Tekijä: Marketta

Miten onkin ollut niin hankala ruveta kirjoittamaan mitään tänä kesänä. On onni, etten ole ammattikirjoittaja. Jos elantoni riippuisi siitä, kuinka usein ja millaista tekstiä saan aikaan, olisin luultavasti jo aikoja sitten ollut kadulla almuja anelemassa. Onhan tässä kesällä kuitenkin kaikenlaista tapahtunut. Kylvettyjä kukkiakin rupesi viimein loppukesällä näkymään.

Kirjoituttaa, mutta ei ole mitään sen ihmeempää kirjoitettavaa. Juhannus oli ja meni, poikettiin naapurissa grillaamassa ja kakkukahveilla. Kokkoa ei vastoin ennakkosuunnitelmia voinut polttaa, koska Ilmatieteenlaitos ei halunnut olla yllyttämässä metsäpalojen sytyttämiseen. Voi jussia ilman kokkoakin juhlia. Puoli kyläähän tuolla oli, enkä kovinkaan monta juhlijoista ennakkoon tuntenut. Ja vaikka yksi naapureista varsin kattavan raportin kaikkien läsnäolevien kotipaikoista ja sukulaisuussuhteista antoikin, en edelleenkään kaikkia kylänraitilla tunnistaisi, nimien muistamisesta puhumattakaan. Lähes kaikilla oli joko kukertavan värinen tukka, jonkinlainen hatunreuhka tai enemmän tai vähemmän hynysmäinen parta. Tyyppi-ikä painottui jonnekin 40 ikävuoden tienoolle, joskin ikähaarukka oli suunnilleen vauvasta vaariin. Väki näytti lähinnä joltain festareilta karanneelta sakilta. Kiinnostavia ihmisiä! Hivenen erilainen juhannus kuin samassa paikassa viime vuonna – kokko ja hillittyä kahvittelua seurassa, jossa kokkokokoontumisen jälkeen kahvipöydässä enin osa väkeä oli meitä vanhempia. Mukavia hekin, en lainkaan yritä muuta väittää, mutta kuitenkin erilaista porukkaa. Mukavat juhannusjuhlat joka tapauksessa, vaikka vähän pitkäksi menivätkin. Parasta oli naapurin emännän tapaaminen ensimmäistä kertaa. Mukava ihminen ja olen iloinen siitä, että naapuri on hänet elämäänsä löytänyt 💕

Kaikenlaista ihmiset toki juhlatuulella ollessaan puhuvat, mutta saattaa olla, että yksi naapuri laittaa jossain vaiheessa Viragoni kuntoon. Marinen liikkeen mukaan sitä ei ainakaan heillä kannata laittaa, tulisi liian kalliiksi. Tästä tuli juttua tuolla kakkukahvin (ja sahdin) ääressä. Pari naapuria väittivät, että kyllähän tuo nyt helposti käyntiin saadaan, pikkujuttuja, kun sen osaa. Kunhan kehtaan, saatan kysäistä, ovatko vielä samaa mieltä 😁. Sunnuntaina siippa raahasi kuntopyörän tuolta alamökistä pihalle kärryn viereen anopille vietäväksi. Olisi ollut varmaan kiinnostava hetki, jos naapuri olisi juuri silloin paikalle osunut. Luvattiin nimittäin ottaa Virago joku päivä pihalle. Ehkä kuntopyörä pihalla olisi laittanut miettimään, että senkö minä haluan käyntiin…

Tällä hetkellä harmittaa tuon lammen veden laatu. Lieneekö sinilevää vai jotain muuta, mutta ei sinne halua mennä. Purnukkatesteissä ei sellaista selkeää sinivihreää hippukerrosta pintaan nouse, mutta hernerokalta se ainakin rannassa näyttää. Ja sakeimmasta kohdasta otettu näyte kerrostuu eli pintaan päin kuitenkin pyrkii. Taisi olla tämän kesän uimiset tässä.

Kolme tuntia seissyt näyte laiturin päästä.

Kolme tuntia seissyt näyte vesirajasta.

Koska ei uimaan pääse, rupean totuttautumaan tulevaan talveen. Porakaivosta tulee melko kylmää vettä, ja kieltämättä laittaa hihkumaan, kun yrittää uskaltaa suihkussa sitä vettä ympärilleen päästää. Jotain lotraamista näihin hellepäiviin kuitenkin pitää keksiä.

Valkealampi, Jäppilä

Pitkissä kantimissa on ajanvaraus terveyskeskuksen fysioterapeutille.

Soitin eilen teekoon ajanvarausnumeroon. Takaisinsoitolle meni, tietenkin. ”Soitamme sinulle takaisin tämän päivän aikana.” Eipä siinä mitään, lomallahan minä olen, ei tarvitse kesken oppitunnin karata puhelimessa puhumaan. Sitä paitsi päivä se tämä kuluvakin päivä on, koska eilen eivät ehtineet pirautella. Pieniä ruuhkia, tiedossahan tuokin oli. ”Fysioterapeutille on oma ajanvarausnumero. Soittoaika on klo 8-9 ja 14-15.” Aha.

Laitoin kellon hälyttämään klo 14 ja soitin. ”Olet soittanut plaa-plaa-plaa ajanvarausnumeroon jne.” Odotusmusiikkia. Ei ohjeita takaisinsoittopyynnön jättämiseen, joten ehkäpä sitten vain odotan. Odotin. Kärsivällisesti 27 min 33 s, kunnes katkaisin puhelun ja soitin uudestaan. ”Olet soittanut… voit jättää takaisinsoittopyynnön.” Oi, edistystä! Jätin. Soittavat mahdollisimman pian. Jännittävää nähdä, onko ”tänään = pian”.

Viimein se odotettu takaisinsoitto tuli ja Novan fyssarin ennustus toteutui. Hyvinvointialueiden myötä kaivattua rannekanavaterapiaa ei enää saa kuin yksityiseltä puolelta, vaikka osaamista kyllä olisi. Asia selvä, varasin sitten tuohon tuttuun paikkaan ajan. Tuleepa käyttöä työnantajan lahjoittamalle e-passin saldolle. Eikä tarvinnut odotella ikiaikoja, heti vastasivat mailiin ja kertoivat, että kuka tahansa heillä osaa homman. Valmiiksi etsi mailiinvastaaja minulle ensimmäisen vapaan ajankin ja sen sitten varasin ilman kummempia kommervenkkejä.

Ei nämä tämän päivän puhelinsoittelut sentään ihan hukkaan menneet. Tuon aamuisen ajanvarauspuhelun keksin käyttää hyödykseni ja varata nyt sitten jonkun edes ajan, kun kerran ihan ihmisen kanssa pääsin puhumaan. Rintakehällä on vuosikausia hitaasti, mutta varmasti kasvanut aterooma. Minusta olisi kätevää, jos olisin suorilla saanut ajan tuon ikiaikaisen patin poistoon käymättä enää sitä ensin näyttämässä. Ovathan sekä onkologi, että työterveyslääkäri siitä jo Kantaankin maininnan laittaneet. Että aterooma on ja terveyskeskus näitä poistelee.

Eikä mitä, ensin on näytettävä, sitten ruvetaan etsimään poistoaikaa. Sain valita, näytänkö hoitajalle vai lääkärille, valitsin hoitajan. On hänelläkin silmät, tarvitse tällaiseen lääkärin aikaa tuhlata. Olisin toki voinut kuulemma lähettää kuvankin netin kautta, mutta mitäpä ihmettä kuvalla tekevät, koska ei sitä juurikaan kuvassa näy. Se pitää tuntea. 

Moni patti päältä pieni, vaan on kuitenkin olemassa.

Ennen niitä poistoaikoja oli keskiviikkoaamuisin muutama, eikä niitä varata varmuuden vuoksi etukäteen, ei, vaikka niin voisi tehdä ja perua sitten, jos ei tarvetta näytin jälkeen olisikaan. Näytille menen joskus kuukauden päästä, joten väittäisin, ettei poistoa luultavasti kesäaikana ehdi tehdä. Ja koska tämä ei ole mikään pakollinen juttu, eikä oikeastaan varsinaisesti sairauden hoito, en kuitenkaan tule syksyllä palkallista vapaata tätä varten saamaan. Ehkä odotan siihen saakka, että eläkkeelle pääsen. Kohtahan se koittaa, pikaisen laskemisen mukaan muutama päivä yli 600 varsinaista työpäivää. Tai sitten äkkirikastun ja rupean käyttämään vain yksityisiä lääkäripalveluita.

Lyödäänkö vetoa, että hoitaja, jolle menen, ei kuitenkaan sitten itse uskalla laittaa lähetettä poistoon, vaan käskee minut lääkärille. Tai hymähtää ja toteaa, ettei tuollaisiin aikaa kannata käyttää. Ehkä pitää kaivella itse hiukan mainittua pattia, että pääsee tulehtuneen vaivan kanssa päivystykseen ja suorilla puukon alle. Tai sitten vain unohtaa koko pompula.

Tässähän tämä päivä sitten hurahtikin. Vieläköhän saisi itsensä edes hetkeksi ulos…vaikka soutelemaan.

Yksi vuoden kohokohdista on aina ollut se, kun saa napata herätyskellosta arkiaamuherätyksen pois päältä. Nyt on se aika vuodesta! Helposti tämä vuosi loppujen lopuksi sujui, vain muutaman kiukustuneen itkun ja luokastapoistumisen ryydittämänä. Hengissä selvisin ja tulevaa vuotta pääsee kohtuullisen täysjärkisenä suunnittelemaan. Koululle ei ole aikomus enää ennen elokuuta mennä, mutta hyllyllinen kirjoja ja vihkoja on täällä kotona odottamassa sitä inspiraation hetkeä, jolloin tulevaa vuotta rupeaa hiukan silmäilemään. Hiukan olen epävarma siitä, mihin kannattaa ensisijaisesti paukkuja tuhlata – olemassa olevien sekavien, mutta kuitenkin käyttökelpoisten muistiinpanojen ryhdistämiseen ja huonoksi havaittujen aikataulutusten korjaamiseen vai mahdollisesti eteen tulevan ”uuden” oppiaineen materiaalien omaksumiseen. Vielä ei ole varmaa tietoa siitä, millä oppiainepompsilla tuleva vuosi pitäisi sivakoida läpi. Hankala on pomojen työjärjestyksiä tehdä, kun ei ole varmuutta siitä, millaista henkilökuntaa ensi vuonna on käytettävissä. En siitä ruljanssista niin paljon ymmärrä, että voisin kritisoida kovin paljon. Toki sekin olisi mahdollista, että työjärjestykset lyödään lukkoon ja uudet laumaan liittyvät opettajat ottavat sitten hoitaakseen sen, mitä heille määrätään. Mutta viisaammat tämän tehköön, virallisestihan ei vielä ole kesälomakaan alkanut, joten parisen viikkoa on siinäkin mielessä aikaa, ennen kuin voi edes ruveta närkästelemään, ettei ennen lomaa tiedä tulevasta vuodesta riittävästi.

Ysit kukittivat heitä opettaneet 💕

”Tunnollisuuteni” (hah ja pyh!) nostaa jälleen päätään: jokin sortin flunssanpoikasta on ollut ilmoilla viimeisen kouluviikon ajan. Viikko sitten perjantaina taisin iltasaunan yhteydessä hivenen liian kauan puljata tuolla järvessä. Useamman kerran räpistelin loitommaksi nyhtämään pinnalle kurkottavia lumpeita irti, jotta ei ihan koko järven pinta omasta rannasta näyttäisi umpeenkasvaneelta. Saattoi käydä siinä koleus kroppaan. Sen jälkeen on ollut pientä aamutukkoisuutta ja yskänpoikasta. Ei mitään suurempaa, eikä sellaista, että pitäisi pitkin päivää niistellä. Lähinnä silloin, kun olen rauhoittunut paikalleni istumaan tai heittäytynyt pitkäkseni, kroppa on kertonut, ettei moisesta kannata uneksia. Töissä olen ollut, en ole itseäni kuitenkaan niin sairaaksi uskonut ja tuntenut, että olisi mitään syytä olla pois. Öisinhän nuo kurkunkutinat pistää tietty yskimään, koska muutenhan ihminen voisi vaikka nukkua. Kuumetta ei ole ollut. Loppuviikosta arvoin, kehtaanko lähteä tyttären valmistujaisiin lainkaan, mutta koska ei sitten enää ollut mitään ihmeempää, eilen pippaloissa poikettiin. 

Muutama muukin oli menossa samaan suuntaan, koska Käärijällä oli ilmaiskonsertti Ideaparkissa. Eipä sitten ajeltukaan normireittiä, koska liikenne mateli moottoritien toisella kaistalla jo pitkällä ennen ramppia. Ihan liikennetiedottelivat raatiossakin useampaan kertaan jonoutumisesta. Erikoinen ilmiö tuo tyyppi. Vilpittömästi olen kuitenkin iloinen menestymisensä puolesta. Ihan täyspäiseltä tapaukselta vaikuttaa. Biisinsä ei minusta ollut mikään kaksinen, mutta siitä huolimatta sitä useasti huomasin hyräileväni. Nyt tosin en saa palautettua mieleen siitä kuin jotain pientä, koska tsä-tsä-tsä-Tjäreborg soi korvien välissä voimakkaammin.

Juhlissa joka tapauksessa kävimme ja toivon, että en todellakaan vienyt sinne kellekään mitään piilopöpöjä. Tulomatkalla autossa rupesin nimittäin jossain vaiheessa jälleen rykimään. 

Illalla kotona hampaita pestessäni tajusin yhtäkkiä, että minua tuijotti peilistä naama, jonka omistaja kelpaisi vallan mainiosti Lumin ja Pyryn seuraksi Ähtäriin. Järkyttävän mustat silmänaluset, eikä todellakaan ollut kysymys mistään levinneestä ripsiväristä, vaikka pitkästä aikaa sellaistakin olin aamulla noihin silmäluomikarvoihin tökkinyt. Silmäpusseistakin saisi askarreltua vaikka rahakukkaron!  Kyllähän minä olen viikkokausia taas vaihteeksi nukkunut parikymmentä kertaa/yö, joten eipä tuo ihme ole, mutta en minä ikinä noin mustia silmänalusia ole nähnyt. Nyt aamuksi olivat hiukan kalvenneet. Tajusin, että ehkäpä ne ovat olleet siinä ties kuinka kauan, koska olen ilmeisesti tulkinnut moiset tummat viirut vain silmälasinkehyksen aikaansaamiksi varjoiksi.

Toukokuun ajan heräilyni ei niinkään ole enää johtunut puutuneesta kädestä, vaan jostain muusta. Olen ollut järkyttyvän väsynyt monta viikkoa. On jäänyt soutelu ja päivälenkitkin, koska en yksinkertaisesti ole jaksanut. Yöhikoilukin on ollut järkyttävän voimakasta, mutta edelleenkään en siihen ole herännyt, vaan se iskee heräämisen jälkeen. Sitten pitää potkia peitto pois ja hetken päästä kiskoa takaisin, kun rupeaakin paleltamaan. Sitten nukahdat ja puolen tunnin päästä taas heräät ja sama kuvio käydään läpi. Tämä ongelma oli jo mielestäni ohi, ainakin selvästi hiipumaan päin, kunnes tässä kevään korvalla alkoi uusiksi. Rupesin ajamaan alas sekä mielialalääkettä (koska talvi on ohi, enkä tarvitse kemiallista apua keskenkasvuisten typeryyksien kestämiseen – ei tosin enää ole pimeääkään, kaamosmasennukseenhan ne alun perin vuosia sitten sain) ja työterveyden luvan perusteella uudelleen aloittamaani trisyklistä mömmöä. Kolotuksiin ja nukkumisongelmiin senkin vuosia sitten sain, mutta en ole yhdessä tuon mielialalääkkeen kanssa sitä napsinut. Eivät SSRI-lääkkeet ja trisykliset oikein tietääkseni kuulu yhteen, mutta koska uusi työterveystohtori ei nähnyt yhdistämisessä ongelmaa, kokeilin muutaman viikon. Ehkäpä näillä pienillä pitoisuuksilla ei mistään maata kaatavasta riskistä ole kysymys. Tähän comboon en enää toista serotoniinin takaisinoton estäjää tohdi lykätä, joten päädyin ajamaan nämä kaksi olemassa olevaa alas, jotta voisin uudelleen kokeilla venlaflaksinin vaikutusta yöhikoiluihin. Jospa nyt osaisi paremmin jyvällä siitä, miten ne vatsaan vaikuttavat ja mikä on muusta syömisestä kiinni.

Alasajo on vielä kesken, enkä ole venlojen kanssa kaveruuttani ehtinyt uusia, kun keksin yllättäen jotain. Useamman viikon, ellei jopa parin kuukauden ajan, meillä on ollut paheena nautiskella iltaisin jätskipuikkoja. Aina ei ole yksi riittänyt, yksin iltaa kotona istuessani ei välttämättä edes kaksi. Painoonhan tuollainen mässytys vaikuttaa ja kuun vaihduttua piti tehdä ryhtiliike. Jätskit jääköön kuumien kesäpäivien harvinaisherkuksi. Ja kas kummaa: yöhikoilu helpotti heti, kun jätin iltasokerit pois! Ehkäpä en venlojakaan rupea ehdoin tahdoin napsimaan, turhia kemikaaleja, jos tämä homma on muutenkin hallittavissa. Toivon, että nyt loman alettua saisin kroppani muutenkin olemaan ihmisiksi, enkä muitakaan rohtoja tarvitsisi. Jos sitten syksyn synkentyessä ehkä palaan teininsietolääkitykseen.

Pitänee ottaa itseään niskasta  kiinni ja palata välillä jo ihan hienosti sujuneeseen tervelliseen syömiseen ja muutenkin aktiivisempaan elämäntapaan. 

Viimeinkin pääsin rannekanavasyyniin! Monta vuotta olen sormien puutumisesta työterveydessä maininnut, pariin kertaan hiukan ponnekkaammin sitä tuskaillut. Nyt uuden työterveyslääkärin lähetteellä sitten pääsin hermoratoja mittauttamaan – edellinen kerta onkin ollut joko 2004 tai 2006, en muista kumpiko oli ensin, polvien tähystys vuonna 2005 vai vasemman käden operointi. Silloin jo sanoivat, että voidaan tälle oikeallekin ranteelle näillä tuloksilla puukkoa näyttää, jos haluan. En silloin tähän käteen halunnut kenenkään kajoavan, koska puutuminen oli kuitenkin lievää. Nyt sitten, kun tänään uusiksi mittailtiin, huoletti se, että lieväähän se nyt taas tänään tietty on. Reilu vuosi yölastaa ja monen kuukauden mittainen kohtalaisen ahkera työmatkajumppailu on ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, koska olen nyt joitakin viikkoja ilman lastaa nukkunut, eikä puutuminen ole haitannut. Pari kertaa viikossa sen yöllä huomaan, mutta huomattavasti lievempänä, kuin aiemmin. Nolostelin Novassa, suorastaan hävetti,  kun ei oikein missään vaiheessa sen ystävällisen ja ammattinsa osaavan tyypin vääntelyn ja painelun aikana mikään sormi pistellyt eikä puutunut. Oli sellainen olo, että täällä sitä vain turhaan kulutan yhteiskunnan varoja, koska näköjään pärjäisin ihan muutenkin. Sellainen perusjuttu tyyliin ”eilen kyllä olin vaivainen, mutta nyt kunnossa.” Lohdutteli mittamies siinä minua, että eipä haittaa, kyllä laitteet näyttävät, jos siellä jotain on, vaikkei juuri nyt vaivoja suuremmin olisikaan. 

En tarkkaan muista, miten nuo jutut viimeksi mitattiin, mutta ei ainakaan näin helpoilla tarranauhoilla, jotka sitten vain kytkettiin piuhalla sähkön sekaan. 

Piti kertoa, milloin ensimmäisen kerran mitään tuntee. Sitten koneenkäyttäjä lisäsi pöhinää laitteeseen ja ymmärsi käyristä jotain. Jotain mikrovoltteja ja mikroampeereita tms. siellä vilisi. Kolme sormea tuon käsittelyn sai ja sitten oltiin viisaampia.  Pikkurilli tuikki vallan huimasti, on kuulemma yleensäkin herkin. Saattoi johtua kahdesta hermosta tai sitten ei. Niin paljon kaikkea hän kertoili, mutta enhän minä muista. Nauhoittaa pitäisi nuo tuollaiset käynnit. Kuulemma keskivahva pinne siellä on ja näillä tiedoilla olisin kelvollinen leikkauspöydälle, mikäli haluaisin. 

Jos viime viikot olisivat olleet samanlaisia, kuin menneet kaksi vuotta, en olisi hetkeäkään epäröinyt. Nyt valitsin vielä parin kuukauden uudenlaisen jumpan, uudenlaisen yölastan ja kokeilen, suostuuko terveyskeskus antamaan manuaalista käsittelyä tuolle rannekanavalle. Kuulemma aiemmin terveyskeskuksesta sitä sai, mutta hyvinvointialueitten tultua kuvioihin, teekoo on sanonut ei, koska ”yhdenvertaisuuden vuoksi sitä ei voi täällä tarjota, koska ei sitä Kinnulassakaan saa”. Näin kertoili tuo aamuinen alan asiantuntija. Kertoi, että joiltakin yksityisiltäkin sitä kyllä on tarjolla, mutta hinta on sitten moninkertainen.

Mutta sellaista siis tänään. Järjetön väsymys valloillaan, joten tarinointi päättyy tähän. Jospa parin viikon päästä olisi jo virkeämpi, kun saa tämän vuoden pakettiin. Nyt ei uni meinaa riittää millään, vaikka 8-9 tuntia sitä vähintään on aina tarjolla. Minä nyt vain tuppaan heräilemään sen kymmenen kertaa yössä, joten eihän siinä syvään uneen oikein ehdi. Tai rannekkeen mukaan ehtii kyllä, normaali syvän unen määrä, mutta syvän unen jatkuminen on aina matala. Tiedä häntä, kuinka luotettavia ja asioista jotain tietäviä nuo tuollaiset halvat rannevekottimet sovelluksineen lopulta ovat. Nyt joka tapauksessa uimaan ja nukkumaan. Bye-bye.

Tänään saattaa olla sen verran tihkusateinen päivä, että on hyvä hetki jälleen kirjoitella muistiin näitä elämän asioita. En edelleenkään ole varma, miksi tätä teen, mutta tiesinkö aikoinaan sitäkään, miksi loppujen lopuksi mitään päiväkirjoja kirjoitin? Kirjoittamisen ilosta ehkä, siksi, että voisi sitten joskus muistella, mitä on tullut elettyä. Vanhoja päiväkirjoja olen toisinaan lueskellut ja ihmetellyt, että sellaisiakin asioita olen ilmeisesti tehnyt ja ajatellut. En tiedä, minne osa päiväkirjoista on matkan varrella kadonnut, mutta tallessa eivät kaikki valitettavasti ole. Todennäköisesti jonain päivänä tämänkin blogin tarjoaja lopettaa toimintansa tai koko internet romahtaa, eikä mitään jää talteen. Vaan ketäpä tuokaan haittaa.

Vesille venosen mieli…

Kävelykeli toki on säässä kuin säässä ja kohta aionkin ulkoistaa itseni. Nyt on nimittäin pakko saada säännöllinen liike sopimaan päiväohjelmaan. Ei enää teoriassa ainakaan pitäisi mennä joka ilta koululla kovin myöhään, kun arvioinnit olen jo saanut pakettiin. Maanantaina on vielä aamulla yhdelle luokalle koe ja se pitäisi ehtiä tarkistaakin ennen kello viittätoista. Saattaa pikkaisen pitää kiirettä… Yhden luokan oppimissuunnitelmatkin pitäisi vielä käydä läpi ja toteutumisesta sinne raapustella jotenkin. Mutta muuten ehkä on jo toiveita siitä, ettei menisi joka päivä enää viiteen, ennen kuin pääsee kotimatkalle.

Ulkona tihuuttaa, ei tee mieli mennä sinne. Hyvä kuitenkin, että edes hiukan sataa, saavat jäät kyytiä. Eilen lenkin jälkeen kävin avannon äärellä tuijottamassa, mutta ei tehnyt mieli mennä sinne. Niin sekaista, sulamisen jäljiltä kaikenlaista töhnää jään pinnalta. Sorsat sun muut tirpat ovat löytäneet jään reunan ja niiden jätökset siinä odottavat vuoroaan sulamisen edetessä. Jospa sataisi ja jää väsyisi olemaan jäätä. Pääsisivät kaikki tuo sulamisen tuomat epäpuhtaudet vapaammin liikkumaan ja pois minun tieltäni. Ei se tänä aamuna yhtään houkuttelevammalta näyttänyt, enkä oikeastaan tiedä, miksi edes kävin katsomassa tilannetta. 

On hauskaa, että omasta pihasta pääsee jo liukastelematta tuonne sulien teiden varteen kävelemään. En eilen vielä lähtenyt hiekkateitä katsastamaan, vaikka luultavasti nuo meidän tietä isommat väylät ovat nekin jo sulia. Hiihtämään ei ilmeisesti enää tänä keväänä kannata näillä seuduilla yrittää, joten on palattava kävelyn pariin. Mikäpä siinä, se on mieluisaa touhua. Eilen poikkesin tuolla ysitien likellä kuikuilemassa hakkuuaukkoa, jolla toissapäivänä oli nähty karhu. Juu, tiedän kyllä, että karhuhan kulkee pitkiä matkoja nopeastikin, eikä todellakaan olisi realistista ajatella, että sielläpä se nalle kököttäisi odottamassa meikäläistä yhteiskuvaan tarjoutuen. Sain kuitenkin itselleni tuosta ihan kivan houkutteen sinne saakka lähteä kävelemään. Eihän tuo matkana pitkä ollut, mutta kevään ”ensimmäiseksi pitkäksi kävelyksi” kuitenkin pidempi, kuin olen yleensä tuota tietä pitkin tepsutellut. Normimitta on ollut, että viimeistään viiden kilometrin kohdalta käännyn takaisin, nyt sieltä kuuden ja puolen kilometrin kohdalta. Takaisin kääntyminen ei ollut kovin nopea toimenpide, koska maanomistaja sattui juuri olemaan huudeilla, kun päätepisteessä mielenkiinnosta pengoin havukasaa etsien paikalla talvella ollutta kätköä. Siinä sitten ruvettiin juttelemaan. Tulin sivistetyksi suunnilleen kaikesta tientekoon, hakkuisiin, istutuksiin, kalastuslupiin sun muuhun vastaavaan liittyvästä. Ei tuo kävelysessio mitään ennätystehtailua muutenkaan ollut, eikä ollut tarkoituskaan olla, mutta tuo maanomistajan kohtaamisen sisältänyt kilometri vei mittarin mukaan aikaa hiukan yli tunnin. Karhua ei näkynyt, enkä mainitusta maanomistajasta kehdannut kuvaa ottaa. Reilut kolme ja puoli tuntia ulkoilua kauniissa säässä kevätlintuja kuunnellen teki terää viikon ulkoilemattomuuden jälkeen!

Pari yötä on mennyt nyt kohtalaisen hyvin, ehkä kertaheräämisellä. En ole käyttänyt yölastaa, eivätkä ole sormet suuremmin puutuneet. Puutumattomuus saattaa johtua enimmäkseen siitä, että melko ahkerasti olen jumppaliikkeitä tehnyt tämän vuoden puolella. Viime maanantaina oli kauan odotettu käsikirurgikäynti tuon vasemman ranteen vuoksi. Yhdessä kirurgin kanssa tuijottelimme magneettikuvia, hän selitti ja oli ylpeä siitä, kuinka kätevästi kuvia voi eri puolilta katsella. Näytti kaiken maailman poikkileikkauksia ja selitti. 

Tuo poikkileikkauskuva toi ensimmäisenä mieleeni osso buccon. Seuraavaksi näin siinä sellaisen Fingerporin Heimon päätä etäisesti muistuttavan pään, jolla on iso pottunenä, pienet silmät ja vino hammasrivistö. Onneksi kirurgi katsoi asiaa toisin.

Jännetuppitulehdus tuossa peukalossa näkyi selvästi kuvissa, samoin heti ranteeni nähdessään kirurgi totesi sen olevan turvoksissa. Mutta hoito: onkologin ”eipä siihen buranaa kummempaa” muuttui tämän alan asiantuntijan käsittelyssä kortisonipistokseksi jännetuppeen. Tuli puheeksi myös oikea käsi rannakanavineen ja napsusormineen. Sekin kävi ilmi, että kyllä Keski-Suomessa rannekanavia leikataan, vuosittain jopa nelisensataa kappaletta, toisin kuin työterveyslääkäri pari vuotta sitten väitti. Napsusormen mainitsin ja niinpä hän totesi, että jännetuppihan senkin aiheuttaa, laitetaanpa siihen samalla vauhdilla kortisonia. Merkkasi kuulakärkikynällä nuolen sormeen, jonka juureen pitäisi tuikata. Kerroin olevani piikkikammoinen, joten hän komensi minut pitkälleni ja ryhtyi toimeen.

Ei ne pistokset kivalta tuntuneet, vaikka puudutuskin oli, mutta eipä toisaalta järin pitkäaikainenkaan toimenpide moinen. Napsusormipistos laitettiin keskisormen juureen. Tuo kortisonipiikki ei ensin osunut oikeaan paikkaan tai jotenkin muuten hiukan heilahti, koska tyyppi joutui sen uudestaan pistämään. Lienenkö itse kättäni säikäyksisssäni liikuttanut vai oliko vain liian kova ja lipsuva paikka piikille. Puutui sitten illalla koko keskisormi totaalisesti ja hiukan huoletti, että on joku hermo siinä onnistuttu tärvelemään. Aamuun mennessä puutuminen oli siirtynyt nimettömän sisäsyrjään, muuten ihan ok. Keskihermo varmaan hiukan ryppyili. Keskarin juuri oli muutaman päivän kipeä ja ihan komea mustelma siinä hetken möllötti. Nyt on jo kaikki ennallaan, mitä nyt tuo napsuminen muistuttaa olemassaolostaan. Ehkä hiukan harventunut, muttei kokonaan ole poistunut. 

Mutta tuo elokuusta saakka kiusannut ranne on rauhoittumassa. Tuntuu ja riipii vielä tietyissä asennoissa, mutta ei herätä yöllä, eikä jatkuvasti aiheuta yllätyskipuja. Jospa tämä tästä!

Wow! Reilu viikko sittten selailin työterveyden sivuja ja mietin voisiko sieltä varata ajan ihan noin vain vai pitääkö ensin puhua jonkun kanssa. Olisin löytänyt hyvän ajankohdankin lääkärille, jonka tuo sivu väitti olevan meidän kunnan asioita hoitava tohtorisetä. En sitten kuitenkaan varannut, koska eihän se niin helposti kuitenkaan voisi työterveydessä sujua.

Pari päivää sen jälkeen työterveyshoitaja sitten sopivasti soitti ja kysyi, miten menee. Jotenkin päin sen jälkeen, kun olin samaan hengenvetoon sekä kehunut selvinneeni koko talven ilman sairauslomia, että selostanut vaikka mitä, sain kuitenkin puhuttua itselleni vappua edeltävälle viikolle liki kolmen vartin lääkäriajan, jonka aikana minun on lupa valittaa kaikesta, mistä tuohon mennessä keksin valittaa. Lääkäri tosin on eri tyyppi, koska se minun löytämäni ”on kyllä mblmb, mutta mbmbmmbl ei ole”. En päässyt oikein jyvälle, mikä jutun juoni oli, mutta samapa tuo. Nyt pitää tehdä lista kaikista vaivoista, koska oletettavasti ne kaikki ovat parantuneet hetkeä ennen vastaanoton alkua 😆

Loppuviikolla kilahti puhelimeen tieto, että ensi maanantaina illalla Novan käsikirurgi tykkää tuota vasenta räpylääni syynätä. Hienoa, sekin siis paranee viimeistään maanantaina iltapäivällä! Kivahan se olisi, jos se käsiekspertti tietäisi, millä tuon saa takaisin kuntoon. Mutta saapa nyt nähdä. Ehkä toteaa vain, ettei siinä mitään vikaa ole. Tai että ota buranaa.

Kevät.

Naamakirjaan kirjoittelin, että somessa ihmiset pyrkivät maalailemaan elämästään somempaa kuin se onkaan. Näin ainakin viisaat väittävät ja kaipa se monella paikkansakin pitää. Varmaan itsekin moiseen sorrun, vaikken aivan varma olekaan siitä, onko se ”sortumista”. Niitä mukavia hetkiä haluaa kuitenkin talteen, samoin kuin hassuja sattumuksia. Olen minä FB:ssä sangen sujuvasti kaikkia kurjuuksiakin huudellut, mutta viime aikoina on ollut helpompi purkaa ne tänne. Ihmisten on varta vasten hakeuduttava tätä lukemaan, jos haluavat asioista tietää. Naamakirjassa päivitykset lävähtävät silmille, ellei ole ymmärtänyt lakata seuraamasta päivittäjää. Jatkuva valitus siellä saa todennäköisesti väen vähenemään. No, toisaalta, lieneekö tuolla mitään väliä. En ole mikään ”somevaikuttaja”, enkä saa palkkaani siellä höpisemisestä, joten väliäkö sillä loppujen lopuksi olisi, vaikkei kukaan jaksaisi lukea juttujani. Toki myönnän, että aina se mukavalta tuntuu, jos joku tykkää tai nauraa tai ehkä jopa vaivautuu kommentoimaan. Siksi sitä kai sosiaaliseksi tuotakin mediaa sanotaan.

Juuri nyt kuitenkin tekisi mieli valittaa. Jos sielu antaisi periksi, olisin monena päivänä viime viikkoina jäänyt kotiin. Umpiväsynyt ja ”joka paikkaan” koskee. Nykyisin useimpina aamuina on vaikea nousta jalkeille, ei vaan meinaa jaksaa. Ei, vaikka hereillä onkin, eikä kroppa tykkäisi olla pötkölläänkään. Huonot, katkonaiset unet eivät ihmistä virkistä. Nämä kädet jaksavat vaivata. Vielä ei ole kuulunut mitään siitä lähetteestä, jonka onkologi kirurgian puolelle laittoi. Noinkohan siellä muuta tapahtuukaan, kuin joku lääkäri vilkaisee niitä magneettikuvia ja toteaa, että eipä tässä mitään. Tai sitten koko lähete vaipuu samaan unholan suohon, mihin vuosi sitten kirjoitettu pukamakirurgin lähete. Mitään ei siitä koskaan kuulunut, mutta eipä tuo haittaa – ei ole pukamakaan enää tyrkyllä.

Jos kehtaisin, soittaisin vaihteeksi syöpikselle ja kysyisin, olisiko miltään kantilta katsoen järkevää kokeilla uudemman kerran letrozolin tauotusta. Entä jos nämä rannevaivat kuitenkin johtuvat lääkkeistä? Ja entä jos oikean käden napsusormen syy onkin nimenomaan letrojen kiihdyttämä rannekanavavaiva, eikä suinkaan sen jo vuosia vaivanneen rannekanavan pikkuhiljainen omatoimiahdistuminen, joka olisi tapahtunut ilmankin letroja? Vuositarkastuksessa onkologi totesi vain, että rannekanavasta napsuminen johtuu, ei ole letroista moinen. Sikäli varmaankin osuva arvio, että letrotauon aikanahan tuo sormi rupesi jäykistelemään. Toistaiseksi saan sen omin voimin kyllä suoraksi, mutta en välttämättä enää hitaasti suoristamalla. On puristettava käsi ensin nyrkkiin ja äkkiä suoristettava kerralla kaikki sormet. Sitä paitsi käsi on ruvennut puutumaan päivisinkin – tai pikemminkin hermoja pistelee pitkin kättä, joskus puutuukin. Yöpuutumisiin sen sijaan on pientä helpotusta tullut. En enää joka yö, ainakaan koko yötä, joudu yölastaa pitämään. Aika ahkerasti olen viime kuukaudet työmatkoilla mennen tullen niitä sormijumppaliikkeitä tehnyt, ehkä niistä on nyt jotain apua sitten ollut. Ei siinä ajaessa muutakaan järkevää tekemistä ole.

Lienen ***tuillut liikaa. Tuli kosto Korkeammalta.

Viikko sitten viimein pääsin tuon ranteen kanssa magneettikuvaan. Mielenkiintoinen kokemus kaikkine äänineen. Yritin ymmärtää, miten ahtaanpaikankammoiset tilanteen kokevat, mutta en oikein pystynyt itseäni suggeroimaan minkäänlaiseen foobiseen mielentilaan. Keskityin sitten vain kuvittelemaan erilaisia alkuasukasheimoja rumpuineen ja puukalikoineen niiden villien äänten synnyttäjiksi. Nopeasti kului parikymmentä minuuttia. Erikoista oli se, että vaikka koko eukko sinne putkeen yhden ranteen vuoksi ujutettiin, ei sitten kuitenkaan käytetty tilaisuutta hyväksi ja kuvattu kaikkea varmuuden vuoksi. Kyllähän tuolla meikäläisenkin sisuskaluissa on kaikenlaista ihan tiedossa olevaa möykkyä ja olisihan se kiinnostavaa tietää, onko niiden seuraksi ilmestynyt muutakin. No, ymmärrän toki, kustannuskysymyshän tuo on. Ja jos jokainen kuvattaisiin heti läpikotaisin, ei yhden päivän aikana kovin montaa potilasta ehdittäisi tutkia, enkä itsekään pääsisi vielä aikoihin koneeseen syynättäväksi. Kustannuskysymys sekin on, ettei sairaalalla ole pienempiä vekottimia raajojen kuvaamisiin. Kuulemma joillakin yksityisillä lääkäriasemilla on.

Tänään sitten oli lääkärin soittoaika noista kuvien tuloksista. On typerää, ettei soittoaikoja anneta tarkemmalla haarukalla kuin ”lääkäri soittaa päivän aikana”. En viitsinyt lähteä ladulle, koska en kuitenkaan kuulisi soittoa tai jos kuulisinkin, en ehtisi tarpeeksi nopeasti kaivelemaan kännykkää taskusta ja vastaamaan. Tai sitten nakkaisin koko puhelimen kuitenkin jonnekin hankeen siinä kiireessä sählätessäni. Odottelin siis kiltisti sisällä, kunnes herra tohtori soitti. ”Ei näissä kuvissa näkynyt mitään syöpään viittaavaa.” Että mitenkä? Ei kai tuota rannetta nyt syöpäepäilyjen takia ruvettu kuvaamaan?! Onko kovinkin tavallista, että rintasyövät loikkivat ranteisiin? Ei mulla mikään hyppykuppa kuitenkaan tietääkseni ole! Se, mitä niissä kuvissa näkyi, oli ”hiukan tulehdusta ja pieniä ganglioita, nämä ovat yleensä sellaisia pidempiaikaisia vaivoja, jotka menevät itsekseen ohi”. Lääkärin asenne oli sellainen, että eipä tässä sitten sen kummempaan hoiteluun ole syytä. Kyselin siitä, mitä pitäisi nyt tehdä, koska vaiva on jo elokuun alusta saakka piinannut ja hermo tässä menee. ” Jaa onko se sitten kipeä?”

Hemmetti ja nippu rumempiakin sanoja.

Ai onko kipeä? Ei, ei suinkaan ole kipeä, ei lainkaan vaivaa, ei. Muuten vain olen soitellut viime kuukausina sinne sun tänne ja yrittänyt saada jotain apua. Että millaista apua tohtorilla olisi tarjolla? ”Eipä siihen buranaa kummempaa ole.” Jaha. No ei sitten. Sanoi kuitenkin laittavansa lähetteen käsikirurgille, mutta toppuutteli saman tien kertoen, että ”eipä se kirurgikaan sitä rupea leikkaamaan, mutta katsokoon nyt vaikka nuo kuvat”.

Päätellen siitä, että pari tuntia tuon puhelun jälkeen napsahti OmaPostiin ilmoitus täytettävästä esitietolomakkeesta, tohtori oli laittanut lähetteen eteenpäin. Peedeeäffää pukkasi, eikä siitä saanut kopioitua sen enempää linkkiä kuin kertakäyttökoodiakaan. Helpostihan tuo sivu löytyi ja oli mukavaa, että tarjolla oli pankkitunnistautuminenkin. Paitsi ettei sitä kautta löytynyt mitään täytettävää. Näpyttelin sitten annetun kertakäyttökoodin ja ruudulle napsahti ilmoitus: ”Haluatko varmasti täyttää lomakkeen asiakkaan puolesta? Huomaa, että tämän jälkeen asiakas ei voi enää täyttää lomaketta itse.” Niin, kuvittelin itse olevani se asiakas, koska minä olen tuon postin saanut ja minua tässä ollaan ilmeisesti tutkittavaksi laittamassa. otin riskin ja vastasin ”asiakkaan puolesta”. Se ilahdutti, että tuon lomakkeen mukaan minulla ei ole PSA-hoitoja meneillään. Olisin saattanut hämmästyä, mikäli toisin olisi. Joka tapauksessa minun lomakkeeni tuo oli, tiedän täyttäneeni ne valmiiksi tarjolla olleet osiot aivan itse joskus. Ilmeisesti leikkauskiintiöni on tullut täyteen jo aiemmin, koska ei sinne pystynyt tätä viimeisintä räpellystä mitenkään asiallisesti lisäilemään. Lykkäsin sen tiedon sitten johonkin väliin.

Saa nähdä, mitä kuuluu seuraavaksi ja mistä. Onhan tässä toki sellainen toivon kipinä, että jos lähetteen eteneminen kestää yhtä kauan kuin reilut kymmenen kuukautta sitten liikkeelle lähtenyt pukamakirurgilähete, vaivakin katoaa ilman puukkoa. En minä väkisin pilkottavaksi halua.

Mutta jatkanpa sitten odotellessa burananpopsimista ja lakkaan valittamasta.

Tämä kulunut viikko on ollut myös lomaa. Tällä(kään) kertaa emme lähteneet minnekään kauemmas lomailemaan. Kieltämättä hiukan jo kaipaa ulkomaanreissujakin, mutta toistaiseksi elellään tilanteessa, jossa on muut asiat menevät lomailun edelle. Sen verran sentään reissasimme, että pitkästä aikaan junailimme ja päädyimme ihan pääkaupunkiin pariksi yöksi. Hotelli Torni sai kunnian ottaa meidät vastaan. 

Melkein kuin Manhattanilla!

Kuulemma Suomen ensimmäinen ”pilvenpiirtäjä” ja ensimmäinen sähköistetty rakennus (Wikipedian mukaan). Valmistunut 1931 ennen kuin sillä oli rakennuslupaa. Olivat valmistautuneet ottamaan vastaan myös Zeppelinin matkustajia kattoluukun kautta poikkeamaan baarissa, mutta eipä ilmalaiva tuolloin tuulen vuosi Helsinkiin pysähtynytkään, kierteli vain. Juuri internetin ihmeellisestä maailmasta luin senkin, että Tornin huoneesta 310 on johdettu toimia Lapuan liikettä vastaan. Ei tiedetty pyytää mainittua huonetta haltuumme vierailumme ajaksi. Olisihan siinä ollut omanlaistaan historian havinaa siinäkin. 

Ruokakulttuurinkin puolella Torni on ollut edelläkävijä: Siellä on tarjottu sirkkoja jo 1950-luvulla ja Suomen ensimmäiset mojitotkin kuulemma. 

Tornin omasta mainoslehtisestä.

Oman lomamme ruokaelämyksen saimme toisesta historiallisesta ravintolasta: Kosmos oli naapurissa ja sinne meitä houkutteli mainitun ravintolan kelpaaminen Kaurismäen elokuvaan. Silloin se kelpaisi erinomaisen hyvin meillekin. Kosmoksen alkumetrit ovat vieläkin kauempana historiassa kuin Tornin: kieltolain aikana vuonna 1924. Väittävät, että ravintolan sisustus on säilynyt lähes samanlaisena perustamisesta lähtien. Olihan siinä sellaista vanhaa tyyliä ja hienostuneisuudessaan samalla kaurismäkistä karuutta, etenkin portsarin pömpelissä.

Kosmos, vielä ei ruuhkaa.

Päätimme syödä pitkän kaavan mukaan, koska kerran lomalla olimme. Ruoka oli maukasta, ainoana pettymyksenä se, ettei henkilökunta tullut kysyneeksi lainkaan, mitä sen pääruuan kanssa sitten ehkä joisimme. Tyyppi keittiöstä lautaset toi ja poistui saman tien toivoteltuaan hyviä ruokahaluja. Ahkerasti viittilöin, mutta ehdimme syödä pääruuan loppuun, ennen kuin kukaan saapui. Vaan mitäpä tuosta, meni se vedenkin voimalla. Ensimmäistä kertaa elämässä maistoin kateenkorvaa. Hiukan epäröiden sitä tilasin, mielessä oli vaikutelma jostain liukkaasta ja ikävän elastisesta eli sellaisesta, mistä en tulisi pitämään. Jostain syystä kuitenkin halusin kokeilla, jotta voisin sanoa sitäkin syöneeni. Yllätyin postitiivisesti – sain erittäin maukkaassa soosissa uivaa helposti syötävää lihaa! Pehmeä leikata, helppo pureskella, eikä lipsunut ikävästi suussa mihinkään. Kuvaa tuosta annoksesta minulla ei ole, en kehdannut sitä ottaa. Mutta söisin toisenkin kerran, mikäli yhtä hyvää on tarjolla.

Tällä lomalla emme siis ryntäilleet kätköjen perässä. Muutamalla poikkesimme ennen tuota etelänreissua, koska tähän likelle oli ilmestynyt jokunen, jotka samalla liikuttivat, ja tuolla Helsingissä pari siitä lähiseudulta reitin varrelle sattuneita kuittasimme. Reitti kulki lähinnä asemalta hotellille ja teatteriin, mukaan lukien pari ajantappomielessä kuljettua kieppaa noiden reittien liepeillä. 

Teatteri se tämän reissun varsinainen yllyke oli. Kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä oli tarjolla farssi nimeltään Näytelmä joka menee pieleen. Jos olisimme tienneet, että meidän lisäksemme paikalla oli ehkä kymmenkunta oma-aloitteisesti teatteriesitykseen saapunutta katsojaa ja kaikki loput olivat kasiluokkalaisia paikalle roudattuja ”taidetestaajia” ympäri Suomea, emme ehkä olisi lippuja ostaneet. Hyvin tuo näytös meni, oli teinejä riittävästi huvittava näytelmä heille valittu. Vain alussa oli joitakin minuutteja sellaista, ettei nuoriso tajunnut näytelmän oikeastaan jo alkaneen ja minun makuuni liikaa meteliä salissa oli. Jäimme näytelmän jälkeen kuuntelemaan myös ”taiteilijatapaamista”,  jossa kaksi näyttelijöistä ja äänimies vastailivat teinien kysymyksiin. Sekin vartti meni suhteellisen asiallisesti – vain kaksi ”Messi vai Ronaldo” -kysymystä yleisöstä kirposi. Muut liittyivät sentään teatteriin.

Nyt on vielä edessä sellainen normiviikonloppu, ennen kuin jälleen pitäisi töistä innostua. Vielä ehtii hiihtämään, toivottavasti sää edes jotenkin suosii alkavana viikonloppuna.