Tekijä: Marketta

Vähiin käy, ennen kuin loppuu! Huomenna ohjelmassa viimeinen käynti Novassa näiden hoitojen nimissä. Tämän viikon käynnit ovat jo hiukan tökkineet, koska paljon mieluummin kääntäisin vielä kylkeä siinä vaiheessa, kun kello soi. Ehkä ylihuomenna sitten…

Yllättäen en ole kuin kerran myöhästynyt annetusta ajasta. Silloinkaan ei ollut kyse siitä, ettenkö olisi muistanut, mihin aikaan juuri sinä päivänä oli tarkoitus olla paikalla, vaan siitä, etten muistanut, mihin aikaan pitää kotoa lähteä, mikäli aikoo olla tiettyyn aikaa perillä. Silloin, kun aika oli klo 8.30, tapasin lähteä kotoa varttia vaille kahdeksan. Nokkelasti laskeskelin, että kun aika on klo 9.00, voin lähteä varttia vaille yhdeksän. Oli veikeä tunne tajuta hiukan puolen jälkeen, että pitäisi olla Novassa suunnilleen vartin päästä ilmoittautumassa. En sitten lopulta kovin monta minuuttia myöhästynyt. Kiltisti matkalta jopa soitin säteelle, etteivät suotta siellä odottele. Ehkä hieman tuli ajettua ylinopeutta. Pahoittelen, enkä tunnusta tätä tunnustaneeni, mikäli virkavalta asiasta jostain syystä kyselisi.

Nukkuminen on ollut viime viikot sangen satunnaista. Hiki, palelu ja sormien puutuminen taistelevat paikasta ykkösherättäjinä. Mahdoinkohan jo mainita jotain siitä, että tuon yöhikoilun hillitsemiseksi määrätty Venlaflaxin ei yli kuukauden kokeilun jälkeen vaikuttanut toivotusti. Nostin sitten päiväannoksen kahteen, mutta viikko tuolla suuremmalla annoksella nostatti mahan barrikadeille. Se ei suvainnut moista rohtoa laisinkaan, vaan ryhtyi betonitehtaaksi annoksen tuplaamisen myötä. Muutenkin aina kovaa hommaa tuo vessassa käynti, joten palasin viikoksi takaisin yhteen ja sitten pääsiäisen tienoilla lopetin mokomat kapselit kokonaan. Nyt sitten yllättäen muutama yö onkin mennyt ihan hikoilematta 😁! Rannekanava sen sijaan on päättänyt vetää oikein isolleen nämä puutumiset. Vasta eilen sain aikaiseksi marssia apuvälinepalveluun kyselemään yölastaa. Sellaisen sain ja aamulla, täysin puutumattoman yön jälkeen, totesin, että fiksumpi olisi jo silloin moisen kapineen hankkinut, kun työterveyslääkäri vuosia sitten kertoi joidenkin saavan helpotuksen lastan avulla. Minä en siihen fiksumpien joukkoon näemmä kuulu. Yksi yö nyt kuitenkin vasta takana tuon kanssa. Kunhan kesähelteet alkavat, ei se varmasti mukava tule olemaan, mutta jospa sen kanssa pari kuukautta pärjäisi. Ikuiseksihan tuotakaan ei ole tarkoitettu. Jos nämä jatkuvat ranteen venyttelyt, kääntelyt ja sormien koukistelut ynnä tuo yölasta eivät lopulta vaivaa vie mennessään, rupean vaatimaan leikkausta. Toiseenhan se vajaa parikymmentä vuotta sitten auttoi. Tämäkin käsi silloin tutkittiin ja se koneenkäyttäjätyyppi sanoi ENMG.n perusteella hermoratojen olevan sen verran pinteessä, ettei uutta tukimusta tarvita, jos tämänkin leikkauttamiseen päädyn. Veikkaan kyllä, etteivät noita tuloksia tarpeeksi tuoreina pidä. Sitä paitsi työterveyslääkärihän vuosi sitten hymähti ja sanoi, ettei Keski-Suomessa rannekanavia leikellä enää nykyisin, joten…

Mukavaa on se, että selvästikin voimia on enemmän kuin sytojen aikaan. Enää ei aivan heti uuvu, jos raitilla sattuu olemaan ylämäki. Ongelmia aiheuttaa pikemminkin tuo pirskatin kantapää, jota olen vaihteeksi käynyt terveyskeskuksessa näyttämässä. Kuvat siitä otettiin ja odottelen nyt, mahtaako jonain päivänä ilmestyä kantaan radiologin lausunto vai pitääkö sitä käydä kyselemässä. Lääkärihän ei ollut aikeissa itse asiaan enää puuttua, totesi vain, että ”sittenhän sinä näet, onko kalkki”. Niin, tiedän, että ”on kalkki”, se minulle on kerrottu jo vuosia sitten. Hauskojahan nämä tällaiset sarvikuvat ovat, mutta kaipaisin sitä, että tuohon jalkaan ei koskisi koko ajan ja että pystyisin ylämäkeenkin sillä menemään. Lienee toiveajattelua moinen.

”Joka tytöllä on sarvet kantapäissä…”

Mukavaa on sekin, että kevät ilmeisesti viimeinkin on tuloillaan. Kyllä sen itsestään huomaa, että kivempi on liikkua metsässä, jossa ei enää ole järjettömästi lunta. Pitkästä aikaa ajelimme yhden päiväreissunkin tuolla Savon kätköjen perässä. Talven aikana on tullut harrastettua liian paljon tilastokätköilyä ja noita paikkakunnan sähkökoppeja on käyty tuijottelemassa kyllästymiseen saakka, jotta saisi kalenteriin oikean sortin löydön oikealle päivälle. Ilman tätä sairastumistani meillä ei olisi ollut tänä talvena mitään mahdollisuuksia tuota kalenteriurakkaa saada tehtyä, mutta nyt se on hoideltu. Jälleen yhdellä kätkötyypillä kalenteri täynnä. Ja myönnettävä on, ettei ilman noita sähkökaappikätköjä emme varmaankaan tänä talvena oli vapaasta ajasta huolimatta hommaa hoitaneet. ”Pakko” ei kuitenkaan enää ole lähteä sellaiselle kätkölle, mikä ei varsinaisesti kiinnosta. Sitäkin ihanammalta tuntui, kun tuolla Savon reissulla näki pitkästä aikaa upeita kiviä ja sai mönkiä jonkun muovipurkin perässä hankalaan paikkaa kivikasan keskelle.

Pieni on ihminen, vaikka vaaka muuta väittääkin.

Lauantai-iltana aloitin ne etukäteen ”pelkäämäni” Letrozolit. Tableteista nyt popsittu 3/1826 laskettuna viiden vuoden kuurilla ja karkauspäivä huomioon ottaen. Ihanhan tämä on loppusuoralla, sellaiset 0,16 ‰ hommasta hoidettu. Toistaiseksi en ole huomannut mitään niistä haittavaikutuksista, joilla valmistaja uhkailee, vaikka minulla useita niistä onkin. En pidä haittavaikutuksena sellaista, mikä on jo omasta takaa, kuten esim. yöhikoilu, ummetus, rannekanavan oireilu, lihas- ja nivelkivut, väsymys, unettomuus, huimaus, painon nousu… Tosin tuo huimaus tai miten kummassa sitä kuvaisikaan, on uusi juttu, mutta alkanut kuitenkin jo ennen letrojen aloittamista. Sellainen hassu fiilis, ihan kuin maailma liikkuisi hitaammin kuin pää tai niin kuin kuvia mun päälle näytettäisiin sellaiselta vanhalta kaitafilmiltä, jossa ei niitä ruutuja ole yhtä tiuhassa kun nykyelokuvissa. Säriseekin välillä kuin joku vanha sähkölaite. Ei tämä jatkuvaa ole, eikä aiheuta huonoa oloa, mutta kummallista se kieltämättä on. Joskus jokunen vuosi sitten oli jotain samanlaista muutamana päivänä ja muistaakseni työpäivän kesken taisin terveyskeskuksessakin silloin poiketa tuijotettavana. Eivät tainneet siitä sen kummempaa sanoa. Verenpaineita olen mittaillut, näyttävät olevan ok. Yläpaine ei ole alle satasen painunut näillä mittauskerroilla.

Yksi haittavaikutus letroista kyllä on jo varmasti tullut: Ilmoittauduin Helsingin avoimeen yliopistoon kertaamaan lukion matematiikkaa. Toisaalta ehkä tarvitsen nimenomaan matikan kertausta, koska en tuota kelloakaan tunne ja osaa menemisiäni oikein ajoittaa. Hiukan olen huolissani siitäkin, osasinko nuo promillet oikein laskea. Ovatkohan muut viime vuosituhannella lukionsa käyneet tajunneet, kuinka tärkeä tämä kurssi heillekin olisi?

Määrittele ”tovi”. Onko 42 vuotta sellainen?

Sytojen loppumisesta on nyt aikaa kulunut kuusi viikkoa. Tukka on mukavan harmaa, tosin jostain kulmasta katsoen näyttää tummahkoakin sävyä tuottavan. Juuri tuollaisesta harmaasta olen vuosia haaveillut, enkä siis asetu vastahankaan, jos se kasvaessaan päättää tuon värin itsellään pitää. Mittaa ei vielä ole senttiä enempää, jos sitäkään, mutta kummasti tuohon tottuu. Ja onhan se helppo, käteenkin kivan tuntuinen. Huomaan jatkuvasti silitteleväni omaa päätäni. Jos olisin normikaupasta löytänyt sellaiset hiusliidut vai millä nimellä niitä kutsutaan, olisin hankkinut ja piirrellyt päähäni (vrt. tähän kukkapäähän). 

Sitäkin mietin, että olisi ollut ihan hauska ottaa sellaiset liidut mukaan, kun poikkesin pääsiäisen jälkeen koululla työterveysneuvottelussa, ja antaa oppilaille vapaat kädet kuvioinnissa. Nyt ihan vain piipahdin luokan puolella näyttämässä, että hengissä olen. Tuijottivat silmät ymmyrkäisinä, osa ei ehkä edes tuntenut minua ainakaan ennen kuin suuni aukaisin. Ihmekö tuo, tukkaa puoli metriä vähemmän kuin viimeksi nähdessämme. Saa nähdä, jaksanko/haluanko pitkää tukkaa hetkeen kasvattaakaan (joo, ihan hetkessähän sellainen toki tuosta noin vain kasvatetaan…). 

Kynsiä en ole nyt muutamaan viikkoon jaksanut lakata, vaikka mieli tekisi. Olen siinä hommassa niin onnettoman taidoton, että ympäristön kannalta on siistimpää näyttää maailmalle ihan nämä lakattomat sytokynnet. Pikkuhiljaa kasvaa pois tuo sytojen mukanaan tuomat rannut. Huomattavasti normikynttä hauraampaa tuo valkoinen osa, parit kerrat taittuneet ja sitten pitänyt varovasti lyhennellä sen, mitä kärsii.

Sytokynnet.

Nyt kuvanottohetkellä ovat tavallistakin kurjemman näköiset, koska en viimeisten pesuvesillä lotraamisten jälkeen ole käsiä rasvannut. Helpompi kirjotella, kun ei rasva puske sormista näppikselle, joka jo muutenkin käyttäytyy varsin omapäisesti. Kirjoituksista saattaa puuttua erityisesti i-kirjaimia. Pahoittelen. On mahdollista, että jossain vaiheessa kesää päädyn hankkimaan uuden läppärin, sellaisen, jossa ylärivinkin kirjaimet suostuvat kirjottamaan ihan ensimmäisellä käskyllä. Kaapissa on kyllä työläppärini, mutta en sitä halua käyttää henk.koht. hommiin… en myöskään tajunnnut jättää sitä sijaiselle 😳. Ei liene tarpeen enää  tässä vaiheessa viedä, jos marraskuun alusta saakka ovat työmaalla ilman tuota laitetta pärjänneet?

Kun tuolla Novassa on nyt tullut rampattua kohtalaisen tiuhaan tahtiin, on ruvennut ärsyttämään tuon laitoksen ilmoittautumisautomaatit. Miksi ihmeessä ne on pitänyt sijoittaa niin, että kuka tahansa ilmoittautumassa olevan selän takaa käytävällä kulkeva pystyy halutessaan näkemään ilmoittautujan koko nimen, henkilötunnuksen, osoitteen, lähiomaisen tiedot ja sen, mille osastolle niitä vaivojaan on menossa valittamaan? Laitoin tästä muutama viikko sitten palautteen Novan palautelomakkeen kautta, tietoturvaan viitaten ja pyysin heiltä jonkunlaisen kuittauksen, kun ovat reagoineet asiaan, mutta eipä tuolta mitään ole kuulunut, eikä automaatteja ole käännetty. Minun järjelläni ajatellen ei vaatisi sen kummempaa, kuin kääntää automaatti 180° ympäri ja nostaa johdot kulkemaan yläilmoista. Saattaa toki vaatia sähkömiehen panoksen eli johtojen pidentämistä, mutta ei liene mahdoton tehtävä.

Sen olen kyllä selvästi nyt ymmärtänyt, ettei liikkumisella ole tämän ikäisen akan painoon mitään vaikutusta, mutta se, mitä suustaan mahaan saakka päästää, vaikuttaa heti – etenkin painon nousemiseen. Kaikki suositukset puhuvat parista lämpimästä ateriasta ja aamu-, väli- ja iltapaloista. Minulle riittäisi hyvin yksi lämmin ateria, aamupala ja paljon hedelmiä ja vaikkapa porkkanoita päivän mittaan. Niinä aikoina, kun oikeasti muistaa jättää ”tarpeettoman” syömisen, eikä mussuta mitään enää illalla, on sentään toiveita saada painoa hieman alemmas. Heti, kun vaikkapa lähdetään pariksi päiväksi reissuun ja tulee syötyä jossain buffetissa ”koko rahan edestä” tai vaikka muuten vain valmiissa pöydässä pari kertaa päivässä, on heti valmistauduttava muutaman kilon nousuun. Tokihan noissa reissunousuissa on paljon ihan nesteen kertymistäkin. Mutta…jos ihminen on ollut kohta puoli vuotta ilman yhtäkään saunaolutta ja muutenkin tässä karsinut kovalla kädellä herkuista, soisi pikku hiljaa painon lähtevän laskuun. Niillä lukemilla se sentään nyt pyörii, millä leikkaukseen menin, mutta enemmän odottaisin tapahtuvan. Jos noista letroista jonkun haittavaikutuksen joutuisi valitsemaan, ottaisin harvinaisista painon laskun, mutta en melko yleisistä painon nousua.

Tänään sädehoidoista takana 6/15 😁! Olisihan ne kolmessa viikossa ohimenneet, jos aloitus olisi  osunut maanantaipäivälle, eikä väliin sattuisi pääsiäistä, mutta näillä mennään nyt. Neljälle viikolle jakautuvat, mutta pitäisi olla vappuviikon puolivälissä ohi tämäkin, jos ei tule mutkia matkaan. Siinä vaiheessa sitten alkaakin se pisin ja etukäteen oikeastaan jännittävin osuus eli viiden vuoden pillerinpopsinta. Jos Letrozolin myötä nämä ikuisuusriesani eli joka paikan kolotukset ja kankeat liikkeellelähdöt vielä tästäkin lisääntyvät tai nytkin joka yö herättämään ruvennut rannekanava kiukustuu entisestään, minä en ala. Saatan ryhtyä kapinoimaan, tosin kapinan kohdetta en vielä tiedä. Äsken plarasin huvikseni noita tämän talven aikana kertyneitä lausuntoja ja reseptejä ja kas kummaa, huomasin, että minulle on määrätty marraskuun alussa leikkauksen jälkeen Arcoxia-nimistä lääkettä. Täysin tuntematon tuttavuus, käsittääkseni leikkauksen jälkeisiin kipuihin silloin tarkoitettu, mutta huomasin, että sitä käytetään myös niveltulehduksiin, turvotuksiin ja nivelrikkoon ym. Mahtaisikohan siitä olla jotain iloa kolotuksiin ja saisinko sitä nyt syödä? Pitääkin muistaa kysyä, kun seuraavan kerran jonkun lääketieteen gurun tapaan.

Terveyskeskukseen en ihan heti välttämättä halua. En moiti viimeksi tapaamani lääkärin taitoja, mutta en vain tuntenut saavani häneltä apua vaivoihini. Tai no, laittoihan hän sen ykkösvaivani, josta maaliskuun alun tekstisssä taisin mainitakin, eli peräpukaman johdosta lähetteen kirurgian polille. Nykytilanteessa, lakon ollessa päällä, sitä poliklinikka-aikaa saa varmaankin odottaa ikuisuuden. Toisaalta sepä ei taidakaan olla tarpeen, koska eilen, kuuden viikon vaivaamisen jälkeen, se pukamanrontti vaikuttaa yllättäen kadonneen! Maha kyllä on taas viime päivinä ollut niin kovalla, etten yllättyisi, vaikka se palaisi koko kaveripiirinsä mukanaan. En siis rupea liikkeelle laitettuja lähetteitä aktiivisesti vielä tässä vaiheessa torppaamaan.

Se kädessäni ollut patti, jonka tk-lääkäri huolellisen arvioinnin päätteeksi totesi rustopatiksi, rupesi sitten viimein laskemaan innokkaan hydrocortisonilla ja Hirudoidilla voitelun jälkeen. Aavistuksen arka se kohta edelleen on, mutta ei enää silmiinpistäväst tuosta ranteen vierestä törötä. Miten olenkin vahvasti sitä mieltä, että oma näkemykseni ärtyneestä suonesta vie voiton tohtorin rustopatista?

Vielä kun saisi tuon kantapään kuntoon 😕. Voiko jo syntyneistä luupiikeistä päästä eroon? Lisääkö kalkin syönti tämän kropan kalkkeutumista? Letrojen kanssa sitä kuulemma sitten pitäisi viimeistään popsia. Varmistetaankohan missään vaiheessa millään kokeilla tai kuvauksilla sitä, onko lisäkalsium oikeasti tarpeen? Kyllähän mnä tiedän sen, että vanheneva akka ja osteoporoosi jne., mutta kunhan tässä mietin,

Venlaflaxinin tuplasin, ei ollut kuukauden mittaisella yhden kapselin päivävauhdilla mitään vaikutusta yöhikoiluihin. Nyt sitten kaksi päivässä, mutta eipä tuo jokaöinen peiton kanssa puljaaminen ole vielä reilun viikon tupla-annostelun jälkeen jättänyt rauhaan. On se kumma, että iltaisin sohvalla lojuessa sitä vetää shaaleja ja huiveja tiukemmin ympärilleen, kun niin palelee, mutta yöllä homma menee sitten toisin päin. Ehkä tämänkin kanssa oppii pärjäämään.

Joku jossain ryhmässä kertoili vielä vuosienkin jälkeen välillä suuresti ahdistuvansa syöpänsä vuoksi, vaikka kontrollit ovat olleet ihan ok. Monikin on kertonut säikähtävänsä kaikkia oman kehon muutoksia ja heti epäilevänsä pahinta ja varsinkin he, joilla diagnoosi on tuore, kertovan itkun usein saavan otteen. Kyllä me ihmiset olemme erilaisia! Varmaan oma suhtautuminen tähän kaikkeen olisi erilaista, jos olisin nuorempi ja minulla olisi pieniä lapsia tai jos tuo oma diagnoosi maalailisi huonompaa ennustetta. Nyt tämä edelleenkin tuntuu minusta melko helpolta taipaleelta. Olen ilmeisesti ollut näissä arpajaisissa onnekas. Sen myönnän, että kun eilen muistin väärin sen, mihin diagnoosissani mainittu prosenttiluku liittyikään ja hetken luulin sen liittyneen estrogeeniin ja progesteroniin, kerkesin ajatella, että niin pienillä prosenteillahan minä olen lähellä triplanegatiivista, eikä niistä viiden vuoden hormoniblokkeripopsimisista kuitenkaan ole minulle hyötyä. Ei ehkä kannattaisi maallikon ruveta omin päin tulkitsemaan sellaisia asioita, joista ei varsinaisesti mitään ymmärrä, eikä etenkään muistinvaraisiin tietoihin perustuen mitään suurempia teorioita ruveta rakentelemaan. Eiköhän nuo alansa tuntevat erikoislääkärit ole ihan sen oleellisen osanneet ottaa huomioon.

Muistinvaraisuudesta tuli mieleen, että muisti on kyllä välillä niin talviunilla, ettei ole tosikaan! Jokunen aika sitten siipan kanssa muistelimme edellisen asuntomme postinumeroa. Hyvin muistui se mieleen, samoin sitä edellinen. Nyt sitten pari päivää sitten osallistun netissä johonkin arvontaan (saattoi olla joku yläpohjaeristeiden arvonta tms.) ja tämän nykyisen postinumeromme muistelu ottikin koville. Lopulta päädyin johonkin tulokseen, mutta piti sekin vielä postinumeroluettelosta tarkistaa. Vastaavanlaisia muitakin tilanteita on ollut, vaikken sen tarkemmin muistakaan, millaisia. Yksittäisten sanojen kanssa tiedän kamppailleeni, samoin kaikenlaisten ”ai niin, teenpä nyt tuon asian” -aikomusten kanssa. Unohtuu muutaman metrin matkalla se, mitä lähdin tekemään. On syytä näiden asioiden syksyyn mennessä korjaantua tai olen ensi lukuvuonna vaarassa joutua siihen opesakkiin, jonka eläköitymistä oppilaat yli ikärajojen naureskellen ja silmiään pyöritellen odottavat. Ehkä en ennen kesää kuitenkaan ehdi totaalikatastrofia saada aikaan…😬

Sädehoidot siis alkoivat ja yli kolmasosa niistäkin on jo takana. Tavallaan ikävää, että nuo käynnit ovat niin lyhyitä, vartissa on jo homma ohi ja löytää itsensä kävelemästä takaisin kohti parkkitaloa. Varsinaisen sädetyksen aikanakaan ei vo kenenkään aikana jutella, eikä siis ehdi yhtään noihin sangen mukavan oloisiin hoitajiin tutustua. Eivät ehdi tarinoida, aika menee potilaan nykimiseen oikeaan asentoon. Vaikea uskoa, että nuo sädetystä varten tehdyt tatuointipisteet koko siinä lavetilla makoilemisen ajan pysyisivät juuri samassa asemassa laitteisiin nähden, mihin ne huolellisesti nahkaa ja läskejä vetämällä on alunperin muka saatu. Koko ajan saa kuitenkin hengittää ja välillä tulee vedettyä henkeä syvempään kuin jonain toisena kertana. Tänään tuli kesken kaiken suunnaton yskähteleyn tarve, mutta hammasta purren pystyin itseni hillitsemään. En tiedä, mitä käytännössä tekisivät, jos siinä yllättäen yskäisisikin. Eilen kärpänen tai joku muu myyrää pienempi päätti laittaa itsehillintäni koetukselle. Korvan alla kaulalla käveli selvästi joku, ensimmäinen ajatus oli ”HÄMÄHÄKKI”! En niitäkään enää nykyisin pelkää, mutta en silti kaipaa sellaisia kutsumattomina iholleni. Olipa tuo nyt sitten mikä öttiäinen hyvänsä, se joka tapauksessa hipsutteli kaulalta olkapäälle ja oikeaa olkavartta pitkin kohti kyynärpäätä. Kääntyi sitten takaisin ja keksikin suunnistaa toiselle puolelle siitä minun ylitseni. Ei onneksi naamalle tullut, vaan pysytteli solisluiden seutuvilla ja jatkoi vasenta kättä pitkin sormiin saakka. Päätä en uskaltanut juurikaan kääntää, etteivät hyvät kohdistukset olisi menneet pieleen, eikä pelkällä silmien muljauttelulla saanut siihen näköyhteyttä. Päätellen siitä, että olen edelleen hengissä, se ei minua nähtävästi syönyt, eikä ainakaan pahasti myrkyttänyt. Lieneekö itse elävien kirjoissa vai saiko liikaa säteilyä. Ei ehkä ollut sille mitoitettu noita annoksia…

Palohälyttimiäkin eilen kesken sädetyssession halusivat testata. Hyvin kuului ennakkokuulutus, jossa kertoivat kohta tapahtuvasta testistä ja rauhoittelivat, ettei kukaan säikkyisi. Lopulta kertoivat, että äsken kuulemasi ääni oli vai testi, eikä edelleenkään tarvitse rynnistää mihinkään. Molemmat kuulutukset kuuluivat oikein hyvin, mutta en minä sitä varsinaista hälytystä kuullut. Toivottavasti se kuului edes jossain, muussa tapauksessa ei täyttäne tehtäväänsä.

Itse sädehoito on siis nopea ja miltään tuntumaton toimitus. Siihen vain petille pötkölleen ylävartalo paljaana ja käsillä pään takaa kahvoista kiinni. Sitten iso pyöreä ja pari kulmikkaampaa juttua kiertää oikealta yli vasemmalle ja takaisin joitakin kertoja ja homma on ohi. Hurisee, joten ei siinä varsinaisesti nukahtamaan pääse, vaikka aina yritänkin tirsat ottaa. 

Kiihdytin nro 2, mikäli olen oikein ymmärtänty.

Joku on ollut niin viisas, että on tällaiset luvut osannut kohdalleni laskeskella.

Tänään oli ajat reilusti myöhässä, mistä seurasi sellaista kivaa, että kerrankin ehdimme jutella aamulla aikaisemmin hoidossa olleen kaverin kanssa. Hänellä oli ollut varsinainen aika tasan klo 8 ja minulla olisi klo 8.30, mutta kun hän tuli ulos huoneesta puolen kieppeillä, sisään huudettiin vasta minua edeltävä hoidokki. Olipa mukavaa ehtiä edes hetken verran siinä turista. Pari kertaa olemme ehtineet moikat hihkaista, muttei sen enempää, koska vaihto on ollut käytännössä läpsystä.

Pääsiäisenä viimeinkin tyttären porukka jonkinlaisella kokoonpanolla tulee meillä käymään. Nähtäväksi jää, tuleeko sieltä kaksi vai 12 jalkaa 😂 Mukavaa joka tapauksessa 💖! Toivoa sopii, että säät suosisivat – ei ainakaan yhtään lisää lunta enää tarvitsisi tulla! En muista milloinkaan huhtikuun puolessa välissä olleen tällaisia lumipenkkoja pihalla. Jostain hiukan pilkistää maa polun kohdalla, mutta muuten täysi talvi. Kiitos, riittää jo tätä lajia… Mämmiä sitä vastoin voi hyvinkin hankkia lisää, vaikka tämän kevään mämminmaistelut tulikin aloitettua melko aikaisin. Muuten on pakko yrittää pysyä kohtuudessa herkkujen maailmassa, pääsiäinen tai ei. Yritän opettaa itseni ymmärtämään, että nälkä ja syömisen halu ovat eri asioita. Vaikeaa, kun kotona asuu mies, joka tekee liian hyvää ruokaa!

                                                *    *    *    *    *    *    *    *

On ollut mukavaa, että muutama kommenttikin on nyt keväällä tähän blogiin tullut. Vahvasti arvelen tietäväni kommentoijatkin, vaikka varma en olekaan, onko kommentoijia yhteensä kaksi vai kolme.

Jännä, miten kirjotusinto laantui, kun se etukäteen hurjimmalta tuntunut hoitovaihe eli sytot loppui. Jälkeenpäin ajatellen koko tuo ruljanssi meni yllättävän helposti. Pikkuhiljaa voimatkin ilmeisesti palailevat, koska suhteellisen helposti jaksan ainakin kohtuullisen tasaisella pidempiäkin kävelylenkkejä tehdä. Ihan en ehkä näin kylmiltään vielä Santiago de Compostelasta selviäisi, mutta jospa taas jonain päivänä sinnekin suoriutuisi. Ennustukseni ei liene suuresti metsikössä, jos veikkaan, että tässä blogissa ei välttämättä kovin tiuhaan jatkossa mielentyhjennystekstejä tule. Tai toisaalta – mistäpä sitäkään varmaksi tietää. Sen tiedän, että ei minusta ammattibloggariksi tms. olisi.

Edellisen blogitekstin aikaan Hitonhaudan reissu oli vasta suunnitelmissa. Se toteutui, tosin muutama päivä suunniteltua myöhemmin. Omat voimani yliarvioin. Viimeisestä sytosta ei ollut viikkoakaan tuolloin kulunut ja maasto tuolla oli noihin voimiin aavistuksen liian raskas. Piti vähän väliä hengitellä ja viimein ihan hangella maata hetki. Matkaa tuosta tuli vain vajaat 3,5 kilometriä, mutta yllättävän koville se otti. Nyt kulkee jo paremmin, ainakin tasaisella maalla. Varsinaisia pidempiä maastoreissuja en ole viime aikoina tehnyt. Ihan vain tuossa ”omalla” tiellä kuljeksinut. Tampereellakn tuli viikolla reippaasti askelia otettua, lähinnä Kalevankankaan hautuumaalla. Pitkin poikin siellä ryntäilimme hautakiviä ja muistomerkkejä silmäilemässä, jotta saisimme tarpeellisia tietoja muutamia kätköjä varten. Talvi on Tampereellakin vielä, vaikka kadut lumettomia ovatkin ja puut harkitsevat heräämistä.

Kevättä kohti!

Samalla reissulla kävimme pitkästä aikaa tervehtimässä tyttären perhettä. Viimeksi marraskuun puolivälissä olimme nähneet. Oli jo aikakin, reilussa neljässä kuukaudessa lapset kasvavat hurjasti. Koirahalipulakin hieman helpotti, vaikken peruukkipäisenä tohtinutkaan hankkiutua lattialle sitä lähentelemään. Sinne se karvaturri jäi kuusen taakse vilkuttamaan.

Rakas airis 💓

Tämän hetken jännitys on siinä, toteutuuko ensi viikolla alkavaksi suunniteltu sädehoito aiotusti vai tuoko hoitajien lakko muutoksia. Toistaiseksi perumisilmoitusta ei ole tullut ja ainakin ensimmäisenä lakkopäivänä sädehoidot olivat rullanneet normaalisti, kertoi kohtalotoveri. Jos suunnitelmassa pysytään, hoitojakson pitäisi olla ohi vappuviikon puolivälissä. Aamuaikoja suunnittelukäynnillä toivoin, mutta niin kuulemma toivovat kaikki muutkin, joten nähtäväksi jää, miten toive toteutuu. Toki olisi mukavaa nukkuakin ihan rauhassa, mutta mukavaa olisi sekin, jos se muutaman minuutin sessio olisi jo aamusta pois jaloista, eikä aikatauluttaisi koko päivää. 

Varsinainen sädehoidon suunnittelu kesti tunnin verran. Enimmäkseen juttelua kaikenlaisesta säteisiin liittyvästä. Mikäpä siinä turinoidessa. Elämäni ensimmäiset tatuoinnitkin tuolla reissulla sain: Kolme sinimustaa pistettä. Yksi rintalastan alle, yksi molempiin kylkiin. Oikean kyljen pistettä en kyllä itse kurkkimalla löydä, toivottavasti he säteellä sitten löytävät. Sen teki nuori naishoitaja, harjoittelijaksi arvelen, nuo kaksi muuta olivat sen jututtajamiehen tekemiä. Pyysin kyllä pisteille myös terälehtiä, mutta eipä hän suostunut. Väitti, ettei ole saanut moiseen koulutusta, eikä antanut periksi, vaikka kuinka suostuttelin. Omakustanteena kuulemma jatkokuvoinnit pitää hankkia. Keskustelun ja ohjeidenannon lopuksi tuo mieshoitaja kysyi, saako ottaa minusta kuvan. Ei itselleen muistoksi, järjissään oleva kaveri hän oli, vaan sitä varten, että usein vaihtuvat hoitajat ja harjoittelijat osaisivat oikeaa ihmistä odotusaulasta mukaansa houkutella. Siellä nyt sitten voivat hurmaavaa pärstäkuvaani ihmetellä.

Sytotippakäden suonet muistavat vielä kokemansa. Käden ojentaminen ja ranteen taivuttelu vetää suonia oikein kunnolla, tosin vasta viikon verran moinen vaivannut. Toiseksi viimeisen syton jäljiltä peukalon tyven ja ranteen välillä on lisäksi patti, sekin rupesi vaivaamaan vasta viime viikolla. Poikkesin eilen terveyskeskuksessa kaikenlaista valittelemassa ja tuota pattiakin näytin. Lääkärin mielestä se on rustopatti,  minun mielestäni suoni. Olkoon mikä on, Hirudoidia siihen varmuuden vuoksi olen lätrännyt. 

Pitkään vaivannutta kantapäätäkin valittelin. Onhan työterveys sen jo vuosia sitten kuvauttanut, luupiikejä kuvissa näkyi niin kantaluun alle kuin yläpuolellekin sojottavan. Toista vuotta tuo on vaivannut joka askeleella, nyt kevätpuolella enemmän, eikä venyttelystä ole ollut apua, joten ajattelin kysäistä, olisiko tällä lääkärillä muita keinoja tarjota. Eipä ollut, venyttelystäkin totesi, että ei nykyisin enää neuvota venyttelemään. Aha. Kysyin, mitä voisin tehdä. ”Verenkierto pitää olla kunnossa.” Mitä  minun pitäisi tehdä, sitä hän ei kertonut. Sitten hän kysyi, haluanko minä röntgenkuvaan. Kysyin, pitäisikö hänen mielestään tuo kuvata, mutta hän lähinnä tuskastui, koska ilmeisesti minun mielipiteeni tässä ratkaisisi. Yritin kysyä vielä, olisiko kuvista jotain hyötyä. ”No, sinä näet sitten, onko kalkki!” Ok, menen sitten kuvaan. Jos ei radiologin lausuntoa ilmesty OmaKantaan, saan sen kuulemma terveyskeskuksen luukulta. Aha. Mitähän minä sillä sitten muuta teen, kun luen sieltä, ”onko kalkki”. Se tässä hiukan askarruttaa, voinko huoletta kuitenkin sitten säteiden jälkeen alkavien hormoniblokkereiden kanssa kalsiumtabletteja sen viisi vuotta syödä, jos kovastikin ”on kalkki” jo ennestään?

Tukka ei sitten missään vaiheessa lähtenyt kokonaan. Hiukan se on ruvennut jo kasvamaankin, kuten valitettvasti muutkin karvat. Kivaahan se olisi, jos jo kesällä huoletta kehtaisi olla paljain päin. Sitä odotellessa. 

Lienen jotenkin valuvikainen, koska en ole koko aikana osannut pelätä tätä syöpää. Läheisten syövät vuosien varrella ovat kyllä säikäyttäneet ja saaneet itkemään ja pelkäämään, mutta ei tämä oma. Kun lukee netin vertaisryhmien tekstejä, tulee sellainen olo, että normaali reaktio olisi pelko, jännitys, masentuminen yms. Tämä nyt hoidossa oleva homma ei ole koko aikana mitään tuollaisia tunteita minussa nostanut esiin. Ainakaan vielä. Muut vaivat, joista tässä pitää terveyskeskukseen nyt jonottaa ja mahdolliset tulevien lääkkeiden sivuvaikutusten pohtimiset lähinnä saavat ärsyyntymään. Ehkä ne pelotkin jossain vaiheessa päätään nostavat.

Juuri tällä hetkellä jännittää tämän syövän jälkimainingeista oikestaan vain se, että lähtevätkö nämä tähän saakka päässä pysyneet ja uudenvuodenpäivän ajelun jälkeen jo kasvaneetkin sängenpätkät päästä nyt tämän viimeisen, eilen saadun CEF:n myötä vielä pois vai voiko tuota harvaa kasvantaa ruveta pitämään kohta jonkinlaisena tukantaimena. Ripset ja kulmakarvat minulla vielä on, samoin nenäkarvat, vaikka ovatkin kaikki kovin vähentyneet. Nuo nenäkarvojen harvenemiset selittää kyllä sen, että nenä vuotaa jatkuvasti, kun menen ulos. Kyllähän se olisi pitänyt tajuta, jostain siitä jonkun kommentin luinkin, mutta vasta eilisen syton aikana Kati sen sanoi ääneen ja minullakin meni tajuntaan. Siitähän tuo jatkuva niistäminen tarve tosiaan johtuukin!

Eilen oli siis viimeinen sytostaatti. Kummallisen nopeasti tämä talvi on kuitenkin mennyt, vaikka jossain vaiheessa jo väsyttikin koko homma. Kaksi päivää sitä oikeaa talvisotaa pidempi tämä henkilökohtainen talvisotani oli. Marraskuun 30. päivä ensimmäiset sytopommit ja nyt 15.3. viimeiset. ”105 + 2 kunnian päivää”. Koulumaailmassa sellaiset hyvät ja oppilaita ymmärtävät opettajat kuulemma palkitsevat lapsosia hyvien suoritusten tai edes yritysten jälkeen kaikenlaisilla tarroilla tai leimoilla. Minä en ole koskaan osannut sellaisia repertuaariini ottaa – liian työlästä moinen ja vaatii muistamista ja järjestelmällisyyttä. Eilen sitten sain itse pari tarraa. Kati sanoo kyllä maininneensa minulle niiden antamisesta, mutta jotenkin se meni minulta täysin ohi tajunnan. Ilmeisesti puuhasin liian keskittyneesti vessaanlähtöön orientoitumsta sen tippatelineen kanssa tai jotain muuta hösäsin. Joka tapauksessa vessasta tullessani tuijotin aina mukanani kulkeneen labratuloksia ja ties mitä lausuntoja sisältävän kansion kantta ihmetellen. Ei mitään käsitystä siitä, olivatko sen kannessa olevat tarrat ehkä olleet siinä jo pidemmänkin aikaa vai olivatko ne uusia. 

Reippaustarroja

Samanlainen epätodellinen olo oli ollut kotona aamulla tuijottaessani viereistä, jo pedattua petiä. Siippa usein aamuyöllä poistuu vierashuoneen petiin nukkumaan, ettei huonounisena sen enempää häiritse minua, toista huonounista, kuin häiriinny itsekään. Molemmat noina unettomia aikoina kuitenkin harhaudumme nettiin jossain vaiheessa ja kännyn/pädin valo sitten viimeistään havahduttaa sen toisen, mahdollisesti vielä nukkuvan. Puoli seitsemän kieppeillä könysimme tahoiltamme, siippa kahvinkeittoon, minä suihkuun. Kun sitten pyyhe ympärilläni tulin sängyn reunalle istuksimaan ja päivävaatteisiin hankkiutumaan, huomasin jossain vaiheessa, että se toinen laita sängystä olikin jo siivosti pedattu päiväpeittoa odottamaan. Kumpikaan meistä ei tunnusta moista tehneensä. Aina silloin tällöin meillä kuljeksii joku ylimääräinen. Muistaakseni joskus joku siinä vieruspedissäkin pötkötti aikana, jolloin siippa oli taatusti jo poistunut sinne toiseen huoneeseen. Noita tarroja Katille ihmetellessäni kerroin tämän petausepisodinkin. Kati jyrkästi kielsi osallisuutensa petaamiseen, mutta tarrat kyllä tunnusti. Minä hämmennyin tunnistaessani itsessäni sen mielihyvän, mitä pari pientä tarraa saa aikaan. Näköjään tarroista pitävät muutkin – ainakin päätellen siitä, että naamakirjassakin heti liki 90 ihmistä kovasti tykkäsi kun näistä saamistani reippaustarroista kerroin ja kuvan jaoin. Sillähän ei toki tykkäämismäärään ollut vaikutusta, että mainitsin samalla tuosta viimeisestä sytosta. Tarrat rules!

Suoneni eivät tällä viikolla olleet lainkaan niin yhteistyökykyisiä kuin yleensä. Maanantain labrassa hyvältä vaikuttanut suoni ei suostunut sittenkään pisaraakaan antamaan, ennen kuin uuden suostuttelun jälkeen. Samoin tuota eilistä tippasuonta ei oikein meinannut löytyä. Ensimmäinen yritys ei toiminut, toinen sitten pidemmän houkuttelun ja lasten kanyylin avulla myöntyi yhteistyöhön. Jotain tuntemuksia tuon tipan juurella oli niin kauan, kunnes sitten fluorourasiilin jälkeen uskalsin kättä jälleen liikutella. Sittenpä ei mitään haittaa koko kanyylista enää ollutkaan.

Olivat vaihtaneet järjestystä tuolla hoitohuoneessa. Hoitotuoleja oli enää yksi ja sekin ihan siinä uloskäynnin vieressä. Siihen Kati oli jo valmiiksi käynyt minun cocktailini pöydälle asettelemassa. Halusi luultavasti varmistaa, että siitä minut voi kätevästi heivata käytävälle, kun hermoille käyn. Hivenen minulle jo hikeentyi, kun arvelin lomansa olleen liian pitkä, kun tuo kanyylinlaittotaitokin oli jo päässyt ruostumaan. Hyvä, ettei korville äkämystyneenä siinä huidellut. Ei toki liian pitkä loma, pikemminkin päinvastoin. Enemmän olisi tarvinnut (ja ansainnut) 💓

Päivän erikoisuus oli vapaaehtoistyöntekijä, joka pelmahti osastolle. Oman kertomansa mukaan käy siellä silloin tällöin juttelemassa potilaiden kanssa, koska useimmat kuulemma kaipaavat juttukaveria. Siihen hän sitten tuli viereen juttelemaan. Käytännössä tuo oli sitä, että kertoili ummet ja lammet omasta sairaudestaan, ulkomailla asumisestaan, kaikesta muusta vapaaehtoistyöstä, mitä tekee ja kirjasta, jonka aikoo kirjoittaa. En minä nyt varsinaisesti ollut kiinnostunut tuosta, enkä varsinkaan ollut kiinnostunut kertomaan tälle ventovieraalle ihmisille mitään sen kummempaa itsestäni tai perheestäni. Jotain lyhyesti vastasin niihin muutamiin kysymyksiin, joita hän puhetulvansa keskellä esitti. Arvelinkin hänelle ääneen, että hänet luultavasti on Katin pyynnöstä ohjattu minun luokseni, jotta Kati itse saisi rauhan minun jatkuvalta pälpättämiseltäni. Kertoi Katille arveluni, ennen kuin itse ehdin. Kun hän lopulta lähti, Kati tuli pahoittelemaan, oli huomannut ilmeisen tympääntyneen ilmeeni. Kyllähän tuollainen vapaaehtoistyö on ihan kunnioitettavaa, mutta en itse kyllä millään tavalla juuri tuolla tavalla toteutettua kovin suuressa arvossa pidä. Jäi sellainen olo, että tämä ihminen oli lähinnä sen tarpeessa, että häntä itseään kuunnellaan. Olisin toki voinut hänelle aiemminkin sanoa, että kiitos, mutta nyt haluaisin olla rauhassa. Jostain syystä en osannut, kuuntelin vain puhetulvaansa ja hypistelin käsissäni olevaa esitettä.

Tuo esite liittyykin toisiin juttuihin, mitä eilen sain. Poistin sunnuntaina edelliset kynsilakat ja unohdin uudet laittaa. Muutaman kerran päivässä olen sentään kynsinauhoja ja kynsiäkin rasvaillut, mutta eilen aamulla senkin kiireessä unohdin. Tätä Katille valittelin. Hänpä riensi hakemaan rasvatuubin, josta tirauksen antoi minulle kokeiltavaksi. Ihanhan tuo tuntui olevan hyvää ja toimivaa soosia. Kysäisi sitten, olenko saanut sellaisen pienen näytetuubin jo jossain vaiheessa. Kielsin saaneeni ja Kati lähti näytettä hakemaan. Oletin, että yhden toisi, vähän niin kuin vaihtarina sille hydrokortisonituubille, minkä viimeksi sain ja nyt käyttämättömänä palautin. Hah ja pah, muka yksi näyte…kun kerran ruvetaan voitelemaan, voidellaan sitten kunnolla!

Nyt kaikki sujuu kuin rasvattu!

Veriarvot minulla oli jälleen hyvät. Neutrofiilit edelleen hieman yli viitearvojen, hemoglobiinikin oli jopa noussut! Vallan mainiosti olisi sen puolesta verenluovutuskelpoista tämä vereni, mutta taitaa noita muita hidasteita olla. En kuitenkaan ole missään vaiheessa joutunut niihin lukemiin, että veritankkausta olisin tarvinnut. Joku tuolla samassa huoneessa lisäverta tarvitsi, koska Kati sellaista pussia siinä joutessaan lämmitteli. Kuulemma kätevin tapa on tunkea pussi olalle omaa ihoa vasten, voi siinä sitten poskellakin sitä välillä painella. Nerokasta, tosin samalla myös tavallaan huvittavaa. Kuulemma pussi hyvin moisen taputtelun ja siirtelyn kestää, mutta kun ehdotin sen päällä istumista, sain kuulla, että joku raja kestävyydelläkin sentään on 😆

Kolmannen ja toivoakseni viimeisen kerran ”pääsin” nauttimaan Novan potilasruokatarjonnasta. On se kumma, että ainoat vaihtoehdot todella ovat tunkkaisen makuinen (ja hajuinen) juuressosekeitto tai mauttomat lihapullat suolattoman mikrolämmitetyn perunamuussin ja babyporkkanoiden kera. Kati kysäisi, haluanko lisäsuolan ja sen halusin. Sen sitten sainkin, tosin vasta sinä vaiheessa, kun Kati siitä uudemman kerran ruuan tuojalle huomautti ja oli ne porkkanat ehtinyt napostella. Kuulemma Kylän Kattauksen (jos se nyt tuon laitoksen ruuan toimittaja on) kanssa on vuosia neuvoteltu tarjonnan laajentamisesta, mutta ei se vain muutu. Nuo kaksi onnetonta vaihtoehtoa ovat ja näemmä pysyvät, vaikka sairaalan puolelta miten perustelisivat muutostarvetta. Ymmärrän hyvin, jos useammin tuolla ruoka-aikaan olevat potilaat kuulemma kohteliaasti kieltäytyvät tarjotusta ruuasta. Toivottavasti heille, jotka ovat ihan osastolla oikeasti ja pidempään, on nykyisinkin hiukan enemmän vaihtelua päivän ruuissa.

Mutta siis – tuo sytoruljanssi on ainakin nyt tällä erää ohitse. Toivottivat tervetulleeksi takaisin, mutta vain ohimennen tervehtimään. Kyllä tuota porukkaa mielelläni jossain vaiheessa poikkean vilkaisemassa! Säteet alkavat huhtikuun alkupuolella ja sitovatkin sitten kotimaisemiin kolmeksi viikoksi. Ei passaa yön yli reissuja tehdä, jos aikoo ehtiä seuraavaksi aamuksi säteilemään. Ensi viikolla tuosta sitten enemmän kertovat.

Eipä tässä yön yli viime aikoina muutenkaan olla reissailtu. Viime viikonloppuna tuolla Hanhiperän metsiköissä kävimme reilun pari kilometriä taapertamassa. Rauhallista oli, ellei nyt sitten lasketa yhtä metsäkonetta, joka kuului jylläävän tien toisella puolella metsikössä. Tällä puolella oli jossain vaiheessa jonain vuonna jo käynytkin, ainakin aukon suuruudesta päätellen.Toivottavasti tämä rauhoitusaluekyltti ei ollut tarkoittanut tuota aukoksi muuttunutta aluetta.

Rauhoitettu aukko?

Vielä ei voinnissa huomaa eilisiä myrkkyjä. Yö oli kehno, mutta siihen oli syynä kyllä kaikki muu, en edes kortisonin piikkiin valvomista laita. Hiki valui joka kerta, kun yritin silmät ummistaa, valvoessa siitä ei haittaa ollut. Tinnitus oli tavallistakin voimakkaampaa ja kummallisen aaltoilevaa normaaliin tasaisen soinnn sijasta. Rannekanava vaati huomiota, korvalehti vihoitteli sille tyynylle, mistä niska tykkäsi. Ja sitten aamulla, kun viimein uni olisi maistunut, orava välikatossa jytätessään herätti siipan. Sitten meillä soikin punk täysillä ja hyppyytti taloa oravineen.

Päivä on siis lähtenyt käyntiin. Odottelin terveyskeskuksen takaisinsoittoa valmiina valittelemaan kaikki mahdolliset pinnalla olevat vaivat. Ihan listan muistin tueksi tein. Soittikin sitten sairaanhoitaja ja sai minulle ajan huhtikuun alkuun. Kuulemma ehkä osan vaivoistani ehdin sen puolen tunnin aikana sitten raportoida tohtorille. Uutta aikaa sitten lopuille vaivoille, jos valittelut kesken jää. Tänään korkeintaan kirjastoon meinataan omalta tontilta poistua. Huomenna voisi poiketa Hitonhaudalla, ellei sytokrapula ole vielä iskenyt.

Nyt, kun on jo ohi tuo ainoa hoitojen keskellä oleva onkologilla käynti, tulee kaikenlaisia vaivoja, joista pitäisi varmaankin lääkärille puhua. Ajoitus taas kohdillaan. Tosin on noita vanhojakin, mutta myös uusia. Vanhojen vaivojen kanssa olen jo niin kauan elellyt, että niihin on tavallaan jo tottunut, enkä uusista jaksa vauhkoontua ja kaikkea epäillä pahimmaksi mahdolliseksi. Toisaalta typerää olisi sulkea siltäkään mahdollisuudelta silmänsäkään. Huoh. Varmaankin sitten terveyskeskuksen kautta käytävä kaikki valittamassa. Sinänsä hyvä, että olen jo valmiiksi sairauslomalla, on aikaa mennä lääkäriin. Vaikka tokkopa noihin vanhoihin kivistyksiin mitään apua kuitenkaan löytyy, mutta jos edes uusiin…

Jospa nyt sytojen loppuessa saisin aikaiseksi uuden alun niin syömisen kuin liikkumisenkin suhteen. Paljon olen antanut itselleni anteeksi ja olen syönyt, kun on tehnyt mieli syödä. Ei ole pitänyt päätös pullien sun muiden suhteen. Suklaan osalta olen pysynyt aisoissa, ei alle 60 % suklaita ole tullut syötyä. Liikkuminen on jäänyt valitettavan vähälle. Kun yhdessä jonnekin lähdetään, silloin tulee liikuttua, mutta en jaksa kovinkaan hyvää vauhtia pitää yllä, enkä lainkaan niin pitkiä matkoja kulkea, kuin tykkäisin. Sitä paitsi oikea kantapää on ryppyillyt jo muutaman vuoden ja nyt tänä keväänä se on päättänyt oikein kunnolla ruvetä ärhentelemään. Työterveyslääkäri on kireästä pohkeesta puhunut, mutta en minä sitä saa venymään niin, että tuo helpottaisi. Akillesjänteen vierestä kantaluun kupeessa kivistää nykyisin, vaikken edes liikkuisi, puhumattamakaan sitten sen jälkeen, kun olen liikkunut. Kengän laittaminen jalkaan koskee. Huoh tämäkin.

Jospa tämän kevään aikana edes nuo voimat rupeaisivat palautumaan. Ja jospa tulevista lääkkeistä ei sitten aivan kaikkia sivuvaikutuksia tulisi.

Hyvää on se, että viime yönä en hikoilun/palelun vuoksi herännyt. Heräilin muuten vain. Hyvää on sekin, että pari kaveria eilispäivänä poikkesi meillä ihan muuten vain, ohimennessään. Jättivät sydämiä ja rakennuspiirustuksen vai mikä kaavaluonnos tuo nyt onkaan.

Sydämiä ovat.

Kesämökki.

Hyvää on sekin, että taivaan vallat näyttivät minullekin viimein revontulia. Kerrankin hereilläoloaikana!

Reponen tulessa, ei naapurin huusholli.

Eteenpäin…ylihuomenna viimeinen syto!

Hivenen taitaa pukata raportointiväsymystä tässä. Viime aikoina ei juurikaan ole tullut edes pieniä reissuja tehtyä, joten ei mitään sen kummempaa kerrottavaa ole. Ainainen höpöttäminen omasta voinnista ei kovasti jaksa itseäkään kiinnostaa, joten miksi se muitakaan kiinnostaisi? Koska kuitenkin alun perin ajattelin tämän blogin toimivan joskus myös muistilappuna siitä, miten tämä ruljanssi läpi käytiin, noista vaivoistanikin siis kirjoittelen.

Tosin heti valehtelin – onhan tällä viikolla tapahtunut! Posti toi minulle kortin ja lämmikettä kevätpäiviin 💖 

Tähän on hyvä kääriytyä. Kiitos 💓

Suosittelen, tällainen toiminta on kivaa! Ja ei, ei löytynyt se, mitä etsimme.

Aurinko on elossa!

Tämän hetken henkilökohtainen ongelmani on kirottu pukama! Oli viikko sitten taas muutama päivä maha yhteistyökyvytön sen CEF:in jälkeen ja niinhän siinä viimein pullistuivat sekä otsasuonet, että peräsuoni. Sellaiseksi tuon ainakin tulkitsen, vaikka tokihan se voi olla mitä tahansa muutakin. Terveyskeskukselle pisteet siitä, että a) suostuivat mukisematta minuakin puhelimessa kuuntelemaan, vaikka puhelu olikin toisen ihmisen omien vaivojensa vuoksi soittama ja b) hoitaja kuunteli, kyseli, kävi lääkärin kanssa puhumassa ja soitti takaisin. Paikallishoidolla mennään, mutta eipä ole ainakaan vielä mitään apua ollut moisesta. Kyllä ärsyttää, kuitenkin tässä sitten vielä johonkin hemmetin operaatioon joutuu ja sitten sitä podetaan useampi viikko. Siinä menee sitten se haaveilemani toukokuun alun lepo kaikesta ennen töihin palaamista 👿!

Muuten tässä ei sen kummempia sivuvaikutuksia edelleenkään ole. Silmät ovat ehkä normaalia kuivemmat ja pariin kertaan olen pyytänyt siippaa niihin tippoja tiputtamaan. On niin onnettomia nuo nykysilmätippojen pullonnokat, etten itse saa laitetttua sellaisella töpöllä mitään! Ikenetkin parina päivänä pitkästä aikaa verestivät, maha kerää ilmaa ja fyysinen väsyminen on vahvaa, mutta eipä oikeastaan muuta ole tullut. Lisäksi se tippasuoni, mistä jo mainitsinkin aiemmin, on parina päivänä kipuillut sen verran, että hydrokortisonia levittelin paksulti, kuten minua neuvottiin.

Kaipaan normaalia elämää, sellaista, missä ei tarvitse laittaa tuota rasvaa sinne ja tätä tänne ja tunkea erilaisia puikkoja ja tippoja ja voiteita ja suolaa tai soodaa kaikkiin mahdollisiin ihmisruumiin paikkoihn tai muistaa ottaa tuo kapseli tai tämä nappula. Eipä taida enää sellaista hetkeä eteen tulla, että voisi vain olla.

Pieniähän nuo tuollaiset murheet nykyisessä maailmantilanteessa ovat. Ajatukseni ovat usein Ukrainassa ja heissä, jotka siellä sairastavat tai yrittävät pysyä hengissä. Liian suuria ajatuksia, liikaa käsittämättömiä tapahtumia. Minun sotaväsymykseni kalpenee oikean sodan rinnalla.

Jonkinlaisesta ihmissuhdevajeesta ehkä saatan kärsiä. Harvoin ketään livenä tämän talven aikana olen tavannut. Ensi viikolla onneksi on pitkästä aikaa tarjolla jokunen geomiitti tässä lähiseudulla, ties, vaikka tulisi niissä käytyä. Kovin vähän on niitä ihmisiä, jotka ovat viimeisten neljän kuukauden aikana kyselleet kuulumisia. Olisinko kaivannut? No, tietohan kulkee tämän blogin kautta heille, joita kiinnostaa, että mitäpä sitä sen enempää pohtimaan. En ole koskaan ollut kovin kaverisuuntautunut, eikä minulle normaalistikaan ihmiset soittele tai suuremmin viestejä lähettele. Normitilanne siis. Ja silti – kun puuttuu se normaali, arkinen ihmisten kanssa keskustelu, kaipaa yhteydenottoja. Suuri kiitos teille muutamille, jotka edes joskus olette kysyneet jotain ja kertoneet omista kuulumisistanne. 

Puolitoista viikkoa enää siihen viimeiseen sytoon ja siitä viikko eteenpäin pitäisi olla sädehoidon suunnittelu. Saapa nähdä, siirtyykö se hoitajien työnseisauksen takia. Muutenkin tuonne sädepätkän keskelle osuu ikävästi pääsiäispyhät, enkä usko silloin kenenkään minua sädettävän. Meneekin alkuperäisoletusta hivenen useampi päivä siihen, että koko ruljanssi on ohi ja pääsee katsomaan kunnolla eteenpäin. 

Sädehoitoon valmistavasta ohjenivaskasta bongasin lohdullisen lauseen: ”Hoidossa käynti kestää n. 15 minuuttia, josta sädehoito 1-10 minuuttia. Sädehoidon aikana voit viettää normaalia elämää.” Vaikka normaalia elämää kaipailenkin, iloitsen siitä, ettei minulle liian suuria taakkoja sälytetä. Tuollainen korkeintaan 10 minuutin normaalius on tottumattomalle ehkä ihan hyvä pätkä. Muun ajan saan olla oma itseni 😝

Alkaa jo kyllästyttää tämä talvi ja siinä samalla omalla tavallaan rajoitettu elämä! Töiden puolesta olisi kerrankin mahdollisuus kuljeskella ihan viikollakin siellä sun täällä tarvitsematta miettiä sitä, ehtiikö ennen pimeän tuloa sinne, minne haluaa ja jaksaako aamulla herätä riittävän ajoissa seuraavaan päivään. Jotenkin sitä on kuitenkin nyt ajautunut ymmärtämään, että ykkösriskiryhmäähän tässä ollaan. Jo mainitsemani Lahden miniloman lisäksi kyllä poikkesimme Mikkelissäkin samanmoisella. Kovin niukasti oli porukkaa hotellissa, eikä viikolla illalla edes ruokapaikassa tai kuppilassakaan, joten kaukana pystyi muista ihmisistä niinä hetkinä pysyttelemään. Oli vain pakko päästä hetkeksi jälleen täältä mökkihöpertymästä. Tyttären perhettä emme ole tohtineet käydä sytojen alkamisen jälkeen tervehtimässä ja alkaa jo ikävä olla. Lieneekö turhaa varomista, kun kuitenkin olen uskaltanut näitä tilapäisiä ventovieraitten lähstölle hakeutumisia harrastaa, kukapa tietää. Totta kuitenkin se, että noita läheisiä haluaisi halailla ja istua vieressä ja heillä koulun ja työmaailman kautta niitä altistumisia jatkuvasti itselleen tulee. En nyt tämän shown sekaan koronaakaan tykkäisi saada, etteivät nuo hoidot siirtyisi. Yksi syto vielä jäljellä, sitten muutaman viikon tauko ennen kolmen viikon säteitä. Ja sitten toipumista ennen muutaman päivän työrupeamaa. Toiveissa on, että maailmantilanne niin tautien kuin sotahullujenkin puolesta sallisi toukokuun alussa kerrankin hyödyntää sesongin ulkopuolisia aurinkolomahintoja ja pääsimme jossain käymään. Kaipaisin kyllä lentokonetta, aurinkoa, merta ja vuoristoja. Katson meidän ansainneen tämän talven jälkeen pienen irtioton.

Kätköillä on tullut viime viikkoina käytyä lähinnä ns. pakolliset kätköt eli kalenterin aukkopäiviä värittelemässä. Viime sunnuntaina perheen toinen osapuoli joutui työkeikalle ja minä menin yksin kuittaamaan kätkön Jyskänvuoren maisemiin. Alunperin olin ajatellut poiketa Metsoreitin varresta lumikengillä yhden, mutta en näillä lumilla halunnut ottaa sitä riskiä, että siellä kutenkn joutuisi parkkipaikkaa etsimään ja petailemaan. Auton kaivaminen minkäänlaisesta penkasta omin voimin ei kiinnostanut. Omalla pihalla on lumen kanssa saanut tänä talvena tapella ihan riittävästi.

Menin siis Jyskänvuorelle. Kartasta päätellen sinne ainakin saisi auton kivutta parkkiin. Ja niin saikin. Sauvat ymmärsin ottaa mukaan, koska aavistin, että rinnettähän siellä nousta pitäisi, eivätkä nuo omat voimat kovin kummoisia olleet. Useamman kerran pitikin sillä vajaan sadan metrin nousevalla matkalla pysähtyä huilaamaan. Pumppu hakkasi hullun lailla, toisen jalan kantapää yritti huutaa, ettei se kykene tuollaisessa kulmassa.työskentelemään. Alas tullessa kädet tutisivat sauvoihin nojatessaan ja polvet tärisivät kengän alla liukuvaa irtolunta hirvitellessään. Lyhyt matka, mutta melkoinen ponnistus itselleni. Niin odotan sitä, että joskus taas jaksan ja pystyn kulkemaan helpommin pidempiäkin matkoja, koska niitä kaipaan. Kunnollisia usean kilometrin metsäreissuja ja lumikenkätarpomisia. Ja suoraan sanoen kaipaan myös kummallisiin paikkoihin kaivautumista ja lumessa ryömimistä. Tokihan noita viimeksi mainttuja voisi omassakin pihassa tehdä, mutta kun ei noissa kivenkoloissa ole mitään kivaa löydettävää. Täytyy ehkä kesällä jokunen muovipurkki viedä kiven alle valmiiksi ensi talvea odottamaan. Soisin tulevan talven kyllä olevan vähäluminen.

Jyskänvuoren juurella hetken hengittelin ja tuijottelin Johanna-laivaa. Vaikka pikkupurtilot talveksi vesiltä poistetaankin, onhan niitä Lutakossakin paatteja koko talven laiturissa. Silti tätä laivanpoikasta katsellessa tuli sellainen olo, että talvi yllätti laivurin ja yht’äkkiä järvi oli jäässä.

Johanna Ison Haapasaaren edustalla.

Mutta kevättä odotellen tässä mennään. Pitkästyminen näkyy siinäkin, että odotan innolla jopa labrakäyntejä ja erityisesti sytoja. Onpahan jotain asiallista tekemistä aina hetkeksi. Kummallista tällaiselta piikkikammoiselta odotella tuollaisia neulanpistosessioita.

Viides sytostaatti eli toinen CEF oli nyt sitten eilispäivänä. Onkologin vastaanotto oli aikataulutettu siihen aluksi klo 9. Lähdimme kotoa hyvissä ajoin. Tai ainakin meinasimme lähteä. Lunta olikin tullut enemmän kuin miltä etuovesta aamulla vilkaistessa oli näyttänyt. Piti kaivaa auto hangesta, eikä toiveita edes yrittää pihasta etuperin pois. Autotkn olivat sujuvaa peruutamista silmälläpitäen väärässä järjestyksessä, joten venkslaamiseksihan se meni. Ja sitten kaivettinkiin peräkontista niitä sellaisia luistonestomattoja. Onnekseni en ollut itse ratissa ja omin nokkineni mihinkään yrittämässä. Nyt pääsimme liikkeelle, koska ratissa oli ammatti-ihminen. 

Tiesin siis jo matkalla, että ajoissa emme Novassa olisi. Sen enempää polille kuin Hoitokeskukseenkaan ei kuitenkaan ennen yhdeksää saanut puhelimella yhteyttä, joten en pystynyt myöhästymisestäkään ajoissa ilmoittamaan. Mitenkähän silloin ilmoittelisin, jos vaikka ensi kerralla klo 8.30 hoitoajasta meinaisin myöhästyä? Mihin soittaisn? Pitänee tutkia papereita, kai se siellä sanotaan.

Arvelin, ettei joku viiden minuutin myöhästyminen maata kaataisi, koska harvoinpa lääkärikään aivan prikulleen tasakellonlyömällä ketään huoneeseensa huutelee. Vaan kaupunkipa olikn sen verran sekaisin lumesta, että pitikin lähteä kiertelemään ylimääräisiä kiemuroita. Oli tarkoitus ajaa Ruusupuiston ympyrästä mäkeen ja Keskussairaalantielle, mutta huonolta näytti. Menoa ei vielä se haitannut, että ympyrässä oli rekka jumissa väärällä puolella ympyrää, ikään kuin vasemmanpuoleisen liikenteen malliin, mutta näyttipä olevan toinen rekka tukkimassa sitä Ruusupuiston mäkeä. Siihen ei meidän passaisi jäädä, ei lähtisi noilla nastoilla liikkeelle enää, jos mäkeen joutuu pysähtymään. Eikä siitä ehkä hetkeen pääsisikään minnekään. Pikakurvaus Vapaudenkadulle ja yrittämään Hämeenkatua ylös. Hevonkikkanat, puolivälin päästiin, sitten piti peruutella alas. Tuossa vaiheessa sainkin jo Hoitokeskuksesta jonkun vastaamaan ja pyytelin anteeksi myöhästymistäni. Käskivät tulla rauhassa. Seuraavaksi sitten Vaasankatu ylös ja  Savelan kautta Novalle. Vartin myöhästyin lekurilta, mutta ymmärtäväinen oli hän, onkologi Hakkarainen. Tiivistetysti homma hoidettiin, mutta koska olin kaiken mieleen tulleen oleellisen kysyttävän laittanut puhelimeen muistiin, ei tarvinnut liikaa pohtia. Hikoiluongelmaan kokeillaan venlaflaksinia (jonka yksi sivuvaikutus on hikoilu!). Masennuslääke, jonka pitäisi myös nuo kuumotushetket viedä mennessään. Jospa saisi yöt nukuttua. Kaveri kehui ergotamiinia, samoin moni somessa on sitä ylistänyt, mutta lääkärin mukaan sitä ei mielellään enää määrätä, koska se kumoaa muiden lääkkeiden vaikutusta. Harmittaa, etten tullut kysyneeksi mitään aiheeseen liittyvää artikkelia tai tutkimusta, olisin halunnut itsekin tuosta lukea. Muutenkin mustaa valkoisella auttaisi aina tällasissa, koska epäilen kysyneeni kiutenkin väärää asiaa tai kuulleeni/ymmärtäneeni/muistavani vastauksen väärin. Nyt joka tapauksessa venlalla jatketaan, jahka ajan tuon entisen ensin hallitusti alas. Ei niin käsketty tehdä, mutta otanpa sen varman päälle.

Siitä olen onnellinen, että tämä lääkäri oli estrogeenipaikallishoidon uusimmista tutkimuksista tietoinen ja samaa mieltä gynekologin kanssa sen sopivuudesta myös rintasyöpäläiselle. Vaikutti nuori onkologi hämmentyneeltä, kun tällainen vanha ämmä myöntävän vastauksen kuullessaan lupasi suudella hänen jalkojaan. Taisi olla tämän hoitopolun ensimmäinen lääkäri, lieneekö ollut kirurgi vai yleislääkäri, en muista, joka kaikki estrogeenit kielsi. Hyvä näin, mieluusti uskon näitä kahta viimeisintä alan ammattilaista ja hurraan Vagifemille!

Se huolettaa, kuinka tulen selviämään noiden venlojen nielemisestä, jos kovinkn isoja ovat. En muistanut tiedustella moista. Eniten huolettaa seuraavien viiden vuoden letrozolit ja niiden yleiset haittavaikutukset. Jos nivelet tulevat kipuilemaan kovastikin ja liikkuminen vaikeutumaan, minä en ala. Pitäisi töissäkin jaksaa vielä reilut neljä vuotta ja jos sille polulle lisäkapuloita rattaisiin heitellään, voi tulla hankalaa. Toisaalta mitäpä noitakaan etukäteen murehtimaan. Voihan hyvinkin olla, että näistäkin selviän helpolla, kuten sytoistakin.

Sädehoidon suunnittelu on sitten maaliskuun puolenvälin jälkeen. Lääkäri arveli sen osuvan ehkä jopa samalle päivälle viimeisen syton kanssa, mutta omakanta kertoi sen olevan sitten viikko siitä eteenpäin. Kuulemma nykyisn sädehoidoista ei mitään sen kummempia palovammoja tai muita huolia tule. Nähtäväksi jää sekin.

Luottohoitajani Kati oli ansaitulla lomalla ja Taru joutui kärsimään minusta päivän varsinaisen teeman eli CEF:n parissa. Aivan ihan ihminen hänkin, avoin ja huumorintajuinen. Eri paikkaan kanyylin laittoi, kun Kati oli laittanut, mutta hyvin ja kivutta se sinne meni. Vasta tänään minulle valkeni, ettei Emend olekaan kortsiona, vaan se kortisoni on toinen niistä ruiskulla tippaan laitettavista. Emend meni hyvin, mutta loppupuolella rupesi outoja tuntemuksia olemaan ranteessa. Käden asentoa korjailtiin varovasti, kanyylia teipattiin paremmin. Suolahuuhtelun aikana tuntemukset jatkuivat ja Taru tarkisteli takaisinvirtausta. Toimi hyvin ja jatkettiin. Ei vaikuttanut mihinkään suonen viereenkään mitään nestepullukkaa kertyvän, joten kaiken järjen mukaan suoneen kaikki meni. Iho käsivarressa hiukan oudosti punoitti ja teippien alla tuntui oudolta. Kanyyli tuntui ikävältä. Takaisinvirtauskin loppui, ja Taru päätti vaihtaa kanyylin paikkaa. Riskiä sen epirubisiinin kanssa ei otettaisi. Kudoksen sisäisistä palovammoista Katikin jo viimeksi varoitteli ja Taru kertoi mahdollisten kudosvaurioiden olevan pysyviä, Niiden vuoksi on kuulemma plastiikkakirurgiakin joskus tarvittu. Uusi suoni löytyi kämmenselästä ja siihen kanyyli hyvin istuikin. Käsivarren punoituskin katosi.

Joutessani jonkun suonenhuuhtelun aikana tuijottelin letkussa tärisevää ilmakuplaa. Seurasin sitä ja mietin, mahtaako pulpauttaa itsensä siitä suoneen. Mitään kelloa en tuollaisen takia soittaisi, lääkärisarjoissakin potilaat vain kuolevat siihen, jos ilmakupla suonistoon pääsee. Taru palasi takaisin ennen kuvauksellista kuolemaani ja palautti minut maan pinnalle. Tarvitsisi kuulemma suunnilleen letkullisen ilmaa, jos hengettömäksi aikoisi päätyä. Varmuuden vuoksi mainitsin ruumiinluovutustestamentistani hänelle, jotta osaa sitten Kuopioon soitella.

Hyvin meni tämäkin tippa, eikä vielä ole mitään kummempia jälkimaininkejakaan tullut. Illansuussa oli peukalontyvi ja kämmenselkä turvoksissa ja suoni kipeä sen ensimmäisen kanyylin sormien puoleiselta alueelta. Outoa, eihän se kanyyli sinne edes sojottanut, vaikka olikin hiukan vääntynyt luun lähellä ollessaan. Sellaisia käsivarren suonten kipuja ei tullut, mistä Taru varoitteli ja joita varten antoi hydrocortison-putkilonkin mukaan. Pitäisiköhän se nyt sitten ensi kerralla palauttaa, koska se ihan avaamaton on…

Seuraava ja viimeinen syto on sitten maaliskuun 15. päivä, ellei hidasteita matkaan tule. Tuo aika on siis puoli tuntia totuttua aikaisemmin ja Taru sen siirtämistä jo harkitsi, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei Katin merkintöihin passaa koskea, jos tahtoo nuhteilta välttyä. 

Viimeisen suolaliuospussin laittoikin tuon hoitohuoneen kolmas ihana hoitaja, jonka nimeä en muista, vaikka tiedän senkin kuulleeni. Paula? Piia? En tiedä. (Edt 16.3. Paula hän on, kysyin.) Hänkin kertoi kovasti työstään ja työkavereistaan pitävänsä. Työssään eritysesti siitä, että siellä voi olla ihminen ihmiselle. Heistä kaikista tuolla työtä tekevistä kieltämättä huokuu se, että tekevät työtään täydellä sydämellä. Sitä minä arvostan.

Mielelläni menen sen viimeisenkin tipan hakemaan. Tavallaan tunnen jo eroahdistusta, vaikka toivonkin, että meidän perheen syövät on nyt tämän myötä eletty pois päiväjärjestyksestä, eikä noissa merkeissä enää näitä upeita ihmisiä tarvitse tavata.

Lopuksi vielä kuva hoitoa kaipaavasta läppäristä. Rupesi koko tuo QWERTY-rivi ryppyilemään ja aika monen näppäimen alta pölykikkareita poistin. Välilyöntinäppämenkin jouduin irrottamaan samasta syystä ja olin itsestäni ylpeä, kun kaikista niistä sinne tänne singahdelleista metalliosista ja muovinpalasista huolimatta sain sen takaisin paikalleen. P-näppäimen irrotuksen jälkeen tuo hiiripädi lakkasi kokonaan toimimasta, mutta yritettyäni aikani siirtyä paikasta toiseen näppiksen avulla päädyin lainaamaan johdollista hiirtä siipan koneesta. Olen siitäkin ylpeä, että aivan itse osasin sen pädihiiren tähän koneeseeni palauttaa. Tällä hetkellä muu toimii viimeistään hakkamaalla (e ja o  eritysesti vaativat sitä), paitsi i-näppäin. Se irtosi uudelleen, eikä enää halua pysyä kiinni. Sitä pitää tökätä napakasti alareunasta ylöspäin, jos aikoo saada aikaan i:n. Toimii, jos ei onnistu hukkaamaan tuota irrallista nappulaa. Vaatii tosin paljon oikolukemista ja korjaamisia, joten muiden virheiden lisäksi puuttuvat i:t ja välilyönnit saattavat rikastuttaa tekstiä.

Koneestani puuttuu i-kirjain.

Nyt rauhallisin mielin odottamaan krapulaa. Jääkaapissa on sillipurkki valmiina odottamassa.

Katin ajanvaraus, nuhteita seuraa jos puuttuu

Piti ihan käydä vilkuilemassa, mitä viimeksi kirjoitin, koska en nyt ihan ehdoin tahdoin haluaisi samoja asioita koko ajan toistella. Vaikka sitäkin kyllä taidan tehdä.

Nyt pitäisi KELA:n suuntaan lähetettävät paperit olla tällä erää kondiksessa. Työterveyslääkäri näppärästi videovastaanotti minut vajaa viikko sitten. Kyseli siinä vointiani ja kuulin kertovani, että nyt on ihan hyvä, ensimmäinen selvä päivä puoleen viikkoon. Ohimenevän hetken hän näytti minua epäröiden tuijottavan, mutta oli jyvällä pian. Ja kyllä minä parhaan taitoni mukaan tarkensin.

Syto-olot ovat siis väistyneet ja olo on monelta osin parempi kuin docetakseleitten jäljiltä – tosin eipä tuo vointini silloinkaan mainittavan kehno ollut. Tällä jaksolla en ole kuin kertaalleen avustanut vatsan toimintaa millään erillisellä valmisteella, eikä nenä ole vielä ainakaan sitä vertansa tuottanut kuin aivan hiukan. Ei oikeastaan voi moista mainitakaan. Omituista oli sekin, että paino ei enää pelkästään nouse, vaan se saattaa päivästä toiseen myös heitellä useamman kilon verran alaskin päin. Ja kyllä, vaaka on kunnossa. Satunnaisesti oikeastaan enää puntarissa käyn tönöttämässä, ei toinna moinen. Pahalla tuulelle siitä vain tulee. 

Kovasti yritän tässä pinnistellä ja palauttaa niitä krapulapäiviä mieleeni miettien, mitä muuta olooni oikein on viime aikoina kuulunut.

No, yöhikoilut. Kyllä ottaa pannuun, että niiden piti tulla takaisin! Ei paljon voi levänneeksi itseään tuntea, kun lähes joka yö kymmenkunta kertaa herää hiestä valuen, ja sitten kun heittää peiton pois päältä, tuleekin kohta kylmä. Mistä ihmeestä se hiki tietää, milloin on yö ja milloin ihminen haluaisi nukkua? Toissayönä olimme siipan kanssa minilomalla, yhden yön keikka ihan hotelliin nauttimaan kaikesta valmiista. Oli juuri minun makuni mukainen petikin siellä, mutta siinäpä sekin yö sitten meni pyöriessä. Todella toivon, että on olemassa jokin tehokas ja syöpäläisellekin sopiva aine, jolla nämä saa kuriin. Lieneekö kaverin mainitsema ergotamiini sitten sellainen? Näitä juttuja kun muistaisikin kysäistä lääkäriltä.

Mutta yöreissulla siis kävimme! Kyllähän siinä toki aina kaiken maailman pöpöjen suhteen riskinsä on, kun hakeutuu ihmisten ilmoille, mutta eipä tuolla nyt kovin lähellä vieraita ihmisiä tullut oltua. Menomatkalla poikkesimme Heinolassa Sataojan luontopolulla sen verran kävelemässä, että se pakollinen päivän multikätkö (ja pari kaveria sille) tuli kuitattua. Ihana metsäpolku, hyvin tallattu, joskin kapoinen polku ihmisettömässä metsässä. Ketään siellä ei tuossa vaiheessa näkynyt, emmekä ketään kaivanneetkaan. Eihän tuolla kilometritolkulla tullut ulkoiltua, ehkä pari kilometriä, mutta kuitenkin. Tasaisella kulkee minullakin ihan hyvin, mutta ylämäki laittaa luvattoman paljon huohotuttamaan. Parempi teho kuitenkin päällä, kuin viikkoa aiemmin. Sitä paitsi olen viikolla jo lumitöitäkin jaksanut sen verran tehdä, että voi melkein omaksi ilokseen sanoa sitä lumentyönnintä heilutelleensa.

Sataojan luontopolku, Heinola.

Sataojalta ajelimme Nastolaan Immilän vesimyllylle (juu, Lahtea se on, mutta nastolalaiskytköksiset kaverit kehottivat rohkeasti käyttämään Nastola-nimeä, ettei tarvitse sanoa käyneensä ”Lahessa”). Immilässäkin oli hiljaista, vain yksi vanhempi pariskunta käveli tiellä. Talviaikaan ei tämäkään museo ollut auki, mutta vaikutti siltä, että kesällä siellä kannattaisi käydä. Kesäteatteri ja museokahvilakin siellä oli. Museon alueella ei auki ollut kuin lumessa polku, joka johti sillalle. Sen verran minullakin oli ymmärrystä, etten lähtenyt kokeilemaan onneani sillan alle menemisessä. Yritystä kyllä oli, mutta lumen peittämät kivikkoiset penkereet arveluttivat jo polvienkin vuoksi ja vaikka kuinka pitelin tukipuista kiinni, onnistuin kuvittelemaan sen, että jos se lumi alta pettää yllättävässä paikassa tai jalka muuten lipeää, ei minulla taatusti riittäisi käsivoimat kiskomaan itseäni ylös. Välttämättä ei kiinnostanut kokeilla, miltä Immilänjoen pyörteissä tuntuisi pulikoida. Olin sentään jo viikolla saanut itseni ihan kotiavantoon pitkästä aikaa ja se riitti. Onneksi siippa oli voimissaan ja hankkiutui sinne, mihin minun mieleni oli tehnyt. (Kaikenlaisia kummmallisia vaillinaistaipuvia verbejä suomen kielessäonkin! Voi kyllä sanoa ”mieleni halajaa”, mutta eipä siitä mitään pluskvamperfektimuotoa ole olemassa.Toki hyvin voisin sanoa ”mieleni oli halannut”, mutta ei se olisi ymmärtääkseni oikein. Ehkä tyydyn imperfektiin: Mieleni halaji!).

Immilän vesimylly, Nastola.

 Jaa että miksikö sinne piti yrittää? Noh, maailma on täynnä erilaisiin paikkoihin piilotettuja purkkeja, jotka vain pitää löytää.

Sen verran toki muita ihmisiä reissulla kohtasimme, mitä ruokapaikoissa heitä oli. Koska samaan pöytään ei joutunut missään istumaan, en osaa olla huolissani. Toivottavasti vieläkin sen verran ihmisillä on tolkkua päässä, etteivät sairaina ainakaan ihmisten ilmoille tunge. Hotellissakin oli melko hiljaista, eikä edes aamupalalla joutunut kyynärpäätaktiikkaa edes suunnittelemaan.

Paluupäivänä emme alkuperäissuunnitelmistamme poiketen tehneetkään uutta reissua Sataojan polulle, vaan poikkesimme kokeilemassa, kestääkö Äväntjoen jää Kärkölässä. Ritisi ja paukkui, ei keskemmällä taatusti oli kestänyt, mutta eipä tuolla suurta mulimisvaaraakaan ollut. Taitaa olla lähinnä saapastelusyvyys tuossa joessa, kartallakin vain ohut sininen viiva.

Hiljaa virtaa Äväntjoki. Talvisen hiljaa.

Kärkölässä tuli pitkästä aikaa oikein huolella hypisteltyä kuusia ja kaiveltua lunta erilaisista paikoista. Sinisen taivaan alla sekin oli mukavaa. Hyvin kuitenkin jaksoin tuon reissun tallusteluineen ja lumessa teutaroimisineen, vaikken normi-iskussa hetkeen tässä tule olemaankaan.

Talvi teki pitsit kärköläläiseen kuusenoksaan.

Voimien vähyys on saanut etsiytymään rautalähteiden äärelle. Tämän huushollin pääkokki osaa tehdä mitä maukkainta linssisoppaa ja sellaista tilasinkin. Hotellissa nautiskelin kaiken muun ohella paksuista maksapasteijasiivuista ja ammensin lautaselle myös valkoisia papuja. En ole koskaan ollut suuri papujen tai linssien ystävä, mutta olen näemmä oppinut, koska hyvällä ruokahalulla kaikkea olen popsinut!

Heh, tällaiseen kiinnostavaan yksityiskohtaan törmäsin googlaillessani kaikenlaista elintarvikeiden ravintoarvoihin sun muihin liittyviä juttuja ja kaivellessani jälleen kerran syytä siihen, miksi greippiä ei sytostaattihoitojen aikana saisi syödä. Tämä juttu ei liity sytoihin, mutta liittyy greippiin. Ja karpaloon. Siinä sanotaan mm: ” Greippi- ja karpalomehu vaikuttavat varfariinin sekä monen muun lääkkeen aineenvaihduntaan. Ne estävät lääkkeiden hajoamista maksassa, minkä seurauksena lääkkeen pitoisuus elimistössä kasvaa.” Jepjep. Greippiä en ole syönyt tänä aikana, mutta ostinpa viikolla karpalomehupurkin ja oikein innolla sen litran lähes saman tien litkin. Nyt olen varmaankin erittäin pitoinen kaikkien minussa vaikuttavien aineiden osalta 😆!

Siinä vaiheessa, kun minua kyörätään karpalonmehun vuoksi lääkäriin, yritän muistaa valittaa myös peukaloani ja kantapäätäni. Silloin ennen tikinpoistoa kaatopaikkakuormaa kuormatessani kolautin tuon peukalon johonkin ja se on edelleenkin kipeä silloin, kun sitä käyttää esim. jotain painavaa nostaessa. Samoin se kantapään/akillesjänteen kipu, joka nukutuksen jälkeen oli pitkään poissa, on ollut riemunani taas useamman viikon (sen sijaan pitkään vaivanneet sorminivelten kivut ovat sytojen edetessä kadonneet). Sellaisia vaivoja nuo peukku ja kantapää, joiden vuoksi ei millään jaksaisi erikseen lähteä lääkäriin, mutta joista on haittaa. Pitäisi luoda systeemi, jossa jokainen kansalainen kutsutaan vaikkapa kerran vuodessa lääkärin pakeille valittamaan aivan kaikesta omaan terveyteen liittyvästä. Ei tarvitsisi miettiä, mistä kaikesta aikaa varatessa pitää muistaa mainita.

Näin jokunen yö takaperin omituista unta. Töissä tietty jälleen, kuten niin monena yönä niiden hikipyöriskelyjen välissä olen ollut. Kaikenlaista siinä oli epäselvyyttä ja väärässä paikassa oloa. Sellaisia koulun käytänteitä, jotka oli otettu käyttöön poissa ollessani ja joita en tajunut. Uusia ihmisiä, uusia huoneita ja käytäviä talossa. Juttuja, joista minun olisi pitänyt tietää, mutta en tiennyt. Opehuonessa oli jopa leveä sänky, mutta minulle kerrottiin, että vain rehtori ja apulaisrehtori saavat siinä loikoilla. Jossain vaiheessa tuo sekamelsakan ja ahdistavan ilmapiirin keskellä kuitenkin hakeuduin seuraavaan sytotippaan lepäämään (!). Hoitokeskus oli jostain syystä siirtynyt koulukeskuksen yhteyteen, joten matka oli lyhyt. Menin ja istahdin tuoliin, joka toimi samalla systeemillä kuin Fimlabin pikapalvelupisteet Novassa – mene ja istahda ja joku tulee laittamaan sytotipan tippumaan. Juuri istuttuani muistin, että minun onkin käytävä vielä ohjeistamassa sijaiseni sijainen. Tuossa vaiheessa eräs ysiluokkalainen oli tullut seurakseni (en tiedä miksi) ja hän jostain syystä mainitsi keskiviikon. Minä säikähdin tajutessani, että minun sytovuoronihan on tiistaisin! Olin siis päivän myöhässä. Paniikki iski ja ryntäsin siitä jonnekin selvittelemään, vieläkö minua suostutaan hoitamaan vai onko kaikki nyt menetetty. En koskaan päässyt selvyyteen siitä, miten minun kävi, koska tuossa ryntäilyssä tuli hiki ja heräsin.

Mitä kertoo koulumaailman stressaavuudesta ja/tai minun mieleni rakenteista, jos yli kolmen kuukauden poissaolon jälkeen edelleen pidän koulua ainakin unissani niin hektisenä paikka, että syto tuntuu levolta? Mitä lääkettä minä tarvitsisin? Escitalopramia menee jo, joten joku muu olis kiva. Tuohon escitalopramimiin liittyen pieni havainto ondansetronin infolappusesta: Pitäisi kuulemma mainita hoitohenkilökunnalle, jos käyttää tuota essiä. Joo, kyllä siitä silloin ensimmäisellä lääkärikäynnillä oli puhetta ja näkyyhän se Kannassa, eikä minun ole käsketty sitä tauottamaan. Rupesi kuitenkin kiinnostamaan, mitä seurauksia niiden yhtäaikaisesta käytöstä voi olla. Viisas tuttavani asian minulle selvitti: serotoniinioireyhtymä. Google lauloi jälleen ja sain selville, ettei siinä mitää hätää ole, korkeintaan siihen kuolee, mutta niin voi käydä ihan ilman ondansetroniakin. Ehkäpä jatkan elämääni entiseen malliin, enkä myrkyty tappavasti, en nyt viitsi. Menisi tuleva kevät ihan hukkaan.

Ensi viikolla meinaan vielä jaksaa kaikenlaista, koska seuraavalla menen jälleen hankkimaan krapulaa.

Kylläpä tökkii kirjoittaminen. Haluan silti pinnistää, koska haluaisin näiden väsyneidenkin hetkien jäävän muistiin. 

Ajattelin jo ihan mukavia asioita tuosta tiistaisesta CEF:stä – kaksi seuraavaa yötä meni vallan mainiosti, pitkästä aikaa ilman yöhikoilua. Hetken mietin, että tätä mulle lisää, tämä toimii! Keskiviikkona kävimme parin kilometrin tallustelun Haapaniemessä. Olihan tuo hiukan hidasta hommaa meikäläiseltä. Viisaasti päästimme samaan aikaan samoille asioille (lue: kätköille) osuneet ihmiset jossain vaiheessa ohitsemme, vaikka vakuuttivat vauhdin olevan heillekin sopiva. Katosivat kuitenkin horisonttiin heti tilaisuuden tullen. Joka tapauksessa tuossa vaiheessa minulla vielä oli ihan sellainen kohtalaisen normaali olo, mitä nyt vähän voimat vähissä. 

Paluumatkalla Haapaniemen luonnonsuojelualueelta.

Illalla huomasin, että lepopulssi tykkäsi huidella uusissa lukemissa. Yleensä se rauhoittuu minulla alle viidenkymmenen, nyt se pysytteli yli 20 pykälää korkeammalla. Sama linja edelleen. Torstaina iltapäivällä olo rupesi muistuttamaan lähinnä krapulaa, sellaista pitkäksi mennyttä. Kun ei millään tule oikein hyvä olo, eikä kuitenkaan tarvitse oksellakaan juosta. Tekisi mieli vain nukkua ja syödä jotain etikkaista. Koko perjantaipäivä menikin sitten peiton alla lojuen ja krapularuokaa syöden. Jos olisi kauppa lähempänä, olisin käynyt katajanmarjasilakoita hakemassa. Mikäli niitä enää joulusesongin ulkopuolella on. Nyt sitten tuosta jatkuvasta makoilusta onkin niskajänteet kipeät.

Yksi vakava sivuvaikutus noista  aineista tuli. Näen kahtena osan asioista. 

Miten tämän voisi selittää?

Syytän kerrastoa. Se oli piilottanut alkuperäisen. Pitänee pestä tuo viimeksi saatu ja palauttaa. 

Kirjoitanko liian henkilökohtaisia? Ehkä jonkun mielestä kirjoitan, mutta mitä sitten? Omaa yksityisyyttänihän tässä paljastelen. Olen sen niinkin ajatellut, että aivan turhaan ihmiset yrittävät pitää yllä jotain kiiltokuvamaista, soveliasta ja yleisiin käsityksiin mukavasti istuvaa mielikuvaa itsestään. Sellaista siistiä elämää, jossa ei pieretä vääriin aikoihin, ei kutia pylly, ei tule finnejä ikäviin paikkoihin, eikä koskaan kuukautissuoja petä. Tai pikkuhousunsuoja (käyttämätön) löydy puseron niskaan liimautunena juuri vanhempainiltaan mennessä. Näinkin kävi, eräs entinen pomo, nykyinen rivityökaveri kyllä tämän muistaa 😂. Noloin menkkavahinko sattui vuosia sitten edellisessä työpaikassa, jossa sotkin opehuoneen pehmustetun nojatuolin. Ystävällisesti monitoimitehosiistijämme sen pesi ja toi sitten joidenkin päivien kuluttua putipuhtaana takaisin. Valitettavasti sinne vaahtomuoveihin oli vielä vettä jäänyt ja eikös aamunavausta pitämään tullut pappi siihen istunut. Nousi hetken kuluttua ylös, kurkki ja hipelöi hameensa takamusta ja ihmetteli, onko hän mahtanut laskea allensa, kun niin kostealta tuntuu. Silloin hävetti, enkä muista, kuinka tarkat taustatiedot tälle papille tapahtuneesta tuli annettua.

Jokaisella on hetkiä, jolloin tekee väärin, valitsee huonosti, antaa periksi asioille, joissa olisi ollut syytä pysyä lujana. Jokaisella on joskus huolia ja vaivoja, joista ei kehtaa puhua, mutta silti toivoisi, että voisi niistä jonkun kanssa jutella. Se, että kertoilen täällä vaikkapa ummetuksestani, karvankasvustani tai vaihdevuosioireistani saattaa olla jollekin apu omiin murheisiinsa. On muillakin samoja huolia, nuorillakin (no, vaihdevuosia harvemmin, heidän kuumat aaltonsa johtuvat ilmastonmuutoksesta). Jos jollekin tämän kaltaiset puheenaiheet ovat niitä sopimattomia aiheita, se joku voi ehkä hiukan tarkistaa ajatusmaailmaansa tai siirtyä lukemaan muita nettisivuja. Kaikesta pitää voida puhua, tosin pakkohan ei ole. Seksielämän yksityiskohtdilla mässäily sen sijaan ei ole sellaista, mitä kuuluu toisille toitottaa, ne asiat ovat ainakin minun kohdallani ns. bilateraalisia. Ei kuulu muille, kuin kumppanille. Sen toki uskallan sanoa, että ikä tuo silläkin saralla monenlaisia muutoksia villiin nuoruuteen verrattuna, eivätkä ne muutokset yleensä toivottuja ole. Olen muutenkin pyrkinyt varomaan sellaisten asioiden syvää ruotimista, missä esim. puolison tai jälkikasvun elämästä samalla jotain henkilökohtaisia yksityiskohtia esille nousisi. Tosin rajanveto noissa asioissa on joskus vaikeaa. Toivottavasti en ole ketään heistä kuitenkaan omilla jutuillani ärsyttänyt.

Se henkilökohtaisuuksista, koska eräs itseäni kiinnostavampi ja kaivattu henkilö ilmestyi viime viikolla kuvioihin. Entisen työkaverin kanssa kävimme viikonloppuna tunnin verran tassuttelemassa lähiseudun maastossa. Hämmentävää, en yleensä ole kenenkään kanssa milloinkaan missään, en ainakaan ilman tuota omaa ukkoa. En osaa kyläillä, enkä pyytää ketään mihinkään. Mistä lienee moinen piirre minuun pesiytynyt, mene ja tiedä, mutta tällaista se on koko aikuisikäni ollut. En luota siihen, että kukaan kuitenkaan juuri minua kaipaisi tai omasta vapaasta tahdostaan seurassani haluaisi olla. Tällä kertaa kuitenkin vastasin myöntävästi tapaamisehdotukseen. Hyvä niin, tämä ihminen kuuluu heihin, joiden lähtemistä toiseen työpaikkaan muihin hommiin olen surrut. Liian moni sellainen, joiden kanssa on synkannut ja joita olen arvostanut, on viime vuosina työkavereista muualle lähtenyt.

Oli mukava taiteilla polkuja pitkin kohti paikallisessa puskaradiossakin usein mainostettuja jääputouksia. Olen tänä talvena pyrkinyt selviämään maastossa ilman kävelysauvoja ja niin selvisin nytkin, vaikka alaspäin mennessä useita kertoja pitikin hieman peruutella ja käsillä maasta tukien edetä. Tasapainoni ei milloinkaan ole ollut kovin hyvä, eikä kumpikaan polvi mene kunnolla koukkuun, joten pitää hieman aina kehitellä systeemejä. Kärsivällisesti ja ilman moitteen katsetta tuo ystäväni minua aina odotti. Viisissä villasukissaan, ilman kenkiä. Minulla oli sentään nastakengät. Takaisin päin tullessa kävi yllättävän paljon nousu voimille, vaikkei mistään jyrkästä paikasta kyse ollutkaan. Kaipa se tässä vaiheessa hoitoja ihan ymmärrettävääkin on. Silti ottaa kupoliin tämä huono kunto yhdistettynä painonnousuun. Mutta selvisin takaisin autolle!

Sitä paitsi näkemisen arvoisia nuo ”putoukset” olivat, ehdottomasti kannatti mennä! Kuvat tosin kehnoja, koska ei ollut omaa hovikuvaajaa tällä kertaa matkassa.

Ainaiseen väsymiseen ja tuolla metsäretkellä puuskuttamiseen on siis syynsä. Labrakokeet kertoivat mm. sen, mitä itsekin jo arvelin – hemoglobiini on alhaisin, mitä minulla on ikimaailmassa ollut, vain 121. Onhan siinä jo 30 pykälää laskua hoitojen alusta (ja yli 50 sieltä mittaushistorian korkeimmasta). Kuulemma saa vielä laskea reippaastikin, ennen kuin verta antavat. Toki kaikki nuo suoneen pumpatutkin jutut niitä voimia kuulemma vievät, ei tuo hemppari yksin syyllinen ole. Mutta koska neutrofiilit olivatkin sitten hiukan yli viitearvojen, vereni on tavallaan sangen tasapainoista lientä. Yhden reipas lasku kumonnee toisen nousun, eikö?

Eilen sitten olikin vuorossa neljäs sytostaattikerta, ensimmäinen tapaaminen näiden uusien aineiden kanssa. Olin niistä ennalta osannut painaa mieleeni vain yhden nimen, mutta nyt tiedän kaikki. Oli pakko tipasta kotiin tultuani ihan opettelemalla opetella ja tehdä muistisäännöt itselle niistä. En voinut käsittää, kuinka tuo henkilökohtainen hovihoitajani (joka on seuraavalla kerralla ansaitulla lomalla) kaikki nuo kummalliset aineiden nimet niin sujuvasti suustaan päästelee…lienee osa sitä ammattitaitoa! Joka tapauksessa nyt minäkin osaan, en tosin yhtä sujuvasti kuin hän.

Matalapaineessa ajelevat loistavat hevoskärryuskikset = syklofosfamidi

Epistä, ettei mulla ole rubiineja! = epirubisiini

Hammastahnauraa luova siili = flurourasiili

Nämä yhteenlaskettuna lyhyesti ja ytimekkäästi siis CEF.

Ja sama kemiallisemmin; C7H15N2Cl2O2P, C27H29NO11 ja C4H3N2FO2.

Tällä kertaa Hoitokeskuksessa kului aikaa kauemmin kuin noilla alkupään tippakerroilla, yhteensä 3½ tuntia. Sain siis pahoinvoinninestolääkkeetkin (C18H19N3O, aprepitantti eli tuttavalllisemmin apropoo-täti, kauppanimeltään Emend, sekä C23H21F7N4O3 eli ondansetroni) suoraan suoneen, koska venkoilen kapselien nielemisen kanssa. Ja sitten puolisen tuntia keittosuolaa ennen varsinaista sotaa. Nuo keittosuolahuuhtelut kuulemma tehdään eri aineiden välissä aina siksi, että omien cocktailien sekoittamisesta ei hoitohenkilökuntaa päästä syyttämään. Letkuissa menee aina yhtä näistä varsinaisista myrkyistä kerrallaan, se on sitten elimistön oma asia, miten ne siellä suonissa menee hämmentämään. Mutta elimistön ulkopuolisesta sopankeittelystä ei ketään päästä syyttelemään.

💖💖💖

Epirubisiini matkalla kohteeseen!