Artikkelit

Julkaistu

Sairausloman etuja

Sairauslomissa on etunsa: Ihminen pystyy elämään normaalielämää ihan valoisaankin aikaan ja  vaikka keskellä viikkoa. Viime aikoina meillä on ollut harvakseltaan yhteisiä vapaita viikonloppuja, joten ilolla olen ottanut vastaan nämä viikolle osuvat vapaat. Toistaiseksi ei oma olo edes aseta estettä elämiselle, ehkä pieniä hidasteita vain. 

Poikkesimme eteläisessä Suomessa nauttimassa taiteesta. Pidin väreistä, pidin eläimistä ja pidin ihmisistä. Pidin myös paikalla olevien ihmisten eli taiteilijan itsensä ja miehensä tapaamisesta. Samoissa merkeissä reilu vuosi sitten treffasimme. 

Ritva Kovasin: Liljat (öljyväri, 2021), Päiväuni (öljyväri, 2021), Tiikerin katse (öljyväri, 2021), Kissanpäivä (öljyväri, 2021) ja Tiikerililja (öljyväri, 2021)

Ritva Kovasin: Aavikon kaunotar (öljyväri, 2021)
Ritva Kovasin: Kun tiikeri sai siivet (monotypia, puupiirros, 2021)
Ritva Kovasin: Kaipaus (öljyväri, 2019)

Taidepläjäyksen jälkeen oli aikomus poiketa muutamalla kätköllä, mutta käytännössä taisimme ajella melko suorilla kohti lähisuvun olinpaikkaa. Lapsenlasten halailu pitkästä aikaa oli vallan mukavaa. Yleensä olen könynnyt lattialle koirankin viereen halaamaan sitä ja välttelemään sen yli-innokkaita ”syön-sinun-korvasi” -lähentely-yrityksiä, mutta nyt en uskaltanut. Jonkinlainen tissinsuojeluvaisto toimi. Oli kivaa, että saatoimme keskellä viikkoa jäädä myös yöksi tuonne ”kauaksi kotoa”. Yleensä nämä tällaiset keikat on tehty viikonloppuisin, jolloin vierailun kohteenkin viikonloppusuunnitelmat on lyöty sen päivän osalta lukkoon. Lisäksi viikonlopun liikenne on aina vilkkaampaa, joten senkin suhteen oli kiva käydä viikolla. Nyt tuo paluupäivä hiukan venähti aiottua pidemmäksi, koska innostuimme poikkeamaan jokusella kätköllä. Tuli sentään hiukan ulkoiltuakin samalla. Kuvia ei tuolta reissulta paria hassua lukuunottamatta juurikaan tullut otettua. Yksi suurehko mänty ja yksi juoksuhauta matkan varrelle osui, molemmat Janakkalasta. Tiedän millainen on juoksukalja, mutta mahtaakohan ”juoksuhautajaiset” olla jo lanseerattu termi? Voisi olla näyttävä tapahtuma 😎.

En tiedä, johtuiko näistä kahdesta liikehtivästä päivästä ja siitä, että halusin itse kotimatkan ratin takana istua, mutta tänään tuon leikkuuarven kainalonpuoleinen pää tuntui tavallista aremmalta. Melkoinen pattikin tuolla kainalon alla omaan sormeen tuntuu. Olin muutenkin tänään liikkeellä, koska piti poliklinikan käskystä käydä näyttämässä hampaita lääkärille, ennen kuin hoidot alkavat. Ovat sitten kunnossa, jos sytoihin päädytään. Hammaslääkäri oli sama, joka syynäsi purukalustoni puolitoista vuotta sitten ennen tuota polven tekonivelleikausta. Minä en häntä tunnistanut, ei mulle yleensäkään mitään käyttökelpoisia muistijälkiä ihmisistä jää. Kehui kovasti näkemiään röntgenkuvia, oli edellisiin niitä verrannut ja totesi minun kasvattaneen uutta luuta leukoihini. Kehui paikkojen vähäistämäärää ja syynäiltyään ihan livenäkin hampaitani totesi reikiintymisen olevan jo ohi (en tiennytkään, että sellainenkin voi loppua). Tosin varoitteli, että jos sytoihin mennään, tilanne voi muuttua. Kertoili suun hoidosta ja suositteli purskuttelemaan suola-soodavedellä, ei käyttämään mitään apteekin aineita moiseen. Kovin kehui hampaitani ja kiitteli, että osaan niitä kuulemma hoitaa. No, olen viime vuosina oppinut. Harmi, etten aiemmin jo tuota taitoa täysin haltuun ottanut. Parodontiitti vasta opetti. Mutta kiva oli kuulla, että edes jossain olen onnistunut!

Radiossa useaan kertaan mainitsivat, että Keski-Suomen terveydenhoidossa puhelimeen vastaaminen on edelleen sangen pitkissä kantimissa. En siis viitsinyt ruveta soittelemaan tuon aran rinnan takia, vaan ajelin suoraan terveyskeskukseen kysymään, olisivatko he minun kengissäni asiasta huolestuneita. Eipä tällainen oli onnistunut ilman sairauslomaa, vaan olisi pitänyt joko jonotella puhelimessa tai odotella takaisinsoittoa, jota ei kuitenkaan hyvään aikaan tulisi. Vastaanottohenkilö luukulla oli sitä mieltä, että ihan on tarpeeksi tämän syövän kanssa jo muuta mietittävää, joten tästä ei ylimääräsitä viikonloppuhuolta oteta. Antoi ajan lääkäriin parin tunnin päähän ja neuvoi tulemaan vartin verran ennen sitä, jotta ehditään tulehdusarvot katsoa. Tein työtä käskettyä.

Ajallaan tuli hoitaja hihkumaan verinäytteeseen. Kokeli, onko mulla kylmät sormet, tahtoi tietää, tuleeko veri helposti. Jaa, vai että sekin vaikuttaa…? Rupesin sitten sormiani siinä joutessani hieromaan ja napsuttelemaan, eipä ainakaan lämpötilasta jäisi tämä kiinni. Minunkin lämpötilani mitattiin. En käynyt kuumana, 36,2 °C. Aika vähän mulle. Nappasi sitten sormenpäähän reiän hän ja rupesi tiristelemään. Kauanpa sai sormeani likistellä, ennen kuin se piskuinen pillinpätkä oli riittävän täynnä. Ehkä olin sittenkin hyytävä ämmä. 

Tuossa istuessani ohitse pyyhälsi useita henkilökunnan jäseniä. Minusta on oikein tervehtiä ihmisiä ja heille nyökkäilin. Useimmat nyökkäsivät takaisin, yksi nuori tohtoriksi tulkitsemani nainen hihkaisi kohdallani: ”Terve!” Meinasin vastata, että enkä ole, mutta hillitsin itseni ja tyydyin asiallisesti tervehtimään. Naureskelin mielessäni hänen ilmiömäiselle kyvylleen todeta potilas terveeksi. Varmaankin olisi vakuutusyhtiöiden mieleen tuo lääkäri 😁.

Lääkärin luokse pääsi sitten lopulta vartin luvattua myöhemmin. Oli mukavaa, että tyyppi oli sama, joka reilu vuosi sitten tuon koipeni leikkauksen jälkeen suhtautui sangen vakavasti sen kerran oireisiin. Opin silloin häneen luottamaan, joten nyt oli hyvä mennä hänen syyniinsä. Kyseli tuloni syyt ja tahtoi nähdä tapauksen. Nähdessään huudahti: ”Eihän sitä olekaan poistettu!” No niin, ei, tämä on sellainen osapoisto. En tiedä, mistä hän oli saanut päähänsä muuta, mutta oli jokseenkin yllättynyt nähdessään rinnan. Ja minä hölmö en tajunnut toivottaa hyvää miestenpäivää. Alkuhämmennyksestään selvittyään tohtori ei kuitenkaan ollut huolissaan näkemästään ja tuntemastaan. Kertoili, millaisia röllyköitä vanhan terveyskeskusrakennuksen aikana joillakin leikatuilla oli sormissaan tuntenut. Sitten yhdessä tuijottelimme hänen koneensa ruudulta, mitä lääkäreitten wikipedia neuvoo leikkausten jälkeisille pateille tekemään. ”Sen voi punkteerata ja tyhjentää tai antaa valua itsekseen tyhjäksi tai antaa olla sellaisena, koska voi se kadotakin.” Koska pattini ei hänen mielestään ollut kovin suuri, eikä sellainen nestepussimainen ”röllykkä”, kannatimme molemmat sen rauhaan jättämistä. Etenkin, kun tulehdusarvot olivat <5. ”Ei ole tulehdusta. Vielä.” ”Ei se ole kovin suuri. Vielä.” Kyselin, arveleeko hän minun säilyvän hengissä tikinpoistoon saakka. ”En tiedä omaakaan hengissäpysymistäni. Kaikella todennäköisyydellä olet hengissä. Vielä.” Keskustelumme päättyi siihen, että hän totesin tämän olevan normaalia. Halusin testata häntä ja kysäisin: ”Että siis olen normaali?” Hän vilkaisi silmälasiensa yli, hymyili vinosti ja vastasi: ”Vielä.”

Hyvä näin. On paljon helpompi elellä viikonloppu näine tuntemuksineen, kun tietää, ettei ainakaan tulehdusta ole. Eipä se sinänsä ihme ole, että kipuja on, melko lailla jyrän alle jääneeltähän tuo näyttää. Kunhan tikit saa pois, luulisi tuon kainalon puolen haavanpäänkin rauhoittuvan. Sitä paitsi ei nuo kivutkaan mitään kovia ole, lähinnä kai ärsyttäviä. Koko ajan jotain tuntemuksia. Sellaisia, jotka houkuttavat pitämään käsivarren irrallaan vartalosta. Rintaliivitkin painavat, mutta meinasin olla niiden suhteen ainakin puolikuuliainen sen käsketyn kahden viikon ajan. Tosin yöksi sallin itselleni hieman helpotusta. Vanhat Santiagon-vaellukselle ostetut Sloggin rimpulat saavat öisin leikkiä ”tukevia liivejä”. 

Hyvän päivä kruunasi hiukan ennen iltakymmentä OmaPostiin kilahtanut suolistosyövän seulontatulos: Normaali olen heidänkin mielestään. Kaksi syksyn kolmesta joukkoseulonnasta meni siis kuten pitikin, voi rauhassa ainakin toistaiseksi keskittyä selättämään tätä yhtä.

Julkaistu

Teipinvaihto

Wohoo, olen onnistuneesti saanut haavateipin pois! Sen verran hankala on vasemmalla kädellä saada uutta siivosti entistä korvaamaan, että hyvällä omallatunnolla makoilen odottelemassa, että mies palaa työkeikalta avustamaan. Tissi se on parsittukin tissi, joten ihanhan tässä on isänpäivämeinikiä ilmassa 😂.

Kävin pienen lenkin kävelemässä, en vimmattua vauhtia, enkä kauas. Puolisen tuntia, reilut kaksi kilometriä. On aivan liian helppoa jäädä vain sohvan pohjalle makoilemaan ja selittää itselle, että olisi muka nyt jotenkin sairas, koska on sairauslomalla. No juu, kai sitä hiukan verta on menettänyt, mutta kun hemoglobiinitkin huiteli jo alunperinkin viitearvojen yläpuolella, eikä ferritiinikään ainakaan keväällä niin tavattoman huono ole ollut, ei yhden leikkauksen pitäisi juurikaan horjuttaa mihinkään. Liikkeelle pitää itsensä saada. Kesällä moinen oli helpompaa, tosin kyllä vuosi sittenkin ihan säännöllisesti kävin kululla tuon kintun kanssa. Ehkä tämä tästä, eihän maratoneja sentään tarvita.

Joka tapauksessa tämä oli sikälikin suunniteltu homma, että tänään tuon haavateipin vaihtaisin, kun se kerran on käsketty 1-2 kertaa ennen tikinpoistoa vaihtamaan. Nimenomaan se teippi, ei sidosta. Sen otin pois jo pari päivää sitten. Erilaisia oheita näkyy eri sairaanhoitopiireissä olevan.  Jotkut TAYS:in sivut sanoivat, että haavateippiin ei kosketa, vain sidokset laitetaan uusiksi, jos tarvitsee. Päätin nyt kuitenkin noudattaa noita minulle suunnattuja neuvoja. En tiedä, miksi se on aina jotenkin tavattoman hankalaa saa nuppi uskomaan, että kyllä ne tikit enimmäkseen kestävät, vaikka pientä venytystä teipinpoistossa tulisikin. Ihan piti penkillä suihkun alla istua ja pikku hiljaa nitkutella, mutta irtosihan tuo. Paljon mainostetusta käsidesistä, eikä Neo-Amiseprtstakaan ollut mitään hyötyä, mitä nyt saivat liiman sellaiseksi tahmaiseksi löllöksi, joka tarttui joka paikkaan. Sitä paitsi moisten aineiden käyttö niissä ohjepapereissa kiellettiin, ellei ole erikseen käsketty. Vedellä siis puljasin loppuun, enkä yhtään tunnusta, että aineita käytin. 

Melkein huono olo siinä jännätessä iski. Yhtään ei kuitenkaan tihku uutta verta tai mitään muutakaan mistään. Kainalon puoleinen pää tuota vekkiä on ärsyttävän arka, haavan reunat pullottavat ja tikin päät pistävät. Hiertää väistämättä, ellei varta vasten keskity pitämään kättä irti vartalosta. Kaipaa pehmusteita öin ja päivin. Suunnattoman mielenkiintoista. 

Joku söi just mun loputkin suklaat. Mitä mä nyt teen teipinlaittajaa odotellessani? Pah.

Julkaistu

Kobolttikanuunasta mamma meetingiin

On se kyllä ruma sana tuo syöpä! Tottahan se on, että mokoma tauti ihmistä syö, mutta voisi sitä silti jotenkin toisin kutsua. Horoskooppimerkkien rapu käännetään myös cancer, niinkuin syöpäkin, joten miksi tämä syöpään sairastuminen ei voisi olla vaikkapa krapuilua tms.? Ikävä kaiku silläkin sanalla omalla tavallaan on, krapulahan siitä mieleen tulee, joten sikäli sana kelpaisi kyllä. Mutta että syöpä…yäk.

Kuten kaikkien muidenkin kohtaamieni haavateippien kanssa, tämän nykyisenkin kanssa olen pulassa. Vaikka kuinka sitä käsidesilläkin liotan, en uskalla irrottaa. Mieluusti teipin vaihtaisin, mutta taitaa nyt toistaiseksi jäädä. Muutenkin hiukan ärsyttää…vaikkei tuo rinnan haava varsinaisesti kipeä ole, on se kuitenkin aavistuksen arka ja saatan kuvitella tuon olevan myös hiukan kova. Kuulemma kovettumisessa on mahdollisesti kyse siitä, että haava vuotaa sinne sisälle. Siinä tapauksessa sen pitäisi myös olla kipeä, opastivat sairaalalla. Ei näytä tulehtuneelta, eikä mulla kuumeinen olo ole, joten ehkä en nyt kuitenkaan viitsi lähteä mihinkään päivystykseen perjantai-illan kunniaksi. Seuraillaan… Ehkä huomenna ei kuitenkaan ainakaan kovin reipasta kuljeskelua pitkin maita ja mantuja kannata harjoittaa.Se hyöty tästä sairastumisesta on, että on mahdollista ehtiä viikollakin päivittäin ulos. Ei moiseen ylellisyyteen ole työaikana ollut mahdollista. Tänään käytiin reilu kolme kilometriä helppoa maastoa kulkemassa, ihan tasaista reittiä. Enkä minä käsilläni kävellyt, joten ei tuon siitä pitäisi nokiinsa ottaa. Ihan jalat maassa, enkä edes pahemmin puiden oksissa roikkunut, ihan asiallisesti olin. Vauhtikaan ei päätä huomannut, lähes tunti tuolla kulutettiin muutama paikallaanpyörimishetki mukaan lukien.

Jäin miettimään sitä, kun sairaalalla kyselivät, minkä ikäinen mummoni oli sairastuessaan rintasyöpään. En muista sitä aikaa, kun hänet leikattiin, muistan vain sen, että minulle valkeni, että leikattu kuitenkin joskus on. Sijoitan tuon valkenemisen taloon, jossa isovanhempani asuivat vielä 70-luvulla. Olen jossain vaiheessa elämääni myöskin sisällyttänyt sanavarastooni sanan ”kobolttikanuuna”, enkä usko sellaisen enää hetkeen olleen aktiivikäytössä syöpähoidoissa. Tokkopa tuo kovin pieleen menee, jos arvelen mummoni olleen kuusissakymmenissä syöpään sairastuessaan, ehkä hiukan yli. Voisihan tätä serkkupojilta kysellä, mutta saattaahan tuo olla, ettei heilläkään ole parempaa muistijälkeä asioista kuin minulla tai veljellänikään. Ei tällaisista silloin viime vuosituhannella pahemmin julkisesti juteltu.
Eilen kävimme katselemassa elokuvanpätkiä muiden samanmielisten kanssa, oli jälleen GIFF-tapahtuman vuoro. Asioista tietämättömille tässä vaiheessa vain traileri tarjolla.

Kaveri lausahti jotain tyyliin ”jaksoit lähteä?” Siinä mietin, että itse asiassahan minä olen nyt terveempi kuin olin edellisen kerran nähdessämme. Nyt on sentään leikelty pois se osa, mikä minussa ei kuulu olla. Ainakin siis niiltä osin, kuin se oli kirurgin hyppysiin napattavissa.  Nyt jaksoin hyvin olla mukana. Sitä en osaa ennustaa, miten jatkossa, kunhan tässä ruvetaan tätä krapuilua oikein tarmokkaasti hoitamaan. Mitäpä tuotakaan etukäteen murehtimaan, vaikka yksi asia minua kieltämättä nyt jo huolettaa: Jos eteen tulee kovinkin pikaisia WC-kalusteiden halaustarpeita, tulen olemaan pulassa. Kertaalleen olen tällä reilun vuoden vanhalla varaosapolvellani moista lattiatasoista toimintaa harjoittanut, eikä se tuntunut kovin mukavalta. Pitää ehkä hankkia sellaiset puutarhakonttailijan polvitoppaukset ja pitää niitä varmuuden vuoksi koivissaan, mikäli tässä sytoihin saakka mennään. Asioiden edelle menemistä toki tämäkin, kaikki aikanaan.
Pari mieleen tullutta pätkää vielä leikkauksen ajoista muistiin (tai mistä minä tiedän, jos vaikka olen näistä jo kertoillutkin,  en jaksa ruveta tarkistamaan): Sinistä elintarvikeväriä käyttivät leikkauksessa. Kirurgi ennen leikkausta siitä kertoi, jotain silläkin merkkailivat. Oletin tosin, että tuo siniväri olisi ollut jo gammakuvauksen yhteydessä, koska ensimmäinenkin tulevista tapahtumista kertoillut hoitaja oli puhunut sinisistä kainaloista ja kaikesta. Silloin ei mitään moista tapahtunut, nyt leikkauksen yhteydessä minusta sitten yritettiin smurffi tehdä. Kysäisin, että eikö juuri sininen elintarvikeväri ole niitä myrkylisimmpiä, mutta ei olut tohtorilla moiseen mielipidettä. Totesi vain, että jotkut saattavat olla sille allergisia, mutta sairaalassahan tässä valmiiksi ollaan. En minä mitään allergiareaktioita pelännyt, kunhan kiinnosti moisen värin käyttö. No, siitä seurasi lähinnä smurffipissi leikkauksen jälkeen,  ei muuta.
Hyviäkin seurauksia leikkauksesta oli (niin, toki yhden kasvaimen eliminointi ja siipan saama vapaailtakin lasketaan sellaisiin): Kuukausia kävelemään lähtemistäni vaikeuttanut akillesjänteen pään/kantapään kipu on pysynyt poissa nukutuksen jälkeen. Mistä lienee kysymys – siitäkö, että kireät pohkeet saivat totaalirentoutuksen vai siitä, etten ole nyt viikkoon kovin paljon kovilla lattiolla kuljeskellut, kuten töissä teen. Oli miten oli, nautin tästä, oipa ohimenevää tai ei. Ja jatkan ”mamma meeting -listalla” olemista. Omakannan mukaan sellaisella nimittäin olen. Mielikuvitus hoitaa tuonkin lausahduksen ymmärtämisen tavalla, jolla ei kannattaisi 😆. Asiallisuus on niin tylsää.
Julkaistu

Ohi ja alussa

Omituinen olo. Ei fyysisesti, mutta päässä. Varsin hyvin tiedän, että tämä polku on vasta alussa, mutta joku osa päänupissa yrittää selittää, että nyt se on sitten ohi. Mikä on ohi? Ei mikään muu, kuin ensimmäiset askeleet eli leikkaus esivalmisteluineen.

Eilisestä piti vielä muistiin kirjata leikkurista kaksi asiaa: Ensimmäisen kerran minuun asennettiin unensyvyysmittari. Muutama pienillä piikeillä kiinnittyvä lätkä painettiin ympäri päätä. Lähinnä tuntui siltä, kuin sellaisen piikkijoogafakiirimaton muoviset pyörylät olisi panettu ohimoille. Anestesiahoitaja kertoi, että on heillä toki viisi eri tapaa seurata unen syvyyttä leikkauksen aikana, ja mieluusti tätäkin käyttävät. Hyvä, kyllä mieluusti operaation ajan ihan syvässä unessa on. Sitä en tullut kysyneeksi, mitä ne muut tavat ovat.

Niistä näytöllä ennen leikkausta olevissa kuvissa oli yksi erillinen piste. Lääkäri oli sanonut sen olevan koepalan oton yhteydessä laitettu merkki. Leikkurissa kysyin, olisiko se jätetty sinne, jos koepalasta ei olisi tullut syöpädiagnoosia. Eivät osanneet sanoa, eivät myöskään tienneet, mitä ainetta se on. Eipä tuollakaan väliä, sinnehän se muun roinan mukana patologille sekin meni,

Yö Novan kotiutusyksikössä meni ihan mukavasti. Samalla aikataululla siellä yölläkin heräilin kuin kotonakin. Sain olla ilman huonekaveria, koska ei meitä yöpyjiä kovin montaa siellä ollut. Siitä huolimatta tuli vaistomaisesti vessassa käydessä käännettyä ovesta VAPAA/VARATTU -lappunen mennen tullen. On muuten hassua, että upouudessa rakennuksessa ei ole tuollaista otettu huomioon. Teipillä kiinnitetty narun päässä roikkuva käännettävä, muovitettu lappunen. Olisihan sen jotenkin muutenkin voinut hoitaa, jos suunnittelija olisi ajatellut asiaa.

Kuuden jälkeen yöhoitaja Satu kävi tuomassa pari aamulääkettä ja toivotteli hyvät jatkot. Käski vielä ottaa torkut ennen aamiaista. Tein työtä käskettyä.

Illalla olivat käyneet kyselemässä, mitä aamupalaksi haluan. Olisin jotenkin ajatellut, että aamuevästelykin hoituisi sieltä samasta käytävän puffetista, tai ainakin niin, että aamupalakärry puuroineen tulisi sen puffetin täydennykseksi, mutta huoneeseen sen murkinan uhkasivat tuoda. Leipätiedusteluun vastasin, että haen tuolta kaapista ruispalat, enkä halua vuokaleipää. Edellisen sairaalavierailuni yhteydessä mainittu vuokaleipä oli lähinnä kuivaa, tiivistä sahanpurua. Kuuntelivat toiveeni: Ei tullut leipää, mutta mainitulle leivälle kuuluvat päälliset sain erillisessä kupissa. Oltermannia ja salaatinlehti. 

Yöllä valaistuin ja keksin niiden juukelin tukisukkien oikean käyttötavan. Kyllähän se minulle oli sanottu siellä rouvien 645 pukeutumistilassa: ”Aukko tulee sitten päkiän kohdalle.” Siellä yritin tuota sukan kärjen aukkoa jalkapohjan alle päkiän kohdalle sovitella ja muistan hämärästi, että opastettiinhan minua siellä. Tarkoitti siis sitä, että se sukka vedetään niin pitkälle, että avoimen kärjen reuna tulee jalkapöydän ja päkiän ympärille. Ei siis sinne jalan alle. Muistan nuo oikealla tavalla siellä laittaneeni, mutta jostain syytä ne olivat päivän aikana tiukkuudestaan huolimatta jotenkin löpsähtäneet ja olin päätynyt jälleen sitä sukan kärjen avointa päätä sinne jalan alle sovittelemaan. Kovasti häiritsi jo illalla se, että aina joku varvas siitä reiästä päätyi maailmaa katselemaan. Kun yöllä ties kuinka monetta kertaa niitä yritin unissani vedellä varpaiden peitoksi, yht’äkkiä tajusin, kuinka niiden pitikään olla. Miten voi ihminen olla näin tyhmä?

Aamupalan jälkeen jälleen uusi hoitajatuttavuus, Olli, tuli tarkastamaan tilanteen. On sitä ihminen turhamainen. Olin jo vaihtanut osittain omat vaatteeni, mutta vielä oli sairaalan pyjamantakki päällä. Mahamakkarat tahtoivat kovastikin housunkauluksen päälle ja minä hömelö hädissäni vetämään peitonkulmaa niitä kätkemään, KOSKA HUONEESSA ON MIES! Ei sillä väliä, että joku palasteltu, teipattu tikkitissi olisi siinä Herra Hoitajan silmäin edessä, mutta että mahamakkarat! Niin kuin moisella olisi mitään väliä. Tosin tarkemmin ajatellen olin kyllä tainnut samoin toimia aiemmillakin tutkimuskerroilla eilispäivänä ja illalla, mutta silloin se oli luontevampaa, koska olin kokonaan sairaalan muotivetimiin sonnustautunut ja pyjamassa kuuluukin olla peiton alla.

Joka tapauksessa Olli poisti ylimääräiset teippaukset ja kertoi kaiken olevan kunnossa. Kyselin häneltä, laitetaanko nuo vaikeakäyttöiset, mutta muuten varsin mukavat tukisukatkin sinne samaan Sakupen pyykkipussiin, mihin muukin lainavaatetus menee. Sukissa kun ei sitä Sakupen logoa ollut. ”Oi vie ne kotiin! Ovat oikein hyvät sukat pitkillä lennoilla. Paljon tavallisia lentosukkia mukavammat, koska näissä on avoin kärki.” Aivan, juuri sitä avointa kärkeä minäkin ihastelen, tosi kätevä 😂. Otin sitten sukat mukaan ja nyt minulla on reisimittaiset valkoiset tukisukat. Pitää ehkä varata lento jonnekin. Voisipa varatakin, kunhan ensin tietää, miten ja millä aikataululla tämä homma etenee. Lieneekö tässä mitään hetkeä missään kauempana poiketa joulun tienoilla?

Niitä kotiutuspapereitakin hoitajan kanssa katselimme. Näytin yhden merkinnän ja kysyin, mitä hän siinä näkee. Samoin näki kuin minäkin. En kuitenkaan usko merkinnän tehneen henkilön tarkoittaneen, että tämän leikkelyn jälkeen pitäisi olla kolme viikkoa käymättä suihkussa. Ympäristörikos moinen olisi. Kaksi päivää riittäköön. Hoitaja-Olli nyökkäili kannustavasti päätelmälleni.

Kipuja minulla ei ole. Jossain käden asennoissa kyllä tuntee sen, ettei kaikki ole aivan normaalisti, mutta se lienee normaalia. Pientä epämukavuutta nuo yötä-päivää pidettävät liivit tuovat. Minä kun olen tottunut kotioloissa niiden osalta luomuna kuljeksimaan. Nyt täytyy sitten pitää, ettei haava repsahtele. Ehkäpä tämä sujuu, kun päättää niin. ”Kaikkeen tottuu”, sanoi pässi, kun päätä leikattiin, väittävät.

Auton rattiin minua ei päästetty, vaan hovikuljettajani lähti käyttämään minut työmaalla, jotta sain toimitettua sairauslomatodistuksen pikaisesti pomolle

Julkaistu

Novassa!

Nova.

”Onko 645 tänne naisten puolelle?” Minun lapussani luki 2000 ja risat. Hiukan siinä siipan kanssa ihmeteltiin, kun jatkuvasti kävivät tuota kuus-neljä-vitosta huutelemassa ja mietittiin, miksi monella sama numero. Kunnes sitten hiukan ennen seitsemää joku huuteli tarkemmin: ”Onko vielä saapumisajalla 6:45 olevia naisia paikalla?”

Samperi ja kaikki muutkin rumat sanat siihen syssyyn! Mitä virkaa sillä numeroidulla lapulla on, jos sillä ei ole mitään virkaa!? Rouva numero 645 ryntäsi sitten muiden rouvien numero 645 joukon jatkoksi toteamaan, että muut olivat jo saaneet hemmetin tukisukkansa ja sairaalan suloiset pumpulipöksyt ja muut muotiasusteet puettua ja pikku hiljaa katosivat toisesta ovesta aulaan odottelemaan. Minä sitten perässä siinä vaiheessa, kun seuraavia huudeltiin sisälle. Sitä en kuullut, olivatko he seitsensatasia, seitsemän – nolla – nollia vai kello 7 sakkia. Ovesta päästyäni pyyhälsin sitten takaisin alkuperäisen odotusaulan päähän huutelemaan saattajaa seuraksi. Se seuranpito jäi tosin lyhyeksi, koska vuoron perään firman toilettipalveluita käytimme ja hänen vuorollaan minut napattiin haastateltavaksi. Ymmärsi poistua vaimon kadottua. Vielähän nuo minut kyllä palauttivat panadolilla vahvistettuna. Lääkäri sitten kutsui juttusille. Manaili välillä tietokonettaan, mutta ylpeästi totesi, että nuoremmat osaavat tuon digimaailman paremmin, mutta hänellä on leikkurista sen verran jo kertynyt vuosien varrella kokemusta, että uskoo vahvasti sen puolen osaavansa vastaavasti paremmin. Fiksun oloinen nainen kaiken kaikkiaan, ylilääkäri Elina Nieminen. Kysyi, tarvitsenko sairaslomaa ja kun kerroin tarvitsevani, hän tiedusteli, että eilisestäkö. Pienesti pöyristyi kuullessaan, ettei sitä minulle oltu jo aiemmin luvattu ja sanoi sen ilman muuta kirjoittavansa. Saa nyt sitten nähdä, kuinka työnantaja asian hoitaa, kun jo palkatonta ehdin hakea. Kirjoitettuaan tarvittavat lappuset hän saatteli minut sitten vielä aulaan odottelemaan hetkeksi. Puolisen tuntia aamutelkkua tuijottelin ja sitten pääsin kävelylle kohti leikkaussalia numero 19. 
Sangen mukavaa sakkia sielläkin, vaikka eivät minuun tippaa saaneetkaan menemään. Kuulemma suoneen meni, mutta sitten läppä tökkäsi vastaan, eikä antanut periksi. Kahdesta kohdasta kokeilivat kahden ihmisen tarmolla, samoin tuloksin. Töks, eikä edennyt. Sitten totesivat, että ”Vanni laittaa, se osaa nämä vaikka silmät kiinni!” Fanny, anestesialääkäri sitten tulikin ja sujautti tipan hetkessä paikalleen. Kehotin häntä pitämään kuitenkin silmät auki.
Ja ei, ei ollut kännyä leikkurissa mukana. Jälkitallenne tämä kuva.

Selitti siinä, mitä ainetta milloinkin minuun menee. Langoitetun tissin kuvat monitorilla edessäni vaihtuivat Windowsin maisematarjontaan (olin näkevinäni Windowsin logon ruudulla). Kiinnostuin yksinäisestä puusta, joka kasvoi hyvän näköisen rannan tuntumassa kuitenkin  sen verran etäällä vedessä, että sinne olisi kiva tehdä kätkö. Eivät tienneet, mistä  päin kuva on, en siis voi tarkistaa seudun kätkötilannetta. Kovin kauaa emme maisemista siinä keskustelleet. Kuviin kuulemma liittyy myös musiikki, mutta hoitajien sanoien mukaan se saa henkilökunnankin yleensä vaipumaan muihin mietteisiin, joten sitä eivät soittaneet ainakaan minun kuulteni. Ärsyttää, kun en muista, millä sanalla sitä musiikkia nimittivät. Ei ollut hissimusiikki, ei ollut baarimusiikki, ei biitsimusa… muistelen sen alkaneen s-kirjaimella. Saa opastaa oikean sanan etsimisessa, etten ihan boomeroidu tietämättömyyteni vuoksi! Sitten minulle sanottiin, että nyt menee nukutusaine, saattaa hiukan kirvellä ja outo olo tulee päähän. Jep, tuli outo olo, vain hetkeksi ja tuohon toiseen päähän. Rupesi nivusia nipistelemään. Pää kuin pää, toimiva aine kuitenkin oli, koska taju lähti.
Heräämössä sitten tulivat juttelemaan, vaikka olisi uni mulle maittanut. Ei pahempia kipuja, mutta koska kuitenkin koko ajan jonkin verran kipeältä tuntui, antoivat sekä suun kautta jotain että hyödynsivät Fannin onnistuneita asennustöitä. Hivenen hutera olo, mutta ei pahoinvointia. Hyvät dropit sitäkin vastaan olivat leikkurissa antaneet. Heräämön henkilökunnalla oli hieman ylimääräistä ohjelmaa, koska heidän tietokonekirjauksensa eivät suostuneet menemään eteenpäin. Vähän väliä omien sanojensa mukaan joutuivat koneitaan ”assosioimaan” (outo sana) ja sitten pari asioista ymmärtävää juoksi niitä laitteita näpyttelemässä. Sinne jäivät vielä pulmiensa kanssa, kun minut jo pois siirrettiin.
Nyt makoilen kotiutusyksikössä. Toki olen käytävälläkin haahuilemassa käynyt, ei tänne huoneeseen päin sentään noin nättiä oven kuvaa näy kuin käytävän puolelle. Koska minulle alun perin viime viikolla kerrottiin, että yöksi taloon jään, jotta minut voidaan opastaa dreenin puhdistukseen, minä tuosta lupauksesta kiinni pidän. Kotiinkin täältä olisin jo päässyt, mutta siellä kotona on mies, jolle olen luvannut vapaaillan. Hällä on joku uusi lelu, jonka ominaisuuksiin ja käyttöoheisiin on taatusti parempi tutustua ilman rouvan sivuhuomautuksia. Ja myöntää täytyy, kyllä mulla edelleen on ikään kuin kunnon kinkereiden jälkeinen pientutina päällä. Väsyttää armottomasti, mutta sehän ei mikään uusi asia meikäläisellä ole.

Sitä puhdistusopastuksen kohdetta eli dreeniä minulle ei tosin laitettu. Kaiken kaikkiaan hoitajan mukaan on siivosti tämä homma hoidettu, suunnitelmien mukaan kuulemma meni. Kunhan patologi on kolmisen viikkoa saamallaan mössöllä leikkinyt, minullekin kerrotaan jotain tarkempaa. 
Sain nivaskan papereita kouraan, ohjeet jatkoa varten. Hoitaja kertoi ompeleiden olevan sulavia, eikä poistoa tarvita. Lääkärin tekstissä lukee ”poistettavat ompeleet”. Lääkärin lapun mukaan kahden viikon kuluttua hoitaja poistaa ne kontrollikäynnin yhteydessä. Yhdessä saamassani lapussa oli päivämäärä ja ohje varata tikinpoistoaika omalta terveysasemalta. Ja yhdessä lapussa samalle päivämäärälle aika hoitajalle tänne Novaan. Koska minua oli paperit saadessani kehuttu asialliseksi (HAH!) ja siksi uskalsivat ne minulle jättää omin neuvoin tutkittavaksi, osasin päätellä, mikä tieto on oikea. En malttanut kuitenkaan olla huomauttamatta moisesta tietoristiriidasta. Tuossa vaiheessa hoitaja huokaisi, että ”aamulla näistä tarkemmin sinulle olisi sanottu, ihan sellainen yleisohjepaketti tämä on”. Sitten hän yliviivaili tarpeettomia siinä. Ei mulle kiukkuinen ollut, mutta varmaan katui asiallisuusoletustaan, koska nyt ”joutui” kiireissään ylimääräistä hommaa tekemään.
Että hyvä täällä on olla. Tokkopa tuohon viereen yöksi toista potilasta tulee, kuulemma harva haluaa jäädä, jos on mahdollista kotiin päästä. Evästä täällä saa, jääkaappi ja kahviautomaatti löytyy käytävältä. Lihapullia, broileripastaa ja juuressosekeittoa voi ihan itse mikrossa lämmitellä. Mehut, jugurtit, hedelmät sun muut kuuluvat myös majapaikan antimiin. 

Huomenna aamulla sitten kotiin. Ehkä ehtii tuo valkoinen materiaalikin yön aikana maan pinnalta kadota. Sitä en kaipaa.
Julkaistu

Ammattitaitoista väkeä!

Kaupasta tarttui eilen mukaan kahdet tissiöt. Niillä toisilla voi kuulemma ruveta myös joogaamaan ja toisilla juoksemaan. En minä sitä joogaa rupea, ei ole koskaan minua luokseen kutsunut. Juokseminen olisi mukavaa! Onkohan liivikauppiaan sana vahvempi kuin ortopedian fyssarin? Jälkimmäinenhän kielsi minulta juoksemisen. Tiukassa paikassa vetoan siihen, että liivitädin lupa on tuoreempi, muuttuuhan ne käräjäoikeudenkin päätökset aina hovissa.

Niin, voihan olla, että nämä ostokset kaikkien tulevien vajausten ja turvotusten myötä osoittautuvat kelvottomiksi, mutta oli pakko. Näillä pärjätään nyt.

Omakannassa oli minulle vieras sana: skintigrafia. Asiayhteydestä kyllä tiesin, mikä se on, mutta mielenkiinnosta piti googlata. Kaksi ensimmäistä linkkiä johti Hyvinkään Hevossairaalaan. Tämä hevonen ei nyt Hyvinkäälle lähde, vaikka siellä kiinnostava taidenäyttely olisikin. Tämä kaakki suuntasi tuohon paikalliseen mustaan laatikkoon, jota Novaksikin kutsutaan.

Hiukan etuajassa olin, mutta niinpä sitten vastaavasti ehtivät alan ammattilaisetkin tuolla Novassa olla. Ennen aikojani pääsin eteenpäin penkiltä. Jo siinä odotusaulasta toimenpidehuoneeseen hoitajan rinnalla kävellessäni mainitsin hälle piikkipelostani. Hän kyseli, haluanko tietää etukäteen, mitä tehdään vai onko parempi, ettei minulle kerrota. Sanoin sen verran jo asioihin perehtyneeni, että pääpiirteet tiedän ja koska olen hänen kanssaan samaan suuntaan kulkemassa, enkä ole paikalta paennut, kertominen on ihan ok. Hän arveli, etten enää edes ehdi pakoa tekemään. Hah, valistin häntä, jotta hoitajakin voidaan taklata ja sysätä makkaralle käytävällä lojuvan sairaalapetin alle hetkeä ennen potilaan pakenemista. Huoneeseen saakka pääsimme kuitenkin asiallisessa järjestyksessä.

Toinenkin hoitaja paikalle ilmestyi. Tämä ensimmäinen ilahtui lajitoverin nähdessään, naureskeli minulle jotain siitä, että onpa ainakin apuvoimia karkaamiseni varalle. Sitten yhdessä tälle viimeksi paikalle tulleelle selvitimme, että olin uhkaillut väkivallalla ja kaikkien on ehkä syytä olla valppaana. Hetken hän näytti huolestuneelta, ennen kuin tajusi. Asiaakin juttelimme, yhdessä pohdimme sitä puudutusvaihtoehtoa. Eivät voineet luvata, mutta kunhan lääkäri tulisi, siitäkin voisi kysyä. Samassa lääkäri sitten petin vieressä seisoikin. Ei ollut lainkaan hankala häntä taivuttaa puudutusmyönteisten joukkoon. Sanoi voivansa kyllä ihon puuduttaa, mutta ei muuta ja niin sitten tekikin. Kaikenlaista höpöttelimme. Kertoilivat, mitä tehdään. Mainitsin sen verran googlanneeni, että jonkin Novaan liittyvän opinnäytetyön aiheesta löysin ja sitä sen verran lueskelin, että oleellisen tiedän. Ilahtuivat kovin tiedosta, että tuollainen netistä löytyy, tosin arvelivat, että se on vanhan sairaalan aikana tehty. Tiinan tekemäksi epäilivät, lieneekö sama? (Tarkistin, oli sama. Nova tai vanha sairaala, minulle kuitenkin keskisuomalainen keskussairaala. Tässä linkki työhön Langan varassa/Tiina Hasun opinnäytetyö

Jossain vaiheessa tohtori käski minun olla hiljaa, koska tarvitsi tärisemättömän potilaan. Olin sitten hiljaa, mikä puolestaan johti siihen, että hän kohta kysyi, onko minulla kaikki hyvin, kun en sano mitään. Mainitsin edellisestä ohjeestaan, jolloin hoitaja riemuitsi potilaasta, joka kuuntelee, mitä lääkäri sanoo. Totesin vain, että on arvon lääkärillä enemmän aseita kuin minulla, enkä siis tohdi käskyjään vastustaa. Langanlaittajalääkäri hihkui, että ”on enemmän on, neuloja paljon. JA ON VEITSIKIN!” Voi ihana huumorintaju hänellä 💓. Mieluusti olin toimenpiteen ajan silmät kiinni, mikä sekin innosti heitä vähän väliä vointiani tiedustelemaan. Rupesin vastailemaan ”hyvin voin, entäpä te?”. Olimme kaikki erittäin hyvävointisia, eikä kukaan karannut mihinkään.

Ei ollut mitään karkaamisen perustetta. Lääkäri Irina Kiuru, ulkomaalaisaksenttinen, tummatukkainen ja huumorintajuinen, asetti tarvittavan metallilangan kasvaimen kohdille erittäin taidokkaasti. Koko toimenpiteen aikana en tuntenut oikeasti mitään muuta, kuin sen puudutuspiikin pienen piston. Sitten langanpäät teipattiin napakasti paikalleen, etten niitä revi irti. Mammolla sitten vielä tarkistettiin, että paikallaan oli. Sieltä sitten tohtori Irina kuvia tutkittuaan huuteli kiitokset potilaalle. Potilas vastasi huudellen kiitokset lääkärille. Vielä tuli kopista vastahuuto: ”1 -1!” Tasapeli, uusintaottelua en kaipaa. Mutta tätä lääkäriä kyllä kehun!

Seuraavana oli vuorossa isotooppien pistely minuun,  jotta pääsisivät gammakuvailemaan. Nuori hoitajapoika katseli teippauksia ja mietti, että missähän kohdalla se lanka on. Opastin, kerroin, että meni teipit kuulemma hiukan liian alas hänen työvaihettaan silmällä piten, mutta hän kuulemma osaa sen verran niitä irottaa, että pääsee asiaansa. Näin ne edellishuoneen hoitajat olivat sanoneet. Tästä rohkaistuneena hän sitten irrotteli hiukan. Oli vahvasti sitä mieltä, että olisi hyvä edes lähelle sitä oikeaa rinnanneljännestä ne aineet pystyä tuikkaamaan. Olin kanssaan samaa mieltä. Nyökyttelin ja totesin, että vähintään moinen osumatarkkuus on huomiselle kirurgillekin ihan toivottavaa.

Sitten tunniksi takaisin aulaan odottelemaan, että rupean tarpeeksi laajalti säteilemään. Siinä joutessani silmäilin seinille ripustettua taidetta. Riitta Uusitalon laukkaavia hevosia oli melko monta – ei siis mennyt tuo aamuinen hevossairaalagooglailu täysin pieleen! Harmillisen vaikea kuvata heijastavia pintoja.

Laukka (2002)

Vaaleansininen, laukkaava hevonen (2002)

COB (2004)

Punainen, seisova hevonen (2002)

Sininen, laukkaava hevonen (2002)

Kirsi Neuvosen työt esittelivät faunan sijasta flooraa. Taidenäyttelyyn siis pääsin, vaikken Hyvinkäälle lähtenytkään.

Iso päivänkakkara, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Lumme, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Runoilijanarsissi, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Viimeinen tänään kohtaamani laite lopulta metsästi niitä säteileviä aineita ja sen äärellä ammattiaan harjoittava nuori hoitaja piirteli minuun tussilla merkkejä, jotta huominen kirurgikin osaisi oikeasta paikasta tutkimuksiaan tehdä.

Nyt sitten yritän pysytellä nätisti langattuna huomisaamuun, jotta päästään kunnialla varsinaiseen asiaan. Tästä se lähtee!

Julkaistu

Ovitiivisteistä rintaliiveihin

Omaa mieltään on kiinnostava seurata. Nyt, kun työasiat ovat jokseenkin pois päiväjärjestyksestä, huomaan ajautuvani tulevan pohtimiseen. Toki unissa tuli vielä mieleen porraskäytävän B200 oven tiiviste, josta unohdin ilmoittaa huoltomiehille, on repsottanut jo muutaman päivän. Tokihan siitä voisi vielä vaikka mailia jollekulle laittaa, mutta toisaalta ajattelen, että on tuolla talossa muitakin ihmisiä, jotka taatusti saman asian päivittäin huomaavat, joten ei tuo minun harteillani ole. Joku muukin työasia eilen vielä kummitteli mielessä, mutta en sitä pysty nyt muistamaan.

Unissa tulee kaikenlaista muutakin. Olen kahtena viime yönä hyvästellyt rintani, samoin unessani teki mieskin. Ihan sillä tavalla vain ohimennen, tavallaan sivulausessa, ilman suuria seremonioita. ”Heippa, oli kiva tuntea sinut!” Joka tapauksessa unessa tiesin, että tämä matkakumppani tästä aikoo ainakin osittain poistua kuvioista. Olemme myös unessani yhdessä rapsuttaneet selästäni jotain ja miettineet, että ei se varmaankaan syöpää ole, vaan ihan jotain tavallista muuta vain. Mitä, se jäi epäselväksi, mutta sitä saattoi ravistella iholta pois. Jotenkin nämä alitajuntaan kuitenkin tulevat. Ilmeisesti en kovin suuresti ainakaan vielä sure tulevaa ulkonäkömuutosta, mutta taidan jossain mielen syövereissä pohtia sitä, että jokainen näppy ja läntti iholla on nyt sitten taatusti syöpää. Toisaalta, jos olisi, hyvähän nekin olisi samalla löytää ja hoitaa, mitä hoidettavissa olisi. Joten mitäpä noita pohtimaan.

Unen rajamailla pohdin tulevaa lankamerkintää, siitä en sentään vielä unta nähnyt. Eilen se rupesi jännittämään ja ensimmäisen kerran sen ääneenkin illalla sanoin. Hirvittää ajatus, että jotain terävää minuun tungetaan tyyliin ”toimenpide ei vaadi puudutusta”. Kuinka voin taata, että osaan olla paikallani enkä kampea karkuun, jos pelkään, että kuitenkin se koskee?  Muistan erään polvipunktion terveyskeskuksessa, jonkinlaisen paniikkikohtauksen tms. sain. Siinä sitten lääkäri yritti rauhoitella, ottaa käsivarttani pois naaman päältä, että henki kulkisi paremmin. Tätä miettien se ensi yö sitten meneekin. Seuraavanakaan en luultavasti nuku, koska en uskalla, ettei se lanka sitten heilahda, jos sen minuun lopulta onnistuvat saamaan. Toki sellainen hyöty tästä kaikesta voi olla, että tarvitseepa sitten tiistaina vähemmän nukutusainetta, kun olen jo valmiiksi puoliunessa valvomisten jälkeen.

Huomenna olisi hammasröntgenkin ennen tuota lankahommaa ja gammakuvausta. En tullut kysyneeksi, onko jotain haittaa siitä, että monenlaista kuvausta samana päivän harrastetaan, mutten taida viitsiä moisesta aamulla enää mihinkään soittaakaan. Kyllähän röntgeneitäkin joskus joudutaan ottamaan useita samana päivänä. Sitä paitsi ei kai minkään valtakunnan säteily-yliannostuksesta muuta voi seurata kuin syöpä. Että sikäli homma hallussa 😁.

Rintaliiviostoksillekin tästä vielä tänään joutuu. En minä omista kuin yhdet kaarituettomat, sellaiset kummallisen väriset, jotka halvalla vuosia sitten sain. Joskus ostin ne moporeissuja varten, ettei kaarituki tökkäise keuhkoon, jos satun sillä moposella pahasti kaatumaan. Ei niillä yksillä pärjää kahta viikkoa yötä päivää, kuten määräys on, kaupoille on poistuttava. Ärsyttävää, siihen menee rahaa 😠.

Julkaistu

”Lomamietteitä”

Mietiskelen tässä sanojen ’tauti’ ja ’sairaus’ eroa. Duodecimin läkketieteen sanasto kertoo taudin olevan määritettävissä oleva, eri ihmisissä samantapaisin oirein ilmenevä sairaus, kun sairaus puolestaan on psykofyysisen rakenteen tai toiminnan poikkeavuus, joka aiheuttaa tilapäistä tai pysyvää haittaa, vajaatoimintoja tai vammaisuutta (tauti sekä siihen liittyvät tunteet ja reaktiot). Itselle tauti tuo mieleen sellaisen, joka tulee ja menee, tarttuu jotenkin jostain tai ainakin viruksiin ja bakteereihin liittyy. Sairaus minulle on laajempi käsite. Silti oli kirjoittamassa, että on eräällä tavalla onni, että tämä tauti juuri nyt minuun tuli, jos joskus on tullakseen. Mennään nyt tuolla tauti-sanalla, kaipa näitä samantapaisia oireita muillakin syöpäläisillä on. (Hmm, mielenkiintoinen sana tuokin…). Paitsi, ettei minulla mitään varsinaisia oireita ole ollut, ei ainakaan sellaisia, mistä vaikkapa työterveys olisi mitään syöpään liittyvää ääneen edes ajatellut.

Sikäli tämä tauti on siis onni, että tavattoman väsynyt olen ollut jo tolkuttoman pitkän ajan, kuukausi- ellei peräti vuosikaupalla. Tokkopa koskaan selviää, mikä osuus tällä kaikella on tuohon väsymykseen ollut, ellei nyt sitten hoitojen jälkeen olo yllättäen muutukin tavattoman virkeäksi. Työterveydessä väsymyksen selvittely jäi siihen, että sattumalta kesällä huomasin omakannassa kilpirauhaslabrojen tulokset ja lääkärin maininnan ’Ei jatkoseurantatarvetta.’ Toki se viittaa niiden nimenomaisten arvojen jatkoseurantaan, mutta huomasin loukaantuvani siitä, ettei sieltä minuun otettu yhteyttä millään tavalla. Toisaalta, enpä itsekään enää tuon jälkeen heille soitellut. Jatkoin väsyneenä olemista ihan omin voimin.
Nyt on sentään mahdollisuus levätä jonkin aikaa (en suostu ajattelemaan sitä, että ehkäpä yöunet ja päivärytmi eivät välttämättä leikkelyn jälkeen ole niitä kaikkein virkistävimpiä). Helpompi olisi antautua lepoon ja itsensä hoivaamiseen, jos tietäisi varmaksi, kuin pitkän sairausloman tästä saa. Nimenomaan ’saa’, ei ’joutuu ottamaan’. Eihän sitä tietysti voi etukäteen tietää, mutta kaikkien kannalta olisi huomattavasti selkeämpää, jos olisi jotain muuta tietoa kuin ”kuukausi nyt ainakin”. Sekin, että kuukausi vai neljä viikkoa? Tiedä häntä, itsenäisyyspäiväviikonloppuun saakka lomaa anoin. Sytostaattien tarpeesta ei tässä vaiheessa tiedä, sädehoidoista puolestaan ei kukaan ole vielä kertonut, saako niiden ajaksi sairauslomaa (en tosin tajunnut kysyäkään, oma vika siis) ja jos saa, kauanko ne kestävät. Olisi esimiehenkin – anteeksi, esiHENKILÖN – kannalta kätevämpää, jos olisi tiedossa vaikkapa jouluun saakka nämä systeemit. Tai olisi edes suoraan heti kättelyssä kerrottu jotain yleisiä linjoja siitä, missä aikahaarukassa tämän tyypin hoidoissa keskimäärin on menty.
Pitäisi lähteä ulos, vaikka rymyämään jonnekin, mutta minun tuurillani kuitenkin onnistun itseni telomaan johonkin oksaan tai kastelen kenkäni ja sitten vilustun ja koko operaatio itseaiheutetuista syitä johtuen sitten siirtyy.
Julkaistu

Hyvä päivä

Tänään mielessä liikkui monenlaisia ajatuksia. Erittäin hyvä, että viikon vähätuntisin päivä osui juuri perjantaiksi ja erityisesti täksi perjantaiksi. Kyllähän minä jo viikolla ajattelin mahdollisimman valmiiksi kaiken sen, mitä pitää osata tulevalle sijaiselle mistäkin asiasta tiedottaa, ja hyvä niin! Vaikka tätä sivuun jäämistäni olen jo jokusen tunnin verran valmistellut, sain hyvinkin vielä tänäänkin kolme tuntia siihen uppoamaan. Nyt pitäisi olla homma kondiksessa. Ei sillä, etteivätkö vallan mainiosti pärjäisi ilman minuakin, mutta se huolettaa, että joku jollekin ”asiakaspuolen” ihmiselle lupaamani asia jäisi hoitamatta siksi, etten siitä ole muistanut kenellekään kertoa.

Tulipa kaappikin siivottua, ainakin yksi niistä. Myöntää täytyy, että osan silppuriin menevistä papereista vielä arkistoin toiseen kaappiin silkkaa laiskuuttani. En vain jaksanut siihen enää aikaa käyttää, että kävisin läpi paksuja paperipinoja miettien, voiko tämän laittaa keräykseen ja pitääkö tuo tuhota. Siellä ovat odottamassa. Huomasin jossain välissä olevani huolissani siitä, että jos en jostain syystä palaakaan takaisin, joku toinen joutuu jälkeni siivoamaan. Arkistokaapissakin on yksi pahuksen pussukka jäljiltäni, eilen sattumalta huomasin. Varmaankin viime kevään papereita, joita vielä säilöin varmuuden vuoksi. Parempi olla heittämättä henkeään kovin pian, olisi vielä tekemätöntä työtä!
Hieman olin yllättynyt siitä, että tuollaisia ”jos en palaakaan” -ajatuksia edes mieleen tuli. Toki niinkin asia voi olla, joskin väittäisin tässä vaiheessa melko epätodennäköiseksi vaihtoehdoksi moista. Ellei sitten vaikka nukkumatti sössi koko hommaa ensi viikolla. Tavallaan kuitenkin ne paperit siellä kaapissa takaavat, että palattava on. Omat sotkut on itse siivottava, eikö niin 😂?  Tuulikaapista poimin mukaani tohvelit, etteivät ole siinä tilaa viemässä. Siinäkin mietin, että kun joskus ehkä eläkkeelle tuosta talosta lähden, se tunne on ehkä jollain tasolla samanlainen. Ehkä tuota tunnetta korosti se, että aamulla jo hyvän aikaa ennen koulun alkua kaksi oppilasta tuli opehuoneen ovelle kyselemään minua. Lykkäsivät minulle ”tsemppipaketin” ❤️. Iltapäivällä lähimmät työkaverit tekivät samoin, ihan kukkakimpulla höystettynä. Olin hämmentynyt ja samalla ilahtunut. Suklaan ja kivojen korttien voimalla eteenpäin!
Huushollin viherrehu ja lamppu saivat seuraa.

Jossain vaiheessa viikolla mietin, että olenkohan ollut kuitenkin hölmö, kun olen avoimesti kaikille tästä kertonut. Ehkä joidenkin mielestä jopa turhaan huudellut, tehden numeroa itsestäni. Eräs keskustelu tänään varmisti sen, että avoimuus kannatti. Pari nuorta naista tuli suoraan kyselemään siitä, mikä syöpä minulla on ja miten se löydettiin. Puhuttiin siinä sitten ihan asiaa joukkoseulonnoista ja hiukan muustakin sellaisesta, mikä naisen elämään kuuluu. Jos kumpikaan heistä tämän keskustelumme vuoksi joskus tulevaisuudessa pitää itsestään yhtään parempaa huolta kuin ehkä ilman tätä keskustelua tekisi, minun on kannattanut kertoa nämäkin ikävät uutiset myös nuorison edustajille. Tänään myös eräs nuori mies tiedusteli tarkemmin joitakin asioita ja hänkin on nyt piirun verran viisaampi. Aidosti harmitteli, että minä tähän tilanteeseen olen joutunut ja tavattoman ystävällisiä sanoja lausui luokasta lähtiessään. Arvostan suuresti hänen sanojaan, kuten kaikkia niitäkin tsempintoivotuksia, joita jotkut luokasta lähtiessään vielä ovelta ovat tällä viikolla kääntyneet huikkaamaan.
Vielä eräs nuori nainen, edellisiä nuorempi, tuli kavereineen ehkä hiukan järkyttyneenä eteeni. Olivat kuulleet kavereiltaan ja halusivat kuulla omin korvin. Hän ihmetteli sitä, kuinka voin olla niin rauhallinen, hän arveli itse olevansa palasina, jos samaan tilanteeseen joutuisi. Heille kerroin, että selvä enemmistö rintasyöpään sairastuneista paranee, koska lääkärit osaavat hoitaa hommansa. Totesin senkin, että toki on mahdollista, etten tästä paranekaan, mutta eipä täältä kukaan ole hengissä selvinnyt vaikka yhtä epäilläänkin. Tämä nuori totesi siihen tyynesti, että niinhän se on. Jokainen lähtee sitten, kun aika on. Fiksu kommentti nuorelta!
Jospa tämä syysloman jälkeinen aika ja kaikki ne keskustelut, joita olen niin oppilaiden kuin työtovereidenkin kanssa käynyt, edes hiukan karkottaisi sitä pelkoa, mitä ”syöpä”-sana ihmisissä synnyttää. Sitä en edelleenkään tiedä, milloin se pelko iskee minuun itseeni. Luultavasti en vieläkään käsitä koko asiaa, vaikka lähipiiristänikin on ihmisiä syöpään menehtynyt. Haluan kuitenkin muistaa senkin, että heitä on myös parantunut. Siihen porukkaan tähtään ja koska en tässä vaiheessa voi asialle itse mitään muuta tehdä, ajattelin pysyä omana itsenäni.
Nyt, kun työasiat on paketoitu ainakin kuukaudeksi, aion ensin olla suuremmin tulevaa pohtimatta ainakin viikonlopun. Maanantaina rupean jännittämään. En leikkausta, vaan niitä esivalmisteluja, joita ensin täytyy käydä teetättämässä. Sitä paitsi saattaahan tässä käydä niin, että palaan heti tiistaina ihmisten kiusaksi koululle. Kirurgitkin ovat ihmisiä ja saattavat itsekin sairastua.
Julkaistu

Tänään asiat etenivät

Eihän se toki työnantajan syytä ole, että ihminen kaiken maailman tutkimuksiin joutuu, mutta ei se kyllä minunkaan vikani ole. Ärsyttää, että pitää ottaa palkatonta päästäkseen maksamaan poliklinikkamaksuja. Se sen sijaan ei ärsytä, että tänään homma eteni! Oli mukavaa, että mies halusi tulla mukaan ensimmäiselle sairaalakäynnille, ihan itse tarjoutui ja mieluusti hänet mukaan otin. On tavattoman tylsää jonotella itsekseen. Ja onhan se kieltämättä hyvä, että mukana on joku, joka osaa tarvittaessa olla asiallinenkin. Siitäkin huolimatta, että tavallaan minulla on sellainen tunne, että eipä tässä nyt etukäteen mitään järjettömästi tarvitse tietää. Kunhan on hyvät ohjeet, homma toimii. 

Siinä sitten istuttiin tuijottelemassa sinisiä seiniä ja mietittiin, mikä kumma on KUIVANOUSU. Sellainen siinä seinän sisuksissa paloletkun alla kyltistä päätellen kuitenkin oli. Kuinkahan kauan olisi pitänyt odotella, että sieltä olisi joku noussut? 
Hoitaja ilmestyi huoneestaan kertomaan, että lääkäri kohta siinä viereisessä omassa huoneessaan ottaa meidät vastaan. Hyvin tiesi hoitaja. Kovin nuori, vakavamielinen lääkäri oli pian valmis kertoilemaan oleelliset asiat tulevasta. Teititteli, ja halusi itsekin pattiani sormeilla. Jossain vaiheessa yhdessä tuijotimme mammokuvaani, halusin sen nähdä. Hassua, miten asioista jotain tietävät sellaisesta näkevät vaarallisia asioita. Lopulta tohtori lähetti meidät käytävään odottamaan, että hoitaja vuorostaan meille juttelisi. Juttelihan tuo, tarkisti osoitteet sun muut, kyseli lääkkeet ja omega3:t.  En harrasta omegoita, sinkkiä ja magnesiumia kylläkin. Siitä hän sitten lähetti meidät jälleen seuraavaan paikkaan kuulemaan tarkempia tietoja. Pahoitteli, että joudutaan hiukan odottelemaan siellä. Aivan, tuntihan tuolla seuraavassa aulassa hurahti. Telkkarissa oli joku vanha kotimainen elokuva, tosin ääntä ei kovin hyvin kuulunut, joten juonesta ei paljon tiennyt. Yksi blondi siinä vaihtoi urheiluautonsa jonkun sotaherran hevoseen ja karautti horisonttiin. 
Tällä toisella hoitajalla oli sitten aivan oikeaa asiaa: Vihdoinkin leikkauspäivä tiedossa! Vielä kolme päivää töissä, sitten on taas otettava palkatonta. Kaveri just ihmetteli, että hänen aikanaan tuokin päivä oli jo sairaslomaa, ”keskittymistä tulevaan”. No, nyt ei ole, kysyin kyllä hoitajalta. En ehkä kuitenkaan käy aamulla paria tuntia pitämässä, koska pitäisi ehtiä suihkuunkin ennen kuin rynnistää Novaan langoitettavaksi. Tarvitsee kuulemma kirurgi metallilangan ohjaamaan sitä, mitä pitää leikata. Selvä, sitten hälle pitää lanka järjestää.
En minä ole viitsinyt kovin googlailla, mitä kaikkea tähän liittyy ja mitä tehdään. Riittää, että he tietävät, joiden kuuluu tietää. Minun hommani on järjestää heille tekemisen kohde ja olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Tällä hetkellä ei ole oikein mitään sen kummempaa sanottavaa. Tuo porukka Novassa osaa kyllä hommansa, mitäpä minä mitään ihmeellisiä heiltäkään kyselemään tai kovasti pohdiskelemaan. Kuten viikolla kaveri sanoi, kaikki on selvää ja mulle vain sanotaan, mihin menen ja milloin. Siltä vaikuttaa. Varmaankin maanantaina mieli voi olla levottomampi, kun pitäisi iltapäivällä mennä laitattamaan sitä lankaa ja kuvauttamaan vartijaimusolmukkeita. Miten sellaisten langanpäiden kanssa edes osaa nukkua seuraavana yönä? Ja sitten jos ei nuku yöllä, nukkuu kuitenkin tiistaiaamuna pommiin, kun pitäisi olla sairaalalla jo ennen kukonlaulua. Ja jos oikein kuulin, niiden solmukkeiden kuvaamisessa tarvittava aine saa ihmisen muuttumaan osittain smurffiksi. Se pitää kyllä sitten ikuistaa!
Terapiaakin tarjosivat. Ja vertaistukea. Niin, en kumpaakaan millään tavalla aliarvioi. En vain tällä hetkellä oikeasti tunne olevani suuremmin minkäänlaisen terapian tarpeessa. Minussa on ehkä jotain pahasti pielessä.
Labraan ja sydänfilmiin vielä passittivat ja tässä vaiheessa harrastamaan menossa oleva siippa joutui poistumaan. Puolisen tuntia vielä jonottamista, ennen kuin pääsin ylityöllistetyn labraihmisen hoiviin. Vuoronsa oli jo päättynyt, mutta koska työvoimapula heillä on, hän teki hommat loppuun. Opiskelija sitten jatkoi EKG-puolella. Kertoi filmejä tänään jo 15 ottaneensa, vaikka hänen pitäisi olla labran puolella. Mutta koska tekijöitä ei ole tarpeeksi, jonkun on hommat tehtävä. Hyvin ja ystävällisesti molemmat kiireiset ammattilaiset työnsä tekivät.
Lähdin sitten kävelemään kotia kohti. Oli oletettavaa, etten ihan 25 kilometriä taapertaisi, mutta jospa siippa poimisi matkalta jossain vaiheessa harrasteensa loputtua.
Matkalla oli lamppu. Neljän kilometrin jälkeen minut poimittiin kyytiin ja vietiin pitsalle.

Muutama päivä siis vielä töitä, mikäli terveenä säilyn, eikä leikkaus siirry. Esimiestä jo varoittelin viikko sitten tulevasta sairauslomasta. Tänään en enää sairaalalta päästyäni soittanut hälle, eiköhän tuo riitä, että huomenna kerron, milloin ryhdyn hyödyttömäksi kulueräksi.