Kategoria: Elämäni monikerta

Julkaistu

Tilannekatsaus kesän lopulla

Hiukkasen useammin pitäisi kirjoitella, mikäil aikoisi saada muistiin asioita, joita ajattelee tai joita tapahtuu. Minulla on ollut tapana kirjoitella muistiin luonnostekstinä ihan muutamalla sanalla aiheita, joista tahtoisin jotain naputella, mutta nyt, kun edellisestä tekstistä on jo liki kuukausi aikaa, en enää ollut varma, mitä esim. kirjoittamani sana ”Fiedls” mahtaa tarkoittaa. Jotenkin onnistuin saamaan tuolla sanalla jotain spanielijuttuja Googlesta, en tosin käsitä, miten. En onnistu toistamaan moista hakua. Viimein tajusin, että kysymyksessä on kirjoitusvirhe ja tuon Kööpenhaminan Field’sin joukkoampumisen halusin laittaa muistiin. Siinähän se tapahtui näemmä ”meidän” metroasemamme vieressä olevassa ostoskeskuksessa parinsadan metrin päässä hotellilta. Vaikka ei tullut mainitussa paikassa sisällä edes käytyä, asioihin tulee jotain merkillistä syvyyttä, kun tietää, millaisessa paikassa ne ovat tapahtuneet. Mitään merkitystähän tällä tämän tapahtuman muistamisella ei itselle ole, koska tuollainen muutaman viikon aikaero paikan lähellä olemisen ja varsinaisen ampumisen välillä ei varsinaisesti ole syy kriisiterapiaan hakeutumiselle. 

Se tästä aiheesta, muihin juttuihin nyt.

Kantapää on jatkanut fyssarilla käyntejä ja ehkä jonkinlaista apua noihin muutaman vuoden vaivanneisiin kipuihin on tullut. Terveyskeskusfyssarihan ei muuta tehnyt kuin neuvoi, näytti liikkeitä ja tulosteli ohjeita, Ja tästä kysäisinkin tuolta yksityiseltä tyypiltä. Sanoi ei-tietävänsä, miksi nuo terveyskeskuksen fysioammattilaiset eivät koske potilaaseen. Oli ollut itsekin kyllä harjoittelemassa aikoinaan tk:ssa, mutta ei tullut kysyneeksi syytä tähän koskemattomuuteen. Omituista kieltämättä. Lieneekö vakiintunut tapa vai ihan ohjeistettu asia? 

Työterveyden muistiokin pääsiäisen jälkeisestä neuvottelusta viimein materialisoitui tekstiksi saakka. Tosin sitä muutamaan kertaan itsekin jo kyselin kesäkuussa ja viimein hermostuin, kun mitään ei tapahdu. Lopulta homma eteni siten, että lääkäri kyseli, mitä siihen pitäisi kirjoittaa. Huoh. Lopputulos näytti olevan sitten liki suora kopio minun tekstistäni. En voi käsittää. Kerroin kyllä tohtorille,  etten minä tiedä, mitä tällaisissa papereissa pitäisi olla. Toivottavasti siinä nyt sitten on asiat oikein ja riittävällä tarkkuudella kerrottuna, jotta ylipomo pystyy tarvittavat päätökset tekemään.

Koronarokotuksen nro 4  kävin hakemassa viime viikolla. Juolahti mieleen, että minullapa taitaa olla siihen oikeus, koska taidan sitä riskiryhmää olla edelleen. Varmistin asian Hyviksen kautta ja sairaanhoitaja vakuutti minun tuohon oikeutettujen sakkiin kuuluvan. Tuolta omalta terveysasemalta ei löytynyt sopivaa aikaa (oli tuolloin tarjolla vain yksi päivä heinäkuulle ja yksi elokuulle). Soitin sitten ja kyselin, josko heillä olisi kuitnekin mahdollisuus antaa tuo rokote jonain muuna päivänä. Pitkään sai vääntää hoitajan kanssa kättä siitä, saanko ollenkaan rokotetta – ei kuulemma  kuulu minulle. Vasta, kun hän kävi lukemassa tuon toiseen hoitajan kirjoittaman viestin, taipui uskomaan. Aikaa ei kuulemma kuitenkaan omalta asemalta löytynyt netissä olevien ulkopuolelta. Palokkaan sitten halusin, mutta kun ”pitäisi tänne omalle asemalle”. No hemmetti. Haluan rokotuksen, Palokassa oli sopivia aikoja, ja sinne kuulemma en saa, koska en kuulu oikeaan piiriin. Jankkasin ilmeisesti tarpeeksi tai olin muuten ikävä keskustelukumppani, koska viimein hän minulle tuonne Palokkaan haluamalleni päivälle ajan varasi. Hyvin sujui sitten Palokan päässä homma, ei mitään murinoita. Pfizerin sain tällä kertaa, kolme edellistä ovat olleet Modernaa. Tästä ei tullut juuri mitään oireita, pistoskohta vain hivenen arka illalla nukkumaan mennessä, mutta aamulla ei enää mitään erityistä. Modernan jälkeen käsi oli pari päivää sellainen, että käsivartta nostaessa oli pieni kipu.

Lieneekö rokotusten ansioita vai mistä on kysymys, mutta juhannusaattona naapureitten kanssa kahviteltuamme kaikki muut paikalla olleet sairastuivat koronaan (tosin heidätkin oli tietääkseni rokotettu), meille kummallekaan ei tullut mitään. Tai sitten meillä oli oireettomana. Kukapa tietää.

Letrozolia olen nyt nauttinut kolme kuukautta ja ensimmäiset verikokeet aktiivihoitojen jälkeen takana. Hb on kohonnut takaisin lähes sinne, mistä aikanaan lähtikin, oli nyt 151. Sairaanhoitaja puhelimessa kertoi neutrofiilien olevan hivenen koholla, mutta en tuolta Omakannasta niitä näe. Kaikki punasolujen tilavuuksiin ja prosenttiosuuksiin liittyvät arvot minulla on yleensä olleet hiukan viitearvojen yläpuolella, niin nytkin. Näiltä osin kuitenkin kaikki ok. Muuten nuo letrot ovat jatkaneet ihmisen elämään vaikuttamista entiseen malliin. Erityisesti sormien lihakset ovat kipeät tai ainakin vaativat jatkuvaa heiluttelua. Toki kaikki muutkin paikat saavat voivottelemaan aina liikkeelle pungertaessa, mutta sellaistahan se on jo muutaman vuoden ollut. Katson siis pärjääväni tämän pienen lisänkin kanssa, enkä tunne tarvetta mihinkään lääkkeen vaihtoon tässä vaiheessa. Jos sitten lääkäri marraskuussa muuhun kehottaa, tehdään sitten hänen ohjeensa mukaan.

Nyt heinäkuun puolella, pari kuukautta säteitten loppumisen jälkeen on tuo leikatun rinnan puoli ruvennut tuntumaan aralta. Vähän riippuu siitäkin, miten rintsikat on sattuneet painamaan, mutta ajoittain kovaltakin tuo rinta tuntuu. On myös arka käsivarren kosketukselle ja liikkeelle. Kuoppaisella tiellä täytyy välillä pitää kädellä kiinni ja rinta tykkää nukkua leikattu puoli patjaa vasten, ettei sen tarvitse olla ilman tukea. Rannekanavakäsi puolestaan tykkäisi nukkua sillä toisella. 

Ranteen yölastaakin olen käyttänyt nyt kolme kuukautta. Olisi pitänyt se palauttaa maanantaina, mutta soitin ja kinusin jatkoaikaa. Sain kaksi kuukautta. Yllätyin, kun apuvälinelainaamon tyyppi kysyi, onko ranteellani seuranta. Mikä ihme seuranta, eihän siitäkään terveyskeskuslääkäri tai työterveys ole olleet sen kummemmin kiinnostuneita. Yölasta ja jumppa on tullut ohjeeksi. Pari yötä nyt viikolla meni hyvin ilman lastaakin. Ensin unohdin sen laittaa, seuraavan yön tietoisesti kokeilin ilman, mutta viime yönä tuo käsi mokoma taas sitten puutui. Rupesin kuuklaamaan, mitä nuo tuollaiset lastat maksavat, ainakin 60 € siihen pitäisi laittaa. Eihän tuo summana mitään, en sillä, mutta mietinpä vain, että onko lääkärien mielestä minun loppuikäni tuota lastaa öisin käytettävä vai onko oletettavissa, että sen käyttäminen tämän vaivan lopulta häätää pois? Ei minulle kukaan ole mitään siitä sanonut, miten edetään ja missä ajassa pitäisi jumpalla ja/tai lastalla tuloksia tulla. Itse asiassa jumppaohjeitakaan en ole saanut, itse ne kuuklailin. 

Mutta siis: Kun näitä netistä selailin, huomasin, että tuo lastahan on tarkoitettu laitettavaksi toisin, kuin se tuolla apuvälinepalvelussa minulle sovitettiin. Olen kolme kuukautta nukkunut tuo ulommaisin hihna sormien ympärillä, vaikka sen kuuluisi näemmä olla peukalohangassa. Toiminut on noinkin, mutta onhan nuo sormet aamulla normaaliakin jäykemmät, kun ne koko yön on lähes yhteen puristettuina. Heti ensimmäisenä iltana löysäsin sitä ammattilaisen valmiiksi laittamaa hihnaa, puristi liikaa sormia. Ensi yönä mielenkiinnosta kokeilen, toimiiko tuo yhtä tehokkaasti oikein käytettynä. Sitä paitsi siellä lainaamossa se lastanantaja huomasi kyllä itsekin, että hiukan hankalasti tuo keskimmäinen hihna tulisi ja taittoi sen jäykän pään tuolla lailla kaksin kerroin, kuten kuvassa, koska muuten ei oikein mahtunut. Sitten tarrahihna ei kunnolla ylettynyt kaksinkertaisen yli kiinni ja heti ensimmäisenä yönähän tuo taitettu osuus kankaan sisällä naksahti poikki. Ei ole millään lailla katkenneena käyttöä haitannut, kaikki osat kuitenkin kiinni, mutta ei sen taitettuna taatusti kuulu olla. Saa nähdä, tahtovatko minulta miljoonakorvauksia hajonneesta välineestä.

Näin neuvottiin ja sovitettiin. Huomaa kaksinkertainen, taitettu ”tukiuloke”


Tämä muistuttaa enemmän sitä oikeaa tapaa.
Pientä hienosäätöä ehkä peukalohankaan asettelussa vielä kaipaa.



Yöhikoilut on selvästi vähentyneet viime aikoina. Nyt olen jo nukkunut normaalin peiton kanssa, joinakin öinä jopa filtti siinä lisänä. Ajoittain hiukan pitänyt keventää, mutta nyt jo pärjää. Viikko oltiin reissussa pohjoisemmassa Suomessa ja yleensä lomareissulla tykkään oluen tai pari päivän rymyämisten jälkeen ottaa. Kotona en viime marraskuun jälkeen ole tainnut olutta nautiskella. Heti huomasi selvän yhteyden: Yöt olivatkin sitten yhtä tappelua hien kanssa. Yhtenä iltana testasin ykkösoluen vahvuisella ja kannullisella vettä -> yö oli hyvä. Ihan tarkoituksella viimeisenä lomailtana en edes pientä olutta tai viinilasillista pizzan seuraksi kelpuuttanut, vaan pyysin saavillisen vettä. Ja ta-daa! Eipä hikoiluttanut yöllä yhtään. Eihän tämä aivan tieteellisen tutkimuksen veroinen ole, otos melko pieni ja ehkä joitain muutakin pientä hiomista aineistossa, mutta minulle tuo viesti oli selvä. Jos otat, et nuku.

Pohjoisen reissu oli mukava, kaikenlaista kivaa näimme. Crazyland Nivalassa, Siuruan kansantasavalta  Pudasjärvellä  (Youtubessa paljonkin tästä, isäntä itse julkaisee nimellä tykylevits) ja Somosen kirkko Rovaniemellä. Valkoinen porokin esittäytyi. Oli mukava huomata, ettei jaksamisen puolesta ole enää mitään eroa entiseen, mitä nyt kunto muuten huono. Luvaattoman vähän tullut liikuttua, vaikka aikomukset olivat toisenlaisia. Ihan oma vika, ei voi syöpää tai lääkkeitä tästä syyttää. Martimoaapa houkutti, mutta jätimme ihan suosiolla sen väliin. Ei sillä, etteikö taatusti olisi jaksettu, mutta siinä olisi mennyt aikaa. Seitsemän kilometriä suuntaansa virtuaalikätkölle, toki pitkoksia pitkin. Ei sentään suojuoksusta kyse. Eikä pohjoisen suolla toki tähän vuodenaikaan yhtään hyttystä tai mäkärää olisi, eihän? 

Poro Sodankylässä.


Pohjoisesta takaisin arkeen. Mielenkiinnolla jään seuraamaan letrojen vaikusta. Toivottavasti elimistö on jo sen verran tuohon letrozoliin ja estrogeenin vajentumiseen tottunut, ettei se enää paniikissa luule vaihdevuosien olevan kiivaimmillaan.

Kyselin naamakirjassa, mitä letrot noissa lihaksissa ja nivelissä loppujen lopuksi saavat aikaan eli mikä sen kivun ja kolotuksen siellä aiheuttaa. Asia kiinnosti, enkä jaksanut käyttää aikaa itse kuukeltamiseen, koska arvasin, että ryhmässä tästä tietoa on ja se sieltä jossain vaiheessa esiin tulee. Toki tiesin, että aromataasin estäjä/hormoniblokkeri tähtää sen hormonin blokkaamiseen eli estrogeenituotannon alasajoon ja tiesin, että sen myötä ihminen kurtistuu ja kaikki paikat kuivuvat, mutta nyt tiedän senkin, että kuulemma tuo kuivuminen ja nestekierron heikentyminen tapahtuu myös kudoksissa ja siksi noita kipuja tulee. Lähdettä minulla ei tähän tietoon ole. Kysyn tarkemmin marraskuussa lääkäriltä, jos tämä silloin vielä kiinnostaa. Jos Novan Herra Hakkarainen jostain kumman syystä tätä blogia lukee (hah, miksipä lukisi?), tiedoksi, että sellainen kattava kansantajuinen selitys solutason tapahtumista on tervetullut 😂 

Poikkesin kuun alussa Hoitokeskuksellakin vilkaisemassa, josko Kati olisi ollut töissä. Oli jostain saanut vihiä, että olen tulossa ja oli paennut kesälomalle. Viisas nainen! Itsellä kesäloma rupeaa loppumaan, viimeinen viikko edessä. Ehkä jo ensi viikolla on kuitenkin jo työmaalla poikettava tilannetta tunnustelemassa, vaikka virallisesti vasta seuraavalla sinne rynnitään. Ennen sitä ajattelin käydä vielä parturissa (!!!). Ehkä. Olen tykästynyt tähän nykyiseen lyhyeen käkkärään ja haluaisin sen tällaisena pitää. Pelkään kuitenkin, että jos tästä napsii pari senttiä pois, kiharat kuitenkin katoavat ja tuo ihana harmaa häviää. En tiedä. Kokeilemattahan se ei selviä. Harmi vain, jos kaikki kiva jää sitten parturin saksiin. Pitää siis harkita vielä.




Julkaistu

Pikavisiitti S-Pankkiin

Tästä piti tulla ihan tavallinen naamakirjapäivitys, mutta enhän minä osaa niin ytimekkäästi mitään sanoa. On päästävä selittämään ja laittamaan pari valaisevaa kuvaakin sekaan. Siispä tästä tuli blogikirjoitus.

Kaikki alkoi joskus talvella siitä, että meillä kyllästyttiin niihin kauppakuitteihin, joita koneet sylkivät aina, kun minun S-korttiani maksun yhteydessä näytettiin. Kuitittoman palvelun kuulemma saisi, kun ihan vain kävisi koneella sen valitsemassa. Sitä varten ei tarvitsisi kuin tunnusluvun.

Ongelma nro 1: Tunnusluku? Hmmm… kyllä minulla sellainen on ja on siihen muistisääntökin. Ettei olisi jopa ovelasti jemmattu sinne, minne kaikki muutkin tärkeät tiedot on jemmattu. Paitsi että ei ollut. Pitkien etsintöjen jälkeen tuo tunnari kyllä löytyi ja tuli talletetuksi sinne, missä ne muutkin. Ja ei, ei ole selväkielisenä, turha haaveilla meille murtautumisesta.

Ongelma nro 2: Käynti automaatilla valitsemassa tuo kaivattu kuititon vaihtoehto ei kuitenkaan muuttanut tilannetta. Kuittia pukkaa edelleen. Ehkäpä tämän pystyisi verkkopankin kautta hoitamaan?

Ongelma nro 3: Verkkopankki? Mikä kumma on käyttäjätunnus? Ei löydy mistään sellaista paperia, mikä auttaisi asiassa. Tunnuslukulista kyllä löytyy, mutta ei siitä ole hyötyä. Ehkäpä S-mobiili auttaisi?

Ongelma nro 4: S-mobiili minulla kyllä on, mutta en siitä omaan verkkopankkiini ole koskaan päässyt. Ei muistikuvaa, miksi ja milloin sen olen asentanut, eikä etenkään siitä ole muistikuvaa, miksi se joskus yhteistuumin laitettiin niin, että siipan tiedot siitä näkyvät. Ehkä siksi, että haluttiin minunkin näkevän, mitä tilillä tapahtuu on, eikä niitä omia tunnuksiani silloinkaan löytynyt. Rinnakkaiskorttihan minulla tuolle tilille kuitenkin on.

Tämä vyyhti pitäisi ilmeisesti selvittää ihan livenä siellä S-pankin konttorissa. Tälle päivälle kalenteriin tämän tehtävän oli kirjoittanut ihan siksi, että eihän minun sössimisteni vuoksi tarvitse meidän molempien tuhlata aikaa jossain pankissa istumiseen. Tänään tai huomenna olisi hyvä, koska ukko on töissä.

Ajattelin olla fiksu ja varata ajan, ettei tarvitse jonotella. Kätevää, hyvin löytyi netin kartalta Seppälän pankki aukioloaikoineen ja vierestä kuponki, millä voisi varata ajan. Paitsi, että kun kirjoitat paikkakunnan ja valitset asiakaspalvelupisteen, nopeasti vilahtaa vain ohi pop-up, jossa olisi tuo ”VARAA”-painike. Edes näyttökuvaa en läppärillä siitä näkymästä ehdi saada.

Jospa kännykkä auttaisi? Juu, auttaapa hyvinkin, mikäli haluaisin käydä asioimassa vaikkapa Pieksämäellä. Jyväskylästä ei näköjään löydy yhtäkään S-pankkia. Päätän siis lähteä jonottamaan, koska muutenkin saattaisin Prismassa poiketa. Ei kai siinä kovin kauaa kuitenkaan voi mennä.

 

Jonotusnumeroni on 104, vuorossa on 94, kun jonoon asetun. Kerkeän siis käydä hiukan tuijottamassa viereisen liikkeen tarjontaa. Kahlattuani alennusrekit läpi palaan käytävälle vilkaisemaan, ketä palvellaan. Numeroa 94. Virkailijoita näkyi olevan ainakin neljä, ellei jopa viisi, mutta ajanvarauksella ainakin pari heistä kyltin mukaan kehui toimivansa. Jassoo, viisainta istahtaa. Siinä istuskellessani, suunnilleen 30 minuutin kohdalla huomasin, että jos valitsee kännykän valikosta jotain muuta kuin ”Tunnukset ja S-mobiili”, Jyväskyläkin löytyy ja aikoja pääsee varaamaan! Hooray, jospa tälle päivälle…no eipä ollut, huomiselle kyllä. En uusiksi halua tänne saman asian vuoksi tulla, pakkohan tästä kohta on jo tiskillekin päästä.

Reilu vartti vielä, sitten pääsin.

” Päivää! Sellainen juttu olisi…tämähän alkoi siitä, kun halusin päästä eroon kassakoneen syytämistä kuiteista…” Kerroin pitkät jutut, myönsin, ettei minulla ole aavistustakaan käyttäjätunnuksestani, mutta kortin PIN-luvun kyllä muistan (kieltämättä odotin virkailijapojan olevan edes hiukan minusta ylpeä, mutta hän vain tuijotti hiukan kärsivän näköisenä). Tulin opastetuksi mm. siitä, että olen kuulemma itse verkkopankkitunnusluvun joskus varmasti luonut ja se on siis eri, kuin kortin tunnusluku. ”Saattaapa olla noin…enpä vain muista sitä sitten.” ”Onko teillä S-mobiili?” tiedusteli hän. ”On, mutta katsokaas, kun se menee puolison tietoihin. Minulla on kyllä rinnakkaiskortti hänen pankkiinsa.” ”Näyttäisittekö tuon S-mobiilin?” Käskystä näytän. ”Jospa hiukan alemmaksi skrollaisitte näyttöä, sinne nimeen.” ”On se minun mieheni nimi, minähän sanoin!”

Tämä S-mobiili -episodi olisi voinut jäädä väliin. Virkailijapoika ryhdistäytyi, vavahti hiukan ja ääni hiukan väristen totesi: ”Nyt rouva kuulkaa on sillä tavalla, että minun pitäisi oikeastaan sulkea miehenne verkkopankki!” ”MITÄ?! EI, EI NIIN SAA TEHDÄ!” Ja selityksiä. Osaan näyttää anteeksipyytävältä ja sopertaa kaikenlaista. Että kun yhdessä ja naimisissa ja eihän siitä mitään tule, jos ne tunnukset häneltä pois otetaan ja kamalaa. Kysyin, että poistanko sovelluksen, ehti toppuutella. Käski kuitenkin kirjautua sieltä ulos ja katsoi moittivasti. Otin nuhteet vastaan. 

Rupesimme minun tietojani tutkimaan ja passin ojensin. Kyseli osoitteen, puhelinnumeron ja sähköpostiosoitteen, vertasi ruudultaan näkyviin. Reippaasti kaiken osasin, kehaisi, että sehän tuli kuin apteekin hyllyltä. Mieli teki sanoa, että varta vasten ulkoa opettelin, jotta osaan ne oikein sanoa, jos kysytään. Onneksi pidin suuni kiinni olisi ehkä jäänyt minun kohdaltani tähän tämä pankkiasiointikerta.

Sitten ruvettiin miettimään. Minun verkkopankissani ei kuulemma ollut vuosien aikana tapahtunut mitään. No ei kai ollut, koska en ole sinne päässyt. Kun se käyttäjätunnus jne. Kuulemma ratkaisu olisi se, että tehdäänpä minulle uudet tunnukset. Nyt puhui asiaa tuo nuori mies! Passiani hän rupesi tutkimaan uudelleen, naputteli konettaan ja kutristi kulmiaan. ”Hmm…mitenkäs…onpa outoa.” Pyysi kollegansa ihmettelemään samaa asiaa. Jotain osoitteesstani, poliisista ja siitä, että kumma kun ei löydy siinä pohtivat. Minä kysymään, että mitä nyt ei löydy. ”Täältä poliisin järjestelmästä ei löydy…” ”MINUAKO EI LÖYDY? OLENKO KUOLLUT? OLENKO POLIISILTA TURVASSA! JESSS!”

He molemmat katsoivat minua vaitonaisina. Kuulemma olen hengissä, eikä kyse ollut sen suuremmasta, kuin ettei sinne järjestelmään päässyt jotain vahvistamaan ja niin pitäisi päästä tekemään, jos haluaa luoda minulle uudet tunnukset. Eivät olleet ikinä ennen nähneet moista virheilmoitusta, jotta sikäli oli kyllä onni, että juuri minä satuin heidän asiakkaakseen. Oppivat joitain uutta. Siitä sitten helpdeskiin soittamaan. Parinkymmenen jonotusminuutin aikana tuo nuori mies kerkesi huokailla, että tänään mikään ei ole toiminut, kaikki tekniset häiriöt ovat osuneet kohdalle ja helpparillekin oli jo pariin kertaan hän soittanut. Edes mukavaa odotusmusiikkia siellä ei kuulemma ollut. Kysyin. Siinä odotellessamme kerroin tuosta ajanvaraussivun ongelmasta. Hän ihmetteli, näytti omalta koneeltaan, ettei sen sivun pitäisi lainkaan tuollaista ”Tunnukset ja S-mobiili” -vaihtoehtoa edes tarjota, vaan oikea kohta on ”digitaaliset palvelut” tms. Minä näytin kännyn tarjoamat vaihtoehdot, ei siellä digitaalista missään tarjota. Kerroin, että olen hakenut hakusanalla ”Jyväskylä”, olen ottanut paikannuksen pois ja laittanut uudelleen päälle, olen VPN:n poistanut käytöstä, eikä minulle kuitenkaan tuolla palveluvalinnalla tarjottaisi mitään Pieksämäkeä lähempää. Kovin ihmettelimme moista siinä yhdessä. Lopulta helpdesk vastasi ja niin sinne jollekin tuntematomalle passini numerot ja voimassaolot lueteltiin. Sitä kautta saivat minutkin jälleen hyväksytyksi henkilöksi ja päästiin tunnuksia tekemään. Lopulta otti minulta allekirjoituksen. Sillä typerällä kynällä sille typerälle näytölle. Ihme sotkua, kertaalleen piti uusiakin. Enkä jaksanut lukea, mitä allekirjoitin. Poika katsoi minua taas väsyneesti, mutta lupasi tulostaa minulle nuo allekirjoittamani sopimuksen sivut. Nips naps nitoi ne ja sanoi, ettei nyt tästä laskuta, koska niin kauan aika meni odottamiseen. Niin, puolitoista tuntia siitä, kun sen jonotusnumeron otin.

En kertonut hänelle, että jo edelliskerralla minulle on tuimasti sanottu, että toistamiseen ei enää ilmaiseksi mitään uusita, koska nämä tunnukset kuuluu pitää tallessa! Kiittelin kovasti ja toivottelin hänelle parempaa huomista ja poistuin kaupan puolelle. 

Meinasin palatessani käydä lykkäämässä hänelle suklaalevyn kiitokseksi kärsivällisyydestä. En sitä varta vasten juuri hänelle ostanut, mutta juolahti tuossa mieleen ja rupesin jo suunnistamaan kohti. Lieneekö aikeeni huomannut vai sattumaltako kääntyi juuri pois päin puuhastelemaan, mutta sen verran tehokas ”teen töitä ÄLÄ AINAKAAN SINÄ häiritse” -asento hällä oli, että syön suklaat itse.

Parkkipaikalla en sitten löytänyt autoa. Ei voi olla…kyllä varmasti toin sen tälle puolelle, en ajanut halliin tänään. Siellä lykin kärryjä pitkin ja poikin parkkipaikalla ja mietin. Ajoin vielä ruudun yli sillä tavalla, että keula on lähtövalmiina. Kolme riviä edestakaisin selasin, ei missään… Onko se varastettu? En tarkistanut, tuliko ovet lukkoon, eikä kaukosäädin enää kaupan ovelta ottanut. Mitä ihmettä, ärsyttää! Sitten se auto oli siinä. Miten ihmeessä sen noin kauas jätin? Ei se taatusti ollut kaukana, kun tulin! Löytyi joka tapauksessa ja kaiken lisäksi kärrykatos oli vieressä. Kärryjä sinne ei tosin saanut ainakaan väärältä puolelta seinän läpi yrittämällä. Senkin kokeilin jostain syystä. Minä ehkä pääsen tänään kotiin odottamaan sitä, että posti tuo jonain päivänä minulle uuden avainlukulistan (en kysynyt, voiko vanhaakin käyttää).

Sitä en sitten enää muistanut tiedustella, miten sen kuitittoman kauppareissun saisi aikaiseksi…Varaisinko huomiseksi ajan?

Julkaistu

Kivikosta kärttyilyn kautta kukkiin

Eilispäivänä poikkesin hakemassa huoltoon yhden geokätkömme välipisteet. Pitkästä aikaa lämpömittarikin näytti kesälukemia, +22! En tosin kotoa lähtiessä lämpöjä miettinyt, vaan varustauduin torjumaan kaikenlaisia vaaroja. Pukeutuminen siis sen mukaista: Paksu pusero, paksut housut polvisuojineen, pipo, hanskat, kumisaappaat ja kävelysauvat. Eipä iske itikka, ei pure kivikossa käärme kinttuun, ei koske polveen niin pahasti, jos pitää kontata, eikä uskalla karhu lähsetyä, kun sauva kuitenkin kiviin kopisee. Sitä paitsi isä joskus neuvoi sen vanhan ”viisauden”, että metsään mennessä pitää olla mukana rukkanen ja terävä keppi. Jos karhu tulee päälle, pitää heittää rukkanen ilmaan. Karhu nousee sitä tavoittelemaan, jolloin on hyvä hetki lykätä keppi pystyyn siihen alle. Jumittuu nalle parka kuulemma niille sijoilleen laskeutuessaan rukkanen suussa takaisin alas. Julmaa moinen, mutta kyllä kai hanska ja kävelysauva korvaavat hätätilassa rukkasen ja terävän kepin?

Karhua ei tullut, tuli säänmukaisesti pukeutunut sauvakävelijä. Tuolla syrjätiellä, jonka varressa ei edes asu ketään! Katsoi minua oudoksuen, päätin kehua hänen asuvalintaansa ja jatkoin matkaani, mahtoi ihmetellä. Luultavasti otti auton rekisterinumeron muistiin, ehkä varoittelee muita kyläläisiä puskaradiossa jonain päivänä?
Maisemat tuolla ovat edelleen minua miellyttäviä!
Kivi poikineen!

Tuon reissun jälkeen keskityin kotipihassa auton tavaratilaan tai ehkä paremminkin sen luukun avaamiseen.

Kun 16 vuotta vanha auto menee katsastuksesta kylmiltään läpi pelkällä kehotuksella vaihtaa toinen rekisterikilven valoista (edes haljennut tuulilasi saanut katsastusmiestä synkeäksi), ihminen arvelee voivansa jo heiluttaa voiton merkkiä. Kuukauden antoi toukokuun lopulla aikaa vaihtaa tuo polttimo, ö piis of keik!

Yksi pieni hidaste auton laillisuudentavoittelun tiellä on…peräkontti ei ole muutamaan vuoteen auennut, eikä noihin polttimoihin oikein sitä avaamatta pääse käsiksi. Lienee kaikenlaista likaa ja töhnää täynnä kaikki luukun lukitussysteemin liikkuvat osat. Jotenkin se vain on tuohon tilaan päässyt, ja koska emme ole välttämättä juuri tuota tavaratilaa tarvinneet, ei sitä sitten ole jaksettu loppuun saakka selvittää. Kyllä siippa on sitä muutamaankin kertaan räplännyt ja kaikkensa yrittänyt, mutta tuloksetta.

Oli eilen hyvä hetki ottaa akkaväen keinot käyttöön tyyliin ”minua ei yksi peräkontti pidättele”. Kävin taistoon. Mitään oikeaa avaimen paikkaa tuossa luukussa ei ole, kaukosäädöllä homman pitäisi hoitua. Juu, naksuu kyllä, mutta kun mikään ei liikahda piiruakaan, tulosta ei tule. Sisäpuolella se käsikirjan neuvoma vipukin liikkuu, vaan ei vaikuta mihinkään. Tunnin verran koputtelin naputtelin, heiluttelin, suihkin CRC:tä jonnekin, vaikkei mitään järjellistä paikkaa sille ollutkaan. Työkaluntapaisillakin hääräsin. Jos takaluukun kovamuovisen sisäverhouksen saisi irti, saattaisi aueta uusi maailma, joku vaijeri sieltä sormiin tuntuu sen vivun vierestä. Vaan eipä tuota verhousta irti saa, ellei luukkua saa auki. En ainakaan osannut. Näihin pulmiin ei edes juutuubi mitään neuvonut. Sen tavallisimmin käyttämämme huoltoliikkeen huoltochat näytti olevan auki ja kysäisin tyyliin ”nyt äkkiä neuvoja, pakko saada kontti auki, koska valot, vipu sisäpuolelta ei vaikuta mitään jne.”.  Ai, kuinka upeita ohjeita sainkaan: ”Katsopa ohjekirjasta luukun avaus.” 

Aha, kas kun ei itselle mieleen tullut sieltä lukea, että väännä vivusta… Ehdotti tyyppi sitäkin, että ehkä sieltä ulkoa löytyy ruuvinkannat ja pääsee ne valot vaihtamaan. No ehkä ei löydy, eikä pääse. Ai että teille voi tuoda huoltoon? Yllätys…Juu voi viedä, mutta laskuttavat kuitenkin jokaisesta avausyritystä muistuttavasta liikkeestäkin.
Kun sade uhkaili parilla pisaralla, lopetin. Sen verran vielä  kokeilin, olisiko kaikki naputtelu  saanut sen valon sittenkin heräämään. Ei pala kumpikaan… **ttu 🤬🤬🤬

Problem not solved, aikaa kuun loppuun. Tähän pitää ehkä syventyä paremmin.

Kun uutisotsikoita seurailee, huomaa, että pieniä nämä luukkupulmat ovat. Jos nyt kuitenkin sodat ja taudit hetkeksi siirrän syrjään ja avaudun toisenlaisista asioista. Kummallinen maailma näine alaikäisiin (tai aikuisiinkin) kohdistuvine häirintöineen ja sopimattomine käytöksineen. Tosin tällainenhan se on aina ollut,  mutta ei näistä jutuista puhuttu silloin viime vuosituhannella, minun freeseimpinä aikoinani. Eräs tyyppi, minua muistaakseni yhdeksän vuotta vanhempi (muisti saattaa pettää, joka tapauksessa reilusti vanhempi), kertoi 16-vuotiaalle minulle pitävänsä minua ”vaimoehdokkaittensa joukkoon kuuluvana”.  Se tuntui samaan aikaan järkyttävältä ja imartelevalta. En tätä miestä sen paremmin tuntenut, muutamia kertoja erään uskonnollisen yhteisön tilaisuuksissa ja niiden jälkeen olimme jutelleet, kertaalleen oli tainnut soittaa minulle, ehkä. Muistan kuitenkin hyvin päällimmäiseksi jääneen tuohtumuksen lähinnä siitä syystä, että minusta tuo oli minun tulevaisuudestani päättämistä minun puolestani. Se suhde ei edennyt edes suhteeksi, ei ollut varsinaisesti kovin kummoista kaveruuttakaan. Tuttavuutta. Mietinpä vain, että jos moinen tapahtuisi tässä ajassa ja jos siitä kertoisi eteenpäin, varmaankin jotkut sopivaisuuden rajat siinäkin ehkä ihmisten mielestä ylittyisivät. Ikäero oli suuri ja vaikken lain mukaan sakkolihaa enää ollutkaan, eikä mitään tapahtunut, alaikäinen olin kuitenkin ja hän selvästi aikuinen. Kaikenlaista muutakin on matkan varrelle sattunut, vaikkei mitään suurempia pulmia olekaan ollut. Mietinpä vain, etten voisi kuvitellakaan vuosien jälkeen enää nostavani esille mitään, mitä en silloin joskus kertonut (tuossa vaimoehdokas-jutussa ei nyt mitään kummempaa kertomista edes olisikaan), mutta muunlaisia ei toivottuja lähestymisiä on ollut. Kelläpä ei olisi, kysyn vain. Me too ja you too. 
Nämä ”me too” -tapaukset ovat välillä jotenkin kummallisia. En tarkoita, että naisväen (tai miestenkään) pitäisi vain pitää suunsa kiinni ja hyväksyä kaikki törkeydet ja taputtelut, mutta jos tapahtumista on jo mennyt vuosia, ketä auttaa ihmisten nimien paljastaminen ja syyttely? Hyvä, että tuoreet tapaukset tuomitaan saman tien ja erittäin hyvä, että nykyisin jo uskalletaan suu avata. Mutta jos oikein huolella ajattelee, eikö tässä kaikessa ole vaarana sekin, että täysin harmittomiksi tarkoitettujen lausahdusten tai vitsailuiden seurauksena joutuukin yhtäkkiä syytetyksi jonkin sortin ahdistelusta tai sopimattomasta käytöksestä? Minunkaan suuvärkkini ei yleensä kovinkaan siististi ja harkiten ehdi sanoja muodostaa ja kaikenlaista tulee sanottua luottaen siihen, että kuulijalla on yhtä kummallinen huumorintaju kuin itselläni. Jonain päivänä joku ehkä loukkaantuu, vaikken tarkoita. Missä sitten menee se raja, mihin saakka asioita pitää sietää? En tiedä. Kylläpä kuitenkin ihmisellä on oikeus älähtää, jos joku asia ikävältä tuntuu? Ja silti suhteellisuudentaju olisi hyvä olla itse kullakin mukana. Äh, en minä osaa selittää.
Nämä Rydmanin tai Vähäkainun tapaiset tyypit voisi joka tapauksessa pyyhkiä pois maailmankartalta.
Mietin samalla tässä sitä, mikä on sopivaa pukeutumista. En näe mitään väärää siinä, että ihminen pukeutuu minimekkoon edes eduskunnassa, enkä siinä, että paljasta pintaa näkyy. Tämä viime päivinä otsikoissa ollut Iiris Suomelan asu ei minun mielestäni ole millään tavalla kansanedustajan arvolle sopimaton. Sen sijaan joidenkin edustajien roikkuvat flanellipaidat tai mainostekstilliset T-paidat sitä ehkä ovat. Tosin en niitäkään kovin vahvasti tuomitse. Itse asiassa miesten peruspuvut kravatteineen ovat jotain sellaista, mihin saisi kyllä tulla muutos. Värejä, kuvioita, vapautta, pois siitä iänikuisesta tylsyydestä. Että sikäli flanellipaidat ovat ok.
Pukeutumisasiantuntija en ole, enkä osaa sanoa, mitä eduskunnan business/smart casual sanoo vaikkapa minihameista tai noista flanellipaidoista.
Koulumaailmassa olen joskus miettinyt, miten keksisi lempeän ja loukkaamattoman tavan kertoa joillekin nuorille tytöille, että arkipukeutumisen ja yökerhopukeutumisen välille olisi hyvä jättää hieman liikkumavaraa. Se on tulenarka aihe, koska onhan ihmisellä oikeus itse määrätä, miten pukeutuu. Joskus vain liikutaan niillä rajoilla, joissa toivoisi pukeutujallekin ehkä hieman vahvempaa kysyä arvioida, missä menee sopivaisuuden raja ja kuinka paljon itsestään kannattaa niinkin laajan katsojakunnan silmille paljastaa, mitä koulussa on. Toisaalta on parempi, että nuori on vartalostaan ylpeä ja uskaltaa sitä näyttää, kuin että hän itseään häpeäisi ja tekee kaikkensa peittääkseen kaiken mahdollisen.
Nyt on tullut taas sen verran joutavanpäiväistä tekstiä, että lienee aika lopettaa. Menipä kuitenkin riittävästi aikaa, ei tarvitse tänäänkään mennä tuonne ulos itikoitten kaveriksi. Jos sitten juhannuksen lämpimillä sinne pääsisi. Toiveissa on, että silloin tässä huushollissa on toinenkin osapuoli kotona. En näköjään saa mitään aikaan, kun siippa on töissä. Yksin ei vain onnistu tuo puuhastelu, ei ainakaan pilvisellä säällä. Mitä nyt välillä käyn kukkia tuijottelemassa.

Julkaistu

Typeriä ”kesä”päiviä

Ikävä keli, mitään ei saa tehtyä, on tämäkin kesä!

Jälkikasvu oli tulossa muutamaksi yöksi kylään lomareissunsa päätteeksi, mutta muuttivat suunnitelmiaan ja suuntasivatkin pikavisiitin jälkeen jo kotiinsa. Lapset jo kotiinsakin kaipasivat. En tiedä säikytinkö heidät pois, kun kerroin, että meinataan pihalla puuhommia tehdä, eikä ole mitään takuuta siitä, että ruokaa olisi mitenkään säännöllisesti tarjolla. Kun meillä johonkin hommaan kiinni pääsee, saattaa ateriointi helpostikin siirtyä pitkällekin normiaikataulusta. Kelit ovat nyt kuitenkin olleet valitettavasti niin kurjia, ettei meillä suunnitelmista huolimatta juuri mitään tuolla pihalla saatu aikaan. Tosin ei näillä säillä olisi lastenkaan kiva ollut  täällä olla. Vaihtoehdot käytännössä olla ulkona sateessa itikoitten keskellä tai istua sisällä tuijottamassa ruutua. Uiminenkaan ei lapsille olisi ollut kivaa, veden lämpö laski nopeasti 22 asteesta sinne 17 asteeseen – ellei jopa sen allakin jo ole,  en ole pariin päivään tarkistanut. Sisällä näissä meidän neliöissä asuminen ja yöpyminen vaatii kaikilta aina sopeutumista, niin vierailta kuin vakioasukkailtakin. Mutta toivon, etteivät pahoittaneet mieltänsä, nuo rakkaat 💕

Myönnettävä on, ettei aiemmin keväällä mainostamistani ja innolla aloittamistani lukiomatikan ”opinnoistani” tullut mitään. Kun ei ole minkään valtakunnan muistijälkiä joistakin asioista, ei kerta kaikkiaan pysty ihan omin voimin asioita sisäistämään. Kyllähän tuon kurssin esittelystä olisi pitänyt tajuta, että mitään varsinaista opetusta ei ole, mutta silti oletin ja toivoin, että ”verkko-opetus” tarkoittaisi muutakin kuin nettisivujen omatoimista tutkimista tai kurssin Telegram-ryhmässä kysymistä. Tyypillistä minulle – innostun ja jätän kesken. Samoin kävi vuosia sitten filosofian opinnoille. Kyllästyin, kun erään esseen arvioinnin saamisessa kesti viikkotolkulla. En saanut aloitettua seuraavaa ennen edellisen arvosanaa ja kiukustuin sitten joutessani kokonaan.

Matikkaa muutenkin olen aikonut tässä kesän kuluessa silmäillä, ihan ilman tuota virallista opiskeluakin. Ihan pari vihkoakin olen sitä varten hankkinut ja pari kirjaa tuolla kaapissa kiltisti odottaa. Saa nähdä, jääkö tämäkin suunnitelman tasolle ja päätyvätkö vihkot lopulta johonkin muuhun käyttöön. Lieneekö tämä aikaansaamattomuus ja laiskuus ihan vain väsymystä vai onko korvienväli masentunut. En tosin tunne itseäni masentuneeksi. Aikaahan nyt olisi ollut tähänkin paneutua, kun ei tuolla pihalle itseään saa, mutta laiskotteluksi on vain mennyt.

Matkakorvaushakemuksen sentään sain tämän vuoden hoitoreissuilta viimeinkin väsättyä. Sekin on ollut olevinaan niin hankalaa. Kertaalleen sitä KELA:n täytettävälle lomakkeelle jo tein, mutta se laski niin kummallisia kuluja, etten tohtinut lähettää. Olisihan toki ollut hauska saada korvauksia kymmeniä tuhansia euroja, kuten tuo pdf minun laittamillani tiedoilla laski (tuossa kuvassa on tuulesta temmattuja summia). Veikkaan kuitenkin, ettei moinen olisi mennyt KELA:ssa läpi… En vain käsitä, mitä ihmettä tuossa teen väärin. OmaKelan sivujen kautta joka ikisen matkan meno- ja paluutietojen erillinen naputtelu etukäteen huimasi päätä, mutta osoittautuikin sitten loppujen lopuksi ihan kohtalaisen näppäräksi keinoksi noita ilmoitella. Eri asia sitten on se, mahtaako tämän vuoden aikana noista kuluista riittävästi tulla, että maksukatto täyttyisi. Toivottavasti ei tarvitse kovin paljon enää missään hoidoissa reissata. Sytot, säteet, labrat ja lääkärit on ihan selvä homma, mutta en tiedä, mahtaako sinne saada vaikkapa fyssarin käyntejä. Laitoin kuitenkin, tulkoot hakemaan minut kuulusteluihin, jos väärin perustein kuluja ilmoittelin.

Ehkä sairastaminen sitetnkin kannattaa?

Tässähän tämä päivä nyt sitten hurahtikin, käytännössä täysin turhanpäiväisten asioiden parissa. Askeltakaan en ole ulkona ottanut, potuttaa moinen 😡

Julkaistu

Kuningatar töissä ja reissussa

Edellisen kirjoittamiskerran jälkeen olen ehtinyt ”palata” töihin eli kävin neljä päivää käytännössä oleilemassa koululla. Yhtään varsinaista oppituntia tuohon ei mahtunut – mitenpä olisi voinutkaan mahtua, kun oppikirjat oli onneksi jo kerätty pois. Lähinnä metsästelin niitä kirjoja, joiden haltijat eivät siihen hyvämuistisimpien joukkoon tänä keväänä kuuluneet. Pari jutustelutuntia, käsityöpajan seurailua, pari tuntia ysinen läksiäisvalmistelujen seurailua ja sen tarkistelua, mahtavatko kaikki olla sentään koulun alueen sisäpuolella vai ovatko liuenneet kylille ja lopulta pari tuntia sitä juhlaa itseään. Omaa luokkaani kokonaisena en käytännössä nähnyt kuin todistuksia jakaessani, enkä juurikaan heidän kanssaan ehtinyt kuulumisia vaihtaa. Syksyllä sitten, muissa merkeissä kuin luokanopettajana.

Kaikki eivät minua ensivilkaisulla, eivätkä oikeastaan toisellakaan tunnistaneet. Eivät aikuiset, eivätkä oppilaat. Muuttuuhan se ulkonäkö tietenkin, kun entinen pitkä punaruskea tukka onkin yht’äkkiä lyhyt, harmaa kuontalo. No, puhuminen paljasti. Olin tosin kieltämättä yllättynyt siitä, että oikeasti olin joillekin tuntematon 😀 

Pari JOPO-luokan tyttöä pyyhälsi luokseni käytävällä erään välitunnin aikana kiljuen ”SIINÄHÄN SINÄ OLET!” Olivat askarrelleet minulle rannekorun 💖. Kertoivat jo miettineensä, mitä tekevät, jos eivät minua löydä ja olivat keksineet: ”Ajateltiin mennä vessakoppiin piiloon välkällä, niin kyllä sä silloin olisit tullut siihen oven taakse huutamaan!” Voi ihanat, niinhän minä varmaankin olisin tehnyt!

Rannekoru 💕

Sen huomasin noiden neljän työpäivän aikana, että muisti on kyllä järkyttävän kehno. Lienevätkö nämä kelvottomat korvienvälin älylaitteet nyt ne kuuluisat sytoaivot. Yksinkertaisiin hommiin meni vähintäänkin kaksinkertainen aika, koska en vain muistanut, mitä olin minnekin lähtenyt tekemään. Olisi syytä muistille jotain positiivista tapahtua kesän aikana, tai olen syksyllä pulassa. Järjettömän väsynytkin olin noiden päivien jälkeen. Ilmeisesti se elämä koulumaailmassa on kuitenkin jollain tavalla niin jatkuvaa varpaillaanoloa, että kroppa ja mieli sen sitten tuntee. 

Pääsiäisen jälkeen oli työterveysneuvottelu ja sen muistion perusteella ensi vuoden kuvioita työssä pitäisi virallisesti lyödä lukkoon. Asioista on kyllä sovittu, mutta häiritsee se, ettei tuota työterveyden muistiota ole ilmeisesti työnantajalle vieläkään toimitettu. Tai ainakaan minä en ole saanut tietoa, että ylipääpomo olisi minuun liittyviä päätöksiä nuijinut pöytään. Olisin niin halunnut tämän virallisesti selväksi ennen syksyä. Omakannassa kyllä nyt viikon verran näkynyt tieto siitä, että neuvoteltu on, mutta en kyllä minä ainakaan mitään muistiota ole nähnyt. Sen kyllä näin, että olen ”työkyvytön kaikkeen työhön ajalla 1.1.2022 – 30.6.2022.” Jaa. Toukokuun loppuun se sairausloma todistuksen mukaan oli. Tosin näin senkin, että kirurgi on kirjannut kantaan kirjoittaneensa minulle kaksi kuukautta sairauslomaa. Hmmm… sairauslomatodistuksessa oli kyllä heti kerralla seitsemän kuukautta. KELA:kin on ollut tuohon todistukseen tyytyväinen, samoin työnantaja. Oli miten oli, töihin menin.

Noihin muutamaan päivään lukuvuoden lopussa mahtuikin sitten järkyttävä määrä kaikenlaisten herkkujen syömistä. Oli ”terassikauden avajaiset” herkullisine vuohenjuusto-mansikka- ja homejuusto-oliivileipineen, ”perässähiihtokauden päättäjäiset” käsittämättömän maistuvine salaatteineen, piiraineen ja savukaloineen ja oppilaiden grillijuhlien rääppiäiset nakkimelonisiileineen. Tiesi vatsakin sitten sen, että on tullut syötyä yht’äkkiä tavalla, josta ei hyvää seuraa. Lauantaina olisi ollut aamulla jopa tarve toimittaa asioita, mutten uskaltanut, koska arvelin hyvinkin myöhästyväni töistä. Kun sitten pahvit olin jakanut, oppilaat päästetty kesälaitumille, luokka siivottu ja loppu opehuoneen väki lähtenyt jo koteihinsa tai poistunut ylioppilasjuhliin, uskalsin käydä työpaikan hotelli helpotuksessa huutamassa. Ei hyvännen aika, jotain tähän hommaan täytyy keksiä… jahka jaksan, pitänee lähestyä jälleen näitä paikallisen terveyskeskuksen virolaisia lääkäreitä. En heidän ammattitaitoaan epäile, vallan mainiosti ovat minua monesti hoitaneet ja onnistuneesti kokoonkin kursineet, mutta ainakin yhden kanssa oli jotenkin epämukavaa asioida, koska viestintä välillämme ei synkannut. 

Mahdoinkohan jo jossain vaiheessa mainita, että sain lopulta lähetteen fysioterapiaan, kun Hyviksen kautta avauduin siitä, että nyt on nilkka taas kuvattu ja ”on kalkki” (tietenkin, johan sitä on ollut vuosikausia), mutta ei se pelkkä röntgenkuva mitään näihin kipuihin auta. Oli hoitaja ottanut lääkäriin yhteyttä ja johan ilmestyi jatkohoitokäsky.  Niin kauan edellisestä tuollaisesta lähetteestä on, etten muistanut niitä käytettävän yksityisille mennessä. Varasin ensin ajan terveyskeskuksen fyssarille ja ihan hyviä ohjeita häneltä sain, mutta valkenihan minullekin hölmölle tuolla, että kannattaa se aika varata toisenlaisesta hoitopaikasta. No, varasin sitten ja tänään kävin ensimmäistä kertaa näpelöitävänä. Täytyy sanoa, että Vaajakosken kuntohoidon fysioterapeutti Juuso Kilpikoski ainakin osaa hommansa! Kintuistani löytyi niiden tietämieni kipukohtien lisäksi monenmoisia muitakin kiljahtelua aiheuttavia pisteitä. Ensimmäisen kerran elämässäni kantapäätäni myös pommitettiin ylipaineella. Lähinnä tuli mieleen iskuporakone. Kuulemma kalkkeutumiin tuolla voi vaikuttaa. Mieluusti annan hänen seuraavallakin kerralla koipeani tulittaa, vaikka kieltämättä se melkoisen kivulias toimenpide olikin. Oli muuten tämä terapeutti sitä mieltä, että polvistani huonompi, tämä syntymäpolvi, saattaisi hyvinkin vielä oieta hiukan paremmin, kuin se nyt oikeaa. Ja jos sen saisi suoremmaksi, se toki sekin vaikuttaisi kävelyyn ja sitä kautta tuohon kantapäähänkin. Loogista. Nyt pitää ruveta makoilemaan mahallaan pöydällä tai sängyn päällä ja antaa painovoiman vetää polven alapuolelta jalkaa kohti maata. Ensi viikolla uusiksi tuonne, katsotaan, saadaanko tästä akasta vielä kelvollinen.

Kirjoittamisinto on ollut tauolla kaikilta osin. En juurikaan ole naamakirjaankaan saanut mitään muistiin, vaikka pidänkin siitä, että se automaattisesti tasavuosin kertoilee, mitä on tullut menneessä elämässä tehtyä. Viikonloppuna poikkesimme pariksi yöksi Kajaaniin. Säät suosivat koko ajan, ihan pari hassua pisaraa taivaalta putosi ja nekin sellaiseen aikaan, kun olimme autossa siirtymässä paikasta A paikkaan B. Parasta tuolla reissulla oli poikkeaminen Sotkamossa oletettavasti Porttivaaran rinteillä. Oli jo alla reilun kolmensadan metrin nousu Rönkkövaaran rinnettä ties kuinka monen korkeuskäyrän ylitse. Täytyy myöntää, että epäilin voimieni riittämistä uuteen nousuun. Koska kuitenkin tuolla Porttivaaran rinteillä oli yksi niistä kohteista, joiden vuoksi olimme noille seuduille hakeutuneet (eli muovipurnukka, jota siis geokätköksikin kutsutaan), päätimme lähteä kokeilemaan jaksamista. Hiljaa hyvä tulee, ehtivät kaikenlaiset metsäkanalinnutkin poikasineen alta pois. Hyvähän tuonne oli ensimmäisen kilometrin verran nousta, varsin kelvollista koneuran pohjaa, lieneekö latu tuossa talvella. Sen kilometrin jälkeen piti sitten poiketa metsän puolelle etsimään polkua kaikenlaisten kivikoiden ja kallioiden keskeltä. Heti alkumatkasta menimme eri reittejä, yritimme leikkiä intiaania ja etsiä jälkiä siitä, että joku toinenkin on tästä joskus kulkenut. Hitaampi liikkuja minä olen ja piti joissakin kohdissa miettiä, kuinka tästä pääsen. Pari suurta mustaa lintuakin säikytin lentoon, en ehtinyt nähdä, olivatko teeriä vaiko metsoja. Karhuja eivät olleet, koska lensivät. Välillä laittelimme siipan kanssa viestillä  näyttökuvia kartasta, jotta tietäisi, mille seudulle toinen eksyy, jos eksyy. En minä järjettömän paljon hitaampi ollut ja yhtä matkaa sitten palasimme takaisin. Reilut kolme kilometriä tuolla tuli mitariin matkaa, aikaa kului 1½ tuntia. Mutta minä nautin! Kumma kyllä, tuolla eivät itikatkaan olleet haitaksi, vaikka muuten tuon viikonlopun aikana onnistuin tuon tukattoman niskani syöttämään niille oikein kunnolla. 

Sotkamon maisemissa.

Toinen mieleen jäänyt juttu reissulta oli Kivesvaaralta Paltamon puolelta näkyneet maisemat. Taivas näytti jo tummalta, mutta ei tuo sade päälle sitten tullut. Satoi vetensä muualla, onneksi.

Kivesjärvi Kivesvaaralta katsottuna.

Olihan tuolla monenlaista hienoa, yhtenä kohteena Jormuan ofioliitti. Ei se itsessään niin erikoisen näköinen ollut, lähinnä reikäjuustolta porausreikineen näytti, mutta tuo alkuperä – että  jostain Atlantin pohjasta jonnekin Kainuuseen! Ja miten kukaan on koskaan ymmärtänyt edes ruveta sitä tutkimaan tarkemmin ja pohtimaan, mistä se tuonne on pölähtänyt. Metsät tässä maassa ovat kiviä täynnä. En minä olisi osannut tuosta mitenkään erityisemmin kiinnostua.

Ofioliittikivi Jormuassa.

Monenlaisia muitakin maisemia ja  kiinnostavia paikkoja tuolla Kainuussa oli. Tässä pari kuvaa itselle muistiin, kun jäi tuonne naamakirjaan ne siis laittamatta. Seutukunnan kätköistä sen verran, että tuolla riittäisi ihmettelemistä pidemmäksi aikaa. Pääteiden varsille kylvetyistä PET-putkiloista emme piittaa, emmekä varsinaisesti mistään pulmatehtävistäkään, mutta sangen kekseliäitä toteutuksia tuolla on. Loppui tosin into niiden kanssa, oli ylitarjontaa aivopähkinöistä tai sitten vai aivan liikaa muita kätköilijöitä samaan aikaan pulmia ratkomassa. Joskus sitten hiljaisempaan aikaan uusiksi.

Oulujärvi Paltamon puolelta.

Jyrkän ruukilla Sonkajärvellä
Ruukilta tämäkin.
Paltaniemen kuvakirkko Kajaanissa ikkunan läpi kuvattuna.

Taivaskin heijastui kuvaan.
Niin. Olihan Kajaanissa toki linnakin. Pari kuvaa sieltäkin. Ja tässä yhteydessä muistan vasta mainita, etten itse ole milloinkaan reissuilla kaikkia kuvia ottanut. Siippa on syyllinen aina parhaimpiin.

Kuinkas muuten sitten voin? No, ihan ok kai. Hikoilu öisin on hillitympää, olen jopa nukkunut monena yönä sen kummemmin pyöriskelemättä. Rannekanava on pysynyt yölastan kanssa aisoissa, mutta muuten kättä kyllä pistelee ja ärsyttävästi kivistää välillä. Niskan asento tuohon vaikuttaa, fyssarille tästäkin jo puhuin. Neuvoi jotain ja laitettiin tehtävälistalle, jahka tuo koipi on ensin käsitelty. Onkohan tässä muuta tähän talven aiheeseen liittyvää… en minä muista. Ja väliäkö sillä. Perheen syövät toistaiseksi pois päiväjärjestyksestä, ei näitä jaksa nyt muistella.
Julkaistu

Kuinka helpolla olenkaan päässyt…

Viikon kuluttua olen jo palannut takaisin töihin, ellei tässä mitään yllättävää tapahdu. On vaikea tajuta, että yli seitsemän kuukautta syöpädiagnoosista tähän päivään on kulunut näin kevyesti. Sairauslomaahan minulle kirjoitettiin heti kättelyssä toukokuun loppuun saakka, enkä ole töihin halunnut tunkea kesken kaiken, vaikka käytännössä olisin vointini puolesta kauankin jo ollut töihin kykenevä. Sijaiselle on kuitenkin luvattu hommia toukokuun loppuun, joten minä lomailen.

Jollain omituisella tavalla olen kiitollinen tästä talvesta – ehkä jaksan tämän lepotauon myötä jäljellä olevat reilut neljä ennen eläkeiän koittamista lusittavaa vuotta edes hiukan viime vuosia helpommin.

Ja voi sitä, joka kehtaa tulla moittimaan minua siitä, että palaan töihin vain muutamaksi päiväksi ennen kesälomaa. Tai no, varsinainen kesälomahan alkaa virallisesti vasta kesäkuun puolivälissä, mutta lukukautta ehdin oppilaiden kanssa elellä neljä päivää. Enpä ehdoin tahdoin halua enää jatkaa pienemmällä palkalla elämistä, koska en ainakaan nyt sairausloman jatkoa tarvitse. Tiedän toki hyvin, että sijainen arvostaisi kesän palkkaa. Been there, done that, melko monta kertaa silloin opehommia aloitellessani olin samassa tilanteessa. Kesät aina korvauksilla. Joskus yli 30 vuotta sitten eräänä kesänä sijaistamani opettaja maksoi minulle omasta pussistaan työttömyyskorvauksen ja palkan välisen erotuksen. Sitä en muista, oliko kyse vain kesäkuun vai myös heinäkuun palkasta. Joka tapauksessa olin siitä kiitollinen ja edelleen elettään arvostan. Itse en noin jalomielinen ole, enkä olisi, vaikka taloudellinen tilanteeni olisi toisenlainen. Ja jos verottaja tästä menneestä episodista kiinnostuu, kiellän kaiken. Rikos tosin lienee jo vanhentunut.

Kieltämättä tämä on ollut varsin hyvä elämänvaihe syövän sairastamiseen, jos se joskus pitää sairastaa. Helpompaa työikäisenä on sairaalamaksut maksaa kuin eläkkeellä ollessa. 

Enää ei myöskään ole huolta pienistä lapsista, ei ole ollut tarvetta miettiä, jäävätkö lapset ilman äitiä liian varhain,

Ei myöskään ole ollut huolta siitä, saako niitä lapsia hoitojen vuoksi lainkaan.

En edes ollut raskaana sairastuessani (se juna jätti jo kauan sitten 😁). Heitäkin on, joiden onnellinen odotus onkin kääntynyt peloksi niin oman kuin syntymättömän vauvankin kuolemasta. Jos hoitoja ei heti aloiteta, onko peli menetetty – jos hoidot aloitetaan, miten se vauvaan vaikuttaa?

Selvisin pienellä osapoistolla, eikä mitään tarvetta korjausleikkaukselle. Tosin jo ennen leikkausta päätin, että mennään sitten vaikka yksirintaisena mieluummin, kuin leikellään maha- tai selkänahkoja ja kursitaan niistä jotain. Onhan niitä yksisarvisiakin kuulemma jossain.

Koko ajan olen jaksanut kohtuullisen hyvin tehdä kaikkea. Laskihan tuo hemoglobiini ja helposti uuvuin, mutta en minä täysin petipotilaana ole ollut missään vaiheessa. Kaikki muut veriarvot pysyivät koko ajan hyvänä.

Vaikka etukäteen hoitaja kertoi, että leikkauksen jälkeen haavassa on dreeni johtamassa ylimääräiset nesteet pussiin, ei tuota dreeniä minulle laitettukaan. Olen ilmeisesti niin kuiva tyyppi, etten kudosnesteitäkään onnistu tuottamaan. En siis joutunut myöskään kärsimään mistään dreenin aiheuttamista tulehduksista, enpä tosin muistakaan tulehduksista. Yhden kerran leikkauksen jälkeen kävin pientä kainalopattia arvuuttamassa, mutta tulimme terveyskeskuslääkärin kanssa yhdessä siihen tulokseen, etteipä se aiheuttanut toimenpiteitä.

Omaa diagnoosiani lueskelin viime viikolla. Että mikäs mulla siis nyt olikaan. Olivat näemmä arponeet alussa duktaalisen ja lobulaarisen välillä, duktaaliseen eli tiehytperäiseen päätyivät. Luki siinä myös sana invasiivinen ja sitä muistan ihan alkumetreillä hiukan säikähtäneeni. Toi mieleen invaasion ja ohimenevän hetken olin silloin varma, että minuun on siis hyökätty oikein kunnolla. Itse asiassa en tänä päivänäkään ole aivan varma, mitä tuo tarkoittaa. Jossain luki, että jos on invasiivinen rintasyöpä, kainalo tyhjennetään imusolmukkeista. Ei minulta sieltä taidettu viedä kuin neljä sellaista, niistä ei mitään löytynyt. Ei sitä kuitenkaan tyhjennetty. Näin ollen en siis ole joutunut kärsimään myöskään mistään imunesteiden kierto-ongelmista ja lymfaturvotuksesta. Ainakaan vielä.

Tämä meikäläisen nyt häädetty seuralainen oli her2-negatiivinen. Täysin en tuotakaan ymmärrä, jotenkin liittyy syöpäsolujen pinnan reseptorehin tai johonkin her2-geeniin ja niiden monistumiseen. Jos se olisi ollut positiivinen, siihen olisi täsmälääke. Minun täsmälääkkeeni liittyy hormonipositiiviseen. 100 % estrogeenipositiivinen ja likipitäen täysin progesteroninegatiivinen tämä oli, prosentteja en muista, mutta ei se luku suuri ollut. Jos tämän olen millään tasolla ymmärtänyt, se tarkoittanee sitä, että syöpäsoluissani on hormonireseptoreita, joihin naishormoni tykkää sitoutua ja siinä sitten yllyttää syöpäsolua kasvamaan. Siksi niitä hormoneja nyt sitten ajetaan alas näillä reilun kuukauden tähän mennessä syömilläni lääkkeillä. Enää 4 vuotta 11 kuukautta jäljellä!

Triplanegatiivinen en siis ole (hyvä niin, koska siihen ei täsmälääkkeitä liene), mutta ehkä olen käytännössä lähes tuplanegatiivinen?

Hienosti näitä hormoninhäätäjiä kutsutaan aromataasin estäjksi. Toistaiseksi ainoa näihin yhdistämäni haittavaikutus on julmettu, enimmäkseen öiseen aikaan innostuva hikoilu ja sitten kohta palelu. Hikoiluun en herää eli se ei häritse unta, mutta kun olen herännyt, tulee hiki. Ja minähän heräilen kaiken maailman kolotuksiin ja ties mihin. Sitten ei saa uudelleen unta, koska on hiki ja on kylmä. Tosin valitettavasti päiväaikaankin nykyisin pitää puljata vaatetta vähemmäksi ja kohta taas hihoja lisää. Tämä on yksi asia, mikä on hiusten lähdön lisäksi kyyneleen vieräyttänyt. Niin hyvin meni jo kymmenen vuotta hormonikorvauksella, ei mitään tällaisia ongelmia, mutta nyt kun ei korvauksia enää voi popsia, homma karkasi käsistä. Toki joku saattaa sormi pystyssä tulla sanomaan, että siitäpä tämä syöpäkin on peräisin, hormonikorvauksesta. Aivan, on mahdollista, että vaihdevuosihelpottajapillerithän ne ovat laittaneet pökköä pesään ja niistä tämä sairastumiseni johtuú. Ja voi olla, ettei johdu. Tätä on turha pohtia, koska kukaan ei tiedä asian perimmäistä laitaa. Enää niitä en voi syödä ja nyt sitten on tämä hikoiluriesa.

Toinen itkuhanojen avaaja on ollut kova vatsa. En käsitä, miksi en sitä saa toimimaan kunnolla, vaikka jätin hikoilun helpottamiseksi minulle määrätyt Venlaflaksinit pois. Näistä jossain tekstissä kerroinkin. Hikoilu on kuitenkin pienempi riesa kuin jatkuva itkukakka. Vettä juon jatkuvasti, kuituja syön – leivät on olleet enimmäkseen kokojyvää, juureksia, kasviksia, hedelmää menee enemmän kuin budjetti sallisi, luumuja, pellavansiemeniä, chiansiemeniä käytän jne., kolme viimeksi mainittua liotettuina. Nyt viime viikolla lähdimme muutamaksi päiväksi reissuun, koska oli mahdollista. Olipa todella mukava aloittaa matka sillä, että aamulla hotellilla ei ulostaminen onnistu, vaikka valtava tarve olisi. Istu siinä sitten ensin lentokenttäbussissa, kun ei oikein kovalla penkillä kärsisi istua, käy itkemässä Finnairin loungen pöntöllä ja tuskaile lentokoneessa. Matka ei onneksi ollut pitkä, vain Köpikseen poikettiin. (Ja ihan tiedoksi, että loungeja emme yleensä harrasta, mutta nyt oli mahdollisuus pisteillä ostaa business-liput ja sitä kautta sinne paremman väen joukkoon pääsimme. Opinpa senkin, että siellä saa syödä ja juoda just niin paljon kun tykkää, ilman että kukaan enää lisää rahan perään kyselee.) Ekalle päivälle perillä oli vielä täysi ”ohjelmakin”, joten samalla suolella oli mentävä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Laxoberonista elimistöni ei piitannut, ei myöskään Pegorionista.

Toisen matkapäivän aamuna aamupalan jälkeen oli pakko ottaa paskaa sarvista. Luultavasti koko hotelli kuuli sen taistelun. Ponnistaminen ei tuossa tilanteessa auttanut mitään, eikä ponnistamatta voinut olla. Naamakirjassa joku oli aiemmin neuvonut vanhan merimiesten konstin ja pakko oli ruveta kaivelemaan. Kävelin vessassa ympyrää, itkin, pyllistin, itkin, kaivelin ja kävelin taas. Eipä ollut helppoa hommaa, enkä tiedä kauanko tuolla hotellihuoneen vessassa kipuani huusin. Pahoittelen, että puoliso joutui kuuntelemaan. Sitä en pahoittele, että joku ehkä tämän lukee. Kukaanhan ei pakota teitä ketään tänne.

Lopulta elämä voitti ja samana päivänä poikkesin ostamassa apteekista omenan ja kanelin makuista psylliumia. Sillä nyt sitten kokeilen hommaa tasoitella. 

Jo ennen reissua tuota psylliumia googlailin ja sain kaverilta vinkin, että Virtasalmen Viljatuotteelta saa psylliumia isommissakin erissä ja edullisesti, ei tarvitse tyytyä apteekin kalliiseen Vi-Sibliniin vai mikä se nyt nimeltään on. Puuilossa on vielä edullisemmin, mutta hevosihmisenä tuo kaveri tiesi, että se on rakeina, ei kuorimurskeena. Hevosillehan se on tarkoitettukin, joten en ehkä pollejen appeeseen nyt kajoa. Mutta tanskantuliaisten loputtua siirtynen Virtasalmen Viljatuotteen asiakkaaksi. Ellen ole ennen sitä kuollut ummetukseen.
Kunhan tämä mahahomma tasoittuu, kokeilen vielä uudelleen venlaflaksinia. Jospa se edellinen totaaliumpi vain sattui muuten osumaan ajallisesti niiden tuplaamisen aikoihin. Tuli niitäkin rohtoja ostettua pari pakettia, eikä sielu antaisi periksi hukkaankaan heittää.

Apteekissa meinasi mennä hermot pari viikkoa sitten. Kyllähän minä sen ymmärrän, ettei reseptilääkkeitä apteekista rajoituksetta saa, mutta silti kummastuttaa. Tai pikemminkin ärsyttää tämä: Kun huhtikuun loppupuolella hain ensimmäisen pakettini uutta lääkettä, otin vain pienen määrän eli 30 kpl, koska halusin ensin makustella, mahtaako juuri tuon valmistajan rohdot minulle sopia vai pitäisikö ehkä seuraavaksi kokeilla jotain toista. Se vaihtoehtona tarjottu 100 kpl tuntui ensimmäiseksi ostokseksi turhan suurelta määrältä. Eipä noista mitään normaalista kolotuksista poikkeavaa ole siunaantunut, joten muutenkin apteekissa käydessäni olisin sitten ottanut sen 100 kpl. Eivät myyneet, koska oli vielä puolet aiempiakin jäljellä. Voisin vannoa kuulleeni, että 13.5. voin hakea lisää.

Tuolloin 13.5. sitten apteekkiin jälleen ajelin, koska liikkeellä olin. Eivät edelleenkään myyneett, se päivämäärä olikin 16.5.
Mikä logiikka siinä on, että olisin silloin alunperin kenenkään kyseenalaistamatta saanut ne 100 kpl, mutta nyt, kun minulla oli vielä 10 tablettia niistä saamistani kolmestakymmenestä jäljellä, minulle ei lisää myyty? Ihanhan sitä rupeaa sellaistakin miettimään, ovatko nämä kovinkin haluttua kamaa katukaupassa? Vetääkö jengi torin kulmilla letrozoleja eli kannattaako ruveta katukauppiaaksi?
 
Eräässä FB-ryhmässä aiheesta avaduin ja viisastuin: Jos ottaa kerralla kuukauden lääkkeet, saa lisää hakea vasta viikkoa ennen lääkkeen loppumista. 2kk lääkkeiden kanssa saa hakea 2 viikkoa ennen ja 3kk lääkkeiden kanssa 3 viikkoa ennen. Tuonkaan logiikasta en saa kiinni. Miksei kaikissa sitten se sama viikko? Siinäkin minua FB:ssä neuvottiin, että ilman KELA-korvausta minun olisi ne pitänyt saada, olisin sitten vain hakenut korvaukset itse KELA:lta. No, enpä tiennyt, eikä tuota vaihtoehtoa apteekissa edes mainittu. Tuskin olisin tosin tähän tarttunutkaan.
Ja senkin opin, että Kelalta tulee apteekille sanktioita jos myyvät päivääkin liian aikasin.
Mutta edelleenkin: 100 kpl olisin alunperinkin saanut, nyt en saanut edes kolmeakymmentä, koska kymmenen on edelllisistä jäljellä. Sitten loppukesällä kuitenkin saan taas 100 kpl, vaikka on vielä 21 tablettia jäljellä. Miksi tämä systeemi on tällainen?

Tuolla ryhmässä tätä kuviota siis kärttyilin. Ärsyttävää, kun ei osaa selittää asiaansa niin täydellisesti, että kaikki tajuaisivat heti, mikä mun pointti on. Sitten joutuu jankkaamaan ja kommentoimaan oman kirjoituksensa kommentteja ja kertomaan, että joo, sun pointtis on oikea, mutta en minä tuota tarkoittanut. Sitten tulee sellainen olo, etten ikinä enää kirjoita mitään, kun joku jaksaa vääntää ja on sinänsä oikeassa siinä asiassa, mistä puhuu, mutta ei ole pätkääkään tajunnut, mitä minä olen tarkoittanut.

Niin, reissussa käytiin. Hassua, etten tuolla isossa kaupungissa, täysissä metroissa tai ruokapaikoissa pätkääkään piitannut mistään koronasta, enkä jaksanut yrittää maskia käyttää kuin menomatkalla, vaikka täällä kotona tuntuu edelleen epämukavalta mennä kauppaan ilman maskia. Viime aikoina on tosin ollut pakko olla jo maskitta, koska noiden jatkuvien hikipuuskien kanssa en pysty maskin kanssa olemaan. Joka tapauksessa pakko välillä ainakin vilvoitella. Jospa sitten töissä ehkä vielä…hiukkasen nuo FFP2-maskit käyttäjäänsäkn kuitenkin suojaavat. Ettei sitten kesäksi oppilailta enää mitään räkätautia tai mahatautia tulisi saaneeksi. Tosin onhan tässä vielä mahdollista, että Tanskan-tuliaisena onkin jo valmiiksi korona. Tai apinarokko. Mutta mahtuuhan maailmaan tauteja, ei kaikkea voi välttää.

Kierreltiin ja käveltiin, 13-14km/päivä. Taidettakin nähtiin.

Mitään kummallista ei tapahtunut, mutta kiva reissu oli!

Ennen matkaa meinasin muuten ostaa ripsivärin. Heitin edelliset, varmaan ainakin 10 vuotta vanhat ripsarit joskus joitakin vuosia sitten pois ja ajattelin, että pitäisiköhän opetella uusiksi edes joskus jotain tuollaista käyttämään. Kaupassa huomasin, etten tajunnut nykyripsareista juuri mitään, kaikkea kummallista oli tarjolla, mutta en löytänyt sellaista vanhaa tutun näköistä, jossa olisi vain kerrottu, että ruskea on ja kestää kevyen itkun, mutta voi pestä vedellä pois. Toisaalta, mitäpä sillä tekisinkään. Kaupassa nimittäin tajusin, ettei minulla oikeastaan taida olla ripsiäkään kuin nimeksi 😂.

Tukka on jo sen verran kasvanut, ettei vieras ihminen huomaisi sen millään tavalla olevan erityisen outo. Pidän sen väristä, voi, kunpa pysyisikin tuollaisena harmaana! Ja olen tykästynyt lyhyeen malliin nyt. En saata kuvitella, kuin entisen pitkän ja paksun tukan kanssa edes selviäisin tässä kuumassa maailmassa!

Sen huomaan, ettei muisti toimi edes siihen malliin, kuin se toimi ennen sytoja. Kaikenlaista unohtuu, esim. oma henkilötunnus teetti töitä (enpä muista, joko tästä mainitsinkin). Kaupassa tänään katsoin vielä ennen kassaa ostoslistaa ja totesin, että tulitikkupuntti vielä pitää kassalta pyytää. Enpä muistanut, kuten en myöskään muistanut jättää perässä vedettävää muovikoria sinne kassan toiselle puolelle. Sen olin joutunut ottamaan, koska en ollut muistanut ottaa kärrykolikkoa, enkä palauttaa autoon kärrypolettia.

Viimeisen syton jäljiltä kämmenselän suoni pullottaa vieläkin. Sepä taitaakin olla viimeisiä näkyviä merkkejä siitä, että talvella tapahtui jotain. Arpea ei lasketa.

Seuraavan tekstin kirjoitan vasta sitten, kun saan uuden läppärin. Se on jo tilattu. Loppui viimein minultakin tahto ymmärtää tätä nykyistä konetta. Yllättävän paljon tarvitsee kirjaimia tuolta QWERTY-riviltä. Ja juuri ne eivät yleensä tahdo kirjoittautua tai sitten tulevat moninkertaisena. Kun 50 kertaa painanut -kirjainta ja heti perään 30 kertaa n-kirjainta saadakseen aikaan kaksikirjaimisen sanan, ei voi kehuskella millään kirjoitusnopeudella. 
Julkaistu

Katoavatko ihmiset?

Moni noissa netin vertaistukiryhmissä kertoo, että syöpädiagnoosin jälkeen ystävät ovat olleet hiljaa. Vasta kaiken oltua ohi ja kun on näyttää terveen paperit, kaverit ovat palanneet normaaliin entiseen, jos ovat. Itselläni ei tällaisesta juurikaan kokemusta ole, mutta se johtunee enemmänkin siitä, ettei minulla normaalistikaan ole ollut kovin montaa sellaista kaveria, jotka oma-aloitteisesti yhteyksiä pitäisivät. Naamakirjatykkäyksiin ja satunnaisiin kommentteihin se yleensä on rajoittunut harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. En ole itsekään ahkera yhteydenpitäjä, en kehtaa kellekään soitella. Olen tästä tainnut joskus jo avautuakin ja huonoa itsetuntoani syytellä. ”Kukapa minusta kiinnostunut olisi ja kuitenkin väärään aikaan soittaisin, joten en soita ollenkaan”. Ja vaikka tämän blogin yksi tarkoitus onkin ollut, että kiinnostuneet saavat uteliaisuutensa tyydytettyä sen kummemin kyselemättä, eikä minun tarvitse erikseen kertoilla mitä kuuluu, täytyy myöntää, että jollain tasolla olen kyllä yllättynyt siitä, kuinka harva loppujen lopuksi on viimeisen puolen vuoden aikana kuulumisia kysellyt tai mitään muutenkaan tähän ”suurimpaan asiaan” eli sairastumiseeni kommentoinut. Kiitos teille muutamille, joilla olen sentään ollut edes joskus mielessä, vaikka en näkökenttäänne olekaan tunkeutunut! Kyllä se tällaista puolierakkoluonnettakin on ilahduttanut, kun välillä joku on muistanut olemassaoloni. Enpä tosin itsekään milloinkaan kenellekään soittele, viestejäkin harvakseltaan lähettelen, joten miksi muiden pitäisi toimia toisin minun, pelkän yhden epäkuntoisen tuttavan vuoksi?

Eilen kuulin pätkän radio-ohjelmasta (taisi olla kyseessä Vammaiskultti-sarjan  osa ”Mikä vammaisuudessa hävettää?”, julkaistu 30.3.2022), jossa pari ihmistä keskusteli siitä, miksi ihmisten on vaikea kohdata vaikkapa vammainen tai päihdeongelmainen ihminen. En ehtinyt juurikaan heidän kommenttejaan mieleeni painaa, kun jäin miettimään asiaa. Häpeästä muistan heidän puhuneen, mutta kuka häpesi, mitä ja miksi, meni ohi korvien. Pitänee kuunnella tuo jakso kokonaan, vajaan tunninhan se vain kestää. Omaa neuvottomuuttaan he eivät kuitenkaan ainakaan tuossa kuulemassani pätkässä hävenneet, sitä nimittäin odotin heidän käsittelevän. Minusta tuntuu siltä, että suurin syy tuohon kohtaamisvaikeuteen on nimenomaan se, että ihminen on epävarma siitä, kuinka hänen tulisi puhua ja käyttäytyä, mitä on sopivaa sanoa ja kysyä. Pelätään, että ei osata keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka leimautuu jonkin otsikon alle. Toisista näkee päälle päin, että kaikki asiat eivät ole sellaisissa perustoivotuissa rajoissa. Vamma saattaa näkyä, päihdeongelma voi olla akuutisti vallalla. Toisten kohdalla kukaan ei tietäisi mitään vammasta tai sairaudesta, elleivät olisi itse asiaa esille tuoneet tai ellei se joskus aiemmin olisi jossain tilanteessa paljastunut. Mielenterveyden ongelmat koskettavat monia, mutta jos ei mitään romahdusta ole julkisesti tapahtunut, harvoin niistäkään ulkopuoliset tietävät, ennen kuin jotain tapahtuu tai asianomainen itse kertoo. Alkoholismin kanssa sama homma. Jos sinulla ei tiedetä olleen ongelmia viinan kanssa, etkä esim. kerro käyväsi AA-kokouksissa, kenenkään ei tarvitse miettiä, voiko sinulle kertoa vaikkapa kotiviinin teosta tai omista kännitoilailuistaan. Ehkä tuo joidenkin kokema ystävien kaikkoaminen syöpädiagnoosin jälkeen liittyy tähän samaan neuvottomuuden tunteeseen: Syöpäpotilaan kanssa voi rauhassa keskustella ja vitsailla mistä vain ainakin niin kauan, kunnes hänen tietää olevan syöpäpotilas.Tilanne muuttuu heti, kun toinen syövästään kertoo. Mitä hänelle pitää sanoa? Pitääkö pahoitella? Pitääkö kannustaa (”Kyllä sinä siitä selviät!), vaikka totuus on, että kaikki eivät selviä. Pitääkö ensin tietää, millainen syöpä on kyseessä, ennen kuin uskaltaa mitään sanoa? Pitääkö välttää omista vaivoistaan ja huolistaan puhumista, koska tuolla toisella on syöpä? Voiko kuolemasta puhua, koska tuolla toisella on syöpä? Saako nauraa typerille jutuille (tyyliin :”Kas vain”, sanoi kasvain ja kasvoi vain. Tai se Pizza-Buffan mainos: ”Pienet syövät pikkurahalla!”)) Keskustelukenttä on avoimempi, kun ei tarvitse pohtia, mitkä aiheet kenenkin kanssa ehkä saattaisivat olla hankalia. 

Joku netissä harmitteli sitä, että ihmiset niin usein rupeavat kertomaan muista syöpään sairastuneista ja siitäkin, kuinka ”sekin sitten syöpään kuoli”. Minä ymmärrän hyvin sen, jos tuo kertominen liittyy kertojan omien pelkojen tai läheisen kuolemasta johtuvat tuskan purkamiseen, mutta en sitä, jos kerrotaan hiukan vain niin kuin juoruilumielessä toisten ihmisten sairauksista. Jos joku saa siitä itselleen lohtua, että vaikkapa minun kanssani omasta tai läheisensä syövästä ja kuolemisen mahdollisuudesta puhuu, olen mielelläni käytettävissä. Ei tuota puheenaihetta tarvitse vältellä, en minä ainakaan säiky tai ahdistu. Mutta jos joku keskustelussa ikään kuin ”nokittaa” tietämillään tuttavien syövillä ja syöpään kuolleilla ilman sen kummempaa ajatusten purkua, mennään täysin tarpeettoman juoruilun puolelle.

Vai pelkäävätkö ihmiset, että kohdatessaan vaikkapa nyt sitten tällaisen syöpään sekaantuneen heidän on sitten pakko ainakin hiukan jutella myös siitä syövästä? Ettei voi vaikkapa pyytää jotain työkalua lainaksi joutumatta ensin keskustelemaan toisen voinnista, vaikkei yhtään juuri sillä hetkellä jaksaisi moista. 

Entä katoavatko ihmiset oikeasti? Jospa sairastumisen jälkeen nämä ystäväkatoa kokeneet ihmiset ovatkin vain odottaneet enemmän yhteydenottoja kuin normaalisti tai ovat muuten itse jotenkin herkemmällä tunnolla ja tarkkailevat sitä, mitä toiset tekevät? Sairauslomallahan on aikaa kaikenlaista pohtia, mutta niillä kaikilla muilla ihmisillä se oma arki jatkaa ihan sitä samaa tahtia kun aina ennenkin. Ehkä he, joilla on ollut vilkas livesosiaalielämä, kokevat hylätyksi joutumisen tunteita enemmän, koska ihan käytännön syistä kaiken maailman leikkausten, hoitojen ja huonojen olojen vuoksi ne livetapaamiset jäävät vähiin, vaikka muu kaveriporukka edelleen niitä jatkaa? En tiedä, kunhan joutessani mietin.

Eikös tihkusateinen sää ole riittävän hyvä syy ottaa pienet päiväunet pitkästä aikaa? Harvoin toukokuisena arkipäivänä normielämässä moiseen pystyy, mutta nyt sellainenkin ylellisyys on vielä mahdollista. Hyödynnän tilaisuuden, niin hyödyntää pihan sinivuokkokin.

Julkaistu

Terve, kunnes toisin todistetaan!

Meinasin poiketa kaupungissa hetken tuijottamassa muita ihmisiä, mutta ei tuo kylmä keli innosta. Takassakin tuli, juuri tuosta edellä mainitusta syystä. Äitienpäivä on sujunut rauhaisaan tahtiin. Siippa lähti töihin jo aamutuimaan ja palaa joskus yöllä. Tarkoitus minulla oli nousta ajoissa ja edes hiukan käydä haravoimassa, mutta vedinpä peiton korviini ja jatkoin unia. Sen verran katonaisia öitä tupannut olemaan taas viime yöt. Yölasta tehoaa merkillisen hyvin rannekanavaoireisiin, mutta se turkales on niin paksua materiaalia, että se hiottaa hurjasti. Sen keksin, että jos oikealla kyljellä nukkuu kämmen ylöspäin, voi sellaisella jäykällä tyynyllä hyvin pitää ranteen ja sormet suorana. Helpompi sen tyynyn alle on viileää ilmaa päästää kun irrotella ensin kolme tarranauhaa, että saa tuon pois. Tosin ei se koko yötä toimi, koska kylkeä kuitenkin joutuu kääntämään. Ristiriita tosin siinä, että sormia ja varpaita paleltaa muutenkin, silloinkin, kun muu kroppa hikoilee, joten niitä ei tarvitsisi viilennellä, muuta osaa kättä sitäkin enemmän. Eikös sekin ole oire jostain, ääreisverenkierron häiriö siis 🤔?

Sain muuten postissa lähetteen ”fysioterapeuttiseen hoitoon”! Olisihan tuo terveyskeskuslääkäri voinut sen ihan jo alunperinkin kirjoittaa, mutta hauskaa, että sentään nyt. Yhteensä 10-15 kertaa, á 60 minuuttia. Onpa kiva! Ensimmäistä kertaa lähestyin terveydenhoitoa Hyvis-palvelun kautta viestillä ja siellähän joku napakka hoitaja oli ottanut asiakseen homman hoitaa. Olin ehkä hiukan kärtty ja pettynyt saamaani hoitoon (lue: hoitamattomuuteen) ja sen kirjoitin. Minun on muutenkin niin paljon helpompi asioida kirjallisesti kuin soitella mihinkään. No, toivottavasti siitä on myös sitten jotain apua. Johan syksystä 2016 saakka olen tuota samaa kantapäätä valitellut muutamallekn eri tohtorille.

Tämän syövän suhteen katson nyt olevani terve, kunnes toisin todistetaan. Jos lääkärit eivät ole nähneet tarpeelliseksi kuvata mitään enempää, silloin ei ole mitään syytä minunkaan pohtia asiaa enempää. Hiukan tuo sädetetty rinta välillä tuntuu kovalta ja joiltain osin muutenkin ikävältä, mutta kuulunee asiaan. Kesällä seuraavat labrat ja loppusyksystä mammo ja ultra. Siihen tähtään. 

Koska noista letrozoleista ei ainakaan toistaiseksi ole minulle mitään normaalielämää kummempaa vaivaa tullut, meinasin hakea samalla vaivalla toisen paketin, kun kuitenkin olin apteekkiin menossa. Innostuin siivoamaan lääkekaapin vanhentuneista lääkkeistä ja viimeinkin muistin myös sytojen aikaan kertyneet Pelgraz-ruiskut viedä. Opin tuolla reissulla kaksi asiaa: 1) Minulle olisi kyllä silloin ensimmäisellä lääkkeenostokerralla myyty sujuvasti myös 100 tabletin paketti, mutta otin 30 tablettia, koska halusin ensin testata. Nyt en saanut mitään, koska edellisiä oli vielä jäljellä lähes 20 kpl. Okei. Ymmärränhän minä, että ei reseptilääkkeitä noin vain varastoon haeta, mutta en oikeastaan silti ymmärrä. 2) Ei riitä, että käytetyt ruiskut palautetaan sellaisenaan, vaikka niissä on automaatinen neulansuojus. Pitäisi laittaa vielä pahvilaatikkoon tms. Lasipullojakaan ei siinä samassa pussissa passaisi palautella. Minua katsottiin silmälasien yli ja opettavaisesti huokailtiin. Otti tuo apteekkihenkilö palautukseni kuitenkin vastaan. Paremminhan tämä tavallaan meni kuin 11 vuotta sitten, kun äidiltä jääneitä lääkkeitä palauttelin. Tuttu ihminen otti ne vastaan ja lähetti perässä viestin, naureskellen kiitteli: Samassa pussissa oli kuulemma ollut joku jouluinen seinävaate, arveli hän sitä lahjaksi tai jotain. Sattuuhan sitä 😁

Kylmästä ilmasta huolimatta sain sentään itseni tänäänkin lenkille. Parina kertana olen ottanut tavoitteeksi kävellä 8 km ja olen sen onnistunut tekemään. Toki on helppo onnistua, jos kävelee neljän kilometrin päähän kotoa, eikä ole paluukyytiä tiedossa. Joukkoliikenteen mahdollisuuksilla täällä meillä ei juuri levennellä. Sai jopa itseni järveen (vesi jo + 5 C° 😄) tuon tepastelun jälkeen, vaikka ei enää oma kroppa kovin viilennyksen tarpeessa ollutkaan siinä vaiheessa, kun olin ensin koipia venytellyt ja jonkin aikaa ihmetellyt oravanpoikien seinäkiipeilyharjoituksia. Ei ole raivokas punkkibassojen soittaminen estänyt pesueen syntymistä. Ovat ressut tietenkin olleet jo tässä maailmassa silloin, kun ensimmäisen kerran ääniä tuolta katon tuntumasta kuulimme ja rupesimme Sex Pistolsia huudattamaan. Eilen yksi onneton poikanen teki kuistilla kaikkensa, että olisi päässyt takaisin katolle. Putoili pää edellä seinältä vähän väliä ja illalla sille jotain apuja yritin viritellä. Tänään niitä rääpäleitä oli jo kaksi ja vuoron perään kopsahtelivat niin seinältä kuin avuksi laittamaltani rimanpätkältä. Se oli liian lyhyt, ei riittänyt ponnistusvoima loppuja senttejä kurreparalla, vaan voltilla tuli maan kamaralle. Oli pakko hakea pidempi rima ja viritellä se. Kerran vielä seinältä toinen heittäytyi, ennen kuin toinen huomasi tuon ja kävi ainakin katsastamassa, pääsisikö sen avulla pesään lämpimään. Tiedä häntä, onnistuivatko, mutta oli pakko yrittää niitä auttaa.

Muutakin seurattavaa pihalla on – molemmissa linnunpöntöissä on ollut trafiikkia. Toisessa kirjosieppo, toisessa lienee sinitiainen. Kesä kaikesta päätellen lähestyy, vaikka vielä viimeisiä lumia tuossa etupihalla lojuu sulamassa. Ennen kesää on edessä vielä muutaman päivän työrupeamakin. Tässä vaiheessa töihin paluu tuntuu jopa ihan kivaltakin, tosin eipä tuota muutaman päivän pyrähdystä oikein kehtaa töihin palaamiseksi nimittää. Toiset ovat rehkineet siellä koko talven ja odottavat ansaittua lomaa, minä olen lomaillut viimeiset puoli vuotta. Joka tapauksessa olen huomannut innolla jo ensi lukuvuotta suunnittelevani, vaikkei sen kuvioista mitään virallista tietoa vielä olekaan.

Ennen tämän sairausloman loppua on aikomus vielä muutaman päivän reissu maan rajojen ulkopuolelle tehdä. Kotimaassa vapun seudulla hiukan ajelimme, lähinnä tuolla Seinäjoki – Vaasa – Kokkola -tienoolla. Oli mukavaa vaihteeksi irrottautua. Toivotaan, että toteutuu tuo seuraavakin suunnitelma, eikä maailma kesken kaiken posahda tai joku tauti iske.

Maailman menoa usein ihmettelen, suurempia ja pienempiä kuvoita. Kuinka kukaan voi olla niin pihalla kuin Putin? Kuinka ihmiset selvävät niistä kärsimyksistä, joita sota heille on aiheuttanut? Miksi tämä eurooppalainen katastrofi koskettaa ihmisiä enemmän kuin vaikkapa Syyrian, Afganistanin tai jonkun Afrikan maan ihmisten hätä? Ja näitä syöpätarinoita sattuneesta syystä nyt seuranneena: Miksi niin paljon nuoriakin naisia, pienten lasten äitejä, sairastuu rintasyöpään?

No niin. Nyt joudan tästä nukkumaan. Aamugreippi jo odottaa pöydällä. On ollut ilo saada pitkästä aikaa sitä syödä.

Julkaistu

Meni se tämäkin talvi!

Vähiin käy, ennen kuin loppuu! Huomenna ohjelmassa viimeinen käynti Novassa näiden hoitojen nimissä. Tämän viikon käynnit ovat jo hiukan tökkineet, koska paljon mieluummin kääntäisin vielä kylkeä siinä vaiheessa, kun kello soi. Ehkä ylihuomenna sitten…

Yllättäen en ole kuin kerran myöhästynyt annetusta ajasta. Silloinkaan ei ollut kyse siitä, ettenkö olisi muistanut, mihin aikaan juuri sinä päivänä oli tarkoitus olla paikalla, vaan siitä, etten muistanut, mihin aikaan pitää kotoa lähteä, mikäli aikoo olla tiettyyn aikaa perillä. Silloin, kun aika oli klo 8.30, tapasin lähteä kotoa varttia vaille kahdeksan. Nokkelasti laskeskelin, että kun aika on klo 9.00, voin lähteä varttia vaille yhdeksän. Oli veikeä tunne tajuta hiukan puolen jälkeen, että pitäisi olla Novassa suunnilleen vartin päästä ilmoittautumassa. En sitten lopulta kovin monta minuuttia myöhästynyt. Kiltisti matkalta jopa soitin säteelle, etteivät suotta siellä odottele. Ehkä hieman tuli ajettua ylinopeutta. Pahoittelen, enkä tunnusta tätä tunnustaneeni, mikäli virkavalta asiasta jostain syystä kyselisi.

Nukkuminen on ollut viime viikot sangen satunnaista. Hiki, palelu ja sormien puutuminen taistelevat paikasta ykkösherättäjinä. Mahdoinkohan jo mainita jotain siitä, että tuon yöhikoilun hillitsemiseksi määrätty Venlaflaxin ei yli kuukauden kokeilun jälkeen vaikuttanut toivotusti. Nostin sitten päiväannoksen kahteen, mutta viikko tuolla suuremmalla annoksella nostatti mahan barrikadeille. Se ei suvainnut moista rohtoa laisinkaan, vaan ryhtyi betonitehtaaksi annoksen tuplaamisen myötä. Muutenkin aina kovaa hommaa tuo vessassa käynti, joten palasin viikoksi takaisin yhteen ja sitten pääsiäisen tienoilla lopetin mokomat kapselit kokonaan. Nyt sitten yllättäen muutama yö onkin mennyt ihan hikoilematta 😁! Rannekanava sen sijaan on päättänyt vetää oikein isolleen nämä puutumiset. Vasta eilen sain aikaiseksi marssia apuvälinepalveluun kyselemään yölastaa. Sellaisen sain ja aamulla, täysin puutumattoman yön jälkeen, totesin, että fiksumpi olisi jo silloin moisen kapineen hankkinut, kun työterveyslääkäri vuosia sitten kertoi joidenkin saavan helpotuksen lastan avulla. Minä en siihen fiksumpien joukkoon näemmä kuulu. Yksi yö nyt kuitenkin vasta takana tuon kanssa. Kunhan kesähelteet alkavat, ei se varmasti mukava tule olemaan, mutta jospa sen kanssa pari kuukautta pärjäisi. Ikuiseksihan tuotakaan ei ole tarkoitettu. Jos nämä jatkuvat ranteen venyttelyt, kääntelyt ja sormien koukistelut ynnä tuo yölasta eivät lopulta vaivaa vie mennessään, rupean vaatimaan leikkausta. Toiseenhan se vajaa parikymmentä vuotta sitten auttoi. Tämäkin käsi silloin tutkittiin ja se koneenkäyttäjätyyppi sanoi ENMG.n perusteella hermoratojen olevan sen verran pinteessä, ettei uutta tukimusta tarvita, jos tämänkin leikkauttamiseen päädyn. Veikkaan kyllä, etteivät noita tuloksia tarpeeksi tuoreina pidä. Sitä paitsi työterveyslääkärihän vuosi sitten hymähti ja sanoi, ettei Keski-Suomessa rannekanavia leikellä enää nykyisin, joten…

Mukavaa on se, että selvästikin voimia on enemmän kuin sytojen aikaan. Enää ei aivan heti uuvu, jos raitilla sattuu olemaan ylämäki. Ongelmia aiheuttaa pikemminkin tuo pirskatin kantapää, jota olen vaihteeksi käynyt terveyskeskuksessa näyttämässä. Kuvat siitä otettiin ja odottelen nyt, mahtaako jonain päivänä ilmestyä kantaan radiologin lausunto vai pitääkö sitä käydä kyselemässä. Lääkärihän ei ollut aikeissa itse asiaan enää puuttua, totesi vain, että ”sittenhän sinä näet, onko kalkki”. Niin, tiedän, että ”on kalkki”, se minulle on kerrottu jo vuosia sitten. Hauskojahan nämä tällaiset sarvikuvat ovat, mutta kaipaisin sitä, että tuohon jalkaan ei koskisi koko ajan ja että pystyisin ylämäkeenkin sillä menemään. Lienee toiveajattelua moinen.

”Joka tytöllä on sarvet kantapäissä…”

Mukavaa on sekin, että kevät ilmeisesti viimeinkin on tuloillaan. Kyllä sen itsestään huomaa, että kivempi on liikkua metsässä, jossa ei enää ole järjettömästi lunta. Pitkästä aikaa ajelimme yhden päiväreissunkin tuolla Savon kätköjen perässä. Talven aikana on tullut harrastettua liian paljon tilastokätköilyä ja noita paikkakunnan sähkökoppeja on käyty tuijottelemassa kyllästymiseen saakka, jotta saisi kalenteriin oikean sortin löydön oikealle päivälle. Ilman tätä sairastumistani meillä ei olisi ollut tänä talvena mitään mahdollisuuksia tuota kalenteriurakkaa saada tehtyä, mutta nyt se on hoideltu. Jälleen yhdellä kätkötyypillä kalenteri täynnä. Ja myönnettävä on, ettei ilman noita sähkökaappikätköjä emme varmaankaan tänä talvena oli vapaasta ajasta huolimatta hommaa hoitaneet. ”Pakko” ei kuitenkaan enää ole lähteä sellaiselle kätkölle, mikä ei varsinaisesti kiinnosta. Sitäkin ihanammalta tuntui, kun tuolla Savon reissulla näki pitkästä aikaa upeita kiviä ja sai mönkiä jonkun muovipurkin perässä hankalaan paikkaa kivikasan keskelle.

Pieni on ihminen, vaikka vaaka muuta väittääkin.

Lauantai-iltana aloitin ne etukäteen ”pelkäämäni” Letrozolit. Tableteista nyt popsittu 3/1826 laskettuna viiden vuoden kuurilla ja karkauspäivä huomioon ottaen. Ihanhan tämä on loppusuoralla, sellaiset 0,16 ‰ hommasta hoidettu. Toistaiseksi en ole huomannut mitään niistä haittavaikutuksista, joilla valmistaja uhkailee, vaikka minulla useita niistä onkin. En pidä haittavaikutuksena sellaista, mikä on jo omasta takaa, kuten esim. yöhikoilu, ummetus, rannekanavan oireilu, lihas- ja nivelkivut, väsymys, unettomuus, huimaus, painon nousu… Tosin tuo huimaus tai miten kummassa sitä kuvaisikaan, on uusi juttu, mutta alkanut kuitenkin jo ennen letrojen aloittamista. Sellainen hassu fiilis, ihan kuin maailma liikkuisi hitaammin kuin pää tai niin kuin kuvia mun päälle näytettäisiin sellaiselta vanhalta kaitafilmiltä, jossa ei niitä ruutuja ole yhtä tiuhassa kun nykyelokuvissa. Säriseekin välillä kuin joku vanha sähkölaite. Ei tämä jatkuvaa ole, eikä aiheuta huonoa oloa, mutta kummallista se kieltämättä on. Joskus jokunen vuosi sitten oli jotain samanlaista muutamana päivänä ja muistaakseni työpäivän kesken taisin terveyskeskuksessakin silloin poiketa tuijotettavana. Eivät tainneet siitä sen kummempaa sanoa. Verenpaineita olen mittaillut, näyttävät olevan ok. Yläpaine ei ole alle satasen painunut näillä mittauskerroilla.

Yksi haittavaikutus letroista kyllä on jo varmasti tullut: Ilmoittauduin Helsingin avoimeen yliopistoon kertaamaan lukion matematiikkaa. Toisaalta ehkä tarvitsen nimenomaan matikan kertausta, koska en tuota kelloakaan tunne ja osaa menemisiäni oikein ajoittaa. Hiukan olen huolissani siitäkin, osasinko nuo promillet oikein laskea. Ovatkohan muut viime vuosituhannella lukionsa käyneet tajunneet, kuinka tärkeä tämä kurssi heillekin olisi?

Määrittele ”tovi”. Onko 42 vuotta sellainen?

Sytojen loppumisesta on nyt aikaa kulunut kuusi viikkoa. Tukka on mukavan harmaa, tosin jostain kulmasta katsoen näyttää tummahkoakin sävyä tuottavan. Juuri tuollaisesta harmaasta olen vuosia haaveillut, enkä siis asetu vastahankaan, jos se kasvaessaan päättää tuon värin itsellään pitää. Mittaa ei vielä ole senttiä enempää, jos sitäkään, mutta kummasti tuohon tottuu. Ja onhan se helppo, käteenkin kivan tuntuinen. Huomaan jatkuvasti silitteleväni omaa päätäni. Jos olisin normikaupasta löytänyt sellaiset hiusliidut vai millä nimellä niitä kutsutaan, olisin hankkinut ja piirrellyt päähäni (vrt. tähän kukkapäähän). 

Sitäkin mietin, että olisi ollut ihan hauska ottaa sellaiset liidut mukaan, kun poikkesin pääsiäisen jälkeen koululla työterveysneuvottelussa, ja antaa oppilaille vapaat kädet kuvioinnissa. Nyt ihan vain piipahdin luokan puolella näyttämässä, että hengissä olen. Tuijottivat silmät ymmyrkäisinä, osa ei ehkä edes tuntenut minua ainakaan ennen kuin suuni aukaisin. Ihmekö tuo, tukkaa puoli metriä vähemmän kuin viimeksi nähdessämme. Saa nähdä, jaksanko/haluanko pitkää tukkaa hetkeen kasvattaakaan (joo, ihan hetkessähän sellainen toki tuosta noin vain kasvatetaan…). 

Kynsiä en ole nyt muutamaan viikkoon jaksanut lakata, vaikka mieli tekisi. Olen siinä hommassa niin onnettoman taidoton, että ympäristön kannalta on siistimpää näyttää maailmalle ihan nämä lakattomat sytokynnet. Pikkuhiljaa kasvaa pois tuo sytojen mukanaan tuomat rannut. Huomattavasti normikynttä hauraampaa tuo valkoinen osa, parit kerrat taittuneet ja sitten pitänyt varovasti lyhennellä sen, mitä kärsii.

Sytokynnet.

Nyt kuvanottohetkellä ovat tavallistakin kurjemman näköiset, koska en viimeisten pesuvesillä lotraamisten jälkeen ole käsiä rasvannut. Helpompi kirjotella, kun ei rasva puske sormista näppikselle, joka jo muutenkin käyttäytyy varsin omapäisesti. Kirjoituksista saattaa puuttua erityisesti i-kirjaimia. Pahoittelen. On mahdollista, että jossain vaiheessa kesää päädyn hankkimaan uuden läppärin, sellaisen, jossa ylärivinkin kirjaimet suostuvat kirjottamaan ihan ensimmäisellä käskyllä. Kaapissa on kyllä työläppärini, mutta en sitä halua käyttää henk.koht. hommiin… en myöskään tajunnnut jättää sitä sijaiselle 😳. Ei liene tarpeen enää  tässä vaiheessa viedä, jos marraskuun alusta saakka ovat työmaalla ilman tuota laitetta pärjänneet?

Kun tuolla Novassa on nyt tullut rampattua kohtalaisen tiuhaan tahtiin, on ruvennut ärsyttämään tuon laitoksen ilmoittautumisautomaatit. Miksi ihmeessä ne on pitänyt sijoittaa niin, että kuka tahansa ilmoittautumassa olevan selän takaa käytävällä kulkeva pystyy halutessaan näkemään ilmoittautujan koko nimen, henkilötunnuksen, osoitteen, lähiomaisen tiedot ja sen, mille osastolle niitä vaivojaan on menossa valittamaan? Laitoin tästä muutama viikko sitten palautteen Novan palautelomakkeen kautta, tietoturvaan viitaten ja pyysin heiltä jonkunlaisen kuittauksen, kun ovat reagoineet asiaan, mutta eipä tuolta mitään ole kuulunut, eikä automaatteja ole käännetty. Minun järjelläni ajatellen ei vaatisi sen kummempaa, kuin kääntää automaatti 180° ympäri ja nostaa johdot kulkemaan yläilmoista. Saattaa toki vaatia sähkömiehen panoksen eli johtojen pidentämistä, mutta ei liene mahdoton tehtävä.

Sen olen kyllä selvästi nyt ymmärtänyt, ettei liikkumisella ole tämän ikäisen akan painoon mitään vaikutusta, mutta se, mitä suustaan mahaan saakka päästää, vaikuttaa heti – etenkin painon nousemiseen. Kaikki suositukset puhuvat parista lämpimästä ateriasta ja aamu-, väli- ja iltapaloista. Minulle riittäisi hyvin yksi lämmin ateria, aamupala ja paljon hedelmiä ja vaikkapa porkkanoita päivän mittaan. Niinä aikoina, kun oikeasti muistaa jättää ”tarpeettoman” syömisen, eikä mussuta mitään enää illalla, on sentään toiveita saada painoa hieman alemmas. Heti, kun vaikkapa lähdetään pariksi päiväksi reissuun ja tulee syötyä jossain buffetissa ”koko rahan edestä” tai vaikka muuten vain valmiissa pöydässä pari kertaa päivässä, on heti valmistauduttava muutaman kilon nousuun. Tokihan noissa reissunousuissa on paljon ihan nesteen kertymistäkin. Mutta…jos ihminen on ollut kohta puoli vuotta ilman yhtäkään saunaolutta ja muutenkin tässä karsinut kovalla kädellä herkuista, soisi pikku hiljaa painon lähtevän laskuun. Niillä lukemilla se sentään nyt pyörii, millä leikkaukseen menin, mutta enemmän odottaisin tapahtuvan. Jos noista letroista jonkun haittavaikutuksen joutuisi valitsemaan, ottaisin harvinaisista painon laskun, mutta en melko yleisistä painon nousua.

Julkaistu

Puoliväli lähestyy!

Tänään sädehoidoista takana 6/15 😁! Olisihan ne kolmessa viikossa ohimenneet, jos aloitus olisi  osunut maanantaipäivälle, eikä väliin sattuisi pääsiäistä, mutta näillä mennään nyt. Neljälle viikolle jakautuvat, mutta pitäisi olla vappuviikon puolivälissä ohi tämäkin, jos ei tule mutkia matkaan. Siinä vaiheessa sitten alkaakin se pisin ja etukäteen oikeastaan jännittävin osuus eli viiden vuoden pillerinpopsinta. Jos Letrozolin myötä nämä ikuisuusriesani eli joka paikan kolotukset ja kankeat liikkeellelähdöt vielä tästäkin lisääntyvät tai nytkin joka yö herättämään ruvennut rannekanava kiukustuu entisestään, minä en ala. Saatan ryhtyä kapinoimaan, tosin kapinan kohdetta en vielä tiedä. Äsken plarasin huvikseni noita tämän talven aikana kertyneitä lausuntoja ja reseptejä ja kas kummaa, huomasin, että minulle on määrätty marraskuun alussa leikkauksen jälkeen Arcoxia-nimistä lääkettä. Täysin tuntematon tuttavuus, käsittääkseni leikkauksen jälkeisiin kipuihin silloin tarkoitettu, mutta huomasin, että sitä käytetään myös niveltulehduksiin, turvotuksiin ja nivelrikkoon ym. Mahtaisikohan siitä olla jotain iloa kolotuksiin ja saisinko sitä nyt syödä? Pitääkin muistaa kysyä, kun seuraavan kerran jonkun lääketieteen gurun tapaan.

Terveyskeskukseen en ihan heti välttämättä halua. En moiti viimeksi tapaamani lääkärin taitoja, mutta en vain tuntenut saavani häneltä apua vaivoihini. Tai no, laittoihan hän sen ykkösvaivani, josta maaliskuun alun tekstisssä taisin mainitakin, eli peräpukaman johdosta lähetteen kirurgian polille. Nykytilanteessa, lakon ollessa päällä, sitä poliklinikka-aikaa saa varmaankin odottaa ikuisuuden. Toisaalta sepä ei taidakaan olla tarpeen, koska eilen, kuuden viikon vaivaamisen jälkeen, se pukamanrontti vaikuttaa yllättäen kadonneen! Maha kyllä on taas viime päivinä ollut niin kovalla, etten yllättyisi, vaikka se palaisi koko kaveripiirinsä mukanaan. En siis rupea liikkeelle laitettuja lähetteitä aktiivisesti vielä tässä vaiheessa torppaamaan.

Se kädessäni ollut patti, jonka tk-lääkäri huolellisen arvioinnin päätteeksi totesi rustopatiksi, rupesi sitten viimein laskemaan innokkaan hydrocortisonilla ja Hirudoidilla voitelun jälkeen. Aavistuksen arka se kohta edelleen on, mutta ei enää silmiinpistäväst tuosta ranteen vierestä törötä. Miten olenkin vahvasti sitä mieltä, että oma näkemykseni ärtyneestä suonesta vie voiton tohtorin rustopatista?

Vielä kun saisi tuon kantapään kuntoon 😕. Voiko jo syntyneistä luupiikeistä päästä eroon? Lisääkö kalkin syönti tämän kropan kalkkeutumista? Letrojen kanssa sitä kuulemma sitten pitäisi viimeistään popsia. Varmistetaankohan missään vaiheessa millään kokeilla tai kuvauksilla sitä, onko lisäkalsium oikeasti tarpeen? Kyllähän mnä tiedän sen, että vanheneva akka ja osteoporoosi jne., mutta kunhan tässä mietin,

Venlaflaxinin tuplasin, ei ollut kuukauden mittaisella yhden kapselin päivävauhdilla mitään vaikutusta yöhikoiluihin. Nyt sitten kaksi päivässä, mutta eipä tuo jokaöinen peiton kanssa puljaaminen ole vielä reilun viikon tupla-annostelun jälkeen jättänyt rauhaan. On se kumma, että iltaisin sohvalla lojuessa sitä vetää shaaleja ja huiveja tiukemmin ympärilleen, kun niin palelee, mutta yöllä homma menee sitten toisin päin. Ehkä tämänkin kanssa oppii pärjäämään.

Joku jossain ryhmässä kertoili vielä vuosienkin jälkeen välillä suuresti ahdistuvansa syöpänsä vuoksi, vaikka kontrollit ovat olleet ihan ok. Monikin on kertonut säikähtävänsä kaikkia oman kehon muutoksia ja heti epäilevänsä pahinta ja varsinkin he, joilla diagnoosi on tuore, kertovan itkun usein saavan otteen. Kyllä me ihmiset olemme erilaisia! Varmaan oma suhtautuminen tähän kaikkeen olisi erilaista, jos olisin nuorempi ja minulla olisi pieniä lapsia tai jos tuo oma diagnoosi maalailisi huonompaa ennustetta. Nyt tämä edelleenkin tuntuu minusta melko helpolta taipaleelta. Olen ilmeisesti ollut näissä arpajaisissa onnekas. Sen myönnän, että kun eilen muistin väärin sen, mihin diagnoosissani mainittu prosenttiluku liittyikään ja hetken luulin sen liittyneen estrogeeniin ja progesteroniin, kerkesin ajatella, että niin pienillä prosenteillahan minä olen lähellä triplanegatiivista, eikä niistä viiden vuoden hormoniblokkeripopsimisista kuitenkaan ole minulle hyötyä. Ei ehkä kannattaisi maallikon ruveta omin päin tulkitsemaan sellaisia asioita, joista ei varsinaisesti mitään ymmärrä, eikä etenkään muistinvaraisiin tietoihin perustuen mitään suurempia teorioita ruveta rakentelemaan. Eiköhän nuo alansa tuntevat erikoislääkärit ole ihan sen oleellisen osanneet ottaa huomioon.

Muistinvaraisuudesta tuli mieleen, että muisti on kyllä välillä niin talviunilla, ettei ole tosikaan! Jokunen aika sitten siipan kanssa muistelimme edellisen asuntomme postinumeroa. Hyvin muistui se mieleen, samoin sitä edellinen. Nyt sitten pari päivää sitten osallistun netissä johonkin arvontaan (saattoi olla joku yläpohjaeristeiden arvonta tms.) ja tämän nykyisen postinumeromme muistelu ottikin koville. Lopulta päädyin johonkin tulokseen, mutta piti sekin vielä postinumeroluettelosta tarkistaa. Vastaavanlaisia muitakin tilanteita on ollut, vaikken sen tarkemmin muistakaan, millaisia. Yksittäisten sanojen kanssa tiedän kamppailleeni, samoin kaikenlaisten ”ai niin, teenpä nyt tuon asian” -aikomusten kanssa. Unohtuu muutaman metrin matkalla se, mitä lähdin tekemään. On syytä näiden asioiden syksyyn mennessä korjaantua tai olen ensi lukuvuonna vaarassa joutua siihen opesakkiin, jonka eläköitymistä oppilaat yli ikärajojen naureskellen ja silmiään pyöritellen odottavat. Ehkä en ennen kesää kuitenkaan ehdi totaalikatastrofia saada aikaan…😬

Sädehoidot siis alkoivat ja yli kolmasosa niistäkin on jo takana. Tavallaan ikävää, että nuo käynnit ovat niin lyhyitä, vartissa on jo homma ohi ja löytää itsensä kävelemästä takaisin kohti parkkitaloa. Varsinaisen sädetyksen aikanakaan ei vo kenenkään aikana jutella, eikä siis ehdi yhtään noihin sangen mukavan oloisiin hoitajiin tutustua. Eivät ehdi tarinoida, aika menee potilaan nykimiseen oikeaan asentoon. Vaikea uskoa, että nuo sädetystä varten tehdyt tatuointipisteet koko siinä lavetilla makoilemisen ajan pysyisivät juuri samassa asemassa laitteisiin nähden, mihin ne huolellisesti nahkaa ja läskejä vetämällä on alunperin muka saatu. Koko ajan saa kuitenkin hengittää ja välillä tulee vedettyä henkeä syvempään kuin jonain toisena kertana. Tänään tuli kesken kaiken suunnaton yskähteleyn tarve, mutta hammasta purren pystyin itseni hillitsemään. En tiedä, mitä käytännössä tekisivät, jos siinä yllättäen yskäisisikin. Eilen kärpänen tai joku muu myyrää pienempi päätti laittaa itsehillintäni koetukselle. Korvan alla kaulalla käveli selvästi joku, ensimmäinen ajatus oli ”HÄMÄHÄKKI”! En niitäkään enää nykyisin pelkää, mutta en silti kaipaa sellaisia kutsumattomina iholleni. Olipa tuo nyt sitten mikä öttiäinen hyvänsä, se joka tapauksessa hipsutteli kaulalta olkapäälle ja oikeaa olkavartta pitkin kohti kyynärpäätä. Kääntyi sitten takaisin ja keksikin suunnistaa toiselle puolelle siitä minun ylitseni. Ei onneksi naamalle tullut, vaan pysytteli solisluiden seutuvilla ja jatkoi vasenta kättä pitkin sormiin saakka. Päätä en uskaltanut juurikaan kääntää, etteivät hyvät kohdistukset olisi menneet pieleen, eikä pelkällä silmien muljauttelulla saanut siihen näköyhteyttä. Päätellen siitä, että olen edelleen hengissä, se ei minua nähtävästi syönyt, eikä ainakaan pahasti myrkyttänyt. Lieneekö itse elävien kirjoissa vai saiko liikaa säteilyä. Ei ehkä ollut sille mitoitettu noita annoksia…

Palohälyttimiäkin eilen kesken sädetyssession halusivat testata. Hyvin kuului ennakkokuulutus, jossa kertoivat kohta tapahtuvasta testistä ja rauhoittelivat, ettei kukaan säikkyisi. Lopulta kertoivat, että äsken kuulemasi ääni oli vai testi, eikä edelleenkään tarvitse rynnistää mihinkään. Molemmat kuulutukset kuuluivat oikein hyvin, mutta en minä sitä varsinaista hälytystä kuullut. Toivottavasti se kuului edes jossain, muussa tapauksessa ei täyttäne tehtäväänsä.

Itse sädehoito on siis nopea ja miltään tuntumaton toimitus. Siihen vain petille pötkölleen ylävartalo paljaana ja käsillä pään takaa kahvoista kiinni. Sitten iso pyöreä ja pari kulmikkaampaa juttua kiertää oikealta yli vasemmalle ja takaisin joitakin kertoja ja homma on ohi. Hurisee, joten ei siinä varsinaisesti nukahtamaan pääse, vaikka aina yritänkin tirsat ottaa. 

Kiihdytin nro 2, mikäli olen oikein ymmärtänty.

Joku on ollut niin viisas, että on tällaiset luvut osannut kohdalleni laskeskella.

Tänään oli ajat reilusti myöhässä, mistä seurasi sellaista kivaa, että kerrankin ehdimme jutella aamulla aikaisemmin hoidossa olleen kaverin kanssa. Hänellä oli ollut varsinainen aika tasan klo 8 ja minulla olisi klo 8.30, mutta kun hän tuli ulos huoneesta puolen kieppeillä, sisään huudettiin vasta minua edeltävä hoidokki. Olipa mukavaa ehtiä edes hetken verran siinä turista. Pari kertaa olemme ehtineet moikat hihkaista, muttei sen enempää, koska vaihto on ollut käytännössä läpsystä.

Pääsiäisenä viimeinkin tyttären porukka jonkinlaisella kokoonpanolla tulee meillä käymään. Nähtäväksi jää, tuleeko sieltä kaksi vai 12 jalkaa 😂 Mukavaa joka tapauksessa 💖! Toivoa sopii, että säät suosisivat – ei ainakaan yhtään lisää lunta enää tarvitsisi tulla! En muista milloinkaan huhtikuun puolessa välissä olleen tällaisia lumipenkkoja pihalla. Jostain hiukan pilkistää maa polun kohdalla, mutta muuten täysi talvi. Kiitos, riittää jo tätä lajia… Mämmiä sitä vastoin voi hyvinkin hankkia lisää, vaikka tämän kevään mämminmaistelut tulikin aloitettua melko aikaisin. Muuten on pakko yrittää pysyä kohtuudessa herkkujen maailmassa, pääsiäinen tai ei. Yritän opettaa itseni ymmärtämään, että nälkä ja syömisen halu ovat eri asioita. Vaikeaa, kun kotona asuu mies, joka tekee liian hyvää ruokaa!

                                                *    *    *    *    *    *    *    *

On ollut mukavaa, että muutama kommenttikin on nyt keväällä tähän blogiin tullut. Vahvasti arvelen tietäväni kommentoijatkin, vaikka varma en olekaan, onko kommentoijia yhteensä kaksi vai kolme.