Kategoria: Elämäni monikerta

Jännä, miten kirjotusinto laantui, kun se etukäteen hurjimmalta tuntunut hoitovaihe eli sytot loppui. Jälkeenpäin ajatellen koko tuo ruljanssi meni yllättävän helposti. Pikkuhiljaa voimatkin ilmeisesti palailevat, koska suhteellisen helposti jaksan ainakin kohtuullisen tasaisella pidempiäkin kävelylenkkejä tehdä. Ihan en ehkä näin kylmiltään vielä Santiago de Compostelasta selviäisi, mutta jospa taas jonain päivänä sinnekin suoriutuisi. Ennustukseni ei liene suuresti metsikössä, jos veikkaan, että tässä blogissa ei välttämättä kovin tiuhaan jatkossa mielentyhjennystekstejä tule. Tai toisaalta – mistäpä sitäkään varmaksi tietää. Sen tiedän, että ei minusta ammattibloggariksi tms. olisi.

Edellisen blogitekstin aikaan Hitonhaudan reissu oli vasta suunnitelmissa. Se toteutui, tosin muutama päivä suunniteltua myöhemmin. Omat voimani yliarvioin. Viimeisestä sytosta ei ollut viikkoakaan tuolloin kulunut ja maasto tuolla oli noihin voimiin aavistuksen liian raskas. Piti vähän väliä hengitellä ja viimein ihan hangella maata hetki. Matkaa tuosta tuli vain vajaat 3,5 kilometriä, mutta yllättävän koville se otti. Nyt kulkee jo paremmin, ainakin tasaisella maalla. Varsinaisia pidempiä maastoreissuja en ole viime aikoina tehnyt. Ihan vain tuossa ”omalla” tiellä kuljeksinut. Tampereellakn tuli viikolla reippaasti askelia otettua, lähinnä Kalevankankaan hautuumaalla. Pitkin poikin siellä ryntäilimme hautakiviä ja muistomerkkejä silmäilemässä, jotta saisimme tarpeellisia tietoja muutamia kätköjä varten. Talvi on Tampereellakin vielä, vaikka kadut lumettomia ovatkin ja puut harkitsevat heräämistä.

Kevättä kohti!

Samalla reissulla kävimme pitkästä aikaa tervehtimässä tyttären perhettä. Viimeksi marraskuun puolivälissä olimme nähneet. Oli jo aikakin, reilussa neljässä kuukaudessa lapset kasvavat hurjasti. Koirahalipulakin hieman helpotti, vaikken peruukkipäisenä tohtinutkaan hankkiutua lattialle sitä lähentelemään. Sinne se karvaturri jäi kuusen taakse vilkuttamaan.

Rakas airis 💓

Tämän hetken jännitys on siinä, toteutuuko ensi viikolla alkavaksi suunniteltu sädehoito aiotusti vai tuoko hoitajien lakko muutoksia. Toistaiseksi perumisilmoitusta ei ole tullut ja ainakin ensimmäisenä lakkopäivänä sädehoidot olivat rullanneet normaalisti, kertoi kohtalotoveri. Jos suunnitelmassa pysytään, hoitojakson pitäisi olla ohi vappuviikon puolivälissä. Aamuaikoja suunnittelukäynnillä toivoin, mutta niin kuulemma toivovat kaikki muutkin, joten nähtäväksi jää, miten toive toteutuu. Toki olisi mukavaa nukkuakin ihan rauhassa, mutta mukavaa olisi sekin, jos se muutaman minuutin sessio olisi jo aamusta pois jaloista, eikä aikatauluttaisi koko päivää. 

Varsinainen sädehoidon suunnittelu kesti tunnin verran. Enimmäkseen juttelua kaikenlaisesta säteisiin liittyvästä. Mikäpä siinä turinoidessa. Elämäni ensimmäiset tatuoinnitkin tuolla reissulla sain: Kolme sinimustaa pistettä. Yksi rintalastan alle, yksi molempiin kylkiin. Oikean kyljen pistettä en kyllä itse kurkkimalla löydä, toivottavasti he säteellä sitten löytävät. Sen teki nuori naishoitaja, harjoittelijaksi arvelen, nuo kaksi muuta olivat sen jututtajamiehen tekemiä. Pyysin kyllä pisteille myös terälehtiä, mutta eipä hän suostunut. Väitti, ettei ole saanut moiseen koulutusta, eikä antanut periksi, vaikka kuinka suostuttelin. Omakustanteena kuulemma jatkokuvoinnit pitää hankkia. Keskustelun ja ohjeidenannon lopuksi tuo mieshoitaja kysyi, saako ottaa minusta kuvan. Ei itselleen muistoksi, järjissään oleva kaveri hän oli, vaan sitä varten, että usein vaihtuvat hoitajat ja harjoittelijat osaisivat oikeaa ihmistä odotusaulasta mukaansa houkutella. Siellä nyt sitten voivat hurmaavaa pärstäkuvaani ihmetellä.

Sytotippakäden suonet muistavat vielä kokemansa. Käden ojentaminen ja ranteen taivuttelu vetää suonia oikein kunnolla, tosin vasta viikon verran moinen vaivannut. Toiseksi viimeisen syton jäljiltä peukalon tyven ja ranteen välillä on lisäksi patti, sekin rupesi vaivaamaan vasta viime viikolla. Poikkesin eilen terveyskeskuksessa kaikenlaista valittelemassa ja tuota pattiakin näytin. Lääkärin mielestä se on rustopatti,  minun mielestäni suoni. Olkoon mikä on, Hirudoidia siihen varmuuden vuoksi olen lätrännyt. 

Pitkään vaivannutta kantapäätäkin valittelin. Onhan työterveys sen jo vuosia sitten kuvauttanut, luupiikejä kuvissa näkyi niin kantaluun alle kuin yläpuolellekin sojottavan. Toista vuotta tuo on vaivannut joka askeleella, nyt kevätpuolella enemmän, eikä venyttelystä ole ollut apua, joten ajattelin kysäistä, olisiko tällä lääkärillä muita keinoja tarjota. Eipä ollut, venyttelystäkin totesi, että ei nykyisin enää neuvota venyttelemään. Aha. Kysyin, mitä voisin tehdä. ”Verenkierto pitää olla kunnossa.” Mitä  minun pitäisi tehdä, sitä hän ei kertonut. Sitten hän kysyi, haluanko minä röntgenkuvaan. Kysyin, pitäisikö hänen mielestään tuo kuvata, mutta hän lähinnä tuskastui, koska ilmeisesti minun mielipiteeni tässä ratkaisisi. Yritin kysyä vielä, olisiko kuvista jotain hyötyä. ”No, sinä näet sitten, onko kalkki!” Ok, menen sitten kuvaan. Jos ei radiologin lausuntoa ilmesty OmaKantaan, saan sen kuulemma terveyskeskuksen luukulta. Aha. Mitähän minä sillä sitten muuta teen, kun luen sieltä, ”onko kalkki”. Se tässä hiukan askarruttaa, voinko huoletta kuitenkin sitten säteiden jälkeen alkavien hormoniblokkereiden kanssa kalsiumtabletteja sen viisi vuotta syödä, jos kovastikin ”on kalkki” jo ennestään?

Tukka ei sitten missään vaiheessa lähtenyt kokonaan. Hiukan se on ruvennut jo kasvamaankin, kuten valitettvasti muutkin karvat. Kivaahan se olisi, jos jo kesällä huoletta kehtaisi olla paljain päin. Sitä odotellessa. 

Lienen jotenkin valuvikainen, koska en ole koko aikana osannut pelätä tätä syöpää. Läheisten syövät vuosien varrella ovat kyllä säikäyttäneet ja saaneet itkemään ja pelkäämään, mutta ei tämä oma. Kun lukee netin vertaisryhmien tekstejä, tulee sellainen olo, että normaali reaktio olisi pelko, jännitys, masentuminen yms. Tämä nyt hoidossa oleva homma ei ole koko aikana mitään tuollaisia tunteita minussa nostanut esiin. Ainakaan vielä. Muut vaivat, joista tässä pitää terveyskeskukseen nyt jonottaa ja mahdolliset tulevien lääkkeiden sivuvaikutusten pohtimiset lähinnä saavat ärsyyntymään. Ehkä ne pelotkin jossain vaiheessa päätään nostavat.

Juuri tällä hetkellä jännittää tämän syövän jälkimainingeista oikestaan vain se, että lähtevätkö nämä tähän saakka päässä pysyneet ja uudenvuodenpäivän ajelun jälkeen jo kasvaneetkin sängenpätkät päästä nyt tämän viimeisen, eilen saadun CEF:n myötä vielä pois vai voiko tuota harvaa kasvantaa ruveta pitämään kohta jonkinlaisena tukantaimena. Ripset ja kulmakarvat minulla vielä on, samoin nenäkarvat, vaikka ovatkin kaikki kovin vähentyneet. Nuo nenäkarvojen harvenemiset selittää kyllä sen, että nenä vuotaa jatkuvasti, kun menen ulos. Kyllähän se olisi pitänyt tajuta, jostain siitä jonkun kommentin luinkin, mutta vasta eilisen syton aikana Kati sen sanoi ääneen ja minullakin meni tajuntaan. Siitähän tuo jatkuva niistäminen tarve tosiaan johtuukin!

Eilen oli siis viimeinen sytostaatti. Kummallisen nopeasti tämä talvi on kuitenkin mennyt, vaikka jossain vaiheessa jo väsyttikin koko homma. Kaksi päivää sitä oikeaa talvisotaa pidempi tämä henkilökohtainen talvisotani oli. Marraskuun 30. päivä ensimmäiset sytopommit ja nyt 15.3. viimeiset. ”105 + 2 kunnian päivää”. Koulumaailmassa sellaiset hyvät ja oppilaita ymmärtävät opettajat kuulemma palkitsevat lapsosia hyvien suoritusten tai edes yritysten jälkeen kaikenlaisilla tarroilla tai leimoilla. Minä en ole koskaan osannut sellaisia repertuaariini ottaa – liian työlästä moinen ja vaatii muistamista ja järjestelmällisyyttä. Eilen sitten sain itse pari tarraa. Kati sanoo kyllä maininneensa minulle niiden antamisesta, mutta jotenkin se meni minulta täysin ohi tajunnan. Ilmeisesti puuhasin liian keskittyneesti vessaanlähtöön orientoitumsta sen tippatelineen kanssa tai jotain muuta hösäsin. Joka tapauksessa vessasta tullessani tuijotin aina mukanani kulkeneen labratuloksia ja ties mitä lausuntoja sisältävän kansion kantta ihmetellen. Ei mitään käsitystä siitä, olivatko sen kannessa olevat tarrat ehkä olleet siinä jo pidemmänkin aikaa vai olivatko ne uusia. 

Reippaustarroja

Samanlainen epätodellinen olo oli ollut kotona aamulla tuijottaessani viereistä, jo pedattua petiä. Siippa usein aamuyöllä poistuu vierashuoneen petiin nukkumaan, ettei huonounisena sen enempää häiritse minua, toista huonounista, kuin häiriinny itsekään. Molemmat noina unettomia aikoina kuitenkin harhaudumme nettiin jossain vaiheessa ja kännyn/pädin valo sitten viimeistään havahduttaa sen toisen, mahdollisesti vielä nukkuvan. Puoli seitsemän kieppeillä könysimme tahoiltamme, siippa kahvinkeittoon, minä suihkuun. Kun sitten pyyhe ympärilläni tulin sängyn reunalle istuksimaan ja päivävaatteisiin hankkiutumaan, huomasin jossain vaiheessa, että se toinen laita sängystä olikin jo siivosti pedattu päiväpeittoa odottamaan. Kumpikaan meistä ei tunnusta moista tehneensä. Aina silloin tällöin meillä kuljeksii joku ylimääräinen. Muistaakseni joskus joku siinä vieruspedissäkin pötkötti aikana, jolloin siippa oli taatusti jo poistunut sinne toiseen huoneeseen. Noita tarroja Katille ihmetellessäni kerroin tämän petausepisodinkin. Kati jyrkästi kielsi osallisuutensa petaamiseen, mutta tarrat kyllä tunnusti. Minä hämmennyin tunnistaessani itsessäni sen mielihyvän, mitä pari pientä tarraa saa aikaan. Näköjään tarroista pitävät muutkin – ainakin päätellen siitä, että naamakirjassakin heti liki 90 ihmistä kovasti tykkäsi kun näistä saamistani reippaustarroista kerroin ja kuvan jaoin. Sillähän ei toki tykkäämismäärään ollut vaikutusta, että mainitsin samalla tuosta viimeisestä sytosta. Tarrat rules!

Suoneni eivät tällä viikolla olleet lainkaan niin yhteistyökykyisiä kuin yleensä. Maanantain labrassa hyvältä vaikuttanut suoni ei suostunut sittenkään pisaraakaan antamaan, ennen kuin uuden suostuttelun jälkeen. Samoin tuota eilistä tippasuonta ei oikein meinannut löytyä. Ensimmäinen yritys ei toiminut, toinen sitten pidemmän houkuttelun ja lasten kanyylin avulla myöntyi yhteistyöhön. Jotain tuntemuksia tuon tipan juurella oli niin kauan, kunnes sitten fluorourasiilin jälkeen uskalsin kättä jälleen liikutella. Sittenpä ei mitään haittaa koko kanyylista enää ollutkaan.

Olivat vaihtaneet järjestystä tuolla hoitohuoneessa. Hoitotuoleja oli enää yksi ja sekin ihan siinä uloskäynnin vieressä. Siihen Kati oli jo valmiiksi käynyt minun cocktailini pöydälle asettelemassa. Halusi luultavasti varmistaa, että siitä minut voi kätevästi heivata käytävälle, kun hermoille käyn. Hivenen minulle jo hikeentyi, kun arvelin lomansa olleen liian pitkä, kun tuo kanyylinlaittotaitokin oli jo päässyt ruostumaan. Hyvä, ettei korville äkämystyneenä siinä huidellut. Ei toki liian pitkä loma, pikemminkin päinvastoin. Enemmän olisi tarvinnut (ja ansainnut) 💓

Päivän erikoisuus oli vapaaehtoistyöntekijä, joka pelmahti osastolle. Oman kertomansa mukaan käy siellä silloin tällöin juttelemassa potilaiden kanssa, koska useimmat kuulemma kaipaavat juttukaveria. Siihen hän sitten tuli viereen juttelemaan. Käytännössä tuo oli sitä, että kertoili ummet ja lammet omasta sairaudestaan, ulkomailla asumisestaan, kaikesta muusta vapaaehtoistyöstä, mitä tekee ja kirjasta, jonka aikoo kirjoittaa. En minä nyt varsinaisesti ollut kiinnostunut tuosta, enkä varsinkaan ollut kiinnostunut kertomaan tälle ventovieraalle ihmisille mitään sen kummempaa itsestäni tai perheestäni. Jotain lyhyesti vastasin niihin muutamiin kysymyksiin, joita hän puhetulvansa keskellä esitti. Arvelinkin hänelle ääneen, että hänet luultavasti on Katin pyynnöstä ohjattu minun luokseni, jotta Kati itse saisi rauhan minun jatkuvalta pälpättämiseltäni. Kertoi Katille arveluni, ennen kuin itse ehdin. Kun hän lopulta lähti, Kati tuli pahoittelemaan, oli huomannut ilmeisen tympääntyneen ilmeeni. Kyllähän tuollainen vapaaehtoistyö on ihan kunnioitettavaa, mutta en itse kyllä millään tavalla juuri tuolla tavalla toteutettua kovin suuressa arvossa pidä. Jäi sellainen olo, että tämä ihminen oli lähinnä sen tarpeessa, että häntä itseään kuunnellaan. Olisin toki voinut hänelle aiemminkin sanoa, että kiitos, mutta nyt haluaisin olla rauhassa. Jostain syystä en osannut, kuuntelin vain puhetulvaansa ja hypistelin käsissäni olevaa esitettä.

Tuo esite liittyykin toisiin juttuihin, mitä eilen sain. Poistin sunnuntaina edelliset kynsilakat ja unohdin uudet laittaa. Muutaman kerran päivässä olen sentään kynsinauhoja ja kynsiäkin rasvaillut, mutta eilen aamulla senkin kiireessä unohdin. Tätä Katille valittelin. Hänpä riensi hakemaan rasvatuubin, josta tirauksen antoi minulle kokeiltavaksi. Ihanhan tuo tuntui olevan hyvää ja toimivaa soosia. Kysäisi sitten, olenko saanut sellaisen pienen näytetuubin jo jossain vaiheessa. Kielsin saaneeni ja Kati lähti näytettä hakemaan. Oletin, että yhden toisi, vähän niin kuin vaihtarina sille hydrokortisonituubille, minkä viimeksi sain ja nyt käyttämättömänä palautin. Hah ja pah, muka yksi näyte…kun kerran ruvetaan voitelemaan, voidellaan sitten kunnolla!

Nyt kaikki sujuu kuin rasvattu!

Veriarvot minulla oli jälleen hyvät. Neutrofiilit edelleen hieman yli viitearvojen, hemoglobiinikin oli jopa noussut! Vallan mainiosti olisi sen puolesta verenluovutuskelpoista tämä vereni, mutta taitaa noita muita hidasteita olla. En kuitenkaan ole missään vaiheessa joutunut niihin lukemiin, että veritankkausta olisin tarvinnut. Joku tuolla samassa huoneessa lisäverta tarvitsi, koska Kati sellaista pussia siinä joutessaan lämmitteli. Kuulemma kätevin tapa on tunkea pussi olalle omaa ihoa vasten, voi siinä sitten poskellakin sitä välillä painella. Nerokasta, tosin samalla myös tavallaan huvittavaa. Kuulemma pussi hyvin moisen taputtelun ja siirtelyn kestää, mutta kun ehdotin sen päällä istumista, sain kuulla, että joku raja kestävyydelläkin sentään on 😆

Kolmannen ja toivoakseni viimeisen kerran ”pääsin” nauttimaan Novan potilasruokatarjonnasta. On se kumma, että ainoat vaihtoehdot todella ovat tunkkaisen makuinen (ja hajuinen) juuressosekeitto tai mauttomat lihapullat suolattoman mikrolämmitetyn perunamuussin ja babyporkkanoiden kera. Kati kysäisi, haluanko lisäsuolan ja sen halusin. Sen sitten sainkin, tosin vasta sinä vaiheessa, kun Kati siitä uudemman kerran ruuan tuojalle huomautti ja oli ne porkkanat ehtinyt napostella. Kuulemma Kylän Kattauksen (jos se nyt tuon laitoksen ruuan toimittaja on) kanssa on vuosia neuvoteltu tarjonnan laajentamisesta, mutta ei se vain muutu. Nuo kaksi onnetonta vaihtoehtoa ovat ja näemmä pysyvät, vaikka sairaalan puolelta miten perustelisivat muutostarvetta. Ymmärrän hyvin, jos useammin tuolla ruoka-aikaan olevat potilaat kuulemma kohteliaasti kieltäytyvät tarjotusta ruuasta. Toivottavasti heille, jotka ovat ihan osastolla oikeasti ja pidempään, on nykyisinkin hiukan enemmän vaihtelua päivän ruuissa.

Mutta siis – tuo sytoruljanssi on ainakin nyt tällä erää ohitse. Toivottivat tervetulleeksi takaisin, mutta vain ohimennen tervehtimään. Kyllä tuota porukkaa mielelläni jossain vaiheessa poikkean vilkaisemassa! Säteet alkavat huhtikuun alkupuolella ja sitovatkin sitten kotimaisemiin kolmeksi viikoksi. Ei passaa yön yli reissuja tehdä, jos aikoo ehtiä seuraavaksi aamuksi säteilemään. Ensi viikolla tuosta sitten enemmän kertovat.

Eipä tässä yön yli viime aikoina muutenkaan olla reissailtu. Viime viikonloppuna tuolla Hanhiperän metsiköissä kävimme reilun pari kilometriä taapertamassa. Rauhallista oli, ellei nyt sitten lasketa yhtä metsäkonetta, joka kuului jylläävän tien toisella puolella metsikössä. Tällä puolella oli jossain vaiheessa jonain vuonna jo käynytkin, ainakin aukon suuruudesta päätellen.Toivottavasti tämä rauhoitusaluekyltti ei ollut tarkoittanut tuota aukoksi muuttunutta aluetta.

Rauhoitettu aukko?

Vielä ei voinnissa huomaa eilisiä myrkkyjä. Yö oli kehno, mutta siihen oli syynä kyllä kaikki muu, en edes kortisonin piikkiin valvomista laita. Hiki valui joka kerta, kun yritin silmät ummistaa, valvoessa siitä ei haittaa ollut. Tinnitus oli tavallistakin voimakkaampaa ja kummallisen aaltoilevaa normaaliin tasaisen soinnn sijasta. Rannekanava vaati huomiota, korvalehti vihoitteli sille tyynylle, mistä niska tykkäsi. Ja sitten aamulla, kun viimein uni olisi maistunut, orava välikatossa jytätessään herätti siipan. Sitten meillä soikin punk täysillä ja hyppyytti taloa oravineen.

Päivä on siis lähtenyt käyntiin. Odottelin terveyskeskuksen takaisinsoittoa valmiina valittelemaan kaikki mahdolliset pinnalla olevat vaivat. Ihan listan muistin tueksi tein. Soittikin sitten sairaanhoitaja ja sai minulle ajan huhtikuun alkuun. Kuulemma ehkä osan vaivoistani ehdin sen puolen tunnin aikana sitten raportoida tohtorille. Uutta aikaa sitten lopuille vaivoille, jos valittelut kesken jää. Tänään korkeintaan kirjastoon meinataan omalta tontilta poistua. Huomenna voisi poiketa Hitonhaudalla, ellei sytokrapula ole vielä iskenyt.

Nyt, kun on jo ohi tuo ainoa hoitojen keskellä oleva onkologilla käynti, tulee kaikenlaisia vaivoja, joista pitäisi varmaankin lääkärille puhua. Ajoitus taas kohdillaan. Tosin on noita vanhojakin, mutta myös uusia. Vanhojen vaivojen kanssa olen jo niin kauan elellyt, että niihin on tavallaan jo tottunut, enkä uusista jaksa vauhkoontua ja kaikkea epäillä pahimmaksi mahdolliseksi. Toisaalta typerää olisi sulkea siltäkään mahdollisuudelta silmänsäkään. Huoh. Varmaankin sitten terveyskeskuksen kautta käytävä kaikki valittamassa. Sinänsä hyvä, että olen jo valmiiksi sairauslomalla, on aikaa mennä lääkäriin. Vaikka tokkopa noihin vanhoihin kivistyksiin mitään apua kuitenkaan löytyy, mutta jos edes uusiin…

Jospa nyt sytojen loppuessa saisin aikaiseksi uuden alun niin syömisen kuin liikkumisenkin suhteen. Paljon olen antanut itselleni anteeksi ja olen syönyt, kun on tehnyt mieli syödä. Ei ole pitänyt päätös pullien sun muiden suhteen. Suklaan osalta olen pysynyt aisoissa, ei alle 60 % suklaita ole tullut syötyä. Liikkuminen on jäänyt valitettavan vähälle. Kun yhdessä jonnekin lähdetään, silloin tulee liikuttua, mutta en jaksa kovinkaan hyvää vauhtia pitää yllä, enkä lainkaan niin pitkiä matkoja kulkea, kuin tykkäisin. Sitä paitsi oikea kantapää on ryppyillyt jo muutaman vuoden ja nyt tänä keväänä se on päättänyt oikein kunnolla ruvetä ärhentelemään. Työterveyslääkäri on kireästä pohkeesta puhunut, mutta en minä sitä saa venymään niin, että tuo helpottaisi. Akillesjänteen vierestä kantaluun kupeessa kivistää nykyisin, vaikken edes liikkuisi, puhumattamakaan sitten sen jälkeen, kun olen liikkunut. Kengän laittaminen jalkaan koskee. Huoh tämäkin.

Jospa tämän kevään aikana edes nuo voimat rupeaisivat palautumaan. Ja jospa tulevista lääkkeistä ei sitten aivan kaikkia sivuvaikutuksia tulisi.

Hyvää on se, että viime yönä en hikoilun/palelun vuoksi herännyt. Heräilin muuten vain. Hyvää on sekin, että pari kaveria eilispäivänä poikkesi meillä ihan muuten vain, ohimennessään. Jättivät sydämiä ja rakennuspiirustuksen vai mikä kaavaluonnos tuo nyt onkaan.

Sydämiä ovat.

Kesämökki.

Hyvää on sekin, että taivaan vallat näyttivät minullekin viimein revontulia. Kerrankin hereilläoloaikana!

Reponen tulessa, ei naapurin huusholli.

Eteenpäin…ylihuomenna viimeinen syto!

Hivenen taitaa pukata raportointiväsymystä tässä. Viime aikoina ei juurikaan ole tullut edes pieniä reissuja tehtyä, joten ei mitään sen kummempaa kerrottavaa ole. Ainainen höpöttäminen omasta voinnista ei kovasti jaksa itseäkään kiinnostaa, joten miksi se muitakaan kiinnostaisi? Koska kuitenkin alun perin ajattelin tämän blogin toimivan joskus myös muistilappuna siitä, miten tämä ruljanssi läpi käytiin, noista vaivoistanikin siis kirjoittelen.

Tosin heti valehtelin – onhan tällä viikolla tapahtunut! Posti toi minulle kortin ja lämmikettä kevätpäiviin 💖 

Tähän on hyvä kääriytyä. Kiitos 💓

Suosittelen, tällainen toiminta on kivaa! Ja ei, ei löytynyt se, mitä etsimme.

Aurinko on elossa!

Tämän hetken henkilökohtainen ongelmani on kirottu pukama! Oli viikko sitten taas muutama päivä maha yhteistyökyvytön sen CEF:in jälkeen ja niinhän siinä viimein pullistuivat sekä otsasuonet, että peräsuoni. Sellaiseksi tuon ainakin tulkitsen, vaikka tokihan se voi olla mitä tahansa muutakin. Terveyskeskukselle pisteet siitä, että a) suostuivat mukisematta minuakin puhelimessa kuuntelemaan, vaikka puhelu olikin toisen ihmisen omien vaivojensa vuoksi soittama ja b) hoitaja kuunteli, kyseli, kävi lääkärin kanssa puhumassa ja soitti takaisin. Paikallishoidolla mennään, mutta eipä ole ainakaan vielä mitään apua ollut moisesta. Kyllä ärsyttää, kuitenkin tässä sitten vielä johonkin hemmetin operaatioon joutuu ja sitten sitä podetaan useampi viikko. Siinä menee sitten se haaveilemani toukokuun alun lepo kaikesta ennen töihin palaamista 👿!

Muuten tässä ei sen kummempia sivuvaikutuksia edelleenkään ole. Silmät ovat ehkä normaalia kuivemmat ja pariin kertaan olen pyytänyt siippaa niihin tippoja tiputtamaan. On niin onnettomia nuo nykysilmätippojen pullonnokat, etten itse saa laitetttua sellaisella töpöllä mitään! Ikenetkin parina päivänä pitkästä aikaa verestivät, maha kerää ilmaa ja fyysinen väsyminen on vahvaa, mutta eipä oikeastaan muuta ole tullut. Lisäksi se tippasuoni, mistä jo mainitsinkin aiemmin, on parina päivänä kipuillut sen verran, että hydrokortisonia levittelin paksulti, kuten minua neuvottiin.

Kaipaan normaalia elämää, sellaista, missä ei tarvitse laittaa tuota rasvaa sinne ja tätä tänne ja tunkea erilaisia puikkoja ja tippoja ja voiteita ja suolaa tai soodaa kaikkiin mahdollisiin ihmisruumiin paikkoihn tai muistaa ottaa tuo kapseli tai tämä nappula. Eipä taida enää sellaista hetkeä eteen tulla, että voisi vain olla.

Pieniähän nuo tuollaiset murheet nykyisessä maailmantilanteessa ovat. Ajatukseni ovat usein Ukrainassa ja heissä, jotka siellä sairastavat tai yrittävät pysyä hengissä. Liian suuria ajatuksia, liikaa käsittämättömiä tapahtumia. Minun sotaväsymykseni kalpenee oikean sodan rinnalla.

Jonkinlaisesta ihmissuhdevajeesta ehkä saatan kärsiä. Harvoin ketään livenä tämän talven aikana olen tavannut. Ensi viikolla onneksi on pitkästä aikaa tarjolla jokunen geomiitti tässä lähiseudulla, ties, vaikka tulisi niissä käytyä. Kovin vähän on niitä ihmisiä, jotka ovat viimeisten neljän kuukauden aikana kyselleet kuulumisia. Olisinko kaivannut? No, tietohan kulkee tämän blogin kautta heille, joita kiinnostaa, että mitäpä sitä sen enempää pohtimaan. En ole koskaan ollut kovin kaverisuuntautunut, eikä minulle normaalistikaan ihmiset soittele tai suuremmin viestejä lähettele. Normitilanne siis. Ja silti – kun puuttuu se normaali, arkinen ihmisten kanssa keskustelu, kaipaa yhteydenottoja. Suuri kiitos teille muutamille, jotka edes joskus olette kysyneet jotain ja kertoneet omista kuulumisistanne. 

Puolitoista viikkoa enää siihen viimeiseen sytoon ja siitä viikko eteenpäin pitäisi olla sädehoidon suunnittelu. Saapa nähdä, siirtyykö se hoitajien työnseisauksen takia. Muutenkin tuonne sädepätkän keskelle osuu ikävästi pääsiäispyhät, enkä usko silloin kenenkään minua sädettävän. Meneekin alkuperäisoletusta hivenen useampi päivä siihen, että koko ruljanssi on ohi ja pääsee katsomaan kunnolla eteenpäin. 

Sädehoitoon valmistavasta ohjenivaskasta bongasin lohdullisen lauseen: ”Hoidossa käynti kestää n. 15 minuuttia, josta sädehoito 1-10 minuuttia. Sädehoidon aikana voit viettää normaalia elämää.” Vaikka normaalia elämää kaipailenkin, iloitsen siitä, ettei minulle liian suuria taakkoja sälytetä. Tuollainen korkeintaan 10 minuutin normaalius on tottumattomalle ehkä ihan hyvä pätkä. Muun ajan saan olla oma itseni 😝

Alkaa jo kyllästyttää tämä talvi ja siinä samalla omalla tavallaan rajoitettu elämä! Töiden puolesta olisi kerrankin mahdollisuus kuljeskella ihan viikollakin siellä sun täällä tarvitsematta miettiä sitä, ehtiikö ennen pimeän tuloa sinne, minne haluaa ja jaksaako aamulla herätä riittävän ajoissa seuraavaan päivään. Jotenkin sitä on kuitenkin nyt ajautunut ymmärtämään, että ykkösriskiryhmäähän tässä ollaan. Jo mainitsemani Lahden miniloman lisäksi kyllä poikkesimme Mikkelissäkin samanmoisella. Kovin niukasti oli porukkaa hotellissa, eikä viikolla illalla edes ruokapaikassa tai kuppilassakaan, joten kaukana pystyi muista ihmisistä niinä hetkinä pysyttelemään. Oli vain pakko päästä hetkeksi jälleen täältä mökkihöpertymästä. Tyttären perhettä emme ole tohtineet käydä sytojen alkamisen jälkeen tervehtimässä ja alkaa jo ikävä olla. Lieneekö turhaa varomista, kun kuitenkin olen uskaltanut näitä tilapäisiä ventovieraitten lähstölle hakeutumisia harrastaa, kukapa tietää. Totta kuitenkin se, että noita läheisiä haluaisi halailla ja istua vieressä ja heillä koulun ja työmaailman kautta niitä altistumisia jatkuvasti itselleen tulee. En nyt tämän shown sekaan koronaakaan tykkäisi saada, etteivät nuo hoidot siirtyisi. Yksi syto vielä jäljellä, sitten muutaman viikon tauko ennen kolmen viikon säteitä. Ja sitten toipumista ennen muutaman päivän työrupeamaa. Toiveissa on, että maailmantilanne niin tautien kuin sotahullujenkin puolesta sallisi toukokuun alussa kerrankin hyödyntää sesongin ulkopuolisia aurinkolomahintoja ja pääsimme jossain käymään. Kaipaisin kyllä lentokonetta, aurinkoa, merta ja vuoristoja. Katson meidän ansainneen tämän talven jälkeen pienen irtioton.

Kätköillä on tullut viime viikkoina käytyä lähinnä ns. pakolliset kätköt eli kalenterin aukkopäiviä värittelemässä. Viime sunnuntaina perheen toinen osapuoli joutui työkeikalle ja minä menin yksin kuittaamaan kätkön Jyskänvuoren maisemiin. Alunperin olin ajatellut poiketa Metsoreitin varresta lumikengillä yhden, mutta en näillä lumilla halunnut ottaa sitä riskiä, että siellä kutenkn joutuisi parkkipaikkaa etsimään ja petailemaan. Auton kaivaminen minkäänlaisesta penkasta omin voimin ei kiinnostanut. Omalla pihalla on lumen kanssa saanut tänä talvena tapella ihan riittävästi.

Menin siis Jyskänvuorelle. Kartasta päätellen sinne ainakin saisi auton kivutta parkkiin. Ja niin saikin. Sauvat ymmärsin ottaa mukaan, koska aavistin, että rinnettähän siellä nousta pitäisi, eivätkä nuo omat voimat kovin kummoisia olleet. Useamman kerran pitikin sillä vajaan sadan metrin nousevalla matkalla pysähtyä huilaamaan. Pumppu hakkasi hullun lailla, toisen jalan kantapää yritti huutaa, ettei se kykene tuollaisessa kulmassa.työskentelemään. Alas tullessa kädet tutisivat sauvoihin nojatessaan ja polvet tärisivät kengän alla liukuvaa irtolunta hirvitellessään. Lyhyt matka, mutta melkoinen ponnistus itselleni. Niin odotan sitä, että joskus taas jaksan ja pystyn kulkemaan helpommin pidempiäkin matkoja, koska niitä kaipaan. Kunnollisia usean kilometrin metsäreissuja ja lumikenkätarpomisia. Ja suoraan sanoen kaipaan myös kummallisiin paikkoihin kaivautumista ja lumessa ryömimistä. Tokihan noita viimeksi mainttuja voisi omassakin pihassa tehdä, mutta kun ei noissa kivenkoloissa ole mitään kivaa löydettävää. Täytyy ehkä kesällä jokunen muovipurkki viedä kiven alle valmiiksi ensi talvea odottamaan. Soisin tulevan talven kyllä olevan vähäluminen.

Jyskänvuoren juurella hetken hengittelin ja tuijottelin Johanna-laivaa. Vaikka pikkupurtilot talveksi vesiltä poistetaankin, onhan niitä Lutakossakin paatteja koko talven laiturissa. Silti tätä laivanpoikasta katsellessa tuli sellainen olo, että talvi yllätti laivurin ja yht’äkkiä järvi oli jäässä.

Johanna Ison Haapasaaren edustalla.

Mutta kevättä odotellen tässä mennään. Pitkästyminen näkyy siinäkin, että odotan innolla jopa labrakäyntejä ja erityisesti sytoja. Onpahan jotain asiallista tekemistä aina hetkeksi. Kummallista tällaiselta piikkikammoiselta odotella tuollaisia neulanpistosessioita.

Viides sytostaatti eli toinen CEF oli nyt sitten eilispäivänä. Onkologin vastaanotto oli aikataulutettu siihen aluksi klo 9. Lähdimme kotoa hyvissä ajoin. Tai ainakin meinasimme lähteä. Lunta olikin tullut enemmän kuin miltä etuovesta aamulla vilkaistessa oli näyttänyt. Piti kaivaa auto hangesta, eikä toiveita edes yrittää pihasta etuperin pois. Autotkn olivat sujuvaa peruutamista silmälläpitäen väärässä järjestyksessä, joten venkslaamiseksihan se meni. Ja sitten kaivettinkiin peräkontista niitä sellaisia luistonestomattoja. Onnekseni en ollut itse ratissa ja omin nokkineni mihinkään yrittämässä. Nyt pääsimme liikkeelle, koska ratissa oli ammatti-ihminen. 

Tiesin siis jo matkalla, että ajoissa emme Novassa olisi. Sen enempää polille kuin Hoitokeskukseenkaan ei kuitenkaan ennen yhdeksää saanut puhelimella yhteyttä, joten en pystynyt myöhästymisestäkään ajoissa ilmoittamaan. Mitenkähän silloin ilmoittelisin, jos vaikka ensi kerralla klo 8.30 hoitoajasta meinaisin myöhästyä? Mihin soittaisn? Pitänee tutkia papereita, kai se siellä sanotaan.

Arvelin, ettei joku viiden minuutin myöhästyminen maata kaataisi, koska harvoinpa lääkärikään aivan prikulleen tasakellonlyömällä ketään huoneeseensa huutelee. Vaan kaupunkipa olikn sen verran sekaisin lumesta, että pitikin lähteä kiertelemään ylimääräisiä kiemuroita. Oli tarkoitus ajaa Ruusupuiston ympyrästä mäkeen ja Keskussairaalantielle, mutta huonolta näytti. Menoa ei vielä se haitannut, että ympyrässä oli rekka jumissa väärällä puolella ympyrää, ikään kuin vasemmanpuoleisen liikenteen malliin, mutta näyttipä olevan toinen rekka tukkimassa sitä Ruusupuiston mäkeä. Siihen ei meidän passaisi jäädä, ei lähtisi noilla nastoilla liikkeelle enää, jos mäkeen joutuu pysähtymään. Eikä siitä ehkä hetkeen pääsisikään minnekään. Pikakurvaus Vapaudenkadulle ja yrittämään Hämeenkatua ylös. Hevonkikkanat, puolivälin päästiin, sitten piti peruutella alas. Tuossa vaiheessa sainkin jo Hoitokeskuksesta jonkun vastaamaan ja pyytelin anteeksi myöhästymistäni. Käskivät tulla rauhassa. Seuraavaksi sitten Vaasankatu ylös ja  Savelan kautta Novalle. Vartin myöhästyin lekurilta, mutta ymmärtäväinen oli hän, onkologi Hakkarainen. Tiivistetysti homma hoidettiin, mutta koska olin kaiken mieleen tulleen oleellisen kysyttävän laittanut puhelimeen muistiin, ei tarvinnut liikaa pohtia. Hikoiluongelmaan kokeillaan venlaflaksinia (jonka yksi sivuvaikutus on hikoilu!). Masennuslääke, jonka pitäisi myös nuo kuumotushetket viedä mennessään. Jospa saisi yöt nukuttua. Kaveri kehui ergotamiinia, samoin moni somessa on sitä ylistänyt, mutta lääkärin mukaan sitä ei mielellään enää määrätä, koska se kumoaa muiden lääkkeiden vaikutusta. Harmittaa, etten tullut kysyneeksi mitään aiheeseen liittyvää artikkelia tai tutkimusta, olisin halunnut itsekin tuosta lukea. Muutenkin mustaa valkoisella auttaisi aina tällasissa, koska epäilen kysyneeni kiutenkin väärää asiaa tai kuulleeni/ymmärtäneeni/muistavani vastauksen väärin. Nyt joka tapauksessa venlalla jatketaan, jahka ajan tuon entisen ensin hallitusti alas. Ei niin käsketty tehdä, mutta otanpa sen varman päälle.

Siitä olen onnellinen, että tämä lääkäri oli estrogeenipaikallishoidon uusimmista tutkimuksista tietoinen ja samaa mieltä gynekologin kanssa sen sopivuudesta myös rintasyöpäläiselle. Vaikutti nuori onkologi hämmentyneeltä, kun tällainen vanha ämmä myöntävän vastauksen kuullessaan lupasi suudella hänen jalkojaan. Taisi olla tämän hoitopolun ensimmäinen lääkäri, lieneekö ollut kirurgi vai yleislääkäri, en muista, joka kaikki estrogeenit kielsi. Hyvä näin, mieluusti uskon näitä kahta viimeisintä alan ammattilaista ja hurraan Vagifemille!

Se huolettaa, kuinka tulen selviämään noiden venlojen nielemisestä, jos kovinkn isoja ovat. En muistanut tiedustella moista. Eniten huolettaa seuraavien viiden vuoden letrozolit ja niiden yleiset haittavaikutukset. Jos nivelet tulevat kipuilemaan kovastikin ja liikkuminen vaikeutumaan, minä en ala. Pitäisi töissäkin jaksaa vielä reilut neljä vuotta ja jos sille polulle lisäkapuloita rattaisiin heitellään, voi tulla hankalaa. Toisaalta mitäpä noitakaan etukäteen murehtimaan. Voihan hyvinkin olla, että näistäkin selviän helpolla, kuten sytoistakin.

Sädehoidon suunnittelu on sitten maaliskuun puolenvälin jälkeen. Lääkäri arveli sen osuvan ehkä jopa samalle päivälle viimeisen syton kanssa, mutta omakanta kertoi sen olevan sitten viikko siitä eteenpäin. Kuulemma nykyisn sädehoidoista ei mitään sen kummempia palovammoja tai muita huolia tule. Nähtäväksi jää sekin.

Luottohoitajani Kati oli ansaitulla lomalla ja Taru joutui kärsimään minusta päivän varsinaisen teeman eli CEF:n parissa. Aivan ihan ihminen hänkin, avoin ja huumorintajuinen. Eri paikkaan kanyylin laittoi, kun Kati oli laittanut, mutta hyvin ja kivutta se sinne meni. Vasta tänään minulle valkeni, ettei Emend olekaan kortsiona, vaan se kortisoni on toinen niistä ruiskulla tippaan laitettavista. Emend meni hyvin, mutta loppupuolella rupesi outoja tuntemuksia olemaan ranteessa. Käden asentoa korjailtiin varovasti, kanyylia teipattiin paremmin. Suolahuuhtelun aikana tuntemukset jatkuivat ja Taru tarkisteli takaisinvirtausta. Toimi hyvin ja jatkettiin. Ei vaikuttanut mihinkään suonen viereenkään mitään nestepullukkaa kertyvän, joten kaiken järjen mukaan suoneen kaikki meni. Iho käsivarressa hiukan oudosti punoitti ja teippien alla tuntui oudolta. Kanyyli tuntui ikävältä. Takaisinvirtauskin loppui, ja Taru päätti vaihtaa kanyylin paikkaa. Riskiä sen epirubisiinin kanssa ei otettaisi. Kudoksen sisäisistä palovammoista Katikin jo viimeksi varoitteli ja Taru kertoi mahdollisten kudosvaurioiden olevan pysyviä, Niiden vuoksi on kuulemma plastiikkakirurgiakin joskus tarvittu. Uusi suoni löytyi kämmenselästä ja siihen kanyyli hyvin istuikin. Käsivarren punoituskin katosi.

Joutessani jonkun suonenhuuhtelun aikana tuijottelin letkussa tärisevää ilmakuplaa. Seurasin sitä ja mietin, mahtaako pulpauttaa itsensä siitä suoneen. Mitään kelloa en tuollaisen takia soittaisi, lääkärisarjoissakin potilaat vain kuolevat siihen, jos ilmakupla suonistoon pääsee. Taru palasi takaisin ennen kuvauksellista kuolemaani ja palautti minut maan pinnalle. Tarvitsisi kuulemma suunnilleen letkullisen ilmaa, jos hengettömäksi aikoisi päätyä. Varmuuden vuoksi mainitsin ruumiinluovutustestamentistani hänelle, jotta osaa sitten Kuopioon soitella.

Hyvin meni tämäkin tippa, eikä vielä ole mitään kummempia jälkimaininkejakaan tullut. Illansuussa oli peukalontyvi ja kämmenselkä turvoksissa ja suoni kipeä sen ensimmäisen kanyylin sormien puoleiselta alueelta. Outoa, eihän se kanyyli sinne edes sojottanut, vaikka olikin hiukan vääntynyt luun lähellä ollessaan. Sellaisia käsivarren suonten kipuja ei tullut, mistä Taru varoitteli ja joita varten antoi hydrocortison-putkilonkin mukaan. Pitäisiköhän se nyt sitten ensi kerralla palauttaa, koska se ihan avaamaton on…

Seuraava ja viimeinen syto on sitten maaliskuun 15. päivä, ellei hidasteita matkaan tule. Tuo aika on siis puoli tuntia totuttua aikaisemmin ja Taru sen siirtämistä jo harkitsi, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei Katin merkintöihin passaa koskea, jos tahtoo nuhteilta välttyä. 

Viimeisen suolaliuospussin laittoikin tuon hoitohuoneen kolmas ihana hoitaja, jonka nimeä en muista, vaikka tiedän senkin kuulleeni. Paula? Piia? En tiedä. (Edt 16.3. Paula hän on, kysyin.) Hänkin kertoi kovasti työstään ja työkavereistaan pitävänsä. Työssään eritysesti siitä, että siellä voi olla ihminen ihmiselle. Heistä kaikista tuolla työtä tekevistä kieltämättä huokuu se, että tekevät työtään täydellä sydämellä. Sitä minä arvostan.

Mielelläni menen sen viimeisenkin tipan hakemaan. Tavallaan tunnen jo eroahdistusta, vaikka toivonkin, että meidän perheen syövät on nyt tämän myötä eletty pois päiväjärjestyksestä, eikä noissa merkeissä enää näitä upeita ihmisiä tarvitse tavata.

Lopuksi vielä kuva hoitoa kaipaavasta läppäristä. Rupesi koko tuo QWERTY-rivi ryppyilemään ja aika monen näppäimen alta pölykikkareita poistin. Välilyöntinäppämenkin jouduin irrottamaan samasta syystä ja olin itsestäni ylpeä, kun kaikista niistä sinne tänne singahdelleista metalliosista ja muovinpalasista huolimatta sain sen takaisin paikalleen. P-näppäimen irrotuksen jälkeen tuo hiiripädi lakkasi kokonaan toimimasta, mutta yritettyäni aikani siirtyä paikasta toiseen näppiksen avulla päädyin lainaamaan johdollista hiirtä siipan koneesta. Olen siitäkin ylpeä, että aivan itse osasin sen pädihiiren tähän koneeseeni palauttaa. Tällä hetkellä muu toimii viimeistään hakkamaalla (e ja o  eritysesti vaativat sitä), paitsi i-näppäin. Se irtosi uudelleen, eikä enää halua pysyä kiinni. Sitä pitää tökätä napakasti alareunasta ylöspäin, jos aikoo saada aikaan i:n. Toimii, jos ei onnistu hukkaamaan tuota irrallista nappulaa. Vaatii tosin paljon oikolukemista ja korjaamisia, joten muiden virheiden lisäksi puuttuvat i:t ja välilyönnit saattavat rikastuttaa tekstiä.

Koneestani puuttuu i-kirjain.

Nyt rauhallisin mielin odottamaan krapulaa. Jääkaapissa on sillipurkki valmiina odottamassa.

Katin ajanvaraus, nuhteita seuraa jos puuttuu

Piti ihan käydä vilkuilemassa, mitä viimeksi kirjoitin, koska en nyt ihan ehdoin tahdoin haluaisi samoja asioita koko ajan toistella. Vaikka sitäkin kyllä taidan tehdä.

Nyt pitäisi KELA:n suuntaan lähetettävät paperit olla tällä erää kondiksessa. Työterveyslääkäri näppärästi videovastaanotti minut vajaa viikko sitten. Kyseli siinä vointiani ja kuulin kertovani, että nyt on ihan hyvä, ensimmäinen selvä päivä puoleen viikkoon. Ohimenevän hetken hän näytti minua epäröiden tuijottavan, mutta oli jyvällä pian. Ja kyllä minä parhaan taitoni mukaan tarkensin.

Syto-olot ovat siis väistyneet ja olo on monelta osin parempi kuin docetakseleitten jäljiltä – tosin eipä tuo vointini silloinkaan mainittavan kehno ollut. Tällä jaksolla en ole kuin kertaalleen avustanut vatsan toimintaa millään erillisellä valmisteella, eikä nenä ole vielä ainakaan sitä vertansa tuottanut kuin aivan hiukan. Ei oikeastaan voi moista mainitakaan. Omituista oli sekin, että paino ei enää pelkästään nouse, vaan se saattaa päivästä toiseen myös heitellä useamman kilon verran alaskin päin. Ja kyllä, vaaka on kunnossa. Satunnaisesti oikeastaan enää puntarissa käyn tönöttämässä, ei toinna moinen. Pahalla tuulelle siitä vain tulee. 

Kovasti yritän tässä pinnistellä ja palauttaa niitä krapulapäiviä mieleeni miettien, mitä muuta olooni oikein on viime aikoina kuulunut.

No, yöhikoilut. Kyllä ottaa pannuun, että niiden piti tulla takaisin! Ei paljon voi levänneeksi itseään tuntea, kun lähes joka yö kymmenkunta kertaa herää hiestä valuen, ja sitten kun heittää peiton pois päältä, tuleekin kohta kylmä. Mistä ihmeestä se hiki tietää, milloin on yö ja milloin ihminen haluaisi nukkua? Toissayönä olimme siipan kanssa minilomalla, yhden yön keikka ihan hotelliin nauttimaan kaikesta valmiista. Oli juuri minun makuni mukainen petikin siellä, mutta siinäpä sekin yö sitten meni pyöriessä. Todella toivon, että on olemassa jokin tehokas ja syöpäläisellekin sopiva aine, jolla nämä saa kuriin. Lieneekö kaverin mainitsema ergotamiini sitten sellainen? Näitä juttuja kun muistaisikin kysäistä lääkäriltä.

Mutta yöreissulla siis kävimme! Kyllähän siinä toki aina kaiken maailman pöpöjen suhteen riskinsä on, kun hakeutuu ihmisten ilmoille, mutta eipä tuolla nyt kovin lähellä vieraita ihmisiä tullut oltua. Menomatkalla poikkesimme Heinolassa Sataojan luontopolulla sen verran kävelemässä, että se pakollinen päivän multikätkö (ja pari kaveria sille) tuli kuitattua. Ihana metsäpolku, hyvin tallattu, joskin kapoinen polku ihmisettömässä metsässä. Ketään siellä ei tuossa vaiheessa näkynyt, emmekä ketään kaivanneetkaan. Eihän tuolla kilometritolkulla tullut ulkoiltua, ehkä pari kilometriä, mutta kuitenkin. Tasaisella kulkee minullakin ihan hyvin, mutta ylämäki laittaa luvattoman paljon huohotuttamaan. Parempi teho kuitenkin päällä, kuin viikkoa aiemmin. Sitä paitsi olen viikolla jo lumitöitäkin jaksanut sen verran tehdä, että voi melkein omaksi ilokseen sanoa sitä lumentyönnintä heilutelleensa.

Sataojan luontopolku, Heinola.

Sataojalta ajelimme Nastolaan Immilän vesimyllylle (juu, Lahtea se on, mutta nastolalaiskytköksiset kaverit kehottivat rohkeasti käyttämään Nastola-nimeä, ettei tarvitse sanoa käyneensä ”Lahessa”). Immilässäkin oli hiljaista, vain yksi vanhempi pariskunta käveli tiellä. Talviaikaan ei tämäkään museo ollut auki, mutta vaikutti siltä, että kesällä siellä kannattaisi käydä. Kesäteatteri ja museokahvilakin siellä oli. Museon alueella ei auki ollut kuin lumessa polku, joka johti sillalle. Sen verran minullakin oli ymmärrystä, etten lähtenyt kokeilemaan onneani sillan alle menemisessä. Yritystä kyllä oli, mutta lumen peittämät kivikkoiset penkereet arveluttivat jo polvienkin vuoksi ja vaikka kuinka pitelin tukipuista kiinni, onnistuin kuvittelemaan sen, että jos se lumi alta pettää yllättävässä paikassa tai jalka muuten lipeää, ei minulla taatusti riittäisi käsivoimat kiskomaan itseäni ylös. Välttämättä ei kiinnostanut kokeilla, miltä Immilänjoen pyörteissä tuntuisi pulikoida. Olin sentään jo viikolla saanut itseni ihan kotiavantoon pitkästä aikaa ja se riitti. Onneksi siippa oli voimissaan ja hankkiutui sinne, mihin minun mieleni oli tehnyt. (Kaikenlaisia kummmallisia vaillinaistaipuvia verbejä suomen kielessäonkin! Voi kyllä sanoa ”mieleni halajaa”, mutta eipä siitä mitään pluskvamperfektimuotoa ole olemassa.Toki hyvin voisin sanoa ”mieleni oli halannut”, mutta ei se olisi ymmärtääkseni oikein. Ehkä tyydyn imperfektiin: Mieleni halaji!).

Immilän vesimylly, Nastola.

 Jaa että miksikö sinne piti yrittää? Noh, maailma on täynnä erilaisiin paikkoihin piilotettuja purkkeja, jotka vain pitää löytää.

Sen verran toki muita ihmisiä reissulla kohtasimme, mitä ruokapaikoissa heitä oli. Koska samaan pöytään ei joutunut missään istumaan, en osaa olla huolissani. Toivottavasti vieläkin sen verran ihmisillä on tolkkua päässä, etteivät sairaina ainakaan ihmisten ilmoille tunge. Hotellissakin oli melko hiljaista, eikä edes aamupalalla joutunut kyynärpäätaktiikkaa edes suunnittelemaan.

Paluupäivänä emme alkuperäissuunnitelmistamme poiketen tehneetkään uutta reissua Sataojan polulle, vaan poikkesimme kokeilemassa, kestääkö Äväntjoen jää Kärkölässä. Ritisi ja paukkui, ei keskemmällä taatusti oli kestänyt, mutta eipä tuolla suurta mulimisvaaraakaan ollut. Taitaa olla lähinnä saapastelusyvyys tuossa joessa, kartallakin vain ohut sininen viiva.

Hiljaa virtaa Äväntjoki. Talvisen hiljaa.

Kärkölässä tuli pitkästä aikaa oikein huolella hypisteltyä kuusia ja kaiveltua lunta erilaisista paikoista. Sinisen taivaan alla sekin oli mukavaa. Hyvin kuitenkin jaksoin tuon reissun tallusteluineen ja lumessa teutaroimisineen, vaikken normi-iskussa hetkeen tässä tule olemaankaan.

Talvi teki pitsit kärköläläiseen kuusenoksaan.

Voimien vähyys on saanut etsiytymään rautalähteiden äärelle. Tämän huushollin pääkokki osaa tehdä mitä maukkainta linssisoppaa ja sellaista tilasinkin. Hotellissa nautiskelin kaiken muun ohella paksuista maksapasteijasiivuista ja ammensin lautaselle myös valkoisia papuja. En ole koskaan ollut suuri papujen tai linssien ystävä, mutta olen näemmä oppinut, koska hyvällä ruokahalulla kaikkea olen popsinut!

Heh, tällaiseen kiinnostavaan yksityiskohtaan törmäsin googlaillessani kaikenlaista elintarvikeiden ravintoarvoihin sun muihin liittyviä juttuja ja kaivellessani jälleen kerran syytä siihen, miksi greippiä ei sytostaattihoitojen aikana saisi syödä. Tämä juttu ei liity sytoihin, mutta liittyy greippiin. Ja karpaloon. Siinä sanotaan mm: ” Greippi- ja karpalomehu vaikuttavat varfariinin sekä monen muun lääkkeen aineenvaihduntaan. Ne estävät lääkkeiden hajoamista maksassa, minkä seurauksena lääkkeen pitoisuus elimistössä kasvaa.” Jepjep. Greippiä en ole syönyt tänä aikana, mutta ostinpa viikolla karpalomehupurkin ja oikein innolla sen litran lähes saman tien litkin. Nyt olen varmaankin erittäin pitoinen kaikkien minussa vaikuttavien aineiden osalta 😆!

Siinä vaiheessa, kun minua kyörätään karpalonmehun vuoksi lääkäriin, yritän muistaa valittaa myös peukaloani ja kantapäätäni. Silloin ennen tikinpoistoa kaatopaikkakuormaa kuormatessani kolautin tuon peukalon johonkin ja se on edelleenkin kipeä silloin, kun sitä käyttää esim. jotain painavaa nostaessa. Samoin se kantapään/akillesjänteen kipu, joka nukutuksen jälkeen oli pitkään poissa, on ollut riemunani taas useamman viikon (sen sijaan pitkään vaivanneet sorminivelten kivut ovat sytojen edetessä kadonneet). Sellaisia vaivoja nuo peukku ja kantapää, joiden vuoksi ei millään jaksaisi erikseen lähteä lääkäriin, mutta joista on haittaa. Pitäisi luoda systeemi, jossa jokainen kansalainen kutsutaan vaikkapa kerran vuodessa lääkärin pakeille valittamaan aivan kaikesta omaan terveyteen liittyvästä. Ei tarvitsisi miettiä, mistä kaikesta aikaa varatessa pitää muistaa mainita.

Näin jokunen yö takaperin omituista unta. Töissä tietty jälleen, kuten niin monena yönä niiden hikipyöriskelyjen välissä olen ollut. Kaikenlaista siinä oli epäselvyyttä ja väärässä paikassa oloa. Sellaisia koulun käytänteitä, jotka oli otettu käyttöön poissa ollessani ja joita en tajunut. Uusia ihmisiä, uusia huoneita ja käytäviä talossa. Juttuja, joista minun olisi pitänyt tietää, mutta en tiennyt. Opehuonessa oli jopa leveä sänky, mutta minulle kerrottiin, että vain rehtori ja apulaisrehtori saavat siinä loikoilla. Jossain vaiheessa tuo sekamelsakan ja ahdistavan ilmapiirin keskellä kuitenkin hakeuduin seuraavaan sytotippaan lepäämään (!). Hoitokeskus oli jostain syystä siirtynyt koulukeskuksen yhteyteen, joten matka oli lyhyt. Menin ja istahdin tuoliin, joka toimi samalla systeemillä kuin Fimlabin pikapalvelupisteet Novassa – mene ja istahda ja joku tulee laittamaan sytotipan tippumaan. Juuri istuttuani muistin, että minun onkin käytävä vielä ohjeistamassa sijaiseni sijainen. Tuossa vaiheessa eräs ysiluokkalainen oli tullut seurakseni (en tiedä miksi) ja hän jostain syystä mainitsi keskiviikon. Minä säikähdin tajutessani, että minun sytovuoronihan on tiistaisin! Olin siis päivän myöhässä. Paniikki iski ja ryntäsin siitä jonnekin selvittelemään, vieläkö minua suostutaan hoitamaan vai onko kaikki nyt menetetty. En koskaan päässyt selvyyteen siitä, miten minun kävi, koska tuossa ryntäilyssä tuli hiki ja heräsin.

Mitä kertoo koulumaailman stressaavuudesta ja/tai minun mieleni rakenteista, jos yli kolmen kuukauden poissaolon jälkeen edelleen pidän koulua ainakin unissani niin hektisenä paikka, että syto tuntuu levolta? Mitä lääkettä minä tarvitsisin? Escitalopramia menee jo, joten joku muu olis kiva. Tuohon escitalopramimiin liittyen pieni havainto ondansetronin infolappusesta: Pitäisi kuulemma mainita hoitohenkilökunnalle, jos käyttää tuota essiä. Joo, kyllä siitä silloin ensimmäisellä lääkärikäynnillä oli puhetta ja näkyyhän se Kannassa, eikä minun ole käsketty sitä tauottamaan. Rupesi kuitenkin kiinnostamaan, mitä seurauksia niiden yhtäaikaisesta käytöstä voi olla. Viisas tuttavani asian minulle selvitti: serotoniinioireyhtymä. Google lauloi jälleen ja sain selville, ettei siinä mitää hätää ole, korkeintaan siihen kuolee, mutta niin voi käydä ihan ilman ondansetroniakin. Ehkäpä jatkan elämääni entiseen malliin, enkä myrkyty tappavasti, en nyt viitsi. Menisi tuleva kevät ihan hukkaan.

Ensi viikolla meinaan vielä jaksaa kaikenlaista, koska seuraavalla menen jälleen hankkimaan krapulaa.

Kylläpä tökkii kirjoittaminen. Haluan silti pinnistää, koska haluaisin näiden väsyneidenkin hetkien jäävän muistiin. 

Ajattelin jo ihan mukavia asioita tuosta tiistaisesta CEF:stä – kaksi seuraavaa yötä meni vallan mainiosti, pitkästä aikaa ilman yöhikoilua. Hetken mietin, että tätä mulle lisää, tämä toimii! Keskiviikkona kävimme parin kilometrin tallustelun Haapaniemessä. Olihan tuo hiukan hidasta hommaa meikäläiseltä. Viisaasti päästimme samaan aikaan samoille asioille (lue: kätköille) osuneet ihmiset jossain vaiheessa ohitsemme, vaikka vakuuttivat vauhdin olevan heillekin sopiva. Katosivat kuitenkin horisonttiin heti tilaisuuden tullen. Joka tapauksessa tuossa vaiheessa minulla vielä oli ihan sellainen kohtalaisen normaali olo, mitä nyt vähän voimat vähissä. 

Paluumatkalla Haapaniemen luonnonsuojelualueelta.

Illalla huomasin, että lepopulssi tykkäsi huidella uusissa lukemissa. Yleensä se rauhoittuu minulla alle viidenkymmenen, nyt se pysytteli yli 20 pykälää korkeammalla. Sama linja edelleen. Torstaina iltapäivällä olo rupesi muistuttamaan lähinnä krapulaa, sellaista pitkäksi mennyttä. Kun ei millään tule oikein hyvä olo, eikä kuitenkaan tarvitse oksellakaan juosta. Tekisi mieli vain nukkua ja syödä jotain etikkaista. Koko perjantaipäivä menikin sitten peiton alla lojuen ja krapularuokaa syöden. Jos olisi kauppa lähempänä, olisin käynyt katajanmarjasilakoita hakemassa. Mikäli niitä enää joulusesongin ulkopuolella on. Nyt sitten tuosta jatkuvasta makoilusta onkin niskajänteet kipeät.

Yksi vakava sivuvaikutus noista  aineista tuli. Näen kahtena osan asioista. 

Miten tämän voisi selittää?

Syytän kerrastoa. Se oli piilottanut alkuperäisen. Pitänee pestä tuo viimeksi saatu ja palauttaa. 

Kirjoitanko liian henkilökohtaisia? Ehkä jonkun mielestä kirjoitan, mutta mitä sitten? Omaa yksityisyyttänihän tässä paljastelen. Olen sen niinkin ajatellut, että aivan turhaan ihmiset yrittävät pitää yllä jotain kiiltokuvamaista, soveliasta ja yleisiin käsityksiin mukavasti istuvaa mielikuvaa itsestään. Sellaista siistiä elämää, jossa ei pieretä vääriin aikoihin, ei kutia pylly, ei tule finnejä ikäviin paikkoihin, eikä koskaan kuukautissuoja petä. Tai pikkuhousunsuoja (käyttämätön) löydy puseron niskaan liimautunena juuri vanhempainiltaan mennessä. Näinkin kävi, eräs entinen pomo, nykyinen rivityökaveri kyllä tämän muistaa 😂. Noloin menkkavahinko sattui vuosia sitten edellisessä työpaikassa, jossa sotkin opehuoneen pehmustetun nojatuolin. Ystävällisesti monitoimitehosiistijämme sen pesi ja toi sitten joidenkin päivien kuluttua putipuhtaana takaisin. Valitettavasti sinne vaahtomuoveihin oli vielä vettä jäänyt ja eikös aamunavausta pitämään tullut pappi siihen istunut. Nousi hetken kuluttua ylös, kurkki ja hipelöi hameensa takamusta ja ihmetteli, onko hän mahtanut laskea allensa, kun niin kostealta tuntuu. Silloin hävetti, enkä muista, kuinka tarkat taustatiedot tälle papille tapahtuneesta tuli annettua.

Jokaisella on hetkiä, jolloin tekee väärin, valitsee huonosti, antaa periksi asioille, joissa olisi ollut syytä pysyä lujana. Jokaisella on joskus huolia ja vaivoja, joista ei kehtaa puhua, mutta silti toivoisi, että voisi niistä jonkun kanssa jutella. Se, että kertoilen täällä vaikkapa ummetuksestani, karvankasvustani tai vaihdevuosioireistani saattaa olla jollekin apu omiin murheisiinsa. On muillakin samoja huolia, nuorillakin (no, vaihdevuosia harvemmin, heidän kuumat aaltonsa johtuvat ilmastonmuutoksesta). Jos jollekin tämän kaltaiset puheenaiheet ovat niitä sopimattomia aiheita, se joku voi ehkä hiukan tarkistaa ajatusmaailmaansa tai siirtyä lukemaan muita nettisivuja. Kaikesta pitää voida puhua, tosin pakkohan ei ole. Seksielämän yksityiskohtdilla mässäily sen sijaan ei ole sellaista, mitä kuuluu toisille toitottaa, ne asiat ovat ainakin minun kohdallani ns. bilateraalisia. Ei kuulu muille, kuin kumppanille. Sen toki uskallan sanoa, että ikä tuo silläkin saralla monenlaisia muutoksia villiin nuoruuteen verrattuna, eivätkä ne muutokset yleensä toivottuja ole. Olen muutenkin pyrkinyt varomaan sellaisten asioiden syvää ruotimista, missä esim. puolison tai jälkikasvun elämästä samalla jotain henkilökohtaisia yksityiskohtia esille nousisi. Tosin rajanveto noissa asioissa on joskus vaikeaa. Toivottavasti en ole ketään heistä kuitenkaan omilla jutuillani ärsyttänyt.

Se henkilökohtaisuuksista, koska eräs itseäni kiinnostavampi ja kaivattu henkilö ilmestyi viime viikolla kuvioihin. Entisen työkaverin kanssa kävimme viikonloppuna tunnin verran tassuttelemassa lähiseudun maastossa. Hämmentävää, en yleensä ole kenenkään kanssa milloinkaan missään, en ainakaan ilman tuota omaa ukkoa. En osaa kyläillä, enkä pyytää ketään mihinkään. Mistä lienee moinen piirre minuun pesiytynyt, mene ja tiedä, mutta tällaista se on koko aikuisikäni ollut. En luota siihen, että kukaan kuitenkaan juuri minua kaipaisi tai omasta vapaasta tahdostaan seurassani haluaisi olla. Tällä kertaa kuitenkin vastasin myöntävästi tapaamisehdotukseen. Hyvä niin, tämä ihminen kuuluu heihin, joiden lähtemistä toiseen työpaikkaan muihin hommiin olen surrut. Liian moni sellainen, joiden kanssa on synkannut ja joita olen arvostanut, on viime vuosina työkavereista muualle lähtenyt.

Oli mukava taiteilla polkuja pitkin kohti paikallisessa puskaradiossakin usein mainostettuja jääputouksia. Olen tänä talvena pyrkinyt selviämään maastossa ilman kävelysauvoja ja niin selvisin nytkin, vaikka alaspäin mennessä useita kertoja pitikin hieman peruutella ja käsillä maasta tukien edetä. Tasapainoni ei milloinkaan ole ollut kovin hyvä, eikä kumpikaan polvi mene kunnolla koukkuun, joten pitää hieman aina kehitellä systeemejä. Kärsivällisesti ja ilman moitteen katsetta tuo ystäväni minua aina odotti. Viisissä villasukissaan, ilman kenkiä. Minulla oli sentään nastakengät. Takaisin päin tullessa kävi yllättävän paljon nousu voimille, vaikkei mistään jyrkästä paikasta kyse ollutkaan. Kaipa se tässä vaiheessa hoitoja ihan ymmärrettävääkin on. Silti ottaa kupoliin tämä huono kunto yhdistettynä painonnousuun. Mutta selvisin takaisin autolle!

Sitä paitsi näkemisen arvoisia nuo ”putoukset” olivat, ehdottomasti kannatti mennä! Kuvat tosin kehnoja, koska ei ollut omaa hovikuvaajaa tällä kertaa matkassa.

Ainaiseen väsymiseen ja tuolla metsäretkellä puuskuttamiseen on siis syynsä. Labrakokeet kertoivat mm. sen, mitä itsekin jo arvelin – hemoglobiini on alhaisin, mitä minulla on ikimaailmassa ollut, vain 121. Onhan siinä jo 30 pykälää laskua hoitojen alusta (ja yli 50 sieltä mittaushistorian korkeimmasta). Kuulemma saa vielä laskea reippaastikin, ennen kuin verta antavat. Toki kaikki nuo suoneen pumpatutkin jutut niitä voimia kuulemma vievät, ei tuo hemppari yksin syyllinen ole. Mutta koska neutrofiilit olivatkin sitten hiukan yli viitearvojen, vereni on tavallaan sangen tasapainoista lientä. Yhden reipas lasku kumonnee toisen nousun, eikö?

Eilen sitten olikin vuorossa neljäs sytostaattikerta, ensimmäinen tapaaminen näiden uusien aineiden kanssa. Olin niistä ennalta osannut painaa mieleeni vain yhden nimen, mutta nyt tiedän kaikki. Oli pakko tipasta kotiin tultuani ihan opettelemalla opetella ja tehdä muistisäännöt itselle niistä. En voinut käsittää, kuinka tuo henkilökohtainen hovihoitajani (joka on seuraavalla kerralla ansaitulla lomalla) kaikki nuo kummalliset aineiden nimet niin sujuvasti suustaan päästelee…lienee osa sitä ammattitaitoa! Joka tapauksessa nyt minäkin osaan, en tosin yhtä sujuvasti kuin hän.

Matalapaineessa ajelevat loistavat hevoskärryuskikset = syklofosfamidi

Epistä, ettei mulla ole rubiineja! = epirubisiini

Hammastahnauraa luova siili = flurourasiili

Nämä yhteenlaskettuna lyhyesti ja ytimekkäästi siis CEF.

Ja sama kemiallisemmin; C7H15N2Cl2O2P, C27H29NO11 ja C4H3N2FO2.

Tällä kertaa Hoitokeskuksessa kului aikaa kauemmin kuin noilla alkupään tippakerroilla, yhteensä 3½ tuntia. Sain siis pahoinvoinninestolääkkeetkin (C18H19N3O, aprepitantti eli tuttavalllisemmin apropoo-täti, kauppanimeltään Emend, sekä C23H21F7N4O3 eli ondansetroni) suoraan suoneen, koska venkoilen kapselien nielemisen kanssa. Ja sitten puolisen tuntia keittosuolaa ennen varsinaista sotaa. Nuo keittosuolahuuhtelut kuulemma tehdään eri aineiden välissä aina siksi, että omien cocktailien sekoittamisesta ei hoitohenkilökuntaa päästä syyttämään. Letkuissa menee aina yhtä näistä varsinaisista myrkyistä kerrallaan, se on sitten elimistön oma asia, miten ne siellä suonissa menee hämmentämään. Mutta elimistön ulkopuolisesta sopankeittelystä ei ketään päästä syyttelemään.

💖💖💖

Epirubisiini matkalla kohteeseen!

Kuluneen viikon aikana minua on väsyttänyt paljon enemmän kuin aikaisemmin tämän shown aikana. Mieluusti nukkuisin vaikka koko päivän, jos kehtaisin. Ylämäissä pitää hiukan huoahtaa, enkä  polttopuutelinettäkään jaksa pihavarastosta kerralla kantaa. Huilata täytyy välillä. Tosin siinä on suurimpana ongelmana se,  että vasemmalla puolella koipi ei tykkää painavan lasti kolisemisesta päin luita, eikä  käsi jaksa kantaa, oikealla puolella kyllä käsi jaksaisi, mutta selkä kertoo, että taakan tuoma vinous ei tee hyvää jo valmiiksi olemassa olevalle vinoudelle. Nuo mäessä uupumiset viittaavat kuitenkin siihen, etten hämmästyisi, vaikka hemoglobiini olisi laskenut reippaastikin edellisistä labroista. 

Edelleenkin olen säästynyt suurilta vaivoilta, mitä nyt tuo verestävä nenä ärsyttää. Muutenkin talvisin varsinkin ulkona rupeaa nenä vuotamaan ja nyt sitten se vielä vuotaa vertakin siinä seassa sen verran, että yhden hihankin onnistuin sotkemaan. En vain ehtinyt paperia alle lykkäämään, kun jo tippa tavoitti hihan. Silloin ensimmäisen docetakselin jälkeen taisi olla ihan lyhyen hetken orastavaa verestämistä, toisella kerralla koko toinen viikko tipan jälkeen, mutta nyt tämä on jatkunut jo melkein kaksi viikkoa. Yöllä aina kuivuu tuonne käytäviin ja tukkii sen verran, että tuleekin sitten hengitettyä suun kautta ja suu kuivuu hiekkapaperiksi. Ja aamulla saa niistellä niitä verikokkareita pois, ennen kuin ilma kulkee taas normaalisti. 

Sitä en tiedä, olenko vain yksinkertaisesti tuijotellut liikaa läppärin näyttöä ja silmät ovat siitä rasittuneet, vain onko minulla näkö huonontunut. Vasta viime maaliskuussa uudet silmälasit hankin ja nyt tuntuu, etten niillä näe, kuten olisi tarkoitus. Lieneekö ohimenevää vai pysyvää tämä tällainen, kukapa tietää. Jos muistan, kysäisen ensi viikolla viisaammilta. Muutaman kerran naamassa on ollut elohiirikin. En muista milloinkaan aiemmin niiden juoksennelleen muualla kuin silmissä, mutta nyt ovat löytäneet poskipäät. Ei mitään pitkäaikaista värinää, eikä kovin usein, mutta sen verran kuitenkin että moisenkin huomasin. En ole kysellyt, liittyykö tämä näihin aineisiin, koska eipä tuo nyt niin järin suurelta vaivalta ole tuntunut. Minun tuurillani se tosin kuitenkin ennakoi jotain naamahalvausta. 

Se on ollut erikoista, että mielestäni viimeisen kuukauden aikana minulla on ollut vähemmän pääsärkyä kuin muutamana vuotena ennen tätä. Ehkä joku aivomato on ottanut myrkyistä nokkiinsa ja heittänyt henkensä syöpäsolujen esimerkin innoittamana?

On yksi asia, mikä ottaa päähän kunnolla (tai no, kaksi, mutta tukka on jo aiemmin mainittu): Painon nousu. Millä ihmeellä sen tulen ikinä saamaan kuriin? Viime kesänä sain painoni jo muutaman kilon päähän normaalipainon ylärajasta. Syksy, pitkät työpäivät, stressi, väsyminen nostivat sitä jälleen pari kiloa. Ja nyt, kun tämä syöpäsota alkoi, homma on revennyt käsistä. On siinä syksyltä paljon omaakin lipsumista, sorruin hurjasti herkkuihin päivien lyhenemisen myötä, mutta nyt olen sentään pari kuukautta syönyt superterveellisesti ja paino vain edelleen nousee. Juu syynsä sille on, tiedän, mutta ärsyttää. Tässä iässä ei naisihminen liikkumalla painoa enää alas saa, syöminen siihen vaikuttaa. Olisi edes mennyt ruokahalu tai ruvennut kaikki maistumaan kummalliselta, kuten ennustivat, mutta ei (no en oikeasti tuollaisia vaivoja kaipaa)! Vaikka en pullia sun muita naamaani vetelekään, tavallaan syön koko ajan. Paljon hedelmiä (jep, hiilareita) ja pähkinöitä (jep, rasvaa), joten eipä tätä ihmetellä ehkä tarvitse. Tässä tippajaksossa olen ottanut useammin pahoinvointipillerin, vaikkei suoranaisesti huono olo olekaan tullut. Vain jonkinlainen aavistus siitä, että sellainen voipi kulman takana odotella, ellen ennakoi. Tavallaan tuohon vaanivaan pahoinvointiin tuo syöminenkin liittyy. Kun syö edes jotain, ei tule edes sitä aavistusta oloista. Ja kun koko ajan väsyttää, ei tule lähdettyä ulos niin usein, kuin hyvä olisi, sen päiväajan ja illan odottelun korvaa sitten helposti sillä syömisellä, koska ei koko ajan jaksa vettäkään juoda.

Tukattomuuteen yritän edelleen totutella. Oma peilikuva säikäyttää lähes joka kerta sen nähdessäni. En vain opi muistamaan, miltä näytän. Kotona yritän jo kehdata olla ilman pipoakin, vaikka ihan pelkästään palelun vuoksi usein tulee jotain pään suojaksi vedettyä. Tilasin netistä jotain ylläripipoja kaksi kappaletta, mutta tajusin tilauksen jo lähdettyä, että nepä olivatkin kaulureita. Samassa kuvassa vain oli sekä pipo, että kauluri. Parilla ompelupistolla piti sitten kursia kaulurin yksi reuna saumaan kiinni, jotta sitä voi käyttää pipona ilman, että kalju paistaa takaraivon puolelta ympäröivälle maailmalle. Oman lempipiponi, syöpikseltä saamani ihanan sateenkaarenkirjavan virkatun sisäkäyttöön sopivan, onnistuin hukkaamaan 😢. Se oli todennäköisesti mukana viime lauantain ex tempore Kuopion reissulla, koska tiedän ainakin jotain vaihdelleeni puskaan ryntäilyn ja sivistyksen pariin ruokailemaan menemisten välillä. Lieneekö sitten sylistä pudonnut jossain vaiheessa autosta noustessani. Toivon, että se vielä jostain löytyy! 

Kuopiossa sentään paistoi aurinko ainakin siihen saakka, kunnes se laski!

Kuopion aurinko poistumassa näköpiiristä.

Tukattomuudella on kyllä etujakin. On helppo pestä pää ja vielä helpompi kuivata. Pään voi jopa rasvata, jos se pölisee! Eikä ole tukka aamulla pystyssä. Lattioilta löytyvistä hiuksista ei tarvitse moittia itseään. Tukka ei tule eteen nenäkannun kanssa puljatessa (voisin väittää, ettei oksentaessakaan, vaikken olekaan moista onneksi joutunut testaamaan), eikä jää takin vetoketjun väliin. Se ei myöskään sotke silmälaseja. Eikä sitä voi niellä vahingossa, eikä tunkea hammasväliharjan mukana hammasväliin. Ikäviä puolia palelun lisäksi on mm. se, että varpaita pestessä vesi valuu selästä silmiin, vaikkei päätä olisikaan muuten vielä kastellut. Ja peruukkia käyttäessä se, ettei päänahkaa voikaan raapia noin vain, jos se kutiaa.

Selailin Googlen ilmoittamia vaarantuneita salasanoja päädyin jollekin sivustolle, mihin olen näemmä joskus ihan itse rekisteröitynyt ja jotain olen sitä kautta lahjoittanutkin (jopa 1,15 €). Olin tuolla ansainnut puolensataa pistettäkin, joilla saattoi ainakin osallistua arvontaan. Osallistuin, koska voin. En tosin tiedä, miksi niin tein, koska siitä arvonnasta voi voittaa 45 € arvoisen kampaamolahjakortin. Kun voitan, voin toki käydä kysäisemässä, mitä sillä hinnalla näille kutreilleni voisivat tehdä 😁

Pitkältä on tuntunut tämä seuraavan syton odottelu. Jostain syystä nyt olen ruvennut pelkäämään, että kuitenkin onnistun sairastumaan ennen sitä tai että verikokeissa on joku arvo laskenut tai noussut niin paljon, että koko tippa siirtyy. Niitä arvoja kun on melko vaikea feikata. Maanantainahan tuon saa tietää, tiistaina olisi seuraava tippa.

Usein olemme kotona vuosien varrella puhuneet klassisesta lauseesta ”päivääkään en vaihtaisi pois”. Ja höpö höpö, tai suoremmin sanoen paskan marjat. Aivan varmasti jokaiselta löytyy elämänsä varrelta päiviä, jotka taatusti eläisi toisin eli vaihtaisi pois, jos sellaiseen olisi mahdollisuus! Jossain mielessä on toki ikävää, ettei moinen ole mahdollista, mutta jos menneestä jotain muuttaisi, iskisi se kuuluisa banaaninkuoriefekti vai mikä ikinä se nyt nimeltään onkaan… siis se, missä yksi minimaalinen muutos menneisyydessä muutaisi radikaalisti koko tulevaisuuden. Aku Ankka niissä aikakonejutuissaan heitti menneisyydessä tulevaisuudesta tuomansa banaaninkuoren ja sitten joku liukastui sillä seurauksella, ettei mikään enää ollut niin kuin ennen. Perhosvaikutus-termiä siippa tarjoaa, kaipa sitä tässäkin yhteydessä voi käyttää. Toki on eri asia yrittää käyttää reaalimaailman kaaosteoriatermiä tilanteeseen, mikä ei voi olla todellinen. Sitä aikakonetta ei ole edelleenkään keksitty, enkä pääse menneitä päiviä muuttamaan, enkä valitsemaan toisin.

Vaan jos pääsisin, muuttaisinko? Monesti olen matkan varrella toiminut typerästi. Listata voisin kaikenlaisia hetkiä, joissa olisi ollut viisaampaa olla sanomatta jotain, olla juomatta jotain, olla polttamatta sitä ensimmäistäkään tupakkaa, olla lähtemättä jonnekin tai jonkun mukaan. Tai olisi ollut viisaampaa sanoa ei, sanoa kyllä, sietää joku asia tai hakea helpotusta johonkin asiaan ajoissa. Kaikenlaisia typeriä valintoja, joita ei olisi näin jälkikäteen ajateltuna kannattanut tehdä. Ilman niitä moni asia olisi tänään paremmin. Vai olisiko? Jos olisin elänyt elämäni toisin, en olisi se, mikä nyt olen. Kokemukseni ja ymmärrykseni elämästä olisvat täysin toisenlaisia, kuin mitä nyt ovat. Luultavasti jo ensimmäisen erilaisen valinnan jälkeen tuon rinnakkaismaailman vaihtoehdot olisivat johtaneet minut jonnekin muualle. Minulla ei olisi tätä perhettä, näitä rakkaita, en asuisi täällä jne. Menneiden päivien valintojen muutokset eivät poistaisi tästä elämästäni niitä ikäviä asioita, vaan pudottaisivat minut aivan toisenlaiseen elämään, jossa olisi sitten kuitenkin omat ongelmansa.

On siis turha pohtia sitäkään, millä valinnoilla olisin ehkä tämän syövän voinut estää. Mikään ei kuitenkaan kiellä minua ihan mielenkiinnosta hiukan ruotimasta, mikä mihinkin on johtanut ja mitä toisenlaisista valinnoista olisi saattanut seurata. 

Hormonit. Niin. Aikoinaan ehkäisypillerit helpottivat elämää. Siinä sitä tuli monta vuotta popsittua ihan vapaaehtoisesti jotain sellaista, missä kuitenkin oli tiedossa olevia mahdollisia haittavaikutuksia. En silti niitä kadu, koska sen hetkiseen elämäntilanteeseen ne olivat oiva vaihtoehto. Parisuhdekin voi paremmin, kun ei tarvinnut puljata epämukavien kondomien kanssa. Kun sitten vuosikausien tauon mainituista aineista pidin toista lasta yrittäessämme, se lienee ollut hyväksi elimistölleni. Kun riski-ikä eli 38 v tuli täyteen, oli lapsilukukin siis olosuhteiden ja biologian pakosta täynnä ja palasin pillereihin. Ikiaikainen ongelmani eli superrunsaat kuukautiset saivat minut viimein rohkaistumaan hormonikierukkaan. Siitä sentään on tutkitusti apua tuohon ongelmaan. Meille ei naistenlehtiä ole oikeastaan koskaan tullut, eivätkä sen enempää Tekniikan Maailma kuin MikroBittikään olleet kertoneet hormonikierukan hyödyistä. Jos edes gynellä käydessäni olisin tajunnut aiheesta aiemmin mainita, olisi monta vuotta mennyt helpommin ja muutamalta nololta tilanteeltakin olisin säästynyt. Oikeassa olivat tutkijat, viimein siirryin hormonikierukan avulla runsaudesta niukkuuden kautta olemattomuuteen. Hienot kahdeksan vuotta kesti sitä aikaa! Sen jälkeen olikin aika etsiä helpotusta yöhikoiluun ja alkoi hormonikorvaushoidon aika. Aina välillä kokeilin, joko voisi olla ilman, mutta aivan suosiolla palasin takaisin pillerinpopsintaan. 

Onhan tuossa siis yhtä elimistöä matkan varrella vuosikausia monella aineella kuormitettu, enkä voi väittää, etteikö tiedossa olisi ollut rintaryövänkin mahdollisuus. Mikä on näiden osuus nykytilanteeseeni – kukapa sen tietää? Syöpiä tulee sellaisillekin, jotka pysyttelevät erossa hormoneista. Olisiko sitten kannattanut toimia toisin? Mielestäni ei, koska näillä tekemilläni valinnolla moni asia aikanaan helpottui. Kymmenien vuosien epämukavuuksien kärsiminen siksi, että saattaisi olla suurempi todennnäköisyys säästyä tämän hetken ikävyydeltä ei kuulosta kovin hyvältä vaihtokaupalta. Elämä on riskinottoa joka tapauksessa.

Mitä muuta olisin voinut muuttaa? Tupakanpolton tuolla jo mainitsinkin. Mikä lie typeryys, porukkaan kuulumisen tarve, uskaltamisen osoitus sekin mahtoi olla. Olisihan siinä rahaa melkoinen määrä säästynyt, jos nekin 20 vuotta (ikävuodet 16-38, pois lukien odotus- ja imetysaika yht. 16 kk) olisi roposensa jonnekin muualle laittanut. Jos sen karsisi pois menneisyydestäni, mikä muuttuisi? Toki yksi syöpäriski vähemmän, mutta toisaalta kun ajattelee, että olen jo ollut polttamattakin kauemmin, mitä aikoinaan poltin, eiköhän elimistö ole tuon ajan jo osannut nollata. Tupakoimattomana olisin sen sijaan jäänyt paitsi esim. opiskeluaikaan niistä helposti lähestyttävistä kaveriporukoista, joissa sentään jotain kontakteja sain. Tupakkaporukoissa oli kaikilla jotain, joka yhdisti ja oli ihmisiä, joiden kanssa sai ajoittain puhua varsin kiinnostavistakin aiheista. Ehkä toisenlaisista piireistä olisi jäänyt käteen pysyvämpiä ihmissuhteita, ehkä ei. Toki oli niitä toisenkinlaisia ihmisiä arjessa, mutta eipä siltä ajalta ole jäänyt elämääni mitään pysyvämpää. Entä mikä olisi ollut tupakoimattomuuden vaikutus puolisoni ja minun teiden kohtaamiseen? Olisimmeko liikkuneet samoissa joukoissa riittävästi vai olisimmeko jääneet toisillemme vieraiksi? Niinpä. Kaiken kaikiaan kyllä tupakan voisin jättää pois, jos uusintakierros tulisi.

Alkoholi sitten omana lukunaan. Ilman sitäkin olisi ihminen pärjännyt tai ainakin vähemmän lotraamisen kanssa. Sepä vain on heikolla itsetunnolla varustetulle kaikenlaisista tiiviistä kaveripiireistä ulos jo nuorena jääneelle melko helppo keino ikään kuin päästä porukoihin. Kun siihen sekoitetaan sitten ilmeisen selvä perinnöllinen taipumus viehtyä mokomasta aineesta, on vuosien varrella tuohonkin jonniinmoinen omaisuus tullut syydettyä. Ja samalla varmasti yhden rintasyövän edestä otettua riskiä. Sellainen kohtuullinen käyttö olisi ollut oiva asia kotona opittavaksi ja vielä parempi malli siirrettäväksi eteenpäin. Jospa sitten seuraavassa elämässä. Mikäli nämä elämän varrelle mahtuvat kaikenlaiset alkoholin kannustamat päähänpistot tai päätökset olisivat jääneet tekemättä, en olisi se, mikä nyt olen. Uskon vahvasti, että monet niistä menneisyyteni huonoistakin ratkaisuista ovat kuitenkin antaneet jonkinlaista viisautta, jonka turvin olen toivottavasti pystynyt edes jollekin ihmiselle, edes jossain hetkessä sanomaan jotain sellaista, mistä on poikinut hyvää. Toisenlaisin kokemuksin varustettu minä ei välttämättä olisi osannut mitään viisasta tietyissä tilanteissa lausua.

Näitä muuttaisinko/enkö muuttaisi -juttuja riittäisi. Ammatinvalinnasta lienen jo jossain vaiheessa avautunutkin. Riittävätkö pitkät kesälomat korvaamaan muutaman vuosikymmenen stressin ja ikuisen tunteen siitä, että esiintymispelkoisena joutuu työkseen näyttelemään jostain jotain tietävää henkilöä? Olisinko elantoni saanut jostain helpommalla? Tai sitten tuo hengellinen puoli – millaisia valintoja olisi ollut viisasta tehdä vai olisiko ollut kaikille helpompaa, jos en sen syvemmin olisi mitään mietiskellyt? Sen ainakin tiedän, että monessa tilanteessa olisi ollut viisaampaa pitää suuri suunsa kiinni. Enpä olisi loukannut ihmisiä, enkä nolannut itseäni. Toisaalta on ehkä hyvä, että tajuaa olleensa typerä tälläkin saralla. Turhat luulot itsestä eivät auta eteenpäin. Näillä kahdella viimeksi mainituilla pohdinnalla ei liene mitään merkitystä tämän syöpätilanteen kannalta. Tai no, jatkuva stressi taitaa joidenkin tutkimusten mukaan olla myötävaikuttaja. Ja tulihan tuossa epäkelvossa koulurakennuksessakin jokunen vuosi häärättyä. Kukapa tietää kaiken maailman homeiden ja matonalusasbestien vaikutuksen tähänkin tilanteeseen. 

Ja voisihan tässä ajan kuluksi heittäytyä Jumalallekin katkeraksi. Sen verran monta rukousta ja selkeitä parannusehdotuksiani tyyppi on vuosien varrella torpannut, etten enää tohdi ainakaan ääneen ajatuksiani hälle huikkailla. Päälaelleen kuitenkin kääntyvät. Jos oikein keskittyisi, voihan tästä syyt tuonne henkimaailman puolelle sysätä ja ruveta itseään suurempaa syyttämään. Mutta miksi niin tekisin? Elämä on, mitä on, kaikenlaiset polut johtavat syntymästä kuolemaan. Syövällä tai ilman. Ihan hyvä sillä matkalla on yrittää pysyä väleissä sen suuremman kanssa. Onpahan joku, jolle voi matkan varrella kurjuuttaan huokailla. Oikeassa olemisen tarvekin on onnekseni väistynyt taka-alalle (vaikka tokihan minä olen oikeassa 😆). Yritän nykyisin olla tuomitsematta ketään, sen jätän Jumalalle. Ei taida sittenkään minun hommani hänen käsikassaranaan tässä asiassa toimia. Se tästä jumalaisesta puolestani, ei kuulu tähän tämän tarkemmin. Nousi vain ajatuksiin tuon Aki Hintsan kirjan myötä. Hänellä oli vahva jumalasuhde ja aktiivinen uskonelämä, sekä kokemusta kaiken paremmin tietävien uskovien tavasta julistaa milloin mitäkin ja tuomita heidän mielestään väärällä tavalla toimivat. 

Pitänee tuo kirja kuunnella nyt loppuun. Puolta tuntia ennen päätöstä Bookbeat päätti, että nyt ovat kuuntelutunnit tulleet täyteen. Minä luulin olevani rajattomalla kokeilujaksolla, mutta eipä se niin ollutkaan. Lopetin sitten tilauksen ja heti auliisti tarjosivat lisäaikaa eurolla. Siihen tartuin, koska tarina on saatava päätökseen.

Vielä lopuksi: Yhden päivän vaihtaisin, jos voisin. Raaskuuntuvia tulppaaneita ei kannata yrittää jäädyttää hienoksi, taiteelliseksi jäätauluksi suojasään osuessa kohdalle. Joku toinen tämän tammikuun menneistä tai tulevista päivistä olisi ollut parempi.

Taidetta kotipihoille.