Kategoria: Elämäni monikerta

Viime jouluna oli enemmän aikaa ja enemmän intoa ja voimiakin laittaa joulua, kuin nyt. Jotenkin hiukan liian pikaisesti tulee aatto, jos torstaina on vielä töitä ja lauantaina pitäisi osata kovasti jouluilla. Tänä vuonna olimme päättäneet, ettei ruveta suuremmin mitään ruokienkaan suhteen puuhastelemaan, vaan ihan kaupan antimilla mennään. On tullut jossain vaiheessa tavaksi tehdä perunalootaa ja viedä sitä mennessämme anopin joulupöytään, samoin sinappia. Tänä jouluna tuli kutsu lankomiehen kotiin heidän jouluherkkujaan maistelemaan ja sinnekin tuota lootaa pyysivät. Torstai-iltana siis meillä ruvettiin keittelemään perunoita ja survomaan niitä yöksi uuniin imeltymään. 

Perjantaina olinkin sitten jo flunssassa. Torstaina aamuyöllä pariin kertaan olin aivastanut ja tuli sellainen ajatus, että töihin taidan maskin naamalleni laittaa. Varmuuden vuoksi, vaikkei sen kummemmin täihin lähtiessä kipeä olo tai mitään oireita ollutkaan. Hyvä ehkä, että laitoin. Jospa en olisi ketään ehtinyt sen kaksituntisen aikana tartuttaa. En kovin montaa hetkeä ihmisten lähellä ehtinyt istua. Joulujuhlankin ajaksi ajauduin kirkon parvelle parin penkkirivin päähän sinne karanneista oppilaista. Mitään en juhlasta nähnyt, enkä oikeastaan kuunnellutkaan kovin paljon. Kaikki kouluun liittyvä juhlinta on aina sitä, että kyttäät ja vahdit, että kakarat ymmärtäisivät käyttäytyä. Ruokapöydässäkään en istunut, en halunnut ruveta riisipuurosta maksamaan. Lopulta istuskelin kyllä opehuoneessa hetken parin kollegan lähellä, mutta jospa olisi niin hyvä tuuri, etten mitään pöpöjä heihin tartuttanut.

Joka tapauksessa minun osaltani jäi sitten joulupöytävierailut väliin. Ajattelin sentään sen verran koton itsekseni möllöttäessäni herkutella, että graavilohen kaveriksi hiukan purkkisilakoita nappaisin. Ja katin kontit, en saanut auki kuin yhden vaivaisen sillipurkin, jota ei varsinaisesti ollut edes jouluun tarkoitettu. Olipahan vain varalla. Kinkunkänttykään ei tänä vuonna oman uunin kautta käynyt ja kaupan tädin paistama osoittautui tuoresuolatuksi. Viipaleen söin, olen harmaansuolatun kannalla. Enpähän kuitenkaan nälkään ehtinyt aattona kuolla. Hivenen raskaamman joulun tuntua kuitenkin tuollainen saa aikaan. (Jossain vaiheessa joulunpyhiä telkusta tuli se ”Raskasta joulua” -ohjelma. Pidän ideasta – moni biisi saa eloa, kun hiukan raskaammin säestetään. En kuitenkaan pitänyt noiden biisien laulajien äänestä. Ehkä parani loppua kohti, mutta siitäpä en mitään tiedä, koska lopetin katsomisen.

Raskas on tontunkin joulu, kun hyaskinttu nujertaa.

Iloitsen siitä, että joulun herkkupöydästä oli pakattu minulle tuliaisiksi kalamaistiaisia. Niitä on nyt sitten syöty pari päivää.

Kalapöytä, josta onneksi sain maistiaiset!

En vanhempieni haudallekaan tänä vuonna jaksanut poiketa, vaikka kynttilätkin ajoissa sitä varten ostin. Jospa viikolla tai uudeksivuodeksi siellä kävisi. Tulin siihen tulokseen, että jos vanhempani tietäisivät, että olen kipeä, heistä kumpikaan ei tahtoisi minun lähtevän millekään kynttiläreissulle vain siksi, että ”niin kuuluu jouluna tehdä”. Isä ei muutenkaan haudastaan mitään pyhiinvaelluspaikkaa halunnut.

Tänä vuonna kieltäydyimme myös jouluvieraista, vaikka tavattoman rakkaita ovatkin. Jotenkin niin väsyneitä olemme molemmat olleet pitkän aikaa. Kaikenlaista tuossa marraskuun aikana oli ja muutenkin nämä talven pimeät viikot ahdistavat. Ei vaan jaksettu tällä kertaa täyttä tupaa. Hyvä, että tuli esteltyä, muuten olisivat suunnitelleet joulunsa tänne tulon varaan ja sitten olisin perjantaiaamuna joutunut ilmoittamaan, että kääntäkääpä auton keula takaisin kotia kohti, täällä on tautia tarjolla. 

Elämäni ensimmäisen koronatestinkin perjantaina tein, mutta negaa näytti. Tosin naamakirja opasti heti, että vasta kolmantena päivänä se posia on muilla näyttänyt. En nyt sitten uudestaan ole tehnyt, koska mihin lopulta sitäkään tietoa tarvitsisin? Nyt, maanantaina iltapäivän lopulla, päätä ei enää suuremmin särje, nokka ei vuoda, mitä nyt pientä tukkoisuutta, eikä kuumettakaan tunnu olevan. Pientä kurkun kutinaa ja satunnaisia pikkuyskiä, ei muuta Eilen illalla lämpö nousi 37,5 asteeseen, mutta aamulla sekin oli jo pois. Jospa tämä tästä menisi.

Se harmittaa, että nyt on viikko mennyt ilman kävelyitä. Oli aikomus saada 100 km joulukuulle täyteen ihan reilustikin, ettei ihan jopa jouluun mennessä, mutta liukkaat kelit pitivät minut pois jalkakäytäviltä alkuviikosta, eikä nyt sitten sattuneesta syystä muuten ole tullut tassuteltua. Saa nähdä, vieläkö ennen vuodenvaihdetta jaksaa sen päivävitosen käydä harppomassa. Ehkä huomenna jo ulos, jos olo kohenee tätä tahtia. Avantoonkin tekisi mieli, mutta en ole nyt flunssassa viitsinyt sinne mennä. Pihalla kävin kyllä istumassa uikkarissa ihan siksi, että rupesi ”ärsyttämään” kaikki kaverit ja tutut, jotka jossain lämpöisessä jouluaan viettävät. Kyllä meilläkin osataan aurinkoa joulukuussa ottaa!

Kipeä olin jo mennessäni, joten ei tarvitse itse aiheutetusta flunssasta kenenkään puhua.

Syksy meni nopeasti, ehkäpä kevätkin painuu omalla painollaan kohti kesää. Minulle kevät on jotenkin mielikuvissa aina laskeutumista. Arviointeja olen jonkin verran katsonut jo, mutta mitään ei ole valmiiksi nuijittu. Täytyy ne pariinkin kertaan vielä ajatella. Kollega nimittäin huomasi heti yhden ysiksi keikahtaneen kutosen, kun erään ryhmän arviointiajatuksiani hänelle siinä aiheesta jutellessamme näytin. Olisi toki ollut mieluinen yllätys sille oppilaalle moinen. Vastahan nuo arvioinnit helmikuun alussa meillä annetaan, joten ehtinee tässä vielä.

Ihmettelen sitä, että syksyn säilyin terveenä, eikä tarvinnut sitä miettiä, vieläkö niitä osapalkallisia sairaspäiviä minulla on varastossa. Nollautuu tuokin vuodenvaihteessa. Toivottavasti kuitenkaan ei tarvitse saikkuihin turvautua. Helpompaa on itse tuntinsa pitää, kuin kirjoitella jollekin toiselle ohjeita aiheista, jotka eivät välttämättä lainkaan häntä kosketa. Mutta on silti helpottavaa, kun tietää, ettei rahallista tappiota tule,  jos joutuu sairastamaan. Muutaman kerran oli loppusyksystä aamuja, jolloin olin niin umpiväsynyt, että olisi ollut viisaampaa jäädä kotiin. Kun herää yöllä tunnin, parin välein, ei oikein ole päivällä siinä vireessä, että jaksaisi kaikkea sitä, mitä eteen tulee. Onhan noita päiviä ollut, jolloin olen oppitunnilla itkenyt, koska en vain jaksa sitä huonoa käytöstä, enkä jaksa jankata samasta asiasta. Siinä on turha kenenkään sanoa, että soita pomo tai luokanohjaaja paikalle. Niissä hetkissä jotenkin itse tietää, että ulkopuolisen silmin kaikki on mitättömän pieniä ongelmia, eikä halua sotkea sellaisilla pikkuasioilla työkavereitten ohjelmaa. Toistaiseksi en kovin pahasti ehkä ole oppilaille sanonut, koska kodeista ei ole tullut kukaan linjoja pitkin päälle. Ehkä keväällä, valon lisääntyessä, jaksaisin paremmin. Tai ehkä kehtaan tarvittaessa ottaa pari päivää saikkua, jos nämä yöunet eivät rupea kohenemaan. Jos tuon vasemman peukalonjuuren/ranteen saisi kivuttomaksi ja jos tuo oikea käsi ei puutuisi (ei auta rannetuki enää täysin), uni olisi ehkä parempaa. En tiedä, töistä pois jääminen ilman ”oikeaa” syytä (= pää kainalossa tai ainakin ebola) on suuren kynnyksen takana.

Nyt kuitenkin ihan luvalla poissa koulunmäeltä. Loma 😊

Jostain syystä edelleen seuraan pariakin vertaistukisyöpäryhmää naamakirjassa, vaikka ajattelen, että omalla kohdallani tuo maailma on jo mennyttä elämää. Lukiessani ihmisten ajatuksia ihmettelen, olinko itse yhtä ymmälläni ja peloissani silloin vuosi sitten, kun omat hoitoni olivat vasta alussa. Ehkä oikeasti säikäyskiintiöt ovat tulleet täyteen läheisten sairastumisten kautta ja oma on mennyt siinä sivussa, ”vanhalla rutiinilla”. Olihan tuo ilmeisesti suurehko homma viime talvena, ainakin matkakuluja on vuoden kuluessa tullut sen verran, että KELA viimeisimmän fyssarikäynnin jälkeen halusi jo 15 € minulle korvata ja lähetti kortin, jolla loppuvuoden ambulanssikyydit ja Ahvenanmaan sairastaksimatkat saan ilmaiseksi. Ei ole suunnitelmissa hyödyntää moista, mutta onpahan taskussa varmuuden vuoksi.

Liikkumisinnon olen saanut pidettyä toistaiseksi yllä. Edellisen tekstin jälkeen normiarkiaskeleiden lisäksi mittariin on kertynyt n. 65 kävelykilometriä. Minun mielestäni kohtalaisen hyvin tällaiselle perusvaivaiselle. Tavoitteena olisi kyetä liikkumaan vielä silloinkin, kun joskus eläkkeelle pääsen, joten on yritettävä. Eihän tämä aina kovin herkulta olekaan tuntunut. Kun lopettaa työt viiden kieppeillä, taistelee ahtaassa työpaikan vessassa (liian laiska kävelemään alakertaan pukuhuoneeseen) itsensä arkivaatteista hikeentymiskelpoisiin kamppeisiin ja joskus puoli kuuden jälkeen viimein on valmis kampeamaan itsensä autosta ylös viettääkseen seuraavan tunnin reitillä nopeampien tukkona, on välillä miettinyt, että kyllähän se tunnin verran pidempi yhteinen valveillaoloaikakin kotona olisi kiva. Muutamia kertoja tuo toinenkin osapuoli on ehtinyt mukaan kävelemään, mutta paljon on hänelläkin ollut viime aikoina muuta ajateltavaa ja tekemistä, eikä jaksa tai ehdi liittyä joukkoon. Joka tapauksessa aina lenkin jälkeen olen ollut iloinen siitä, että tuli lähdettyä

Alkuinnon kolme kilometriä vaihtui neljään, koska keksin harhauttaa itseäni. Tuntui välillä niin pitkältä se 3,1 km, minkä tuo lammen ympärys on, joten käännyin takaisin kahden kilometrin kohdalta. Tätä muutaman päivän tuolla harrastin työpäivinä. Kotona pääsi viikonloppuna valoisaan aikaan liikkeelle ja matkaa oli mukava pidentää. Nyt olen ottanut tavoitteeksi tarpoa arkisinkin vähintään 5 km. Eilen tiesin, ettei minua kotona odoteta ja koska päivä töissä oli ollut monin tavoin täysin sieltä ja syvältä, eivätkä ajatukset millään meinanneet irrota teinien aiheuttamasta mielipahasta, päätin lisätä matkaa. Tosin ehdollisesti: Jos näen yhdenkin ihmisen ennen neljän kilometrin täyttymistä, tyydyn siihen viiden kilometrin tavoitteeseen, muussa tapauksessa kierrän lammen kahdesti. Yksin sain tuolla Mustavuoren valaistulla alueella tassutella ja matka siis piteni. Ja kohta tästä aion lähteä jonnekin päin ihan päivänvalossa siirtelemään jalkoja toistensa eteen.

                            *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    *    

Siirtelinkin sitten liki 2½ tuntia. Lähdin kokeilemaan, pääseekö tuon huushollimme vieressä kasvavan ”vuoren” ympäri kätevästi näillä keleillä. Joskus olen kerran toisesta suunnasta kiertänyt samaa lenkkiä, mutta silloin oli kesä ja ainoan epämääräisen kohdan alkupää oli polulla merkitty. Ei muistikuvaa, pitkäkö matka silloin tuli tallusteltua, mutta nyt kilometrejä omalta huussilta takaisin huussille kertyi peräti yksitoista. Oli hyvä valinta lähteä ulos! On niin erilaista kulkea päivänvalossa, vaikka tänään päivä pilvessä olikin. Tietä pitkin lähes koko matka, vain parinsadan metrin pätkä juuri tuolla aiemmalla kerralla polulla merkityllä tienoolla piti remuta kivien ja kuusien seassa. Olisi sieltä tiekin mennyt ihan ympäri, mutta kartta kertoi sen johtavan aivan kesämökin kupeesta, oikeastaan pihan läpi, ja näytti melko tuoreet mönkkärin tms. jäljet sinne menevän, joten en kehdannut lähteä katsomaan. Takaisinkaan en tuossa vaiheessa halunnut kääntyä, mittariin oli just tullut 7 km. Eipä muuta kuin sopivasti ojanpenkalla lojunut oksankarahka käteen ja metikköön. Aivan ei kävelytahti siellä enää pysynyt ennallaan 😄

Sen verran oli intoa vielä kotipihaan tullessa, että meinasin tyhjentää biojäteastiasta sinne ”säilöön” laitetut valmiit kompostit. Oli tarkoitus ne roudata toiselle puolen pihaa jo kesällä, mutta unohdettiin. Nyt tartuin toimeen, mutta eipä jäätynyt komposti noin vain irtoakaan. Neljänneksen sain lapiolla hakattua irti, mutta sitten päätin raahata koko komeuden sisätiloihin sulamaan. Jospa huomenissa tai maanantaina sisältö tykkää jo irrota. Ihan olohuoneeseen saakka en tuota viitsinyt koristeeksi kiskoa, vaikka olisihan se toki ehkä kimmoke johonkin ”Suomen kaunein koti” -ohjelmaan pääsemiseksi. Jäi tällä kertaa kuitenkin tuulikaappiin, joten jos joku on meille tulossa, suosittelen kiertämään pihaovelle.

Pitkä viikonloppu maanantaivapaineen ja itsenäisyyspäivineen on tervetullut tähän väliin. Parit koeniput pitäisi jaksaa korjata, muuten voisi ihan vain olla. Tuonne saukko-oletettujen sekaan menen mieluusti välillä puljaamaan, vaikka ne eivät olekaan tulleet minua tervehtimään.

Tiedän, että maailmassa on miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä, joilla asiat ovat kehnommin kuin minulla. Silti on hetkiä, jolloin haluaisin vaipua vollottamaan omaa kurjuuttani. Olisi niin kiva tuntea olevansa voimissaan ja ilman näitä kaikkia kolotuksia. Olisi kiva jaksaa ja haluta ja pystyä. Koko ajan jotakin kohtaa kropassa juilii ja repii. Ei kovasti, mutta juuri sen verran, että tietää olevansa epäkunnossa. Jalat ovat jo vuosia olleet ihan oma lukunsa ja niiden temppuihin olen jollain tavalla jo tottunut, mutta nämä kädet… Haluaisin nukkua ilman tuota yölastaa, mutta eihän siitä mitään tule. Ja rupeaa näköjään päiväaikaankin puutumisoireita olemaan. Sen lisäksi tämä viimeisin vaiva tuossa vasemmassa kädessä. Oikeastiko tätä riesaa vielä puoli vuotta, ennen kuin sitä ruvetaan tutkimaan? Jos olisi rahaa, kävisin kuvauttamassa saman tien. Ja jos olisi rahaa, leikkauttaisin tuon rannekanavankin samoin tein. Minusta ei ole vaatimaan hoitoa julkiselta eikä väittelemään työterveyden kanssa siitä, kenen kuuluu mitäkin kohtaa minussa hoitaa ja mitä vaivoja on vain siedettävä. Olisi kiva tuntea kestävänsä vastoinkäymisiä, ettei niin helposti suistuisi jonnekin tunteiden vietäväksi. Aivan liian helposti olen viime viikkoina menettänyt malttinikin keskenkasvuisten kanssa kättä vääntäessäni. Lieneekö ihme, kun yöt menee heräillessä ja asentoa etsiessä, ellei sitten hikeä pois leyhytellessä. Huonot unet eivät varsinaisesti auta jaksamaan päivällä. Onneksi sentään tuo hikoilu on suht’ siedettävää nykyisin. Ikkuna auki nukkuminen auttaisi, mutta en aina raaski tuota toista parisuhteen osapuolta illasta saakka palelluttaa. Myös iltauinnit ovat jonkin verran auttaneet. Ehkä myös letroihin ”tottumista” on tapahtunut. 

Olen yrittänyt pakottaa itseni liikkeelle töiden jälkeen, vaikka aina niin myöhään kotiin pääsenkin ja pimeys valtaa tilaa. En vielä kovin monesti, mutta sentään muutaman kerran olen hyödyntänyt kotimatkan varrelta tuota valaistua kolmen kilometrin lenkkiä. Kun vetää sen niin lujaa, kuin jaksaa ja ajaa sitten kaasu pohjassa kotiin, on vielä tarpeeksi tuore hiki ja pääsee lampeen sitä huuhtomaan. Siitä on hyvä jatkaa. Toivoakseni jaksan tuota tapaa pitää yllä. Liikkuessa ei pahemmin koske mihinkään tai ei ainakaan tule asiaa suuremmin ajateltua. Tosin lumen tuleminen vaikeuttaa hommaa, koska hiihtäjät valtaavat maailman. On liian työlästä yrittää ahtautua suksien kanssa autoon ja tuolla parkissa sitten vaihdella monoja. Mutta katsotaan, eipä tuokaan pois suljettu vaihtoehto ole.

Nyt kuitenkin lojun sohvassa hetken säälimässä itseäni.

Kylläpä meni vuosi nopeasti! Viikko sitten kävin kuvissa, sekä mammografia että ultra kuuluivat Novan tarjolla olevaan ohjelmistoon. Oli tuo Novan mammovekotin huomattavasti hellävaraisempi kuin Terveystalon seulonnoissa käytössä oleva vastaava. Lieneekö sen kuvaustehot sitten suurempia vai mistä johtuu, ettei tarvitse niin kovakouraisesti litistellä, en tullut kysyneeksi. Ultran hoiteli sama ihana Irina, joka vuosi sitten hurtilla huumorillaan ja suorapuheisuudellaan sai minut suhtautumaan rennosti kasvaimen lankamerkkaussessioon. 

Eipä tuo mammo vieläkään mikään suosikkiretkikohde ole, mutta hyvä, että kuvauksia on. Ihmetyttää, että jotkut jättävät vaikkapa ne joukkoseulonnat väliin, koska ”se säteily voi aiheuttaa syöpää”. Taisinpa tätä joskus aiemmassa tekstissä ehkä jo närkästelläkin eli itseäni toistan. Tätä en kuitenkaan ole tänne vielä puhissut: Luinpa erään eduskuntaan pyrkivät poliitikon sivuilta sellaistakin valitusta (ehdokas itse oli valittajan kanssa samaa mieltä), että on väärin, kun näitä seulontakutsuja lähetellään ihmisille pyytämättä ja sitten ne varatut pitäisi itse perua, jos ei halua käyttämättömästä ajasta laskua. On kuulemma suorastaan törkeää tämä tällainen. Kuinka tyhmiä ihmiset voivat olla? On aikaa valittaa netissä asiasta, vaikka nopeammin kävisi netissä sen aikansa perumassa, jos ei halua huolenpitoa ottaa vastaan. Veikkaan, että kuitenkin sitten verovaroilla kustannettu hoito kelpaa, jos syöpä kohdalle osuu ja vasta pitkälle edenneenä huomataan. Kaikenlaisia pöljiä maan päällään kantaakin!

Mutta siis kuvat ok, samaa mieltä oli tämän päivän lääkärikin.

Tuosta mokomasta ranteesta hälle haastelin. Hypisteli ja kyseli, totesi viimein, että todennäköisesti ainakin puoli vuotta vielä saattaa tämä vaiva jatkua. Ja ellei sinä aikana mene ohi, sitten pitää tehdä jotain. Kantapääfyssarillekin viikolla tuosta ohimennen sanoin, neuvoi taittamaan peukkua yhteen suuntaan ja taivuttamaan kättä toiseen ja hieromaan tuota jänteen ja suonen kohtaa. Saattaa vaiva hyvinkin johtua siitä, että sytojen aikaan tipanlaiton yhteydessä jänne on ottanut hiukan osumaa, kuten tuo mainittu fyssari arveli. Tänäinen lääkäri nyökytteli hyväksyvästi tuolle ohjeelle ja syyn arvelulle, jutteli verenkierrosta viisaita. Eli ei nyt sitten vielä mitään kortisonipiikkejä eikä puukkoja. Hierotaan ja taivutellaan sitten käskystä ja unohdetaan kipu. Ja jatketaan tonnipanadoleja iltaisin, ei kuulemma ole moisesta haittaa. 

Veriarvot kuulemma kunnossa. Ääneen hänelle ihmettelin sitä, että heinäkuusta Hb on laskenut kymmenen pykälää, mutta ei hän sitä millään lailla huolestuttavana pitänyt. Naisihmisen veriarvoksi se on kuitenkin loistava, peräti 141. Sitä laskemista vain kummastelin. Väsynytkin olen syksyllä ollut vieläkin enemmän kuin aiemmin. Ehkä minulla on ollut korona, kukapa tietää. Suunnilleen joka päivä on kuitenkin tänäkin syksynä ollut mahdollisuus tartunta saada, sen verran monella tyypillä työmaalla sitä on ollut.

Eipä tuolla aikaa hurahtanut juuri varttia pidempään. Tai sitten minut vain haluttiin sieltä nopeasti pois, koska saatoin puhua outoja. Kyselin MSM-jauheen ja noiden syömieni lääkkeiden yhteensopivuudesta – ”että onko niistä tutkimuksia?” Tamoksifenin ja MSM:n  yhteiskäytöstä kuitenkin on tutkimus. ”Jaa MSM? Enpä ole kuullut. Mitäs se MSM oikein onkaan? kyseli tohtori. ”Se on sellaista valkoista jauhetta, jotain rikkijuttua, en minä nyt muista, mutta sen pitäisi olla hyödyksi. Ravihevosillekin sitä syötetään, joten minäkin mieluusti kyllä.” Jepjep. Emme tuota keskustelua enää siitä jatkaneet, koska hän rupesi katseellaan saattelemaan minua ulos. Toivotti tervetulleeksi vuoden kuluttua.

Poikkesin Hoitokeskuksen puolella tervehtimässä Katia. Hän ja muu tippatiimi taitoineen ansaitsevat suuren kiitoksen siitä, että olen nyt terve. Harmittaa, etten muistanut ottaa kotoa konvehtirasiaa mukaan, vaikka niin oli suunnitellut. Oli aamulla niin kiire lähteä töihin.

Parkkitalossa sitten huomasin hukanneeni autoni. Aivan varmasti sen parkkeerasin juuri siihen ruutuun, minkä vieressä kävin tuijottamassa oikean väristä, mutta aivan väärillä kilvillä merkittyä autoa. Väärän merkkinenkin se oli, mutta kilpiä piti tuijottaa. Voihan olla, että se olisi oma auto kuitenkin ollut, joku vain hiukan muotoillut sitä. Piti tarkistaa. Hetken ankaran ajattelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että olen ajanut ylempään kerrokseen. Toden totta, minähän kuljin portaita pitkin autolta ulko-ovelle mennessäni! Avain kädessä tepsuttelin kerrosta ylemmäs samalla kohdalla olevan ruudun viereen. Täh? Ei ollut siinäkään tuttua kulkupeliä! Saattoi toki olla mahdollista, että jos autolta poistuessani olin kulkenut portaita ylös, minun ehkä pitäisi autolle palatessani vaihtaa kulkusuuntaa ja mennä alas…Oivallinen suunnitelma, auto löytyi! 

Tuossa muutama viikko sitten Kela yllätti laittamalla tilille useamman satasen sairauspäivärahoja kesäkuulta. Minä laittamaan viestiä, että enhän minä ole ollut enää kesäkuussa sairauslomalla. Kyselin, että peritäänkö tämä minulta jossain vaiheessa pois. Soitti sitten ihminen sieltä, oli soitellut työnantajallekin. En näitä työehtosopimusjuttuja ymmärrä, en ole perehtynyt moisiin, mutta jotenkin tämä liittyi sitten siihen, että lääkärin kirjoittama B-todistus oli kirjoitettu kesäkuun loppuun (sen tiesin ja sille naureskelin). Sillä ei ollut merkitystä, että sairauslomaa olin hakenut ja minulle oli myönnetty se vain toukokuun loppuun. Kesäkuun ekat päiväthän oli jo töissä. Työnantaja oli kuitenkin hakenut sairauspäivärahaa jälleen noiden muutaman työssäolopäivän jälkeen sinne laskennallisen vuosiloman alkuun saakka ja sen jälkeen ne pari viikkoa kesäkuulta maksettiin minulle. Vakuutti Kelan täti, ettei minulta sen enempää peritä palkkaa kuin päivärahaakaan takaisin ja että menee tämä jotenkin kummasti sen työehtosopimuksenkin mukaan näin. Ehkä en sitten saanut kesältä täysiä rahoja muuten, en tiedä. Ainut harmittava asia on se, että kului sitten siinä samalla ”turhaan” niitä päiviä, joilta kahden vuoden aikana sairauspäivärahaa on ylipäätään mahdollista saada. Vähentää niitä päiviä, joten toivon mukaan ei tule moisille vähään aikaan tarvetta.

Syksy on pimentynyt, pakko yrittää kuitenkin pinnistää, ettei ihan kokonaan uppoudu sohvan syövereihin jäätelöä syömään. Lunta en kaipaa, enkä pakkasta, mutta valoa kyllä. Pitänee se lumikin siis hyväksyä sitten kun sitä tulee. Ehkä jo ensi yönä.

 

Näköjään puolitoista viikkoa mennyt siitä, kun sinne fyssarille tuota rannetta menin näyttämään. Kovasti syynäsi hän ja näpelöi, tutki välillä jännekarttaa seinältään ja pohti. Totesi, että on muuten kinkkinen vaiva tämä. Mietti, miksei parin viikon ibuprofeiinikuuri ole tehonnut, vaikka peukalon jännetulehdukselta vaikuttaa. No, ei tehonnut, ei, kuten ei letrotaukokaan. Jos ei lääke ja lepo ole auttanut, haluan liikettä sitten. Fyssari vakuutti, ettei se jänne poikki napsahda. Lopulta kinesioteippiä laitteli ja neuvoi ottamaan työterveyslääkäriin yhteyttä, jos vaiva jatkuu. Kuulemma ehkä mahdollisesti kortisonipiikistä voisi olla apua. Teipistä tuntui ensin olevan hyötyä, niin ainakin kuvittelin, mutta en sitä oikein osaa laittaa tarpeeksi hyvin. Juteltiin siitäkin, mitä tarkoittaa se kuuluisa sanonta ”kivun sallimissa rajoissa”. Olen sitä monesti miettinyt, että voiko silloin jotain liikettä tehdä niin kauan, kuin sielu sitä kipua sietää vai siihen saakka, kunnes kipu rupeaa tuntumaan. Tuota ensin mainittua sanoi sen tarkoittavan. Pohdittiin ohimennen sitäkin, voisivatko sittenkin nuo sytosuonet olla vaivan taustalla, vaikka kuukausia onkin siitä kulunut. Meinaan sinne vuositarkastustohtorille saakka tätä tilannetta katsella. Kieltämättä siitä kämmenselän toisenkin sytosuonen kohdalta nappaa välillä oikein kunnolla, kun sopivalla tavalla venyttää. Ehkä en sitten silloin keväällä tarpeeksi sitä Hoitokeskukselta saamaani hydrokortisonia suonen päälle lotrannut, en myöskään hirudoidia ja sittenkin ovat jotain verisuonien kiristyksiä. Kun edes sen tietäisi, voiko tämä mennä ohi joskus vai onko nyt jo tapahtunut jotain, josta jää loppuiän vaiva. Ehkä se tohtori kolmen viikon kuluttua tietää enemmän.

Varasinpa nyt sitten kantapääfyssarinkin sille samalle päivälle, milloin ne vuosimammot sun muut ovat. Palkattomana sen kuitenkin joutuu ottamaan, joten hyödynnetään nyt sitten sitä aikaa ja jatketaan tuon yhden vaivan hoitoa. En ole kesän jälkeen sinne ehtinyt. Tai pikemminkin en ole tohtinut varata aikaa kellekään muulle, eikä sillä ”omalla” ole ollut aikoja sellaisina hetkinä, jolloin sinne olisin ehtinyt. Voisi samalla kysäistä mielipidettä tuosta ranteesta. Ja vaikka polvestakin. Ruvennut sekin krenaamaan, enkä millään haluaisi ruveta sitä vaihdattamaan. Tyydyn toivomaan, että nuo ikään kuin ulos pyrkivät kipeät kohdat saa tungettua takaisin ja koipi toimii riittävästi. Jatkan kävelyä niin kauan, kuin pystyn, sattui tai ei.

On hetkiä, jolloin häilyy siinä kummallisella rajalla, jossa voi joko naurahtaa kaikelle ja porskuttaa eteenpäin tai vaipua epätoivoon siksi, että on kaikenlaisia väsyttäviä vaivoja. Jotain sellaisia itsesääliin vaipumisen aineksia siis ilmoilla. Olisi tavallaan helpottavaa hetki vollottaa sitä, että tuntee olevansa joka suhteessa melkoinen romu. Toisaalta taas harmittaa, että tulee edes mieleen moisia ajatuksia. Kipuja nämä kolotukset vain kuitenkin ovat ja jos niiden myötä ei mikään paikka lopullisesti hajoa, kestäähän nuo, jos niin päättää. Olisi vain niin kiva olla sellaisessa kunnossa, että jaksaisi ja voisi tehdä ihan mitä haluaa. Ja että voisi nukkua yönsä niin, että olisi aamulla levännyt olo. Edes joskus.

Vaan eipä tässä mitään hätää ole.

Lomaviikko on kulunut nyt yli puolen välin. Poikkeuksellisesti olemme kotimaisemissa tämän loman viettäneet, jotenkin ei vain innostuttu mistään ulkomaanreissusta. Elokuvissa käynnillä aloitettiin, pizzalla jatkettiin. Pariin kertaan metsäpoluilla täällä kotikonnuilla ollaan kuljettu ja loman lopuksi on aikomus vielä käydä syömässä hyvin ja nauttimassa teatterissa. Kaiken kaikkiaan vallan mainio loma, vaikka valitinkin kaikenlaista tuossa just. Ties, vaikka tänään jaksettais vielä ennen nukkumaanmenoa poiketa tuossa lähihuoltsikalla kavereita ja muita tuttuja tuijottamassa.

Jos isä eläisi vielä, kysyisin mahtoiko olla maanantai, kun minua tehtiin. Sellainen tunne, että joku maanantaikappale minä olen. Jatkuvasti joku kohta kropasta haluaa ylittää uutiskynnyksen – ja yleensä silloin, kun muuten tykkäisin olla rauhassa. Liikettä pitäisi enemmän saada,  se luultavasti häätäisi ainakin osan vaivoista hetkeksi taka-alalle. Sen verran laiskaksi olen kuitenkin heittäytynyt täällä viikonloput yksin möllöttäessäni, etten edes nenäpäätä ole perjantain ja maanantain välillä ovesta ulos saanut. Puunhakureissuja tai järvessä poikkeamisia ei lasketa, ei ne mitään ulkoiluja ole. Mutta joo: järvi sentään on parantunut ja uimakausi alkanut! Hiukkasen hirvittää enemmät uimaliikkeet, koska tuo vasen ranne ei ole letrotauosta mitään piitannut, pahenee vain. Päätin kuitenkin, että tänä tulevana talvena jotain enemmänkin tuolla vedessä uskallan, kuin hätäisesti portaista kiinni pitäen hetken itseäni lillutella. Jospa ihan muutaman uimaliikkeen aina tarkenisi ottaa. Tottuuhan siihen pidempääkin puljailuun, jos haluaa, jotkut uivat ihan kunnon matkoja avoimissa talvivesissä. On vain hiukan epävarma olo, kun toinen käsi krenaa, toinen nilkka välillä kramppaa ja toinen polvi saattaa hiukan välillä lukkiutua. Tuo oman jännityselementtinsä noihin virkistäytymishetkiin. 

Laitoin työterveyteen viestin tuon rannevaivan vuoksi, koska syöpis kehotti sinne yhteyttä ottamaan, ellei lääkkeen tauotus helpotusta tuo. Selostin kaiken siitä, milloin tämä alkoi, mitä olen kokeillut ja mitä minulle ohjeeksi syöpikseltä annettiin. Kysyin, onko jatko työterveyden asia vai terveyskeskuksen asia, jotta osaan heti kättelyssä olla oikeaan tahoon yhteydessä, ellei tämä vaiva kolmen taukoviikon lopussa ole kaikonnut. Vastaus oli, että kyllä se hoitavan tahon asia olisi. Niin – ”hoitava taho”. Mikähän se mahtaisi olla, jos vaiva ei näytä noista syöpälääkkeistä kuitenkaan johtuvan? Suoraa vastausta en saanut siihen, ottaako työterveys tähän varsinaisesti kantaa. Työpaikkakunnalla ei kuulemma ole tällä hetkellä lainkaan työterveyslääkäriä (no, olen ennenkin sanonut, että minulle käy tämän asuinpaikkakunnan pään lääkärit samasta firmasta vallan mainiosti). Heille ei aikaa nyt kuitenkaan etsitty, vaan sain ohjeen mennä huomisaamuna käymään työfyssarilla. ”Hän tutkii, onko tuo nyt sitten jännetuppitulehdus vai ei.” Okei, fyssarille aamutuimaan siis. Jospa joku askel eteenpäin tässäkin tulisi otettua. Sen kolme viikkoa taukoa letroista kuitenkin pidän ja ensi keskiviikkona niitä jatkan. Onpahan sekin sitten kokeiltu. Jotain tälle pitää kuitenkin tehdä, vaikeuttaa aika monessa arkihommassa, eikä nykyisiin anna yötäkään olla rauhassa.

Vuositarkastuskutsukin tuli, kuvaukset ja labrat ennen sitä. Luulen, että palkatonta niiden vuoksi varmaan pitää ottaa, ellei nyt sitten tuolta Novasta saa sairauslomatodistusta niille kahdella päivälle, kun sinne on mentävä. Ehdin luultavasti pari tuntia käydä aamuisin pitämässä, ennen kuin sitten kaasu pohjassa takaisin kotipaikkakunnalle pitää huristella. Helpompaa pitää tunnit itse, kuin miettiä, miten joku muu niistä suuremmitta vaurioitta selviäisi. Tiedän, miten ikävää on joutua sijaisena hoitamaan sellaisen oppiaineen tuntia, mikä ei ole millään tavalla itselle tuttu.

Meinasin eilen vilkaista, näkyykö Omakannassa labralähetteen tarkemmat tiedot. Joskus nuo Novan lähetteet (tai pikemminkin sitten aikanaan tulokset) ovat olleet varsin vajavaisesti näkyvissä, mutta kiinnostaisi tietää, mitä kaikkea siinä tutkivat. Jos vaikka itse kolesterolin siihen lisänä tilaisi, ellei sitä ole. Ehkä jotain muutakin kiinnostavaa. Samalla näytteenottokerralla saisi hoideltua, eikä tarvitsisi monesti reikiä nahkaan pistellä. Meinaamiseksi jäi – ei näytä Omakanta minulle terveystietojani. Kuulemma ”toiminto tilapäisesti pois käytöstä”. Ei tänäänkään niitä pääse näkemään, eikä mitään mainintaa häiriötiedotteissa moisesta asiasta. Ehkä ovat kyllästyneet siihen, että monta kertaa vuodessa tuolla roikun omia tietojani ihmettelemässä.

Olen yrittänyt makustella omia tuntojani tuon vuosikontrollin ympäriltä. Jännittääkö vai ei? Luulen, että enemmänkin kiinnostaa, mitä mulle sanotaan. Totta kai toivon, että puhtaat paperit saisin, mutta en hämmästy, jos jotain epäilyttävää löytyykin. Kun kerrankin lääkärille pääsee, pitää muistaa valittaa kaikki kummallisuudet, mitä iholla tai ihon alla kuvittelee välillä huomaavansa. Nopeasti on vuosi kulunut. Näihin aikoihin viime syksynä elin siinä tietämättömyyden maastossa paksuneulanäytteen ja tulosten välillä. Kummallista, että siitä on niin kauan, äskenhän se vasta….

                                    *            *            *            *            *            *

Sen verran oman tekstin ajatteleminen tässä kirjoittaessani sai vipinää kinttuihin, että nyt sitten viimein yllätin itseni ja poistuin ulkotiloihin. Klo 8.00 sunnuntaiaamuna! Viikkokausiin tätä ei ole tapahtunut, en vain ole saanut itseäni liikkeelle. Aurinkoinen syysilma ja vielä toistaiseksi ainakin osittain ruskaiset puut toki toimivat hyvänä kannustimena. Kännykkäsovellus ei jaksanut mitata koko lenkkiä, vaan päätti lopettaa kaiken kirjaamisen tuolla reilun kilometrin päässä. Kuvitteli varmaan, että kun metsäpolulta tielle päästää, homma on ikään kuin valmis. Harmittaa hiukan, koska olisi ollut ihan kiva katsoa, millainen kiemura tuossa oman tontin perukoilla tuli hortoiltua. Eivät kovin vakaita meikäläisen askeleet märillä kivillä ja koloja väistellen ole. Minnekään en kuitenkaan onnistunut suistumaan, enkä yhtään niveltä muljauttamaan. Ei tuosta kaikkineen tainnut ihan seitsemää kilometriä tulla, eikä enää kotiovella hikikään ollut kaiken ihmettelemään pysähtymisen jälkeen, mutta järvi kutsui kuitenkin puoleensa. Sorsat kaikkosivat viisaasti toiselle rannalle. Ei ole enää pintavesi kymmentäkään astetta.

Eteenpäin!

 Niinhän siinä kävi, että uhoamisestani huolimatta kuitenkin sitten taiotin Letrozolin. Soitin syöpikselle uudelleen ja saivat minut vakuuttuneeksi siitä, ettei parin kolmen viikon lääketauko merkitse mitään tässä pelissä. Katsotaan nyt sitten, onko apua tuohon peukunjuuren/ranteen kipuun tällä. Nyt neljä päivää taukoa takana, muttei vielä ole mitään muutosta havaittavissa. Jospa tuohon syyslomaa edeltävälle viikolle saakka tilannetta tarkkailisi. Ohje oli, että ellei vaiva helpota tauon aikana, ota yhteys työterveyteen. Niin. Se on minulle epäselvää, mikä kaikki sinne työterveyden toimialaan kuuluu. Joskus aikoinaan työterveys oli se paikka, minne työntekijä meni vaivoineen, ettei tarvinnut terveyskeskukseen jonotella. Jossain vaiheessa opastettiin, että työstä johtuvat vaivat työterveyteen, muut terveyskeskukseen. Kumpaankohan sitten yrittäisi, jos ei helpota? Vaikka samapa tuo, kumpaankaan ei kuitenkaan kovin nopeasti aikaa saa.

Toinen tauko sentään on ohi: Pääsin vihdoinkin järveen! Eilisaamuna ilman silmälaseja laiturilla katselin, että näyttää jo kelvolliselta tuo vesi ja kävin pulahtamassa. Kyllähän se siitä lähempää katsottuna vielä vihersi ja saihan tuo veden liike sitten pieniä levärantuja siihen pintaankin kasautumaan, joten suihku kutsui järven jälkeen. Tänään näytti jo paremmalta, enkä huomannut sen kummempaa tuolla pulikoidessani. Hiukan huolestutti sen sijaan se, että en ollut käsineni ja jalkoineni lainkaan varma siitä, että ne toimivat ja saattavat minut takaisin portaille ilman kaiken maailman niksauksia ja kramppeja. Tuo ranne ei pitänyt uimaliikkeestä, eikä tuo fyssarilla käynyt jalka potkimisesta. Ylös kuitenkin pääsin, joten sikäli homma ok. Harmittaa kantapäänkin tilanne, en ole fyssarille saanut lisäaikoja varattua. Ei osu sen sen vakiofyssarin aikataulut mitenkään päin yksiin minun aikataulujeni kanssa. tarvinnee kysellä, tekevätkö ne heillä ilta-aikoja tarjoavat tyypit samoja hoitoja kuin tuo muutamaan kertaan jo tapaamani paineilmavasaran haltija. En vain saa aikaiseksi. Enpä kyllä saa mitään muutakaan aikaan, nukkuisin vaan koko ajan. Pitäisi jokunen puolukka hakea ja pitäisi jotain syyshommia pihallakin ruveta tekemään, mutta en saa itseäni liikkeelle. En tiedä, onko tässä kyse vain hoitojen jälkimainingeista vai jostain muusta. Oikeastaan ensimmäistä kertaa on ruvennut enemmän harmittamaan se, että omat vapaapäivät ovat olleet siipan työpäiviä. Eihän se mukavaa ole ollut, ettei oikeastaan koskaan olla nykyisin koko päivää yhtä aikaa kotona, mutta tähän saakka olen ollut iloinen siitä, että hänellä on ollut työtä, josta pitää. Kivaa olisi kuitenkin lähteä yhdessä jonnekin tarpomaan (hirvikärpäsettömään paikkaan!), mutta eipä ole viikkokausiin ollut sellaiseen mahdollisuutta. Toisaalta en haluaisi valittaakaan, ei sitä rahantuloakaan haluaisi ehdoin tahdoin estää, jos sellaista kerrankin tarjolla on. Kyllähän nuo reissut talven myötä harvenevat.

Syksyä ilmassa.

On hetkiä, jolloin sitä on vain väsynyt kaikkeen. Tai sanotaanko pikemminkin, että väsynyt siihen, että niin moni asia tekee elämästä väsyttävää. Eihän minulla mitään hätää tai valittamisen aihetta oikeasti ole, etenkään, jos yhtään vertaan omaa elämääni monen muun tuntemani elämään. Ja silti tuntuu, että voisihan tämä olla jotain muutakin, kuin loputonta väsymistä, kaiken maailman kivistyksiä ja työtä, josta jo haluaisin eläkkeelle päästä. On taas se aika vuodesta, jolloin pitäisi tehdä töissä asioista, joita ei osaa tehdä, vaikka pitäisi osata. Työt tulevat uniin. Viime aikoina useimmat viikot ovat sujuneet niin, että viikolla minä teen töitä, viikonloppuna mies. En sitten saa mitään aikaan itsekseni, aika menee lähinnä löhöilyyn ja syömiseen. Tänään en ennen puolta päivää jalkeille päässyt, enkä oikeastaan ole muuta päivällä tehnyt kuin tuijottanut ruutua ja miettinyt, kehtaisiko mennä nukkumaan. Äsken sitten olinkin toviksi nukahtanut, eikä kello ole vielä oikeastaan iltakaan. Laiturilla kävin vihreää vettä tuijottamassa. Haluan uimaan.

Kiukuttaa tuo rannekin. Ostin viikko sitten viimein jonkinlaisen tuen siihen, ainoan, mitä apteekissa oli moiseen tarjolla. Aloitin uudelleen ibuprofeiinikuurin, koska se ensimmäinen silloin elokuun puolivälissä ei onnistunut. Toistaiseksi ei muutosta ole. On pakko aina välillä olla hetki ilman tuota tukea, koska se hiottaa ja iho rupeaa kutiamaan, mutta käytännössä ympäri vuorokauden se tuossa on. En halua ottaa töistä vapaata ja mennä lääkäriin tuon kanssa. En halua lopettaa Letrozoleja kokeillakseni, auttaisiko se. Haluaisin vain tietää, onko mahdollista, että se paranee ajan kanssa, vaikka letroja jatkankin. Haluaisin tietää, voiko tuosta jäädä pysyvä vaiva, jos sen antaa jatkua tuollaisena. Haluan tuon syövän hoitaa loppuun käsketysti. Se on tärkeämpää kuin tuollaiset pikkukivut, vaikka itse asiassa kyllähän tuo kipu arkiaskareissa kieltämättä haittaa jonkin verran. Metsässä en suuremmin ole viimeisen kuukauden aikana remunnut, mutta valitettavasti luulen, että haittaa se sielläkin. Yhtenä iltana, juuri nukkumaanmenon kynnyksellä rynnistimme tuonne muutaman kilometrin päähän sattuneesta syystä ja joo, ei puista ja kivistä normaalitavalla oikein uskaltanut tukea ottaa. Muutenkin pimeässä kivikossa oli hiukan epävarmaa meikäläisen eteneminen, en tajunnut ottaa sauvoja mukaan. Ei tosin ollut otsalamppuakaan, joten taskulampun kanssa sauvat olisivat olleet hiukan puolitehoiset.

Pitäisi virkistyä ja käyttää näitä viikonloppuja toisin. Tältä erää se on myöhäistä, huomenna taas töihin. Etukäteen jo uuvuttaa ajatuskin siitä, että ilmeisesti meille tulee työlauantai tässä syksyllä ja minun tuurillani se osuu kuitenkin sellaiseen hetkeen, jolloin viimein olisi yhteinen vapaa viikonloppu ja jonnekin voisi lähteä. En muutenkaan selviä kovin hyvin vain yhden päivän tauolla viikkojen välillä, mutta nykyväsymyksellä tuntuu aiempaa hankalammalta edes ajatella moista. Huoh. 

Vielä pari tuntia sinniteltävä hereillä, ennen kuin voi ottaa iltalääkeet ja mennä nukkumaan.

Valivali.

Minulla on ollut tapana laitella asioita pikkuhiljaa muistiin tänne blogin luonnokseen sitä silmällä pitäen, että olisi sitten seuraavaan tekstiin sellaisia asioita kirjoitettavana, jotka haluan muistaa ja ehkä muillekin jakaa. Kolme viikkoa on nyt tullut töitä tehtyä pitkän loman jälkeen. Niitä kesän alun neljää päivää on melko turha laskea mukaan, en minä silloin käytännössä tehnyt mitään järjellistä. Järjellisyydestä en nytkään menisi takuuseen, mutta parhaani olen yrittänyt, enkä vielä ainakaan ole liiaksi väsynyt sen enempää mieleltäni kuin ruumiinkaan voimilta. Väsyttää kyllä jatkuvasti, mutta niinhän minua on jo vuosikausia väsyttänyt, joten eipä siinäkään mitään uutta ole. Uusien oppilaiden ja uusien luokkien kanssa on lähtenyt homma käyntiin suhteellisen hyvin – vain yhden porukan toiminta kävi viime viikolla minulla niin tunteisiin, että itkuksihan se sitten tunnin lopulla meni. Silloin tajusivat, että taitaa tuo ope olla tosissaan. Sen verran Wilmassa avauduin tapahtuneesta, että useassa kodissa oli hieman tiedusteltu, kuinka se kullannuppu siellä tunnilla oikeastaan aikaansa viettääkään. Toistaiseksi sen jälkeen tuon luokan kanssa on homma toiminut ”normaalisti”. En sitä jaksa, jos työrauhaa ei ole.

Jossain vaiheessa huomasin miettiväni, että odotanko nuorison kohtelevan minua jotenkin lempeämmin, koska olin sairas. Tunnistin itsestäni ensimmäisten työpäivien aikana sellaisia luuloja, että minun viime talveni pitäisi jollain tavalla heijastua oppilaiden suhtautumiseen hyvällä tavalla. Nyt, kolmen työviikon jälkeen, en enää tuollaisia hölmöyksiä mieleeni päästä. Ei tuossa maailmassa oppilailta mitään erityiskohtelua tule odottaa. Sitä paitsi miksi pitäisikään? Tosin ehkä erityiskohtelua on se, mitä eräs kasiluokkalainen sanoi kehotettuani häntä seuraavan kerran vaikka nilkkaan minua potkaisemaan, jos tunnilla hänen ohitseen yritän, enkä huomioi hänen avuntarvettaan: ”En minä vanhoja potki.” Jaha, no, kiitos nyt….

Hellepäivät töissä olivat järkyttäviä, hiki valui valtoimenaan, eikä mikään auttanut. Ihan normaaleillakin hormonitoiminnoilla varustetut ihmiset olivat tuskissaan. Totesin parin päivän kuluttua, että tämä on nyt aikansa tällaista, eikä tälle mitään voi. Eräässäkin luokkatilassa oli +31 astetta. 

Yöhikoilu sen sijaan on pysynyt edelleen aisoissa, olen jopa haalinut villapeittoa peruspeiton päälle. Kummallista tosin se, että jos se hiki yöllä tulee, se todellakin iskee päälle sitten, kun on jo jostain syystä herännyt. En siis heräile hikoamisen vuoksi. 

Mutta pitäähän sitä ihmisellä jotain valittamista olla: Vasen ranne on vaivannut nyt kolmisen viikkoa ja oikea rinta reilun viikon. Syöpikselle tuosta ranteen vaivasta soitinkin. Pohdittiin mahdollista letrojen osuutta, jännetuppitulehdusta hoitaja ehdotti. Minä myös tuosta mahdollisesta toiseksi viimeisen syton suonen ärtymisestä osaisin tälle syyn löytää, mutta kukapa tietää. Yritin hoitajan ohjeiden mukaan kuurina joitakin päiviä Ibumaxia vetää ja pitää tuota mahdollisimman liikkumattomana, mutta eihän siitä mitään tullut. En muistanut ottaa ibuja töihin mukaan, sitten uistin, mutta hukkasin sen mukaan ottamani. Seuraavaksi ne loppuivat kotoa ja ajattelin lauantaina ohi mennessäni Toivakan apteekista ostaa lisää. Oli mennyt kiinni pari tuntia aiemmin. Olisi pitänyt siis mennä ensin apteekkiin, ennen kuin lähdimme seuraksi katsomaan, kun kaveri kiipesi puuhun. En jaksanut enää tuolloin Vaajakoskelle ajella, vaan sunnuntaina sinne sitten aioin. Vaan onko Vaajakosken apoteekki sunnuntaina auki? Eipä ole. Maanantaina sitten töiden jälkeen sain uuden purkin rohtoja hankittuja ja aloitin uuden kuurin. Mitään lastaa en tuohon ranteeseen ruvennut hankkimaan, koska käytännössä varoen sen pystyy suht hyvin suojaamaan taittumiselta. 

Mitään parantavaa apua lääkkeistä ei ole ollut. Olen yrittänyt rannetta nyt myös venytellä, koska jotenkin se suoniteoria tuntuu uskottavammalta kuin jännetupen tulehtuminen. Kiristää kovasti tietyissä käden asennoissa. Mutta en minä tiedä. Ärsyttävän kipeä tuo mokoma kuitenkin on, mutta ei onneksi yöllä vaivaa, ellen rupea tyynyä pöyhimään tai kisko peittoa tms. Jospa en näillä toimillani mitään kuitenkaan saisi katkeamaan tai repeilemään, suonta tai jännettä. Tai tuhoaisi maksaani tai mahaani niillä kipulääkkeillä, mitä kieltämättä lähes joka päivä olen nyt tuon muutaman päivän kuurin yrittämisen jälkeenkin napsinut. Kun koskee ja jomottaa liikaa, napsin sitten nappulan tai tarvittaessa sekä ibuprofeiinin että parasetamolin. Helpottaa edes tilapäisesti.

Oikea ranne ei lopeta öisiä puutumisiaan, joten annoin periksi ja tilasin itselleni oman rannelastan. Pääsen palauttamaan apuvälinelainaamoon tuon toisen, jahka se kuivuu. On ehkä hyvä palauttaa se pestynä – neljä kuukautta ollut käytössä… Jos muistaisin maanantaina sen mukaan ottaa, saattaisin töiden jälkeen ehtiä lainaamon kautta koukata.

Rinta käyttäytyy ärsyttävästi. Kun hoitaja kesällä minulle soitteli, kysyin, onko normaalia, että rinta tuntuu osittain kovalta ja on kovinkin arka varsinkin silloin, kun se tärähtää vaikkapa kuoppaan ajaessa. Kuulemma on, säteet ja kaikkea. Nyt tuota mokomaa välillä myös kuumottaa, joskus kutittaakin ja erityisesti nipistelee. Ilkeitä tuntemuksia monella tapaa riippuen siitä, mikä siihen osuu ja mikä rinnan kohta vaatetta koskettaa. Ja eilen jotain pieniä mustia pisteitäkin rinnan alta huomasin. Luomia, mustapäitä tai jotain muuta. Täytyypä seurata tilannetta ja muistaa marraskuussa vuosikontrollissa asiasta mainita, jos silloin vielä ovat tyrkyllä.

Oikeastaan ensimmäistä kertaa tämän syöpäshown aikana on siis jotain sellaisia vaivoja, joista on oikeasti haittaa. Tai no, kyllähän tuo kova vatsakin on tuottanut turhan paljon harmia matkan varrella. Olisi toki mahdollista tauottaa letrozol ja katsoa, mikä vaikutus sillä olisi ranteeseen, mutta koska muita suurempia, entisistä vaivoista poikkeavia kolotuksia ei ole, en haluaisi heittää nurkkaan hoitoa, joka on minulle määrätty. Uskon siihen, että jos lääkäri on letrot minulle kirjoittanut, silloin ne ovat tässä minun elossapitämisessäni se paras vaihtoehto. En nyt kokeile eri valmistajankaan tuotetta, koska juuri ostin näitä samoja Ratiopharmin nappeja kolmen kuukauden annoksen. Joulukuun alussa voi sitten harkita jotain toista, jos siltä tuntuu. Ratiopharm valikoitui siksi, ettei ensimmäistä pakettia ostaessani apteekissa ollut sitä reseptissä mainittua (muistaakseni Stada, saattoi toki Sandozkin). Ja koska ensimmäisten kuukausien aikana ei mitään suurempia vaivoja tullut, ehdin tuon toisen kolmikuisen satsin jo kaappiin hakea. Pihinä ihmisenä sen syön, ettei hukkaan mene (joo, jopa vajaat viisi euroa siinä Kankkulan kaivoon valuisi, jos tuotetta vaihtaisin…)!

Itseäni ja mieltäni kuulostelen ja pohdin, pitäisikö noista rinnan tuntemuksista panikoitua. En taida viitsiä. Uskon, että hoidot ovat onnistuneet ja uskon, ettei mitään radikaalia ehdi tapahtua ennen vuosikontrollia, vaikka siellä jotain odotusten vastaisesti muhisikin. On vain niin ärsyttävää, kun koko ajan tuntuu tavalla tai toisella epämukavalta. 

Pitäisi saada aikaiseksi sovitella johonkin väliin myös tuon kantapään fysioterapian jatkoja. Ei vain hoitopaikan kalenterissa näytä sille vakiofyssarille löytyvän sellaisia aikoja, joihin ehtisin. Tuolla työmaalla tuppaa aina homma venymään niin pitkälle iltapäivään, että vasta illansuussa ehtisin jälleen kinttuani ammututtamaan. Kyllä kai ne muutkin saman laitoksen ammattilaiset osaisivat samat hommat, mutta jotenkin itsellä sellainen olo, että petturuuttahan se on, jos terapeuttia vaihdan. Olisi vielä kuitenkin lähetteellä useampi käynti käyttämättä ja e-Passissakin parikymppiä ilmaista rahaa. Pitänee aktivoitua tämän aiheen äärellä!

Mitähän tähänkin tekstintekeleeseen kuvaksi lykkäisi? Kelpaisiko vaikka pihan ruusu muutaman viikon takaa?

Ensimmäinen työviikko takana. Vastahan tuossa kaksi päivää on ehtinyt oppilaiden kanssa olla, joten ei vielä oikeastaan voi mitenkään tietää, miten tämän työnsä osaa ja jaksaa hoitaa. Väsyttää armottomasti päivän jälkeen, vaikka veriarvot ovatkin ennalleen palautuneet. Sitä ehti jo tottua sellaiseen vapaaseen elämään, aikatauluttamattomaan oleiluun. Jos tästä ajattelee 9 kuukautta taaksepäin sinne leikkauksen jälkeiseen aikaan, tuntuu, että sehän oli aivan äsken. Saman verran eteenpäin ja taas oltaisiin kesän kynnyksellä.  Sinne on suunnattoman pitkä aika.

Oli ikävää, että työkavereista heitä ihania, tärkeitä ihmisiä on joutunut lähtemään  (vai saanut lähteä?) muualle töihin, mutta kivaa oli huomata, että pari sellaista ihanaa entistä, joiden en tiennyt tänä vuonna joukkoon kuuluvan, aloittivatkin nyt syksyllä. Sitten tietysti runsaasti uusia, ventovieraita, joiden nimien opettelemisessa tulee olemaan vaikeuksia. 

Muisti krenaa, kuten ennakoinkin. Olen jo hukannut ainakin yhden kirjan, jota kyllä tiesin käyttäneeni, mutta ei aavistustakaan, mihin sen olen laittanut. Askeleita tulee, koska joudun käymään useamman kerran laskemassa samoja kirjamääriä tai hakemassa lappuja, joille nuo määrät olen kirjannut, mutta joita en muistakaan ottaa mukaan. Hyvä esimerkki huonosta muistista on se, etten millään saa palautettua mieleeni, mikä on nimeltään se shampoo, mitä olen jo vuosikausia käyttänyt. On monesti parin viime päivän aikana ollut aikomus käydä vilkaisemassa kylppärissä tuo nimi, vaikkei sillä ole mitään merkitystä. Jotain muutakin unohdin, suunnilleen yhtä tuttua kuin tuo shampoo, mutta enpä muista mitä se mahtoi olla.

Kolme kuukautta letrozolin aloittamisesta tuli täyteen ja sen tiimoilta siis verikokeissakin kävin. Mitään ihmeellistä niissä ei näkynyt, neutrofiilit hiukan koholla, Hb 155 vai mahtoiko olla peräti 156.  Siinä vaiheessa, kun hoitaja noista tuloksista soitti, ei minulla mitään suurempaa valitettavaa ollut. Kaikenlaisia lihankipuja ja liikkumisvaivoja, mutta eipä ne entistä kummempia ole, mitä nyt ehkä jonkin verran voimakkaampia. Noin viikko tuon soiton jälkeen rupesi sitten vasemman käden peukalonjuuri vihoittelemaan. Suunnilleen se sama  kohta, missä helmikuussa oli sytokanyyli hiukan mutkalla – ei tosin sytotipan aikana, ihan kesyjä aineita sinne silloin meni  –  ja hyvin lähellä siis sitä ”rustopattia”, minkä tk-lääkäri huhtikuun alussa kipeästä pullistuneesta verisuonestani katsoi aiheelliseksi sanoa. En tiedä, onko suoni ruvennut ärhentelemään vai onko jännetuppi tulehtunut. Peukalon heiluttelu koskee välillä kovastikin, välillä joku pitkulainen siellä lonksuu ja välillä – kun oikein pinnistää ja heiluttaa sitä peukkua linksahtelusta ja kivusta huolimatta – se kipu sitten hellittääkin. Kyllähän tuo vaikeuttaa olemista, yllättävän paljon on arkipäivässä toimia, joissa joutuisi rannetta pekkunivelen kohdalta taivuttelemaan suuntaan tai toiseen. Turvavyön laitto, housunnapin avaaminen, lautasen pitäminen kädessä, jos syö muualla kuin pöydän ääressä, tavarapinojen kantaminen… Syöpikselle soitin viikolla ja tätä ääneen ihmettelin. Kuulemma saattaisi hyvinkin olla letrozolin aiheuttamaa. En kuitenkaan halua tässä vaiheessa ruveta mitään lääkekokeiluita tekemään. Haluan uskoa, että lääkärillä  on ollut syynsä määrätä nimenomaan letrot eli arvelen niiden olevan se parhaimmaksi todettu, joten tällaisten pikkuvaivojen kanssa pystyn hyvinkin elämään. Onpahan sitten keväällä 2027 yhtä juhlaa, kun saa jättää nämä pillerit pois ja oli kohenee heti kerralla huimasti 😂. Ellei tässä sitten kohta joku kohta veny poikki, suoni tai jänne. Sitä sitten podetaan tietty muutama vuosi.

Se shampoo, muistin yht’äkkiä sen nimen! En mainosta, mutta hassua, että parin päivän ankaran pohtimisen jälkeen se nyt noin vain tupsahti mieleen.

Kertaalleen kävin jo parturissakin, vaikka hiukan harmittikin mennä leikkauttamaan kivoja harmaita ja hauskoja kikkaroita pois. Tuo karvapehko tuossa päälaella rupesi muistuttamaan jotain sellaista 70-luvun poikabändin kikkarairokeesiwhateverpehkoa, koska koko rypäs kasvoi yhtä aikaa ja samaa tahtia. Piti hiukan ohennella. Saa nähdä, jaksaako pää noita kiharoita lykätä jatkossakin. Niskassa niitä vielä on. Sen harmaan haluaisin kyllä takaisin.

Ensimmäinen kesä pitkään aikaan, kun emme käyneet reissussa missään kotimaata kauempana. Haaparantaa ei lasketa ulkomaanreissuksi, ei, vaikka ihan kahtena päivänä tuli sillä puolella poikettua. Onhan tässä nyt kuitenkin kesää vietetty täällä kotimaassakin, joten jospa sitä pärjäisi. Ehkä syyslomalla sitten, tai joululomalla. Siihen saakka pitää tyytyä omassa lammessa polskimiseen. Ei siinä mitään huonoa ole, lämpimät vedet tänä kesänä on olleet. Parina päivänä ole jättänyt aamu-uinnin epämääräisen sameuden tai jonkin sortin levän vuoksi väliin, viimeksi eilisaamuna. On toki ollut sellaisia ”en jaksa tänään” -aamujakin, mutta vapaaehtoistahan tuo uiminen taitaa olla. En noista levistä tiedä, mahtavatko sinilevää olla vai mitä, ei tänä vuonna ole niitä tarkemmin syynätty eikä testailtu. Ei onneksi lastenlasten täällä ollessa ollut moisesta riesaa. 

Helteinen syksy jatkukoon….