Kun tahtoo kirjoittaa

Omista tekemisistäni ei ole viime aikoina ollut järin paljon raportoitavaa, joten vähiin on jäänyt tänne kirjoittelu. Yritän (en lupaa) aktivoitua.

On aivan mahdollista, että näiden seuraavien pohdintojeni liikkeellesysääjä itsensä tekstistäni tunnistaa, mutta ei sillä mielestäni ole väliä. Hänen ajatustensa taustalla olevat arvot tiedän ja ymmärrän, miksi hän on sitä mieltä kuin on. En silti jaa hänen näkemyksiään.

Eräässä keskusteluhetkessä nousi esiin huoli siitä, että koulussa ehkä opetetaan sukupuolia olevan enemmän kuin kaksi. Samassa yhteydessä SETA:n ja koulun mahdollinen yhteistyö tuomittiin. En osannut kysyjälle kertoa, mitä ehkä biologian oppitunneilla sukupuolista opetetaan, vaan kommentoin vain opettamieni matematiikan ja uskonnon näkökulmasta jotain. Matematiikassa sukupuolien lukumäärällä ei ole merkitystä, joskin harmittaa, etten hoksannut kertoa, että monessa tehtävässä edelleen puhutaan tyyliin ”luokassa on 14 tyttöä ja 17 poikaa…kuinka monta prosenttia oppilaista on tyttöjä”. Uskonnon opetuksen osalta kerroin painottavani sitä, että kaikki ovat tasa-arvoisia sukupuolesta ja/tai suuntautumisesta huolimatta. En halunnut päästää tuossa tilanteessa keskustelua uskonnolliseen suuntaan, koska kokoontumisen syy oli aivan toisissa asioissa. Silti kismittää, ettei ollut mahdollisuutta tälle ihmiselle tuossa todeta, että ainakin Raamatun suomenkielisen nykykäännöksen mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, ei suinkaan mieheksi TAI naiseksi. Minun ajatusmaailmassani se antaa tilaa myös muille versioille. Tuomiovaltaakaan en usko itselläni olevan ja senkin perustan tuohon samaan teokseen, josta kysyjänkin SETA-kriittisyys uskoakseni saa perustelunsa ja käyttövoimansa,

Mitä sitten tulee huoleen SETA;n ja koulun mahdollisesta yhteydenpidosta: Tämän keskustelukaverini näkemys on, että SETA on poliittinen järjestö, eikä sillä näin olen ole mitään asiaa kouluun. Hidas kun olen, en muuta sanonut, kuin että tietääkseni SETA ei ole itseään ainakaan meille tarjonnut, mutta jos oppilaiden kanssa jutellessani tulee esille jotain sellaista, missä arvelen SETA:n voivan auttaa, opastan kyllä avun pariin. Ei ollut oikea aika eikä paikka ruveta väittelemään SETA:n poliittisuudesta. Nyt jälkikäteen olen tätä sitten pohtinut.

Minun mielestäni se ei tee järjestöstä poliittista, jos se ajaa samoja arvoja kuin joku poliittinen puolue tai jos jonkun puolueen edustajista moni kannattaa järjestöä. Ihmisarvo- ja tasa-arvokysymykset ovat vihervasemmistossa enemmän esillä kuin konservatiivisemmalla puoluekentällä, samoin Prideen lienee osallistunut enemmän vihervasemmiston edustajia kuin vaikkapa Kokoomus/Persut/Kristilliset -sektorin edustajia. Tälläkö perusteella SETA on siis poliittinen järjestö? Voisihan näitä koulun yhteistyökumppaneita ja kouluvierailuiden tarjoajia ruveta karsimaan monenlaisin ”poliittisin perustein”. Erilaisia metsäpäiviäkin kouluissa järjestetään, on metsäteollisuuden esittelyä, puunkaatoa, hirvenmetsästyksessä mukanaoloa jne. Kuinkahan keskustalaista ideologiaa noilla vierailuilla mahdetaan piilevästi tuoda esiin? Pitääkö 4H:takin epäillä poliittisesta toiminnasta? Tai sitten poliisin vierailut? On uutisoitu, että poliisivoimissa painottuu se konservatiivisempi ajatusmaailma, tosin ei minulla tähän hätään tästä mitään tutkimuksia tai galluppeja ole tarjota käsitykseni tueksi. Kansanedustajistamme ne poliisitaustaiset yhdeksän edustajaa ovat kuitenkin persuja, entisiä persuja tai kokoomuslaisia. Pitäisikö poliisin kouluvierailuihin suhtautua kriittisemmin?

Kouluissa käy myös tunnetusti uskonnollisia henkilöitäkin vierailuilla ja oppitunteja pitämässä. Kertovat usein omastakin elämästään, joskus jopa enimmäkseen juuri siitä. Jos luotamme heidän pysyvän opetushallituksen ohjeistuksen junttaamissa raameissa, miksi ei tuo luottamus saisi ulottua myös SETA:n edustajiin?

Tavallaan rupean jopa toivomaan, että SETA:lta tupsahtaisi jokin koulun tämänvuotiseen työsuunnitelmaan oivallisesti sopiva opetuskonaisuus ja vierailuehdotus. Tulisipa jotain säpinään tämän viimeisen työvuoteni iloksi. No, en nyt sentään tahallaan halua ruveta verta kentille vaatimaan.

Loppuun vielä kooste syksyn terveysrintamalta: Vuositarkastukset eivät paljastaneet mitään hoidettavaa. Leikellyt sormet ovat ok, rannekanava ok, joskin leikkuualueelle on jäänyt jokin kiristys, joka ikävästi pistää joissakin ranteen asennoissa. Vasemman käden napsua en ole lähtenyt minnekään valittamaan, vaikka se ajoittain kovasti kiusaakin. Kinttu on ruvennut vaivaamaan – pitänee jossain vaiheessa raahautua sitä sitten tohtorille valittamaan. Johtuneeko oikenemattoman syntymäpolven aiheuttamasta virheasennosta vai ovatko varpaani ottaneet oppia sormista, mutta oikean etuvarpaan päkiän pään nivel ei anna kunnolla varata jalalle. Ärsyttävää. Hiukan hankaloittaa työssä viihtymistä, jos askeleet sattuvat. Eilenkin tuli niitä työpäivän aikana yli 8000. Mutta se näistä vaivoista.

Harmittaa. Liian moni mukava työkaveri ei enää olekaan kuvioissa mukana viimeisen kokonaisen työvuoteni aikana. Nuoret, taitavat ihmiset ymmärrettävästi hakeutuvat töihin lähemmäksi kotiaan tai sellaisiin paikkoihin, missä heille on muuten parempaa tarjolla. Monitaiturit saavat tarpeekseen ja valitsevat päivätyönsä koulumaailman ulkopuolelta. Tähän lisäksi vanhempainvapaalla olijat, opiskeluvapaita hyödyntävät ja sairauslomalla olevat. En haluaisi enää muutoksia, koska pelkään, että loistava tuurini hyvien työkavereiden suhteen ehtii vielä ennen omaa eläköitymistäni pettää. Liian usein on käynyt niin, ettei näistä lähtevistä ihmisistä enää kuule mitään sen jälkeen, kun he ovat maisemaa vaihtaneet. Olen kovin arka pitämään itse yhteyttä, koska uskon, että minun yhteydenottoni osuu kuitenkin jollain tavalla hankalaan hetkeen tai että yhteydenkaipuuni on yksipuolista. Itsetuntoni ei milloinkaan ole ollut sieltä vahvimmasta päästä. Ei minulla oikeastaan muita yhteydenpitokeinoja ole ollutkaan kuin naamakirja, ja koska se on ”tärkeällä boikottilistallani”, on myös ainoa sosiaalisten suhteiden ylläpitotapa osaltani mennyttä.

Olen alkanut jo nähdä uniakin työmaailmasta, vaikka kuukausi olisi lomaa jäljellä. Jännittää. Käsittämätöntä tuollainen, pitäisi jo olla kokemusta hommasta näiden vuoiskymmenten jälkeen. Se siitä tulee, kun on jämähtänyt alalle, jota ei koe hallitsevansa. Käytännössä olen kaikki nämä vuodet näytellyt jotain roolia, ollut osaavinani ja tietävinäni. Ja taas tulee eteen uusi vuosikerta ihmisiä, joiden luottamus pitäisi voittaa. Jaksanko, kestääkö pinna vai joko nyt tulee se hetki, jolloin ikäero ”asiakkaisiin” on liian suuri? Meneekö tuleva talvi yhtä vaivattomasti, kuin edellinen meni, vai uuvunko? Ehkä kulissini kaatuvat ja osoittaudun sellaiseksi alisuoriutujaksi, jolle voi antaa lähtöpassit?

Lääkkeet. Ihmiselle lääkkeet!

En tahtoisi myöntää tätä, mutta taitaa hiukan mieltä rasittaa myös tulevana syksynä oleva pääkopan vuosikontrolli. Ei sillä, että mitään oireita mistään olisi, mutta enpä yllättyisi, jos taas se sama ruljanssi alkaisi. Ajattelen ennemminkin sitä vaivaa, mikä seuraa sijaisen ohjeistamisesta ja sitä, että tämän vuoden täyspalkallisista sairauslomista on jo yli kaksi viikkoa käytetty, en niinkään omaa terveyttäni. Se tulee, mikä tulee, mutta ärsyttää jo valmiiksi, kun miettii mahdollisuuksia. Ja osuuhan tälle syksylle kaikki seulonnatkin, joten mahdollisuuksia moneen riesaan on tarjolla yllin kyllin.

Ja pah. Kaikkea typerää sitä tuleekin mietittyä.

Mitä muihin muutoksiin tulee: Tajusin, että minulla on ollut täällä blogissa näköjään vaatimuksena nimen ja sähköpostiosoitteen ilmoittaminen, mikäli aikoo kommentoida. Mitä mitä niillä teen? Jos porukka ymmärtää pysyä asiallisena, eikä äidy henkilökohtaisuuksiin, kaikki on hyvin. Tykkäisin tietää, millaiset ihmiset tätä lukevat. Joku kuitenkin lukee. Edellisen kerran, kun laitoin sivun osoitteen somepäivitykseen, ilmestyi kävijämäärälaskuriin hetkessä yli 900 sivuilla käyntiä. En osaa sulkea pois omia käyntejäni, pitäisi ilmeisesti tajuta jotain syvällisempää html:stä tai jostain. En minä sellaisia. Käytännössä ymmärtääkseni kourallinen tuttuja silloin tällöin käy vilkaisemassa, mitä olen jaaritellut.

Järvi ryppyilee minulle, keräilee töhnää pinnalleen. Leväksi en tunnusta, vaan hankkiudun laiturin portailta sukkelasti selvemmille vesille. Jos se ei salakavalasti kääriydy kaulani ympärille ja imaise pohjamutiin, toistaiseksi olen siitä piittaamatta. Pitäisi käydä haromassa nuo myrskyn irrottamat lumpeenlehdet pois tuolta lillumasta. Kaikenlaista pitäisi.

Ei ole ensimmäinen juhannuksen seutu, jolloin Suomessa on tarvittu joko toppatakkia tai sadekamppeita, ehkä jopa molempia. Eikä ensimmäinen kerta, kun päätämme tähän aikaan kesästä lähteä matkoille. Tällä kertaa budjettiin sopiva reissu suuntautui Wieniin. Minä olen siellä kerran poikennut joskus reilut parikymmentä vuotta sitten, kun siipan kanssa päätimme Prahan reissulla leirintäalueella, että Prahasta lähtee kivasti junia moneen paikkaan. Jätettiin asuntoauto niille sijoilleen ja ostettiin silloin menolippu Wienin. Naapuriteltan ruotsalaisten matkaopaskirjasta bongattiin silloin kiva pikkuhotelli, jossa yhden yön vietimme. Kävimme silloin toteamassa, ettei kärsivällisyys , eikä budjetti, riitä aitoon Sacher-kakkuun. Silloin näimme Hundertwasserhausin ja huvittelimme Praterissa, joten tällä kertaa ei niitä ”tarvinnut” tavoitteena pitää. Wien oli kuitenkin kiva kaupunki, joten sinne nyt sitten halusimme.

Mitään järjestelmällistä matkakertomusta tästä ei varmaankaan tule. Oli itse asiassa varsin vapauttavaa, etten päivittänyt reissulla yhtään mitään yhteenkään someen. Toisaalta toki harmi, ettei kaikkea muista jälkikäteen. Minun ottamani kuvatkaan eivät kovin kummoisia ole, joten saa nyt nähdä, montako niistä tähän tekstin sekaan kelpuutan ja montako siipalta kinuan. Luvan niiden käyttämiseen sain. Perusperiaate on se, että paremmat kuvat ovat hänen ottamiaan, vaatimattomammat minun omiani. Loppupuolella tekstiä, puun alla olevasta taulukuvasta seuraavana hautausmaajorinoiden jälkeen, on kuva kätkötoteutuksesta. Jos et halua sitä nähdä, kelaa sen yli. En osaa kuvaa ”piilottaa” varoitustekstin taakse. AI kertoilee kyllä HTML-ohjeita, mutta ei minusta ole sellaiseen. Ja ei, kätköntekijän lupaa kuvaan en ole kysynyt, mutta tuskinpa tätä blogia kovin moni lukee. Hyvää toteutusta uskallan näin pienissä piireissä kehua.

Reissuthan meillä alkavat yleensä siten, että jonnekin etsimme kukkaronkestävät lennot ja ne sitten varataan. Majapaikkoja aina saa. Tiesimme, että joku lentoporukka oli saanut työriitansa sovittua, mutta meiltä oli täysin mennyt ohi Ilmailualan Unionin työnseisaukset juhannusviikolta. Kuinka ollakaan, onnistuimme varaamaan lentomme juuri noiden työnseisausten välipäivälle! Ainoa vaikutus oli se, että lennolla saisi vain vettä, mustikkamehua ja Elovena-keksin. Eipä huolta, lähtöpään hotellin aamiainen auttaisi hyvin jaksamaan tuon lyhyehkön lennon.

Ensimmäistä kertaa tuli majoitutttua Comfort Hotel Helsinki Airportissa. Kun Lentoparkin bussista astuimme, ei tuon hotellin kylttejä näkynyt missään, joten kuukelin kävelyohjeiden mukaan lähdimme majapaikkaamme tavoittelemaan. Tuli sitten kierrettyä koko rakennus ja loikittua hiukkasen epämääräisistä paikoista. Olisi kannattanut vain suunnata kohti Clarionia, koska siinä vieressähän se Comfort on. Heidän aamiaisensakin on Clarionin puolella. Kätevä hotelli ajatellen siirtymistä lentokentälle: Ei tarvitse kulkea ulkokautta kuin muutaman metrin, sekin sopivasti katoksen alla. Nukutun yön jälkeen siis Finnairin siivin kohti Itävaltaa.

Meitä ei triskaidekafobia (piti netistä tarkistaa tuon oikeinkirjoitus, olisi omin voimin mennyt aavistuksen pieleen) vaivaa. Aivan itse valitsimme paikat riviltä 13, molemmille käytävän vierestä. Onhan noita maisemia kiva koneen ikkunasta katsella, mutta sen verran jo tullut ikkunapaikoilla istuttua, että helppoa vessaanlähtöä ja käytävälle pääsyä osaa myös arvostaa. Aina siinä lähtöportilla muita matkustajia tulee katsottua ja mietittyä joidenkin kohdalla, ettei välttämättä haluaisi heitä viereensä. Kovin mieluisina en pidä esim. pieniä lapsia tai jo lähtöaulassa äänekkäästi käyttäytyviä ihmisiä. Tällä kertaa siipan viereen osuivat äiti, vauva ja pikkulapsi. Enimmän osan matkaa he olivat varsin rauhallisia, vauva ei päästänyt ääntäkään. Äiti luki pikkupojalle kirjaa, siitä juttelivat jotain. Taisivat lapset nukkuakin jonkin aikaa. Itse havahduin unten rajamailta siihen, kun kapteeni äityi kertomaan nelisenkymmentä minuuttia ennen laskeutumista, että aikoo sitten joskus laskeutua. Mahtoiko poika siihen herätä vai tapahtuiko jotain muuta samaan aikaan, mutta siitä alkoi sitten puolisen tuntia kestävä itkunsekainen huuto. Minkäs teet, tuppaa lapsista se volyyminappi puuttumaan. Ja sitten, kuin taikaiskusta, äiti ilmeisesti onnistui jostain oikeasta narusta vetämään ja poika oli jälleen aurinkoinen itsensä. Vauva oli koko matkan rauhallinen.

Niin sitä sitten sutjakasti vaihdoimme maisemaa. Vaihtui sääkin sopivasti. Oli tiedossa, että ennusteiden mukaan lomaviikollamme olisi aurinkoista ja lämmintä, mutta siitä huolimatta +32-33 helteet pääsivät yllättämään. Onneksi aurinkorasvaa oli mukana, olin jopa ymmärtänyt hankkia 50-kertoimella varustetun puikon. Meillä molemmilla kun on hivenen suojautumisen tarvetta ja/tai palamisen vaaraa.

Kentältä pääsi sujuvasti S7-junalla Wien Mitte -rautatieasemalle ja siinä sitten hyppäsimme ulos haistelemaan ensimmäisiä elämyksiä suurkaupungista. Matkalainen toki tahtoo evästä vieraaseen paikkaan päästyään. Hetken hortoilimme edestakaisin matkalaukkuja perässä vetäen ja päädyimme Vapiano-ketjun ravintolaan. Olisihan tuolla ehkä osannut toimia, jos olisi ajatellut, mutta hiukan hukassa nälkäinen puolimaalainen turisti suuressa maailmassa tunsi olevansa. Ovesta sisälle astuttuamme saimme luottokortin kokoisen läpyskät ja nopean selityksen, josta puolet jäi ymmärtämättä. Matkalaukut saimme lykätä kortinantajan hoiviin. Paljon oli tiskejä, mihin ihmiset jonottivat, oli pizzaluukkua, pastaluukkua ja salaattiluukkua. Yhdellä tiskillä oli melko väljää, vieressä jonkun pasta-annoksen ja keiton kuva. Siihen sitten miettimään, kuinka homma toimii. Ystävällinen herra opasti: Sano tiskin takan seisovalle ihmiselle, mitä haluat ja laita korttisi tiskillä olevan läpyskän päälle. Aivan, tietenkin! Paitsi että siltä tiskiltä ei saanut pastaa, kuvasta huolimatta. Ei aavistustakaan olisiko saanut jotain muuta, kuin sitä parsakeittoa, mutta sitä sitten otimme, koska ei ollut mitään halua jonottaa niissä pidemmissä jonoissa. Ei se herkkua ollut, mutta lähti sillä sen kertainen pikkunälkä. Aikamme istuimme ja ihmettelimme, sitten maksamaan. Laukutkin olivat tallessa. Kohti hotellia siis!

Hankittiin puhelimiin seitsemän päivän matkakortit hintaan 29 €, sai huoletta loikkia kulkuvälineestä toiseen. Kertaakaan koko aikana ei niitä lippuja meiltä kukaan kysynyt. Minun puhelinliittymäni (MOI) ei millään suostunut toimimaan, joten maksoin kolmisen euroa parista gigasta Roamicin eSIMiä. Se toimi alussa hyvin, mutta heittäytyi varsin hankalaksi. Ei pysynyt verkossa, ei automaattisesti yhdistänyt ja jatkuvasti piti käydä etsimässä, millä operaattorilla kulloinkin mahtaisi olla kelvollinen. Käytännössä kulutin sitten siipan dataa. Loppureissusta omakin yhteys sitten suostui yhteistyöhön.

Arcotel Wimberger sai kunnian majoittaa meidät. Alun perin meillä oli varaus lähemmäs Schönbrunnin linnaa, mutta viime hetkillä tähän vaihdoimme. Varmaankin hyvä niin, koska täältä oli hyvät liikenneyhteydet (suunnilleen hotellin edestä lähti ratikat 6 ja 18, melkein edestä 52 ja 60, eikä metron U6-linjakaan kaukana ollut, Westbahnhofkin kelvollisen kävelymatkan päässä), ilmastointi toimi ja aamiainen oli hyvä, siinäpä tärkeimmät. Tosin näkymä ikkunasta ei ollut katu eikä puutarha, vaan sisäpiha, jossa ei ollut sitä pihaa. Naapureita ikkunasta pystyi seurailemaan, mutta eipä tuolla huoneessa käytännössä käyty kuin nukkumassa, joten mitäpä tuosta.

Huoneen ovenkahvan kanssa tuli tapeltua. Pari kertaa henkilökuntaa osui paikalle, kun yritimme saada ovea auki ja riensivät auttamaan. Viimein siippa jo hermostui toimimattomaan lukkoon ja ärjäisi oven auki. Sen jälkeen se ei mennytkään enää lukkoon. Silloinkin henkilökunnan edustaja näki tilanteen ja tuli itsekin yrittämään lukitsemista. Soitti viimein huoltomiehen paikalle. Emme jääneet odottelemaan, osaisi tuo ilman meitäkin homman hoitaa. Niin osasikin, illalla palatessamme lukko toimi erinomaisesti, eikä sen kanssa enää tarvinnut tapella.

Poikkesimme reilun korttelin päässä olusilla MIKES im 15 -nimisen kuppilan terassilla. Hieman keikkuva pöytä, piti jalalla tukea, etteivät oluet läiky. Hyvin toimi, kunnes yht’äkkiä yksi säädettävien pöydänjalkojen säätöjaloista irtosi ja koko pöytä keikahti. Tietysti minun tuoppini löysi tiensä minun syliini. Hyvä, ettei ollut punaviiniä, olisi hyvät vaaleat housut menneet housujen hautuumaalle. Henkilökunta toimi nopeasti, sain paperia ja uuden tuopin. Kovasti pahoittelivat ja kävivät välillä kysymässä, onko kaikki ok. Kerroin olevani hengissä eli kaikki hyvin. Ja kuivuivat ne housutkin melko nopeasti noissa lämmöissä. Onneksi nuo olivat matkapäivän vaatteet, en suinkaan ollut suunnitellut niissä koko odotettavissa olevaa hellelomaa viettää.

Ensimmäisen reissupäivän vaikuttavin vierailukohde oli paikallinen holokaustin muistomerkki ”Shoah Namensmauern Gedenktstätte”. Kätköilyn opastamana tänne osuttiin. Aakkosjärjestyksessä 65 000 nimeä ja syntymävuotta, itävaltalaisia, jotka tapettiin holokaustin aikana. Ei vaadi sanoja sen kummemmin.

Kun seuraavana päivänä osuimme paikalle palestiinalaisten mielenosoituksen aloitushetkiin, nykypäivän juutalaiset näyttäytyivät eri valossa. Aivan kuin Israelin valtion päättäjät olisivat kokonaan unohtaneet, mitä kansan kärsimys voi olla. Myös Iranin tilanteeseen nämä ihmiset ottivat kantaa. Vanhan miehen kuvaan on lupa, mutta koska en halua olla millään tavalla osallisena hänen mahdollisiin lisäongelmiinsa, peitin kasvonsa. Ei aavistustakaan, mitä hänen lipussaan lukee. Nainen piiloutui itse kylttinsä taakse tarjotessaan sanomaansa kuvattavaksi. Netanjahusta löytyi sekä tuore kyltti, että joskus aiemmin seinään liimattu kuva.

Ennen tuota palestiinalaistapahtumaa olimme käyneet Schönbrunnin linnalla ihmettelemässä. Melkoinen alue, kieltämättä, hyvin siellä saisi koko päivänkin käytettyä. Rakennuksiin emme sisälle menneet, onhan noita linnoja ja kartanoita tullut jo nähtyä. Toki alueelle oli piilotettu useitakin kätköjä, mutta ei meillä tavoitteena ollut tällä lomalla määrää kasvattaa, ainoastaan eri tyyppejä ja laatukätköjä. Yhtä kätköä etsimme puskasta Neptunuksen lähteen takana. Molemmat siellä pusikon uumenissa seisoskelimme pälyilemässä, kun pusikon läpi käytävän puolelta tuijotti japanilainen kännykkä kädessään. ”Geocachers?” hän kysäisi. Kuinka saattoi arvata, kyllä kai muutkin ihmiset hakeutuvat pensaikkoihin ? Samalla sitten se kätkökin löytyi ja sen kuitattuamme muutaman sanan vaihdoimme. Hän oli kuun alussa tullut Eurooppaan, ehtinyt jo vierailla tuttaviensa luona Ranskassa ja Puolassa, aikoi joskus Suomeenkin tulla (Muumit ja heavymetalli…). Oli hauska hänet tavata. Aikamme alueella kuljettuamme olimme jo pois lähdössä, kun siippa hoksasi, että reppu oli unohtunut eläintarhan portin kuppilaan. Eipä siinä muuta voinut, kuin lähteä sitä hakemaan. Kuutisensataa metriä siinä sitten jälkiämme palailtiin, paitsi että yritimme palata hiukan suorempaa reittiä. Olivat mokomat rakentaneet reitille puskalabyrintin, eikä siitä läpi saanut kulkea. Siispä kiertämään. Kiertämään meidät olivat laittaneet jo linnalle tullessamme, joten sikäli johdonmukaista tällainen. Olimme nimittäin tullessamme harhautuneet keskelle koirapuistoa. Sieltäkin selvisimme. Lisäaskeliahan se vain teettää.

Toki Belvederenkin puistossa piti käväistä, vaikka edellisreissulla sekin jo nähtiin. Alun perin menimme sinne vain etsimään erään wherigon loppupurkkia, jonka naatit olimme kaverilta saaneet. Olimme niihin tehneet tarpeelliset muutoksetkin, mutta eipä vain purkkia löytynyt. Lähimaillakaan ei ollut mitään, mihin olisi voinut sellaisen purnukan lykätä, mihin kulkijoitakin mahtuu. Sen siitä saa, kun yrittää helpolla päästä! Samanlainen wherigo joskus Pariisissa pelattiin ja se oli ihan kiva, joten kyllähän tämänkin voi ihan itse vireille laittaa.

Keskustassa kiertelimme joidenkin nähtävyyksien liepeillä. Joihinkin kirkkoihin kurkkasimme sisälle. Komeitahan ne ovat, mutta loppujen lopuksi melko saman oloisia. Muutenkaan turistikulkeminen paikoissa, joissa on aina ihmisiä oikeasti hartaina penkissä, ei oikein tunnu tarpeelliselta.

On mahdollista, että tämä pieni videonpätkä on Peterskirchestä, on myös mahdollista, että se on jostain muualta. Jossain kurkkaamistamme kirkoista oli meneillään joko harjoitukset tai konsertti ja tuolla paikallisessa Pietarinkirkossa viivyimme aavistuksen muita kauemmin, koska kirkon ulkopuolella, tärkeällä penkillä istui hevosajuri ja vaikeutti ihmisen harrastusta. Olimme hän vieressään hetken jo istuneet ja yrittäneet vaivihkaa etsiskellä ja sitten lähteneet aikaa tappamaan kirkkoon. Palatessamme mies oli siirtynyt seinän viereen seisoskelemaan ja me istuimme jälleen penkille. Parin hapuilun jälkeen ajuri seinustalta kertoi, missä kätkö on. Oli ilmeisesti useammankin kerran nähnyt penkkiä hypisteleviä ihmisiä.

Keskustan komein kirkko on kieltämättä Domkirche St. Stephan eli Der Stephansdom. Sisällä emme käyneet, vieressä vain.

Myös naapurimaan pääkaupunki kiinnosti. Yritimme saada lippuja Bratislavaan menevään Tonava-paattiin, mutta usealla sivulla kaikki paikat oli jo loppuunmyyty. Päädyimme sitten bussimatkaan. Omio-sovelluksen kautta kahdelta hengeltä yhteen suuntaan 16,80 € sisältäen Wienin päässä loungessa ilmaiset kahvit tai teet. Hyvä, ilmastoitu, vessalla varustettu RegioJetin bussi. Matka-aika 1½ tuntia, muutama pysähdys välillä. Juhannuspäivänä tuonne reissasimme. Bussi oli aikataulussaan ja Slovakiassa oli samanmoinen helle kuin naapurimaassaankin. Meillä oli tarkoitus osallistua miittiin Bratislavassa, mutta olinpa jotenkin sössinyt asiat. Ei se miitti, johon olisimme menneet ja jonka aikataulujen mukaan paluulipunkin ostimme, ollutkaan tuona päivänä, vaan vasta seuraavana. Olihan tuolla lauantainakin miitti, mutta se oli jo ohi siinä vaiheessa, kun tuon tajusimme. Pääasia oli kuitenkin nauttia mukavasta Stare Mestosta aurinkoisena päivänä ja saada Slovakia kätkökartalle . Huomasimme kuitenkin haalivamme eri tyyppisiä kätköjä täältäkin. Wherigo ei onnistunut, koska siipan puhelimessa sovellus ei toimi ja minun puhelimeni ei täälläkään pysynyt netissä. MOI ei toiminut ja hankkimani HolaFlyn eSIM toimi yhtä kehnosti kuin kollegansa Roamic Wienissä. Ei jaksettu tapella sen kanssa. 24 tunnin julkisen liikenteen lippukin hankittiin, mutta sitäpä tuli sitten käytettyä yhden kerran. Hakeuduimme haastekätkölle (täyttyneitä haasteita oli monia sekä Wienissä, että Bratislavassa, mutta ei niitä lähdetty sen kummemmin jahtailemaan. Riitti yksi/maa, muuta kohdalle sattuvat olivat extraa). Bratislavassa löysimme itsemme rämpimässä jossain Tonavan etelärannan puskassa. Minun oli hankala päästä rinne alas sinne pöpelikköön mekossani ja valkoisissa kengissäni (jotka eivät tuon reissun jälkeen enää sitten valkoiset olleetkaan). Toistaiseksi kumpikaan meistä ei onneksi ole löytänyt mitään slovakialaisia punkkeja itsestämme. Mutta kätkö kuitenkin löytyi.

Bussipysäkki takaisin päin olisi ollut huomattavasti kauempana kuin se, millä jäimme pois. Muutenkin kulku tuonne kätkölle laittoi kävelemään puomien ja tienlaitojen kautta, joten sikäli ihan mieluusti toista kautta keskustaan palasimme.

Mukavan oloinen kaupunki tuo Bratislava, tosin Wienissä sikäli helpompaa, että paikalliskieltä ymmärtää jonkin verran. Tässä joitakin kuvamuistoja tästä reissusta.

Päivä naapurimaassa riitti tällä erää, mutta voihan tuonne joskus matkustaa. Siispä iltabussilla takaisin Wieniin.

Reissun jälkeen olimme jo melko väsyneinä Hauptbahnhofilla hakeutumassa ratikkaan ja suuntaamassa hotellille, kun huomasimme penkillä yksinäisen puhelimen. Puhelin oli lukittu ja sen alareinassa oli luultavasti omistajan nimi, arabiaksi. Lähistöllä ei näkynyt ketään, joka vaikuttaisi kaipaavan sitä, vain muutama ihminen seisoskeli hiukan loitommalla. Hetken arvoimme, jätämmekö puhelimen niille sijoilleen, mutta sitten tuli sellainen olo, että onhan se toimitettava jonnekin talteen. Lähtiessämme laiturilta kysyimme portaissa vastaan tulevalta mieheltä, onko puhelin hänen tai tietääkö hän, missä on info tai löytötavaratoimisto. Tai yritimme kysyä. Hän ei osannut englantia, eikä kovin hyvin saksaakaan, ei osannut auttaa. Hänen tuo luuri ei ollut. Löysimme kyllä löytötavaratoimiston, mutta sepä ei tietenkään viikonloppuisin ollut auki. Yhtään vartijaakaan ei näkynyt, ei heillekään pystynyt tuota löytötavaravastuuta sälyttämään. Lopulta päätimme viedä puhelimen takaisin sinne, mistä sen löysimme. Silloin se portaissa tapaamamme mies tuli puolijuoksua vastaa jonkun toisen erittäin huolestuneen miehen kanssa. Hänen puhelimensa, oli unohtanut ja palannut hakemaan. Nuo kaksi miestä eivät ilmeisesti ennestään tunteneet toisiaan, mutta kieli heitä yhdisti ja olivat lähteneet yhdessä meitä etsimään. Sangen iloinen oli tuo puhelimen omistaja, vähäisellä saksan taidollaan kiitteli. Miehet kiittelivät ja lähtivät takaisin ratikalle, kuten mekin. He olivat ripeämpiä ja ehtivät vaunuun. Juuri, kun me astuimme laiturille, ovet ratikan olivat jo menossa kiinni, mutta nämä miehet torppasivat moisen aikeen. Heidän ansiostaan, mekin ehdimme samaan kyytiin. Se portaissa tullut jäi pois aiemmin ja puhelimen omistaja omalla pysäkillään tuli meidän kauttamme ja vielä kiitti. Hyvä, että asia järjestyi, mutta tämä nyt oli niitä tilanteita, joissa olisi ollut parempi olla puuttumatta. Sieltä se puhelin olisi löytynyt, minne se oli unohdettukin.

Sunnuntaina poikkesimme vielä kertaalleen Schönbrunnilla näkemässä pienen mutta puheliaan kätköiljäporukan. Kovin paljon tuosta puhetulvasta emme ymmärtäneet, mutta tulipa seistä tönötettyä säädetty puolituntinen alusta loppuun, Se wherigo vielä puuttui Wienin kätkötyypeistä. Varmuuden vuoksi jossain vaiheessa selailin kätkökarttaa ja kas, löytyihän Wienistä ihan selkeä reverse wherigogin. Solveri auttoi, mutta metrossa kuitenkin ihan ”oikeastikin” sen annoin etäisyyttä näyttää. Pitkä kävely vielä metron jälkeen, heinikkoon ihmettelemään. Ei löytynyt purkkia, ei millään. Muutamasta loggauksesta päätellen olisi pitänyt saada itsensä portin taakse, mutta lukossahan se oli. Vihje kertoi aivan muuta. Paluumetrossa löysin kartalta toisen, jonka saattoi lennossa ratkaista, joten loikattiin Donau Inselillä pois kyydistä ja palattiin tovin matkaa toisella metrolla takaisin. Kun aikansa penkoo hämähäkinverkkojen ja pölyn peittämää puhelinkoppia (näitä tilanteita varten minulla useimmiten on reissussa hanskat mukana), saattaa ilahtua. Tosin puoliso sen löysi ja näppeihinsä kaiveli. Ilman hanskoja. Saatiinpas sekin homma hoidettua.

Se alkuperäinen wherigo tuli myös sunnuntain ja maanantain aikana pelattua läpi. Ei ihme, ettei purkki ollut löytynyt. Lienee pelikasetti muuttunut vuosien varrella. Meidän tutkimamme täysin syyttömän penkin ja oikean paikan välillä oli melkein 700 metriä. Pidin kuitenkin pelin auki ja kun kuljeskelimme siellä, missä halusimme, löytyi pikkuhiljaa myös riittävästi oikeita nähtävyyksiä.

Maanantaina poikkesimme Wienin suurimmalla ja kuuluisimmalla hautausmaalla Zentralfriedhofissa. Hautoja siellä on 330 000, mutta kaikkiaan aikojen kuluessa haudattuja ihmisiä 3 000 000. Yhdenkään kuuluisuuden haudalla emme käyneet, tarjolla heitä olisi kyllä ollut, mm. Beethoven, Brahms ja Strausseja yllin kylin. Sen sijaan poikkesimme hautuumaan vanhimmalla haudalla ja meille tuntemattoman ”Pavlon” haudalla. Jaa miksikö? Onko joku kuullut kätköilystä? Vanhimman haudan kätkö oli tyylikkäästi toteutettu, täysin ympäristöönsä sulautuva, eikä todellakaan aiheuttanut epäkunnioittavaa käytöstä. Pavlo puolestaan oli itsekin ollut kätköilijä ja oli toivonut haudalleen geokätköä. Hänen toiveittensa mukaisesti se oli sitten toteutettu. Sen loggaamista jouduimme tovin odottelemaan sivummalla, koska Pavlon haudan likelle oli äskettäin haudattu joku ja hänen perheensä kokoontui juuri tuona maanantaina paikalle muistelemaan. Aikanaan lähtivät, ja me kävimme Pavloa tervehtimässä. Kolmaskin kätkö tuolta haettiin. En sano, mikä mutta uteliaat saavat sen kyllä selville. Siitä laitan kuvan, koska se oli varsin hyvä hautuumaakätkö. Nyt spoilaamista pelkäävät rullatkoon sujuvasti kuvan yli.

Hautuumaaretkeltä tulimme takaisin hotellille hiukan normaalia aikaisemmin tarkoituksena hiukan huilata ja ladata puhelimia ennen iltapalalle lähtöä. Kuinka ollakaan – juuri tuona huiliaikana tuli kaatosade ja ukkonen. Hiukan lykkäsimme ulos lähtemistämme ja lopulta liki kuivia katuja pitkin lähistölle Oben-nimiseen kattoravintolaan tapaksille. Minun makuuni ne eivät suuresti olleet, mutta kelpasivat kuitenkin. Siellä ikkunasta seurasin, kuinka taivas aina välillä hiukan ripsi vettä, mutta niin kuumia terassilaatat olivat, että märät läikät haihtuivat silmissä.

Mitäpä muuta tuolta kertoisi? Syötiin hyvin ja syötiin keskinkertaisesti. Enimmäkseen kuitenkin varsin maukasta ruokaa. Kaatuneen Pöydän Baari Mikes oli myös oiva ruokapaikka. Sunnuntaina nautin siellä ”mustaa leipää”.

Pariin otteeseen kävimme Naschmarktin alueella ruokailemassa. Ensin italialaisessa perinteisesti pizzaa ja pastaa, toisella kerralla itämaisemmassa Papas-ravintolassa. Oivallinen halloumisalaatti ja kuulemma varsin maukas soppa. Reissun parhaat pastat popsimme keskemmällä kylää todennäköisesti Il Pennello -nimisessä paikassa päätellen siitä, että sen niminen on ainakin luottokortilta veloittanut. Googlen kuvat eivät tällä hetkellä minulle asiaa varmista, koska alueella oli tietöitä, eikä todellisuus vastaa Street viewiä. Joka tapauksessa hyvää ruokaa sielläkin, pastat tekivät siinä paikan päällä alusta pitäen.

Täällä vähemmän helteisessä Suomessa ei tule asioita aina ajateltua kuumempien paikkojen näkökulmasta. Viimeisenä reissupäivänä veimme laukut päärautatieasemalle säilytykseen ja lähdimme vielä Mariahilfer Straßelle kuljeksimaan. Istahdimme jossain vaiheessa huilaamaan ja tilasimme punaviinilasilliset. Tarjoilija ei halunnut niitä meille tuoda, koska ”helteellä punaviini ei ole hyvää”. En ole aiemmin törmännyt moiseen, mutta emme nyt varsinaisesti helteillä ole punaviiniä sen suuremmin missään tilailleetkaan. Sama asenne oli siellä Naschmartktilla Papasissa, kovin kohautteli kulmiaan tarjoilija kuullessaan punaviini-sanan. Hän kuitenkin noudatti asiakkaan pyyntöä

Kotimatkalle lähdimme tiistaina. Kuusi yötä, seitsemän päivää perillä, koti ja viileämmät ilmat alkoivat kiinnostaa. S7-juna vei meidät kentälle. Hiukan liian aikaisin siellä olimme, koska emme päässeetkään jättämään laukkuja etukäteen. Kun olimme päässeet jonossa jo melkein tiskille , huomasimme, että Finnairin automaatteja on kuin onkin yhdessä aulan nurkassa. Varsinaista bag dropia emme kuitenkaan huomanneet, eikä Finnairin sivujen mukaan sellaista Wienissä ole, joten mitäpä tuosta. Lopulta koneessa ja matkalla kotiin. Edessäni olevalla rivillä ikkunan vieressä oleva mies tivasi henkilökunnalta, miksi hän istuu rivillä 12, vaikka hänellä aina on paikka rivillä 8 ja nytkin siellä näyttää olevan tilaa. Hänelle kerrottiin kauniisti koneen painolastin jakautumisesta. Minä sanoisin, että jos ei varaa businessluokan lippua, ei pääse businessluokkaan. Suuni pidin kuitenkin kiinni. Laskeutumisen jälkeen tuo mies rupesi räksyttämään siitä, että ihmiset eivät siirry käytävällä eteenpäin, vaikka siellä on tilaa. Siihen totesin, että kyllä kaikki aikanaan ulos pääsevät. Siihen tämä mies totesi: ”Sanoiko joku jotain?”. Sanoi, ei täälä ennen aikojaan kuitenkaan ulos pääse. Hän pääsi käytävälle kyllä sitten aikanaan ottamaan laukkuaan ja tempaisen sen sitten niin äkäisesti alas, että se osui minuun, joka seisoin jo käytävällä oman paikkani vieressä. Ei vaivautunut edes pahoittelemaan, vaan riensi seisomaan ulos menevän jonon päähän. Siihen hänen peräänsä mekin sitten rauhassa menimme. Kiire hänellä oli, mutta eipä tuolta ulos pääse kuin yksi kerrallaan. Konekin oli kymmenen minuuttia etuajassa, joten aikataulullisiakaan ongelmia ei hänellä pitäisi olla, mikäli on lippua varatessaan mitään ymmärtänyt. Kaikenlaisia tärkeilijöitä maailma päällään kantaakin.

Oli koneessa positiivisempikin ihminen. Pikkupoika, joka laskeutumisen alettua ja päästyämme pilvikerroksen alapuolelle huomasi maan näkyvän ja innoissaan huudahteli useampaan kertaan: ”SUOMI! SUOMI!”

Tässäpä nämä tällä hetkellä mielessä olevat jutut nyt ovat. Arvatenkin jotain muka oleellista muistan jälkikäteen, mutta onhan editointi keksitty. Pari irrallista kuvaa vielä tähän loppuun. Markkinoita ja uudempaa Wieniä.

Jos huomaat kirjoitusvirheitä, kerro niistä. Muutenkin olisi kiva tietää, lukeeko näitä jaarituksia kukaan. Ja jos lukee, kuka lukee, tuttu vai vieras. Mutta saa toki olla kertomattakin. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin, vaikken Pilatus olekaan.

Ehkä tähän saatesanoiksi teitä varten, jotka mahdollisesti minua tuntematta (tai vain vähän tuntien) tätä jorinaa harhaudutte lukemaan, on kerrottava omasta taustastani sen verran, että neljännesvuosisadan verran olen kuulunut helluntailaisiin, joskin edellisestä seurakunnassa käymisestä alkaa olla jo parikymmentä vuotta. Näinä vuosina olen kasvanut melko fundamentalistisesta tuoreesta uskoontulleesta nykyiseen minääni, lähinnä kai vihervassarikapinahenkiseksi ihmiseksi, joka uskaltaa lähinnä sanoissa, ei valitettavasti vielä teoissa. Olen miettinyt, miksi eivät ole minua seurakunnasta erottaneet. Facebookin puolella olen matkan varrella kaikenlaista sellaistakin kirjoitellut, mitä ei yleisesti hellareissa hyväksytä ja kaveripiirissä on vanhimmistonkin jäseniä. On ollut joitakin isoja kysymyksiä, joissa seurakunta on opettanut tavalla, jota en ole sisimmässäni pystynyt ymmärtämään, vaikka silmäni ovat tuota opetusta tukevat raamatunjakeet nähneet. Yksi näistä on homoseksuaalisuus. Siinä asiassa sain rauhan nelisen vuotta sitten, eikä tuo rauha varmastikaan miellytä seurakuntaa. En myöskään näe, että yhteiskunnan pitäisi rajoittaa yksilön oikeuksia eutanasian tai abortin suhteen. Molemmat pitäisi mielestäni olla valittavissa. Yksilö vastaa itse valinnoistaan, yhteiskunnan tulee tarjota mahdollisuus valita. Ei aavistustakaan, ovatko vanhimmistossa ajatuksiani blogistani lukeneet. Tuskin, koska eivät ole erottaneet. Tosin en ylläty, jos eropaperit tulevat postissa siinä vaiheessa, kun jään virastani eläkkeelle, eikä minusta enää ole ”hyötyä”. Jossain vaiheessa seurakuntalaisuuteni alkuvuosina koin, että olin koulumaailmassa jonkin sortin ”hyvä mainos” seurakunnasta ja sikäli hyödyllinen. Olen aina kannustanut oppilaita tuomaan esille omat näkemyksensä ja olemaan rohkeita ilmaisemaan niin uskonsa kuin ateisminsakin ja opettelemaan kunnioittamaan toisten näkemyksiä. Uskoa saa, mihin haluaa, tai olla uskomatta, kunhan tietää mihin uskoo tai ei usko ja osaa perustella näkemyksensä. Itse olen aina ollut kiinnostunut kaikista uskonnoista ja erityisesti siitä, miten paljon samankaltaista opetusta eri uskonnoissa on. Jos joku tunnilla on kysynyt, uskonko minä Jumalaan, olen sanonut uskovani.

Tämä siis pohjustukseksi ja selitykseksi sille, miksi monen satukirjana pitämän Raamatun teksteillä on minulle merkitystä.

Tämän aamun mietteet liittyvät Lähi-itään ja ns. Luvattuun maahan. On ehkä pieni vaikutus tuolla viimeöisellä Israelin iskulla Iraniin. En oikein ymmärrä sitä, että Iran on kuulemma uhka Israelin olemassaololle. Vaikka olen vuosien kuluessa useaan kertaan lukenut senkin raamatunjakeen, jossa maa luvataan Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, vasta tänä aamuna yhtäkkiä tajusin, että onhan Ismaelkin hänen jälkeläisensä. Intouduin kyselemään älylliseltä internetiltä aiheesta kaikenlaista ja arvelen saaneeni jonkinlaisen rauhan pääkoppaani Israel-aiheen suhteen. Tarkoitan tällä sitä näkemystä, jossa Israelia on siunattava, koska se on Jumalan valittu kansa. Pitkään olen onnekseni osannut erottaa Israelin valtion ja juutalaisuuden kahdeksi ei asiaksi, enkä Israelin tekoja kykene ymmärtämään. Sitä valtiota en hyvällä katso.

Mutta siis tämä ”luvattu maa”. Vanha testamentti tuota lupausta liittää erikseen mainiten myös Iisakiin ja Jaakobiin ja heidän jälkeläisiinsä. Siihen kai he vetoavat, joiden mielestä alue kuuluu vain ja ainoastaan juutalaisille. Koraani kertoo, että maa kuuluu Jumalalle, ja hän antaa sen kenelle tahtoo. Hurskaus ratkaisee. Ismaelin tai muidenkaan erillistä oikeutta maiden omistukseen Koraani ei tue. Uusi testamenttikin puhuu vain uskon kautta maan perimisestä, ei mistään itsestään selvästä maan omistuksesta. En näe tällä hetkellä mitään perusteita sille, Israelilla olisi jonkin sortin erillisoikeus maa-alueisiin ja oikeus häätää muita pois. Tuota poishäätämistä en tosin ole milloinkaan heidän oikeutenaan edes pitänyt. Muukalaista kuitenkin käsketään kohtelemaan hyvin. Ja edelleen se seikka on mielestäni oleellinen, että maa luvattiin Aabrahamin jälkeläisille. Ismaelia ei pidä unohtaa.

Ymmärrän hyvin, että moni pitää minua typeränä haihattelijana, kun mitään todellisesta maailmasta perustelen uskonnollisilla teksteillä. Mieleni joka tapauksessa usuttaa minua löytämään ymmärryksen siitä, miten olemassa oleva maailma on selitettävissä jumalallista alkuperää olevien tekstien avulla. Vaikka Raamattu on ihmisten kirjoittama, uskon siinä taustalla silti olevan ihmistä suurempaa viisautta. Eivät nämä mietteeni mitään maailmanpoliittisen analyysin tai teologisen pohdinnan huipputuotteita ole, kunhan vain itsekseni murusia kokoilen saadakseni oman maailmankuvani järjestykseen.

Surettaa maailman suurten johtajien typeryys. Ja heitä kannattavien ihmisten typeryys. Ja surettaa typeryyksien perusteleminen uskonnolla. En usko, että on oleellista pitää meteliä siitä, mitä uskoo Jumalan haluavan. Pikemminkin tärkeää on se, että ihmisen oikeuksista ja armeliaisuudesta pidetään meteliä. Jumala – mikäli Hän on olemassa – osannee aivan itse puolustaa itseään.

Enpä nyt sitten mitään muutakaan otsikkoa tälle keksinyt. Vähän väliä ollut mielessä, että pitäisi jotain kirjoittaa ja kaikenlaista mielessä on ollutkin. Häiritsee se, ettei mitään loogista kokonaisuutta kuitenkaan mielen päällä ole liikkunut. Irrallisia ajatuksia, ohimeneviä tunteita ja hetkellisiä valaistumisen kokemuksia. Melko risaista tuollainen, ei nouse millekään tasolle. On ikävä huomata, että minusta ei todellakaan koskaan mitään kirjailijaa tule. Ei myöskään nettineroa tai tällaisten kirjoitusalustojen tuntijaa.

Pari viikkoa vielä pitäisi jaksaa noita työhommia ennen hetken eroa koulumaailman huolista. Luulen ehtineeni kaikki arvioinnit antaa ajoissa, luulen, että oppimissuunnitelmat on asiallisesti arvioitu. Kaapit olen likipitäen ehtinyt siivota, oppikirjojen keräämisen olen aloittanut. Yllätin itseni tajutessani, että olen onnistunut säilyttämään ne kirjalistat, joihin oppilaat syksyllä kuittasivat saamansa kirjan. Talvella olin jo varma, että olen ne onnistunut kadottamaan. En löytänyt niitä edes skannattuna sähköpostistani, vaikka yleensä olen pyrkinyt tuollaiset ehdottoman tärkeät paperit sähköisesti itselleni arkistoimaan. Ja sitten ne kaivatut paperit olivatkin siinä työpöydällä, lokerikossa. Koko talven siinä möllöttäneet.

Ihmeellisintä on se, että mitään oleellista ei ilmeisesti jää opettamatta, ei ainakaan kokonaan. Ensimmäinen maailmansota ehdittiin kuin ehdittiinkin sotia, yhtenevyys, symmetria ja peilaus saatettaneen kunnialla maaliin, ympäristöetiikkaa on ehditty ainakin raapaista ja suomalaisten uskonnollisuudesta nykypäivänä on ainakin jollain tasolla jo puhuttu. Ei ehkä kaikilla luokilla yhtä paljon, mutta olen yllättynyt siitä, että tänä vuonna tarpeelliset asiat on kuitenkin ehditty opettaa. Se on sitten eri asia, mitä kenenkin mieleen on kevätuupumusten keskellä uponnut.

Ensi vuodesta en mitään täysin varmaa vielä tiedä. Toivon, että vielä toukokuun aikana edes sen saisi tietää, mitä aineita ja mille luokille joutuu opettamaan. Kunhan ei biologiaa seiskoille – riittää, että kerran olen joutunut sen ikäisten kanssa kaloja luokassa availemaan…

Kätköhommia

Vaisun talven jälkeen olemme vaihteeksi päässeet edes hiukan kiinni kätköilyyn. Suurimpana kimmokkeena on ollut se, että lähistöllä olevaan haastekätköön tarvitaan jokaiselle kuukauden päivälle tietty määrä erilaisia attribuutteja. Niitä on sitten yritetty metsästää. Eihän tästä lähiseudulta löydy enää kovin paljon sellaisia, joihin meidän taidoillamme/varusteillamme pääsisi kiinni, puhumattakaan sitten siitä, että niissä olisi sopivia attribuutteja. Mennyt sitten ympäri maakuntaa ajelemiseksi. Mikkeli, Keuruu, Ruovesi, Tampere… Näistä reissuista olen Mastodoniin jotain jaellut, enkä jaksa tänne uudestaan samoja kirjoitella. Jospa pysyisi ajankohtaisissa jutuissa.

Yksi uusi omakin kätkö näki päivänvalon huhtikuun lopussa. Olisi sen laittamista julkaisujonoon saattanut voida venyttää toukokuunkin puolelle (ilmeisesti silloin olisi saanut jonkin matkamuiston aiheesta), mutta eihän meillä sellaiseen kärsivällisyys riitä. Ikuisuuden on ollut muutama kätkökoodi parilla paikalla ikään kuin varaamassa niitä ja nyt sitten käytiin kahta paikkaa vilkaisemassa tarkemmin. Toinen hylättiin, koska kätköilijöiden autoliikenne olisi ajautunut liian lähelle yhtä mökkiä, eikä ainakaan puoliväliin varsinaista kukkulanhuippua kohti mennessä ollut juuri minkäänlaisia maisemia tai komeita kiviä. Toiselle paikalle menemistä olemme aiemmin vältelleet, koska on vaikuttanut turhan hankalalta, maastolta. Nyt sitten lähestyimme kiinnostavaa rinnettä yläkautta. Kylläpä olikin upeita kiviä, kallioita ja jyrkänteitä. Minulle pientä haastetta, mutta selvisin. Alakautta emme käyneet edes reittiä tutkimassa, mutta näemmä kaikki tuolla tähän mennessä käyneet ovat sinne juuri sieltä kulkeneet. Nähtävästi helpompi. Mutta väitän, että heiltä jää paljon näkemättä ja kokematta.

Sellaisia maisemia tuolla Suonenjoen puolella.

Mietteitä muuten vain

Vihdoinkin tuo Euroviisuhypetys on ohi tältä vuodelta. En karsintoja katsonut, pienen pätkän Islannin edustajien esitystä näin. Se riitti minulle, menin nukkumaan. Suuresti hehkutettu KAJ on sen verran telkkarissakin soinut, että sen tunnistin, sen sijaan Suomen edustajan biisiä en edelleenkään tunnista, ellei se soi siitä ”Ich komme” -kohdasta.

Eilen sinnittelimme hereillä niin kauan, että kaikki finaaliin päässeet tuli kuultua. Sitten nukkumaan, näkisi nuo tulokset aamullakin. Minä pidin voittajaksi selvinneestä Itävallan biisistä. Pidin myös Liettuan, Armenian ja Viron kappaleista. Suomen Erikan esitystä en sen sijaan oikein osaa musiikkikilpailun edustajan arvostaa. Upea nainen, osaa omaa kroppaansa arvostaa ja on hänellä lauluääntäkin . Minusta tuo esitys palveli kuitenkin muita tarkoituksia kuin musiikkia. Monen miehen – miksei naisenkin – päiväuni. Avoimen seksuaalinen esitys laulun sanoitusta ja rekvisiittaa myöten. Kun sen kuulee ilman tuota visuaalista puolta, onko se biisi silloin kaiken tuon hehkutuksen arvoinen? Ja jos ei ole, eikö jossain ole vika, jos tarvitaan pehmopornoa hipova esitys, jotta pääsee sinne ennakkosuosikkien joukkoon?

Nyt kuulen monenkin sanovan, että Euroviisut eivät enää ole pelkkä laulukilpailu tai että minä olen tiukkapipoinen. Ensimmäisen tiedän, jälkimmäistä väitettä en itseeni sopivaksi tunnista. Toki televisiossa on oltava näyttäviä esityksiä, mutta minun moraalitajuni sanoo, että nyt ehkä mentiin rajan yli täysin toisenlaisen viihteen puolelle. Eikä Erikan esitys ainoa ollut, jonka elementtejä sijoittaisin muihin piireihin. Kauniit ihmiset, näyttävä pukeutuminen, paljas pintakin on aivan ok, mutta yleisön kanssa flirttailun voi hoitaa hienostuneemminkin.

Mitä sitten tulee Israelin osallistumiseen ja menestymiseen… irvokasta. Vaikka Euroviisut eivät ole tai eivät ainakaan saisi olla poliittisesti kantaa ottava tapahtuma, on tilanteita, joissa ihmisten kärsimyksen pitäisi painaa vaakakupissa enemmän. Venäjänkin osallistuminen estettiin Ukrainan sodan vuoksi. Millä perusteella gazalaisten hätä ei näkynyt EBU:n päätöksissä? Kyllä, hyvä kappale Israelilla oli, mutta jos suuremmat tahot eivät uskalla ottaa kantaa, pienemmät olisivat voineet osoittaa tukensa Gazalle ja jättää äänestämättä Israelia. Olisi toki ollut ikävää heidän edustajansa kannalta. En häntä ja hänen mielipiteitään tunne, en tiedä kannattaako hän edustamansa valtion toimia, mutta yhden musiikkiesityksen työllistämiä ihmisiä on kuitenkin vähemmän kuin kärsiviä palestiinalaisia. Olisi heidät kannanottona pitänyt uskaltaa ”uhrata”.

Valitusosio

Kevät on mennyt käsien kanssa tapellessa. Napsusormet eivät toki enää napsu leikkauksen jälkeen, mutta jotain pientä rutinaa ja niksettä ainakin toisessa niistä on. Rannekanava-arven vierus on edelleen arka yli kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen. Ehkä se siitä jonain päivänä. Viikolla kävin vaihteeksi työterveydessä käteni kanssa. Oikean käden peukalon jännetuppi ryttyilee ja pyysin siihen kortisonipiikin. Käsikirurgi pari vuotta sitten vasempaan sen tuikkasi ja oletan hänen ottaneen kohteeksi ihan varsinaisen tupen. Työterveyslääkäri tyytyi siihen jänteen ympärille aineitaan levittelemään. Ei ainakaan vielä ole suurempaa vaikutusta ollut tuolla piikillä, vaikka eilispäivä jossain määrin helpompi olikin. Yöllä taas jomotti ja tietyt liikkeet ovat tänään taas sattuneet. Jänne peukalon juuressa muljahtelee ikävästi. Ja tuo vasemmassa kädessä muhinut keskarinapsu kertoo olevansa voimissaan. Siitä en ole kuin ohimennen maininnut, se on kuitenkin vain vasen käsi. Ehkä joskus sen vuoro, ellei se itsekseen tokene. En vain jaksaisi näitä jatkuvia vaivoja. Olisi kiva olla vaan, eikä aina yrittää sietää jotain kremppaa.

Minulla on vakaa aikomus saada itseni tänään ulos, aivan yksin, liikkumaan, metsään. Olo ei vain ole täysin normaali, lieneekö jonkin sortin kevätflunssa jossain taustalla vaanimassa. Väsymys ei ole uutta, jotain yskänpoikasta ja päänsärynkin tunteita välillä on. Nyt ei ehtisi sairastella, töissä nämä pari viimeistä viikkoa sisältävät monenmoista erikoisohjelmaa ja yhden poissaolo aiheuttaa aina jollekin toiselle ongelmia. Enkä sitä paitsi jaksaisi ruveta ketään ohjeistamaan sijaistamaankaan. Ehkä otan unet ja buranan menen myöhemmin ulos.

Äänikirjat

Sama vanha ongelma äänikirjojen kanssa: Nukahdan liian nopeasti tai sitten olen juuri nukahtamaisillani, kun ajastus loppuu. Sitten virkeänä uusi ajastus. Lopputulos joka tapauksessa on aina se, että paljon jää kuulematta. Kelailen aamulla ja etsin paikkaa, joka kuulostaisi tutulta, mutta välillä käy niin, että jotain oleellista onkin tapahtunut jo aiemmin ja sitten olen ihan pihalla siitä, miten tarina oikein etenikään siihen pisteeseen, missä se on. Uppo-outoja henkilöitäkin joihinkin kirjoihin on ilmestynyt sinä aikana, kun minä olen nukkunut.

Tällä hetkellä kuuntelun alla on tietokirja, joten juoni ei aivan yhtä tärkeä ole kuin romaanissa. ”Jumalan synty. Isän ja Pojan kätketty historia” . Ville Mäkipelto, Juha Pakkala ja Raimo Hakola ovat kynäilleet oivaa faktaa Lähi-idän seudun jumalista ja niiden sulautumisesta. On ollut hienoa huomata, että en aivan lööperiä ole oppitunneilla aiheesta höpötellyt. Kiinnostava kirja. Ehkä jossain vaiheessa saan omat ajatukseni tuosta aihepiiristä jäsentymään ja avaudun mietteistäni. Nyt ei ole sen aika.

Aivan liian monta muutosta viritteillä meikäläisen nettimaailmassa, en meinaa pysyä itseni perässä. On ehkä suhtauduttava kaikkeen jonkinlaisena aivojumppana. Saa nähdä, miltä tämäkin tekstiyritelmä loppujen lopuksi tulee näyttämään.

Jossain määrin olen jo päässyt sisälle Mastodonin maailmaan. Harmittaa toki se, ettei siellä tuttuja ole eteen tullut. Pari ihmistä sain sinne houkuteltua, mutta eivät mitään sinne kirjoittele. Facebookin ote on niin tiukka. Pikkuhiljaa huomaan ajattelevani sitäkin mahdollisuutta, että oikeasti sulkisin FB-tilini. En tosin tiedä, riittääkö ”uskallus” moiseen. Useimpiin tuttaviini, jopa sukulaisiin FB on tällä hetkellä ainoa yhteyteni. Pitäisikö heittäytyä vanhukseksi ja lakata tykkänään käyttämästä somea?

Saisi jo kesä alkaa. Töissä rupesin kaappeja raivaamaan, pienesti aloitin. Sitä puuhaa riittää. Tuskin ensi vuonna enää ”omaa” luokkatilaa saan. On suunnitteilla, että uskonnot saan edelleen opettaa, muuta arviointivastuuta ei harteilleni enää näillä näkymin sälytettäisi. Lakimuutosten myötä tulee muuttumaan monta asiaa koulumaailmassa ja luultavasti minut lykätään samanaikaisopettajaksi/tukiopettajaksi joihinkin matikanryhmiin. Minimituntimäärällä mennään. Jaksamisen kannalta hyvä homma, eläkkeen kertymisen kannalta hivenen kehnompi juttu. Ja kun samaan syssyyn eläkerahastotkin syöksyvät (kiitos Trumpin), voipi olla, ettei kovin leveää elämää tulevina vuosina tässä torpassa elellä. Lottovoittoa tai rikkaita kuolevia sukulaisia odotellen…

Aloittelin ysiluokkien arviointeja suunnittelemaan. Toistaiseksi onneksi on ollut päättönumeroiden antaminen melko selkeää, vain parissa tapauksessa tarvitsee hieroa älynystyröitä ankarammin. Onneksi on vielä aikaa. Kaikessa muussa tuleekin kiire. Geometrian osuus on käytävä pikavauhtia läpi, ensimmäinen maailmansota saa jäädä kesken. Muutama vuosi sitten vastaavassa tilanteessa kollega, joka siihen saakka oli kaikki yläkoulun historiat opettanut, lohdutti ja sanoi, että perinteisesti hän on sotinut ensimmäisen maailmasodan vasta kasiluokan alussa. Nyt ei ole varmaa, kuinka ensi lukuvuonna menee. Eläke houkuttaa muitakin kuin minua. On siis ehdittävä sota sotia tavalla tai toisella.

Pitäisi hankkiutua tästä ulkoilmaan. Pilvet näköjään hivenen väistyvät, mutta tuuli tunkeutuu pusakan alle (sen verran kerkesin pihan puolella jo aamutuimaan poiketa tunnustelemassa). Uimaankaan en aamulla itseäni saanut pakotettua. Viime aikoina kovin vähiin jäänyt avannon käyttö, oikeastaan turhaan siellä pumppu töitä on tehnyt. Tai no, lieneekö se turhaa, jos kuitenkin joskus sinne pulahtaa. Nykyisin iltaisin tekee enemmän mieli viilentymään, on yö sitten helpompi.

****************

Tuulesta ja koleasta kelistä huolimatta kävin hiukkasen tuota pihaa raapimassa. Ei ole aikomustakaan kaikkea haravoida, mutta jos suurimpia risuja ja oksia saisi harottua pois. Jokusen kottikärryllisen sainkin kuskattua jorpakkoon, mutta oli pakko luovuttaa. Kädet eivät suostu yhteistyöhön. Tottahan se on, että vajaa kuukausi vasta tuon oikean käden leikkauksesta, mutta periaatteessa arpikohtien arkuutta lukuun ottamatta sormet ja ranne ovat kuitenkin toipuneet. Siitä huolimatta kottikärryn kahvat eivät sointuneet yhteen meikäläisen räpylöitten kanssa. Kaiken lisäksi oikean käden peukalon jännetuppi on ruvennut oireilemaan. Eilen töihin ajellessani huomasin sen nuljuvan ja naksuvan, tänään tunteettomat käden asennot ovat hakusessa. Jos tästä kehittyy samanlainen kuukausien vaiva kuin pari vuotta sitten oli vasemmassa kädessä, mä en ala. Vasemmassa toistaiseksi vain keskari kiusaa ihmistä, mutta ihan riittävästi yhdestäkin sormesta voi harmia olla. Tämä kirjoittaminenkin tökkii.

Tuon viimeisimmän leikkurikeikan lasku pääsi yllättämään. Syksyllä yhden napsusormen leikkaus tuli minulle maksamaan vajaa 13 €. Maksukatto oli täynnä ja päiväkirurginen ei silloin enempää maksanut. Jostain syystä oletin, että normaalihinta olisi korkeintaan jossain viidenkympin kieppeillä. Eipä syöpäleikkauskaan vuonna -21 päiväkirurgisena toimenpiteenä maksanut kuin 135 €. Vaan kuinkas kävikään: rannekanava ja kaksi sormea yhteensä liki 220 €!

Vielä/enää 35 varsinaista työpäivää ennen kuin kesä koittaa. Ehkä sen jaksaa.

Olen käyttänyt viimeksi kuluneiden kahden viikon aikana parikymmentä tuntia, ellen enemmänkin, yrittäessäni pystyttää itselleni sivustoa, jonne siirtäisin kaikki blogini. Tekee mieli jättää nuo monimiljonäärien amerikkalaisten Trumpin kavereiden systeemit. Eihän sillä mitään vaikutusta ole mihinkään, mutta tavallaan tilanne on sama, jos heitän roskia luontoon ja perustelen sen sillä, ettei maailma kuitenkaan pelastu minun pienten tekojeni kautta. Ei ehkä pelastu, eikä maailmanpolitiikka mihinkään muutu minun boikottieni kautta. Silti haluan periaatteesta edes yrittää vastustaa kaikkea.

Mitä tästä on sitten seurannut? Yksinäinen olo. Pari kaveria olen saanut houkuteltua Mastodonin puolelle naamakirjasta, mutta eivät hekään siellä mitään kirjoittele. Facebook näyttää edelleen olevan alustansa. Juu käyn minäkin siellä. Katsomassa, mitä tapahtuu niissä parissa ryhmässä, joita seuraan ja vilkaisemassa, onko jotain muuta oleellista ilmoilla. Omat päivitykseni helmikuun alun jälkeen ovat olleet reissupäivityksiäni, Mastodonin mainostuspäivityksiä ja Amnestyn vetoomuksen jako. Vain yksi ihminen on vihjannut kaipaavansa juttujani. Hän on samalla ainoa, joka otti Signalin kautta yhteyttä sen jälkeen, kun WhatsUpiin laitoin tietoihin vihjeen Signalista. Instagramiin en ole aikoihin mitään laittanut. Siitä luopuminen on omien päivitysten osalta helppoa, koska vasta viime syksynä innostuin sinne mitään laittamaan. Täysin en halua luopua, koska sitä kautta on oikeastaan ainoa yhteys parin rakkaan ihmisen elämäntapahtumiin.

Jep, eihän tämä WordPressikään mikään ilman amerikkalaisia toimiva pikkupulju ole, mutta onpa ainakin toistaiseksi (ymmärtääkseni) erossa Trumpin kaveripiiristä.

Olin tänne jo saanut siirrettyä vanhoja blogitekstejäni muustakin kuin tästä reilun kolmen vuoden takaisen sairastumisen kirvoittamasta blogistani, mutta en saanut niitä toimimaan siten, etteivät tyrkyttäisi tekstejään toistensa näkymiin. Osasin tehdä kategorioita, osasin linkittää , osasin monenlaista, mutta en ymmärtänyt riittävästi. Mikään tekstien ulkoasuun vaikuttava ei toiminut siten, kuin sen piti, eivätkä muutokset siirtyneet sinne, mihin halusin. Otin sitten yhteyttä palveluntarjoajaan ja pyysin heitä poistamaan kaiken, mitä olin siihen mennessä tehnyt. Nyt en hetkeen edes yritä mitään muuta, kuin jatkan kirjoittelua tähän yhteen ja samaan blogiin. En enää pidä tärkeänä pysytellä anonyyminä. Ei haittaa, jos joku tietää, kuka olen. Jos tänne joku eksyy ja tykkää jostain syystä vilkaista muita tajunnanpurkujani, tässä linkkejä vanhoihin Bloggerin juttuihin.

Mopoloki (minun ja siippani reissuja moottoripyörillä ja ilman vuosien varrelta) löytyy osoitteesta https://horttanainen.blogspot.com/

Tarinaa kymmenen vuoden takaiselta Santiago de Compostelan vaellukselta löytyy osoitteesta https://kuljentaa.blogspot.com/

Niitä oman pään myrskyjä, useimmiten jollain tavalla liittyen uskoon ja maailman ymmärtämiseen, löytyy täältä https://kongesto.blogspot.com/

Tuo viimeksi mainittu ei ole ylpeydenaiheeni. Sen alkumetreillä on kirjoittanut tekstejä, joiden nyt ymmärrän olevan kovin ahdasmielisiä. Sen kuitenkin tiedän, että olen yrittänyt olla rehellinen. Matkan varrella kasvua tapahtui. Joidenkin mielestä ehkä väärään suuntaan, mutta itselläni on nyt rauha monenkin asian kanssa. Ainoa mitä toivon, on se, että jos joku noita juttujani lukee, lukisi ne sitten aikajärjestyksessä ja loppuun saakka, ennen kuin kommentoi, jos kommentoida aikoo. En kommentteja odota. En ole pidä itseäni minään suurena vaikuttajana. Blogin aiempi nimi oli muuten Ruuhkaa korvien välissä. Henkilökohtaisista syistä vaihdoin taannoin sekä blogin osoitteen, että nimen ja ajatuksiin eksymiseksi se sitten jäi. Molemmat kertonevat riittävän hyvin sen, että itseni tasapainottamiseksi ne olen tehnyt.

Toivoisin, että osaisin enemmän. Olisi kiva hallita tällaiset hienot blogisivustot. Olisi kiva, jos tässäkin olisi kiva etusivu, jossa olisi linkit kaikkiin näihin blogeihin ihan omassa valikossaan. Jotain sen tapaista melkein sainkin aikaiseksi, mutta ei vanha jaksa. Ehkä jonain päivänä viitsin taas perehtyä. Saahan tänne tekstiä ja kuvia, se riittänee.