

Oma ymmärrys ei noista labrojen tuloksista lopulta mitään erikoista bongannut. Sen verran vieraita mittauksia, perusverenkuvasta poikkeavia, että guuglailla piti. Jääköön lopullinen tulkinta sille ensi torstain etnotyypille. No joojoo, endo. Toivottavasti hänellä on selkeä käsitys siitä, miten tämä homma etenee sujuvasti. Tahdon eroon väsymyksestä ja tästä koko päivän läsnä olevasta pienestä päänsärystä. Kyllähän tuon kanssa hyvin pärjää, ei mistään järkkymigreenistä kuitenkaan ole kysymys. Eikä tässä suuremmin ole huimannutkaan, mitä nyt välillä jotain pientä sen tapaista. Mutta joo, tahtoisin jo tietää enemmän.

Ulkona on harmaata, liukasta ja sataa lunta. Voisi kuunnella jotain, Sinuhe on kesken. Muutaman kerran sen kanssa nukahtanut, tänään ulkona taas kerran samaa kohtaa yritin kuunnella. Kuvaukset egyptiläisistä kallonporauksista osuvat niin kohteeseen 😂. Nice. 

Ehkä kaivan jonkun elokuvan, syötävää ja vaivun sohvalle. En tule sieltä pois ennen kesää.

Hyvänen aika, jo maaliskuu! Arvelen, että tästä keväästä tulee eri tavalla kiireinen, kuin aiemmin.  Pääsiäiseen mennessä pitäisi olla monen asian selvinnyt ja niiden selviämisten sisällöt määräävät melko lailla sitä, millaisia huhti- ja toukokuu tulevat olemaan. Ehkä aivan samanlaisia kuin aiemminkin, tai sitten ennen niitä täytyy olla jo vaikkapa kaapit siivottuna. Pitää ehkä pohtia jo alkavalla viikolla, mitkä loppukevääksi suunnitelluista kokeista ovat oikeasti ”välttämättömiä” ja mitkä voisi unohtaa. Kovin montaa työpäivää ei ennen kesää kuitenkaan enää ole ja jos (siis ainoastaan JOS) tästä jollekin sairauslomallekin vielä joutuu, olisi ehkä parasta, ettei kovin paljon kalenterintäytettä suunnittele. Epätietoisuus ärsyttää. Ja myönnettävä on, että jännittää jonkin verran sekin, mitä tieto sitten tuo tullessaan. En minä paniikissa ole, enkä aio lamaantua, mutta kaipa sekin ihan sallittua on, että tuo korvienvälissä majaileva möykky laittaa miettimään syntyjä syviä.

Välillä mietin, pitäisikö varata jollekin ammattiymmärtäjälle aika ihan siksi, että voisi käydä vinkumassa ääneen kyllästymisensä tähän jatkuvaan vaivojen virtaan. Toisaalta – en minä ole puhuja, minä kirjoitan. Ei sellainen kuuntelija saa minussa muuta aikaan kuin sen, että vollotan hallitsemattomasti, eikä siitä apua ole. Itkeä voin tarvittaessa ihan kotonakin. Sitä paitsi töissäkin on kukkurakourallinen niin mainioita ihmisiä, että eiköhän näillä pärjää. 

Olisin toivonut, että flunssa olisi jättänyt edes muutaman lomapäivän ihan minun omaan käyttööni, mutta ei. Vaikka olen jo muutaman päivän ollut ihan ihmistenilmakunnossa, ei kroppa edelleenkään salli sitä, mitä tahtoisin. En ole tohtinut lähteä kovin kauaksi kotiovesta reuhtomaan, koska tuntuu, ettei jaksakaan itseään suuremmin rasittaa. Olen nyt muutamana päivänä tyytynyt kiertämään lumikengillä ympyrää tuossa oman tontin perukoilla. Hiukkasen saa siinä muutakin kuin tasaisen maan liikettä ja tuleepa edes ulkona oltua, mutta eipä sitä varsinaisesti mahtavaksi liikuntasuoriutumiseksi saata kutsua. Etenkään, kun nyt on jo useampi kierros tullut samoissa jäljissä tarvottua, eikä tarvitse enää joka askeleella ponnistella upoksista ylös. Tänään just ja just jaksoin kolme varttia tuolla kivikossa tepastella, eikä sillä vauhdilla mittariin tullut kuin reilu kilometri. No, hiki tuli kuitenkin, eikä tässä olla mitään ennätyksiä tekemässä.

Viikolla tuli poikettua parikin kertaa teatterissa itseään viihdyttämässä. Kanavateatteri esitti jatkoa edelliseen farssiinsa. Vauhdilla verkkoon nauratti, kuten teki ykkösosansakin Juokse lempesi edestä. Ray Cooneyn huumori iskee meihin. Päästiin istumaan eturiviin, kuten oli toivottukin, vaikka eivät näemmä otakaan huomioon niitä toiveita, mitä lippuvarauksen yhteydessä oli kirjoiteltu. Ihan oli kiinni tuo eturiviin pääsy siitä, että riittävän ajoissa salin puolelle ehdittiin. Ei siellä meille mitään varausta ollut laitettu, monelle muulle oli. Ovat ne toiset ehkä puhelimitse toiveitaan esittäneet. 

Kaupunginteatterissa oli eilisiltana ennakkonäytös Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Sinne oli sentään ihan numeroidut paikat, joten ei tarvinnut sen kummemmin rynnistellä, jotta eteen pääsi. Verkkokaupasta viikolla nuo liput jo ostettiin ja ihmeteltiin, kun ei siellä ollut tarjolla kuin yhdenhintaisia lippuja. Opiskelijalipuiksi niitä netti väitti, ajateltiin, että ne nyt on vain kaikki samanhintaisia, koska tuo oli ennakko. Ensi-iltahan tuosta on vasta tänään – tai pikemminkin kantaesitys. Kun eilen päivällä vilkaisin, onko esitys täynnä, lippuja oli tarjolla monenlaisia. No, me oli ne ”opiskelijaliput ” jo ostettu ja niillä mentiin. Tosin mun omatunto ei anna periksi ihan noin vain mennä halvemmalla kuin oikein olisi (tai sitten en kestä ajatusta, että siinä ovella joku rupeaisi tällaiselle varttieläkeläiselle – 1.3.2024 alkaen 25% 😊 – mutisemaan väärästä lipusta), joten poikkesin lippuluukulla asiaa sepustamassa. Ei kuulemma haittaa. Eikä ne ovella sitä lippua skannailleet, kun vilkaisivat, että on oikea päivämäärä. Hiukan epäilevin mielin menimme tuollaiseen esitykseen, ei kuitenkaan nyt farssi tai komedia käsillä. Näyttelijöistä Kaisa Hela ja Ria Kataja olivat minulle aiemmin tuttuja telkusta ja heidän roolitöistään olen pitänyt. Eeva Soivion nimi ei minulla soittanut mitään kelloja, mutta tutulta näytti. Pikavilkaisu imbd piste comiin kertoi, että on hänenkin työtään taatusti tullut telkusta katsottua. Joka tapauksessa tuo esitys oli sellainen, etten kertaakaan sen aikana vilkaissut kelloa. Aivan upeasti toteutettu kolmen näyttelijän ja yhden muusikon voimin tarina, jossa oli rooleja vaikka kuinka paljon. Mitään rynnistelyä roolista toiseen ei kuitenkaan ollut, eikä liikoja lavasteiden kanssa temppuiluita. Kannatti poiketa katsomassa!

Väliajalla meidän kahvit oli katettu pöytään, jossa oli jo yksi ihminen. Juttutuulella oleva hiukan vanhempi rouva, teatterin suurkuluttaja. Käy ilmeisesti katsomassa kaiken, mitä lähitienoolla esitetään. Kävi ilmi, että oli ollut Kanavateatterissa samana päivänä kuin mekin, kaiken lisäksi samassa rivissä yhden ihmisen päässä meistä. Maailma on pieni.

Tämän päivän olen tuon aiemmin mainitun miniulkoilun jälkeen syönyt ja nukkunut. Tämä jatkuva väsymys on aivan käsittämätöntä ja odotankin, että tuosta aivolisäkehommasta löytyisi siihen lopultakin syy. Sohvalle olen kahteen otteeseen iltapäivän kuluessa nukahtanut. Hereilläoloajan kuuntelin Areenasta tuon eilisen Eerika-näytelmän jatko-osaa. Kuunnelmanahan se eilen nähtykin on näemmä ollut Areenassa, mutta en sitä jaksanut käydä läpi. Ensimmäistä osaa jonkun matkaa yöllä kuuntelin, mutta se oli niin sanasta sanaan samaa kuin teatterissa, etten tuntenut ”tarvitsevani” sitä. Luultavasti muissa osissa olisi jotain uuttakin, mutta siirryin suosiolla jo yöllä kakkoskaudelle. Se julkaistiin puolen yön jälkeen. Tänään sitten sitä jatkoin. Kyllä nuo naiset osaavat työnsä!

Hyvä valinta iltapäivätoiminnaksi tuo kuunnelma ja nukkuminen. Vaihtoehtona mielen päällä kolkutteli pakolliset kokeen korjaamiset, mutta ne siirsin nyt sitten maanantaille. Olisi tavallaan pitänyt hoitaa ne nyt lomalla pois, mutta en jaksa. Toivottavasti maanantaina olisi hiukan virkeämpi meininki.