Kategoria: Elämäni monikerta

Tästä keväästähän on tulossa kovinkin terveydellinen. Nyt jo olen kerennyt poiketa tervehtimässä labran väkeä, niitä Novan silmätyypejä, työterveyslääkäriä ja Novan mammo-/ultra-ammattilaisia. Näiden lisäksi kalenterissa on jo neljä muutakin merkintää ennen pääsiäistä. Onneksi nuo tulevat tapahtumat eivät ainakaan tällä tietoa riistä minulta palkanosia, koska pystyn hoitamaan osan puhelimessa työmaalla ja loppuihin sain sotkettua työterveyslääkärin maineen mukaan.

Laittelin Mehiläisen sovelluksen kautta viestin työterveyshoitajalle. Valittelin sitä, että on taas häiritsevästi ruvenneet sormet puutumaan ja keskisormi napsumaan. Keskari jumittuu innokkaammin kuin viime keväänä, jolloin se toista kättäni syynännyt käsikirurgi Novassa innolla tuikkasi siihenkin kortisonia. Seitsemän kuukauden apu siitä piikistä oli. Pari päivää viestin jälkeen hoitaja soitti ja sanoi, että olisi muutaman päivän päästä aika lääkärille, otanko sen. Joku oli perunut. Sen kerran, kun ajan saa, totta kai otan sen! Enpä muista, milloin näin pikaisesti olen lekuriin päässyt olematta kiireellinen. Tohtori oli sama miekkonen, joka keväällä kaupungin toimipisteessä rannettani näpelöi ja kirjoitti lähetteen hermoratatutkimukseen. Hyvä niin, sillä hän oli aiemmat kirjauksensa huolella lukenut ja kirjoitti sitten saman tien lähetteen käsikirurgille kohdetta näyttämään. Pikaista oli Novankin päässä toiminta: tiistaina tuo lähete tehtiin ja nyt torstaina Hyviksen viestilaatikkoon napsahti aika kiirastorstaille. Onpahan tuokin parinkymmenen vuoden rannekanavaprojekti nyt viimein saatu työn alle.

Kyselin samalla tohtorismiehen mielipidettä kolesteroleistani. Hänpä näpytteli arvoni jonkin laskuriin ja käänsi tietokoneen näytön minuun päin. Siinä sitten selitti, että näillä arvoilla on 4 % todennäköisyys seuraavan viiden tai jotain vuoden kuluessa aivoinfarktiin ja johonkin muuhun ja 1% todennäköisyys sydäninfarktiin. Aha. Jutteli lääkityksen aloittamisen ja aloittamattomuuden merkityksistä. Päädyin kertomaan, että tutkailen hiukan tarkemmin, milloin ja miten paljon popsin juustoja ja nautin jäätelöitä. Hän oli samaa mieltä. Jospa puolen vuoden kuluttua sitten käyn jälleen rasvat mittauttamassa. Katsotaan sitten tilannetta.

Samalla kysyin, pääseekö hän näkemään syöpiksen labratulokset. Minulta ovat ne piilottaneet, vaikka aina ennen olen  nähnyt, mitä verestäni ovat selvittäneet. Tohtori sanoi ne voivansa näyttää, mutta ei rupea niitä tulkitsemaan. Ei tulkiksi tarvitsekaan ruveta, ymmärränhän minä itsekin, mitä niissä lukee, jahka ensin ne näen. Muuta en vilkaissut, kuin syöpämarkkerin, joka oli kivasti rajojen puitteissa ja maksa-arvot, joista afos oli koholla. Siitä viikon päästä soitteleva hoitaja sitten varmaankin juttelee. Rupesin miettimään, että koska ferritiinit ja kilppariarvot omalabroissa ovat kunnossa, eikä tuo syöpämarkkerikaan mitään julista, väsymykseen voi toki löytyä muukin syy. Hiukan harmittaa, etten tajunnut tutkituttaa kalsiumpitoisuuksiani, sillä minulla on sellainen käsitys, että liiallinen veren kalsiumpitoisuuskin aiheuttaisi myös väsymystä ja olisi jollain tavalla mahdollisesti yhteydessä myös kohonneisiin maksa-arvoihin. Voi olla, että ymmärrykseni tässä on vajavainen tai jopa virheellinen, mutta tuota pitää muistaa kysyä. Kesällä -22 sytojen jälkeen sädelääkärin lähetteellä kalsiumit katsottiin ja silloin ne olivat hiukan koholla. Sekin pitää kysäistä, onko tässä hoitojunassa suunniteltuja pysähdyksiä luuntiheyden mittaukseen. Letrot kaikenlaista jännää voivat saada aikaan.

Tänään viimein pääsin vuositarkastukseen, kaksi kuukautta alun perin aiottua myöhemmin. Ei se mammolitistys tuossa leikatussa rinnassa mitenkään kivalta tunnu, jos ei nyt erityisen kivalta tuossa toisessakaan. Selvisin kuitenkin. Kysyin, tuleeko ultra, mihin hoitaja totesi, että lääkäri tuossa saman tien vilkaisee kuvat ja päättää, tarvitaanko ultraa. Mainitsin, ettei minua yhtään haittaa, jos ultrataankin. Ja niinhän sieltä sitten vanha tuttu radiologi Irina tulikin kohta sanomaan, että kuvataan nyt sitten, vaikka turhaa se on, koska mammossa ei näkynyt mitään kummempaa. Yritin häntä houkutella ultraamaan maksani, jos kerran rintojen ultra on turhaa. Ja kun nyt kuitenkin siinä koneen vieressä olin. Ei tarttunut täkyyn hän, vaan kuvasi sen, mitä turhana piti. Ei sen kummempaa silläkään tavalla löytänyt. Hyvä niin. Vuoden päästä sitten jälleen, sitten kahden vuoden tauko ja vielä kerran nämä kuvaukset, mikäli tilanne ei muutu.

Novan käytävällä roikkui vastuuhenkilön loimi, pitihän siitä muistoksi kuva napata Lieneekö taidetta vai mitä yleispiristettä. Tuo taskuun nimikoitu VESSAN OVEN AVAAJA tms. on soma. Vastuu on suuri.

Vastuuhenkilö lienee vastuuttomana jossain?

Seuraava etappi on sitten silmäpolin kirjoittaman pään magneetin hoitaminen pois päiväjärjestyksestä parin viikon kuluttua. Siihen luultavasti sain puhuttua palkallisen vapaan sillä perusteella, että vaikken nyt olekaan kuvauksiin työterveyslääkärin syksyllä kirjoittamalla lähetteellä menossa, hän olisi minut juuri tällaiseen kuvaukseen laittanut. Tartun mieluummin hyvinvointialueen maksamaan kuvaukseen, kuin omasta pussista maksettavaan. Pari viikkoa sitten pitää odotella lääkärin soittoa sen kuvauksen tuloksista. Pitää asennoitua siten, että on hyvä, jos toteavat, ettei mulla kyllä ole mitään päässä. 

Vielä viikon verran jos jaksaisi, töissä helpottaisi hiukan, kun toinen joulukuun alussa ”lisähommaksi” saamistani luokista lähtee TET-harjoitteluun. Viikkotunnit vähenevät neljällä (tosin tuona aikana todennäköisesti tulee sijaisuuksiakin vapautuvien tuntien kohdalle). Sitten vielä toinen viikko, ja edessä on paluu marraskuun lopun tuntimääriin eli seitsemän tuntia nykyistä lyhyempään viikkotuntimäärään. Jospa se omalta osaltaan vähentäisi väsymystä. En ole mitenkään erityisemmin kokenut tuota tuntimäärää uuvuttavaksi, ainoastaan yksitäisiä hetkiä olisin mieluusti työntänyt pois. Väsymys on viime päivinä ollut järjetöntä. Tänään oli tavattoman vaikea pysyä hereillä auton ratissa, piti oikein varta vasten keskittyä. En uskaltanut edes nojata kunnolla kuskin penkkiin, vaan huterasti keikuin ratin takana. Hereillä pysyin, vaikka useamman kerran säikyin pientä ajatuksen herpaantumista. Eipä tuossa kunnossa ajaminen mitenkään luvallista taida olla, mutta tuli nyt sitten lakia rikottua. Tuolta mammosta tultuani ja syötyäni sitten nukuinkin sohvalla toista tuntia. Ei tullut korjattua kokeita, vaikka olisi ollut tavallaan pakko.

Kevät, tule jo, aurinko, paista!

Loman jälkeen näemmä aina koittaa arki. Vielä kuukauden päivät pitäisi jaksaa täyteen ahdettua työjärjestystä, sitten tämän hetken tiedon mukaan palataan entiseen. Mahtaa tuntua mukavalta, kun on taas aikaa suunnitella hommia siinä tuntien välissäkin. Eipä sillä, kyllä tuon olen kummallisen helposti jaksanut vetää, vaikka tunteja onkin viikossa seitsemän enemmän kuin aiemmin. Olisihan tuo palkassakin näkynyt, jos olisin älynnyt oikein verokorttini uusia. Jossain vaiheessa loppuvuonna näitä tulorajoja kyllä nostin, mutta ei tainnut silloin olla tätä muutosta vielä tiedossa tai en ainakaan sitä ottanut huomioon. Meni sitten kivasti lisäprosentille. Käteen jäi vähemmän kuin ennen viikkotuntimäärän kasvua oli jäänyt. Vaan mitäpä tuosta, kyllä se joskus takaisin tulee.

Arki näkyy siinäkin, että kalenteriin on pitänyt kirjata kaiken maailman terveydenhoitoon liittyviä käyntejä. Gynen kanssa kävin neuvottelemassa paikallisestrogeeneista, jälleen pohdituttaa, uskaltaako/kannattaako niitä tässä meikäläisen tilanteessa käyttää. Hyötyjä on, eikä kukaan voi taata kumpaankaan suuntaan, paljonko haittoja on vai onko lainkaan. Omapa tuo päätökseni on. Käytän siis, jos muistan. Syytä olisi muistaa, koska jos limakalvot pääsevät välillä kuivumaan ja ohentumaan epäsäännöllisen käytön vuoksi, estrogeenia pääsee seuraavalla kerralla läpi enemmän ja silloin ne mahdolliset haitatkin ovat suuremmat. Näin kertoi ammattilainen.

Syöpiksen labrat ja samassa muutaman OmaLabrankin verikokeen kävin otattamassa. Ensimmäisistä ei ole ilmestynyt vastauksia, ei luultavasti lääkäri niitä vielä ole vilkaissut. Omat otatin tämän jatkuvan väsymyksen vuoksi. Tahdoin tietää kilpparit ja transferritiinin. Kilppari paremmat kuin pari vuotta sitten, eikä raudassakaan ole ongelmia. Ei siis niistä johdu väsymys. Kolesteroliarvot otatin viimeksi vuosi sitten ja nyt uusiksi. Niissä ollaan menossa huonoon suuntaan, lievästi koholla sekä kokonaiskolesteroli, että LDL. Johtuneeko letroista vai mistä, tiedä häntä. Tarttee elellä nätimmin jatkossa.

Vihdoinkin pääsin silmälääkärin lokakuussa määräämään näkökenttätutkimukseen ja näköhermon kuvaukseen. Näkökenttäkone väläytteli piskuisia valopilkkuja siellä sun täällä ja piti aina painella nappia, kun jotain arveli näkevänsä. Olipa vaikea pitää ajatukset koossa ja keskittyä tekemäänsä. Jäi varmaankin monta huomaamatta ihan siksi, että keskittyminen herpaantui. Kaiken lisäksi ensimmäistä silmää tutkittaessa sarja oli jo varmaan puolivälissä, kun tutkija tajusi mokanneensa: Oli unohtanut nostaa tarvittavan linssin silmäni eteen 😆. Eipä mitä, inhimillistä moinen. Linssi paikalleen ja uusiksi alusta. Tiesinpä ainakin, mitä oli edessä. Tuon jälkeen käytävään istuskelemaan ja odottamaan kutsua seuraavien härveleitten ääreen. Pari herra lähestyi tippapullon kanssa ja ruiskauttivat tipat silmiini siinä odotellessa. Lopulta pääsin tuijottamaan laitteisiin. Jotainpa siellä mitattiin ja lopulta otettiin kuvia silmänpohjan verenkierrosta. Kesken kuvien oton huoneeseen tuli uusi tyyppi alkuperäisen kuvaajan ja harjoittelijan lisäksi. Tuli kertomaan, että näkökenttätukija oli tässä välissä konsultoinut lääkäriä, joka tykkäsi, että kuvataanpa meikäläisen pääkin jossain vaiheessa. Saapui tuo lääkäri itsekin paikalle tämän asian kertomaan. Kuulemma jotain kiinnostavaa noissa kentän ja hermon tutkimusten yhteistuloksissa. Ei-toivottuja havaintoja ilmeisesti ja kummallisen säännöllisesti molemmissa silmissä. Olettivat ilmeisesti, että jotenkin järkyttyisin tällaisesta tiedosta, mutta oma pihi mieleni iloitsi. Työterveyslääkärihän oli valitusteni jälkeen jo syksyllä kirjoittanut minulle lähetteen pään magneettiin, mutta koska se olisi pitänyt maksaa kokonaan itse, en sinne vielä ollut päätynyt. Kun nämä sitten neljän hengen voimin minulle tuosta kuvauksesta kertoivat, minä hihkuin ”JESS!”. Piti sitten selittää hiukan,  ymmärsivät. Onhan se halvempaa poliklinikkamaksulla. Saman tien eivät päätäni minnekään putkeen kuitenkaan työntäneet. OmaKannasta näkyy,  että joskus helmikuun lopulla on tuo sitten vuorossa. 

Ilmiselvä aurinko

Nyt sitten vain toivon, että tammikuun lopulla olisin flunssaton, että saisi viimein sen koronan vuoksi lykkääntyneen syöpiksen vuositarkastuksen käytyä. Lääkäritapaamista siihen ei ole sovittu, ainoastaan hoitaja sitten soittelee tuloksista.

Kyllähän tässä aina välillä huomaa miettivänsä, että olisipa kiva olla paremmassa kunnossa. En nyt tarkoita sellaista kuntokuntoa, vaikka toki sekin olisi kiva, vaan sitä, ettei koko ajan olisi jossain päin jotain, mikä pitää hereillä tai kivistää. Jos olisin kovin helposti sairauksista hermostuva, olisin luultavasti jo mielenkin vuoksi sairauslomalla. Tällä hetkellä en oikein osaa nimetä itsestäni sellaista kohtaa, missä ei jotain vaivaa olisi. Aiemmin kivuton vasen kantapääkin on heittäytynyt väärään leiriin ja ruvennut vaikeuttamaan asioita. Kiinnostavin, mutta onneksi muutamassa päivässä ohi mennyt vaiva, oli kylkikaaren alapuolella, jossain maksan alaosassa/-puolella ollut kosketusarka piste, joka tuntui myös silloin, kun kumarruin. Sama tunne kuin olisi jäänyt kynä tai joku muovikortti taskuun ja se sitten painoi. En tiedä, mistä oli kysymys.

Muuta mahdollisuutta ei ole, kuin elellä hetki kerrallaan. Kunpa sen aina muistaisi, ettei kannata murehtia tulevasta. Tällä hetkellä olen hengissä ja asiat ovat kuitenkin kohtalaisen hyvin. 

Pahoittelen, että naamakirjakavereilleni kuvat ovat luultavasti jo ”niin nähtyjä”. Teksti olisi joka tapauksessa ollut naamakirjaan liian pitkä ja kuitenkin halusin tästäkin muistiin asioita laittaa. Itsepä valitset, luetko ja jos aloitat lukemaan, mihin saakka luet. Pakko ei kuulemma ole kuin syntyä ja kuolla, kaikki muu siinä välillä on useimmiten ainakin jossain määrin vapaaehtoista, sanoi isäni. Tässä siis epämääräisiä muisteloita neljän yön mittaiselta Pariisin-reissulta. Loogisuutta tekstistä on turha hakea, eikä kirjoitusvirheiden bongaamisesta mitään palkintoa saa. Virheitä löytyy taatusti.

Tyypilliseen tapaamme emme tätä reissua juurikaan suunnitelleet, juolahti vain loman alkaessa mieleen, että jossain voisi ehkä käydä. Pitkään aikaan ei oikeastaan ole ollut hinku minnekään kauemmas mennä, emmekä koronan alkamisen jälkeen ole käyneet kuin kerran ulkomailla. Haaparantaa ei tässä yhteydessä ulkomaaksi lasketa. Eikä Ahvenanmaata, vaikka Geocaching niin tekeekin. Siinä sitten googlailimme ja Pariisiin päädyimme. Ei tästä tullut sen kummemmin kenellekään edes kerrottua, anoppi ja lankomies kuulivat asiasta siipalta, tytär tuli informoiduksi sillä, että matkustusilmoituksesta meni viesti hätäyhteyshenkilölle. Hän sitten tiedustelemaan, että jaha, mihinkäs sitä ollaan menossa. Sen verran oli tässä niukkamatkaisten koronavuosien aikana säästynyt kertyneitä Finnair-pisteitäkin, että saimme businessluokan lennot hintaan 100€/turpa. On se luksusta, ohituskaistaa pitkin turvatarkastukseen ja koneeseen, pääsy loungeen ”ilmaisten” eväiden ääreen ja ihan Iittalan kipoista lennon aikana tarjoilut. Kun lisäksi on pelkillä käsimatkatavaroilla liikkeellä, ei tarvinnut sen kummemmin mitään miettiä.

Turvatarkastus Helsingin päässä oli luvatun sujuvaa. Ei tarvinnut enää nesteitä esitellä erikseen, eikä vetää läppäriä näkyville. Siellä se meni samassa laukussa ja kaukalossa muiden matkatavaroiden kanssa. Polvi odotetusti vinkui metallinpaljastimessa, ja vaikka heti näkivät, että polvihan se siellä, pääsin kuitenkin jälleen kopeloitavaksi. Ja tyhjentämään taskuista kaiken sellaisenkin, minkä ei pitäisi vinkua. Eipä mitään, hyvä että ovat tarkkoja. Siipan matkalaukku pyöri hihnalla moneen suuntaan, ennen kuin sekin turvalliseksi todettiin. Paluumatkalla Ranskan päässä oli voimassa entiset käytännöt – nesteet esille, läppäri omaan kaukaloonsa, eikä heidän laitteensa kertoneet tarkastajalle mitään minun polvestani. Pitkään ja hartaasti tutkivat minua ja kengänpohjatkin lopulta skannasivat.

Näistä koneiseen siirtymisistä pitää omat sössimiseni mainita erikseen. Olin onnistunut Helsingin päässä tarkastuskortin jo ollessa esillä sipaisemaan kännykän näyttöä siten, että huomaamattani menin siipan kortilla portista. Kukaan ei mitään kysellyt. Se siitä seurasi, ettei siippa poloinen enää päässyt omalla kortillaan. Henkilökunta siinä sitten neuvomaan, että nyt taisi rouva tulla herran kortilla, joten jospa herra sitten sitä rouvan korttia vuorostaan käyttäisi. Näin tapahtui. Herra katsoi rouvaa moittivasti päästyään portista samalle puolelle rouvan kanssa. Paluumatkalla osasin käyttää omaa korttia, mutta ajatus katkesi siinä vaiheessa, kun passia kysyivät (sitäkään ei Helsingin päässä kyselty). Näytin passin, minkä jälkeen minulla olikin sitten jo kaksi kättä varattuna (passi ja kännykkä), joten mieli kertoi kaiken olevan kunnossa ja jatkoin eteenpäin. Siippa siellä portilla rykimään, että jospa rouva nyt tuon matkalaukkunsa kuitenkin tuosta ottaisi mukaansa porttia tukkimasta. Juu, palasin sen ottamaan. Ei kuulemma saa jättää laukkuja kentillä vahtimatta.

Minun pitää päästä useammin matkaan, rutiinit ovat unohtuneet. Kohteeseen siis kuitenkin pääsimme.

Sujuvat yhteydet tuolta CDG:n kentältä kaupunkiin on – kunhan nyt ensin on kävellyt koneelta puoli päivää sinne, mistä juna lähtee. Kohtalaisen suuri kenttä. Ei tarvinnut itse tuossa vaiheessa edes miettiä, miten hotellille kannattaisi mennä, koska lipunmyyjäimmeinen lykkäsi kartan käteen, piirteli ympyröitä tyyliin ”tässä ollaan, tuossa hyppäätte pois ja siirrytte vastapäiseen metroon ja sitten tuossa pois”. Yhteensä meiltä kahdelta 22,90 € (vuodenvaihteessa hinnat olivat nousseet, paluulippu samalle välille maksoikin jo 23, 60 €) Olisi toki voinut heti suorilla osaa viiden päivä lipun, jolla olisi nämä lentokenttäkyyditkin hoitanut, mutta koska meillä ei ollut aikomusta ihan Suur-Pariisin laitamilla muuten liikkua, tuo olisi ollut turhaa rahanmenoa. Nyt pärjättiin varsinaiset turistipäivät kolmen päivän lippusella (30€/hlö).

Hotellille meno oli hiukan kätkölle menemisen tapaista: Pöljänpolkua perille, paluu sitten lyhyempää reittiä. Gare de Lyonilta olisi tietävämpi osannut ulos fiksummallekin puolelle, hiukkasen tuli tuossa vaiheessa turhaa kävelyä. Lopulta joka tapauksessa perille päästiin. Hotelli oli siisti, 9-kerroksinen pytinki, Appart’city Collection Paris Gare de Lyon, 12. kaupunginosassa. Yleensä tykkäämme mahdollisimman ylhäällä olevista huoneista, mutta nyt jouduimme kolmanteen kerrokseen, koska toivomamme hivenen tilavampi huone oli alempana. Hyvät sängyt, keittiönurkkaus varusteineen, kunnollinen jääkaappi, mikro ja hella, joten ihan omin eväinkin tuolla olisi pärjännyt. Hotellin vieressä oli kaiken lisäksi ehta Lidl eli omavaraisuus oli mahdollistettu sitä haluaville. Yksi iltaruoka tuolla lämmiteltiin, muuten loman kunniaksi hyödynsimme kaupungin tarjontaa. Kylpyhuone oli suuri ja suihkukoppi kerrankin sellainen, mistä ei tipan tippaa tullut suihkun aikana ulkopuolelle! Oikeastaan ainoat miinukset huoneessa olivat ne, etteivät nojatuolit olleet pehmustettuja (tosin toisin kuin monissa kotimaan hotellihuoneissa, niitä sentään oli kaksi kipaletta) ja ulkovaatteille ei ollut henkareita, vaikka selvästi ”eteisessä” oli peili, jonka yhteydessä olisi ollut tanko henkareita varten. Muutenkin säilytystilaa oli niukanlaisesti, mutta eipä tuota tavaraakaan mitenkään kohtuuttomasti mukana ollut. Tallelokerokin oli, mutta edellinen oli jättänyt sen lukkoon, eikä se siis auennut meidän huoneemme avaimella, kuten olisi pitänyt. Respan miekkonen kävi sitä ihmettelemässä ja todettuaan omin silmin punaisen valon lokeron ovessa, antoi avaimen. Hänen poistuttuaan tutkimme kaapin käyttöohjeita ja fiksasimme tilanteen. Eipä tuossa muuta tarvinnut, kuin koodata avoin kaappi uudelleen tuolle meidän avaimellemme. Ei tiennyt henkilökunnan edusta moista loogista juttua. Minun siippani tiesi.

Tuli tuossa mainittua kaupungin ruokatarjonta. Ensimmäisenä iltana kävimme lähistön ravintolassa ruokailemassa. Kun tuli maksun aika, siipan kortti ei toiminutkaan. Eipä hätää, minun korttini samalle tilille toimi moitteettomasti ja pääsimme nukkumaan. Seuraavalla kerralla siinä samassa paikassa tapahtui sama homma. Seuraavana aamulla Aktia-pankki oli lähettänyt viestin: Oli kuulemma epäilyttävää toimintaa ollut kortilla ja olivat sen sulkeneet. Pyysivät soittamaan mahdollisimman pian. Siitäpä siippa sitten soittelemaan ja tiedustelemaan, mikä pankin väkeä nyt niin epäilytti. Se, että korttia oli käytetty lauantaina Vantaalla ja sitten jo sunnuntaina Pariisissa. Heidän mielestään se oli mitä ilmeisimmin siis joutunut voron näppeihin. Hertsyykkeri sentään! Hyvähän se toki on, että oma-aloitteisestikin vahtivat asiakkaittensa raha-asioita, mutta ei heillä sitten mieleen tullut, että jotkut lähtevät Vantaalta ulkomaille? Ja erikoista, ettei minun korttiani suljettu. Sama tilannehan silläkin oli.

Kortti joka tapauksessa saatiin takaisin käyttöön. 

Hotellin aamupala oli ranskalaiseksi aamiaiseksi vallan kelvollinen. Oli kokkelia, nakkeja, kurkkua, tomaattia, juustoa ja tietenkin valkohomejuustoa. Kinkkua ja kalkkunaakin löytyi, samoin jugurttia, muroja sun muita sellaisia ja hedelmäsalaattia ynnä mehuja. Ja tietenkin croisantteja leipien lisäksi. Jotain vihreää piirastakin oli, se ei miltään maistunut ja ensimmäisenä aamuna myös kinkkupiirasta, joka puolestaan maistui, mutta oli turhan suolainenkin. Saattoipa olla muutakin, joka tapauksessa sen verran tarjolla, että päivän sai hyvin käyntiin.

Hotellin edestä kulki bussi nro 29. Kerran sitä taisimme hyödyntää, muut reissut tuli kuljettua jomman kumman muutaman sadan metrin päässä olevan metroaseman kautta. Hyvin toimii Pariisin kuljetussysteemi, selkeästi opastettuja reittejä ainakin enimmäkseen. Tällaiselle kieltä osaamattomalle ei vain asemien nimet millään tuntuneet jäävän päähän. Useamman kerran piti matkan varrella tarkistella, että jokos me ollaan ja missäs me ollaan. Sitä paitsi liikuntaesteisen kannattaa täällä pysytellä metroasemilta pois. Aika harvassa hissiä huomattiin. Ehkä ei niitä huomattu, koska ei kaivattu.

Onhan meillä aiempaakin kokemusta suurkaupungin vuodenvaihteen metroista, Lontoosta vuosien takaa, joten ei nämä ruuhkat yllätyksenä tulleet. Muuten ihan kelvollista matkantekoa, joskus pääsi jopa istumaankin ainakin toinen meistä, mutta mikäs tuolla on seistessäkin. Ja kyllä sinne sekaan mahtuu, kun vain tunkee itsensä johonkin väliin. Suuremmin mitään ilmiflunssaisia ihmisiäkään ei viereen osunut lukuun ottamatta ensimmäistä kentältä kaupunkiin tulevaa junaa. Lienenkö siksi saanut istumapaikan eräältä miesmatkustajalta, koska vastapäätä istui nuori räkäinen ja yskivä nainen. Vasta kun eräs toinen junaan noussut miesmatkustaja tuota naista vilkaisi, puisteli toruvasti päätään ja veti maskin omalle naamalleen, tajusin itsekin laukusta maskin etsiä. Tokkopa siitä tuossa vaiheessa ainakaan suurempaa suojaa itselle oli, mutta mieltä se ehkä rauhoitti.

Myönnettävä on, että kätköjen viitoittamaa tietä tälläkin reissulla enimmäkseen kuljimme. Ei se huono homma ole, ei lainkaan, koska useimmiten sillä systeemillä näkee juuri niitä näkemisen arvoisia paikkoja. Tai sitten ei. Välttämättä jonkin sivukujan rännintakuinen ole se tyypillisin turistinähtävyys. Ensimmäisten käyntikohteidemme joukossa oli Villa Seurat -niminen katu, jonka varrelta löytyi tietoja erääseen multikätköön. Lyhyt kadunpätkä, jonka talojen seinien yksityiskohdista oli otettu kuvia. Piti löytää oikeiden talojen numerot, jotta pääsi laskemaan koordinaatteja. Pari ensimmäistä olimme jo hoksanneet, kun mies polkupyörineen saapui kotinsa oven edustalle. Kummastuneena turisteja silmäili, joten katsoimme parhaimmaksi hänelle selittää, että kuvia tässä vain katselemme ja yritämme löytää oikeita kohteita. Hänpä innostui, heti tiesi mistä talosta mikin kohta on kuvattu. ”Tämä tuolta, tämä tuosta vierestä, tämä tuolta remontissa olevan talon suojapressujen takaa…”. Oli vallan mukava kohtaaminen, kannatti tuolla poiketa siitä huolimatta, ettei kätköä löytynyt. Eipä tainnut edellinenkään löytöloggauksen tehnyt olla sitä oikeasti löytänyt.

Koska multia kuitenkin mielimme, poikkesimme sellaisen perässä Montparnassen hautuumaalla. Yleensäkin suurten kaupunkien hautausmaat ovat kiinnostavia kohteita, vallankin, jos vanhoja ovat. Minua viehättää niissä se, että hautamuistomerkit ovat persoonallisia. Samoin eteläisempien maiden tapa laittaa toisinaan vainajan kuva hautakiveen tai rakentaa koko suvun vainajille oma mökki hautausmaalle on kiinnostava. Täällä oli lisäksi näiden vanhojen muistomerkkien seassa joitakin erikoisia hautoja, joille tämä multi johdatti ihmettelemään. Sen suuremmin ei ole tietoa näiden ihmisten elämäntarinoista, mutta jotain erikoista heitä on jälkeen jäänyt. Tämän kuvan haudan viestin tulkitsen itse niin, että joku haluaisi viimeiseen saakka pitää kiinni rakkaasta ihmisestä. Sitä en tiedä, mitä taiteilija on sillä halunnut viestiä. Minua tuo kosketti.

 
Uudenvuodenjuhlinta vielä siinä vaiheessa, kun itse olimme liikkeellä, oli sangen maltillista. Ei näkynyt omien juomien juojia (ellei lasketa heitä poloisia, jotka elämäänsä kadulla viettävät), eikä omien rakettien ampujia. Ehkä Pariisin järjestyssäännöt moisen paukuttelun kieltävät. Meillä oli tarkoitus hakeutua nauttimaan Riemukaaren kansanjuhlasta. Samoin teki muutama muukin. Katuja oli suljettu jo hyvissä ajoin kaikelta kulkemiselta, samoin joitakin metroasemia. Sen verran lähelle mentiin, että Riemukaari näkyi. 

Joitakin kortteleita senkin jälkeen kuljimme muiden rientäjien mukana suunnilleen iltayhdeksän kieppeillä siihen saakka, kunnes jälleen oli katusulku. Ei varmuutta, oliko tuossa jonkinlainen turvatarkastus, mutta muutama ihminen kerrallaan ajoittain näytti pääsevän poliisiauton ja talon seinän välistä eteenpäin. Mieli teki jatkaa, mutta onneksi järki puuttui peliin. Kuinka ihmeessä liki 30000 askelta teputtaneet jalat jaksaisivat enää seistä kolmea tuntia muiden seassa ja sen jälkeen yrittää jollain keinoin hotellille? Lähdimme etsimään paluumetroa. Ensimmäinen oli remontissa, toinen jo siltä illalta suljettu, joten askeleita tuli. Lopulta olimme perillä joskus ennen puolta yötä ja päädyimme katsomaa televisiosta Riemukaaren tapahtumia. Hyvä niin, koska uutisten mukaan paikalla oli yli miljoona ihmistä. Pitivät tapahtumaa myös hyvänä harjoituksena olympialaisia silmällä pitäen. https://www.francetvinfo.fr/monde/nouvel-an-2021/nouvel-an-plus-d-un-million-de-personnes-rassemblees-sur-les-champs-elysees-pour-celebrer-le-passage-a-2024_6277026.html

Olisihan se ollut kokemus tyyliin ”once in a lifetime”, mutta ei nyt pystynyt.

Uudenvuodenpäivänä lähdimme jälleen keskustaan. Emme edellispäivänä juuri samalla seudulla olleet poikenneet, emmekä siis tienneet, että siellähän oli suurehko tivolialue aivan Concorden kupeessa! Lienee jonkinlainen joulunajan huvipuisto, koska ei sitä siinä ainakaan viimeksi kaupungissa vieraillessamme ollut. Valtava maailmanpyörä ja jättimäinen venkutin, sellainen, mihin ihmiset jonottavat päästäkseen kiljahtelemaan pää alaspäin. Oli siellä karusellejakin ja vekkuloita sun muita, sekä tietenkin kaikenlaisia ruokakojuja. Me emme noita vieri vieressä olleita kojuja huomanneet ”ajoissa”, vaan poikkesimme syömässä valtavassa teltassa, jossa oli pöytiintarjoilu ja joulumusiikkia taustalla. Yhteinen huomiomme oli, ettei se ulkomaankielellä häirinnyt juurikaan. Ruoka oli hyvää ja tarjoilija erinomainen vanhempi naisihminen. Olimme tilanneet puolen litran viinikarahvin. Hän toi meille karahvillisen vettä, jota emme tilanneet ja minä ilmeisesti olin näyttänyt huolestuneelta. Vaikka mitään en sanonut, hän kiirehti rauhoittelemaan. ”Tranqilo, madam, wine is coming!” Oli tippinsä ansainnut. 

Huvipuiston jälkeen suuntasimme Eiffelin likelle kätköä silmälläpitäen. Mukavasti Google Maps neuvoi bussipysäkille ja kertoi, että nopeasti olette haluamassanne kohteessa, vain 20 minuuttia menee matkaan kaikkineen. Siinä sitten pysäkillä seisoskelimme ja katselimme hitaasti ohi lipuvaa autojonoa. Järkyttäviä välejä kuskit pitivät, eikä yksillä vihreillä valoilla kovinkaan monta autoa risteyksestä läpi ehtinyt kerralla ajaa. Yht’äkkiä jonossa näkyi massasta poikkeava auto: punainen Lada, kyljessä tekstejä kyrillisin kirjaimin. Näytin kuskille peukkua ja hänpä ilahtui kovin, oikein nojautui apukuskin puolelle ja leveä hymy kasvoillaan näytti kovasti peukkua takaisin. Jos oikein rekisterilaatasta tulkitsin, mahtoi olla moldovalainen hän. Tai ainakin auto.

Bussia ei vain ruvennut kuulumaan. Pitkän ajan kuluttua se viimein saapui ja rupesi matelemaan nykäys kerrallaan eteenpäin. Melkoisesti porukkaa kyydissään. Polkupyöräilijät ohittivat meidät sujuvasti, samoin yksi lenkkeilijä eteni ruuhkan seassa jouhevammin kuin tällaiset moottoroituun etenemiseen turvautuneet turistit. Lopulta olimme siellä missä pitikin. Matkaan kului sen parinkymmenen minuutin sijasta lopulta tunti laskien siitä, mikä oli alkuperäinen aikataulu. Eiffeliä itseään olimme jo tarkastelleet aattona sekä kauempaa, että lähempää, joten emme sinne enää tunteneet tarvetta lähteä. Riitti, että löysimme asuntolaivojen parkin reunalta ”postilaatikkorivistön” ja osasimme toimia oikealla tavalla. Tulipa kätkötilastoihin taas yksi kätkötyyppi Pariisin puolelta.

Montmartrelle olisi päässyt funikulaarillakin ja jopa ihan tuolla jo ostetulla lipulla, mutta oli sen verran pitkät jonot, että tyydyimme portaisiin. Parit kerrat meikäläisen piti hengitellä matkalla, mutta yllättävän kivuttomasti matka kuitenkin eteni. Ylös päästyämme totesimme, että huipulla tuulee. Kävi melkoinen puhuri, läheltä joltain karkasi sateenvarjo käsistä ja paiskautui kauempana päin lastenrattaita. Onneksi rattaat olivat siinä asennossa, ettei lapselle jäänyt tapahtuneesta luultavasti edes mielikuvia. Varjon omistaja saattoi säikähtää enemmänkin. Polkupyöriä oli kaatunut siellä sun täällä, ei sentään ajossa olleita. Sacré-Cœureen emme jääneet jonottamaan, onhan noita kirkkoja sisältä nähty. Ulkoakin päin se on komea, ihmettelemisen arvoinen.

Hetken tuijottelimme maisemia lukkoaidan vieressä. Kaupustelija siellä olisi mieluusti meillekin lukon myynyt, mutta emme tarttuneet tarjoukseen. 

Muuten vain muutamia kortteleita tuolla kierrettiin, ennen kuin sitten sillä funikulaarilla alas tulimme. Hyvin mahtui kyytiin, jonottamatta. Vanhempi herra minulle vierestään istumapaikkaa tarjosi, rouvansa tyytyi seisomaan tuon matkan. Otin tarjouksen vastaan. Siinä me kaksi länkkäkäpälää sitten istuimme.

On oletettavaa, että joka päivä söimme pari ateriaa, mutta tunnustan, etten muista aivan kaikkia ruokia, joita söin. Parit sipulikeitot totta kai, joku lasagne, joku Burgundin pata. Tonnikalapihvi. Lohta ja kanaa. Ja yksi tarte tatin, totta kai. Syötyä tuli ja ranskalaiseen tapaan viiniä ruuan kanssa nautittua. Vaaka kotona kertoi tapahtuneesta karulla kielellään.

Seuraavaa reissua varten pitää muistaa, että Latinalaiskortteleissa olisi ruokatarjonnan suhteen vallan mainiota asustella. Toki yöt saattavat olla rauhattomampia kuin tuolla syrjemmässä, mutta kyllä se elävyys kiinnostaa. Muutenkin pidän kovasti siitä, että kaupunki on täynnä erilaisia ihmisiä. Turisteja toki paljon, mutta paikallisväestössäkin on kirjavuutta tällaisen syrjäseudun kasvatille ihmeteltäväksi. Ihonvärejä moneen lähtöön, uskontojakin katukuvassa sulassa sovussa sekaisin. Metroon nousi nuori nainen vanhemman miehen kanssa, luultavasti intialaista taustaa. Arveluani vahvisti se, että nainen piti kainalossaan jotain kirjaa, jonka kannessa komeili Ganesha. Eräällä sivukadulla vaihdoin pari sanaa iäkkäämmän musliminaisen kanssa. Hän ilahtui, kun olin pysähtynyt kuvaamaan kantaaottavaa rasismin ja islamofobian tuomitsevaa tekstiä talon seinästä. Peukutin tekstiä ja hän hymyillen peukutti takaisin.

 
Paluumatkalla lentokentälle ei junassa ollut ruuhkaa. Joltain asemalta kyytiin oli noussut mies, joka kulki vaunun läpi jakaen ihmisille kortteja, joissa toisella puolella luki asia englanniksi, toisella ranskaksi. Asia oli lyhykäisyydessään se, että hän asunnottomana, kahden lapsen isänä, toivoisi euroa tai kahta, jotta elämä olisi helpompaa. Kortin hän toivoi saavansa takaisin. En tiedä, oliko tarina tosi, mutta luulenpa, että ihminen jolla olisi muita mahdollisuuksia, ei välttämättä aivan vapaaehtoisesti vietä aikaansa junissa asettuen ventovieraiden alentuvien katseiden alle. Hänelle vitonen kortin mukana sujautettiin, kun hän palasi kortteja keräämään. Hän ilahtui suunnattomasti, kovasti kiitteli ja oli jo ottamassa askelta pois päin, kun keksi, että voi antaa meille jotain kiitokseksi. Ei hyväksynyt estelyitä, eleillään osoitti, että olisi loukkaavaa, jos kieltäytyisimme. Saimme hänen matkaeväänsä – kaksi vielä pakkauksessaan olevaa croisanttia. En tiedä, mitä olisin ajatellut. Hävetti ottaa ne vastaan, mutta emme halunneet häntä loukatakaan. Me poistuimme kentällä junasta, hän jäi oviaukkoon seisoskelemaan palatakseen takaisin. Huomatessaan meidät ihmisvirrasta, hän vilkutti. Toivon hänelle(kin) helpompaa elämää, olipa sitten huijari tai ei.

En jaksa käsittää, miksi ihmisten pitää arvottaa toisia ihmisiä ihonvärin, uskonnon tai esim. varakkuuden perusteella minkäänlaisiin luokkiin. Tuon ilahtuneen musliminaisen, riemastuneen moldovalaisen kuskin, hotellimme pääosin mustan henkilökunnan, Villa Seurat -kujalla tapaamamme auttavaisen miehen, funikulaarissa vieruspaikkansa tarjonneen oletettavasti espanjalaisen kohteliaan herran, lentokenttäjunan rahaa eleettömästi pyytäneen kiitollisen miehen ja kaduilla toivottomina asuvien ihmisten arvo ei minun itseni arvosta poikkea millään tavalla. Ja silti liian monet näistä mainitsemistanikin ihmisistä vain muutamia hyväksyisivät vaikkapa kotiinsa kylään. Enkä väitä itsekään olevani tässä ajatusleikissä ehdottoman tasapuolinen kaikkia kohtaan.

Ei tässä kaikkea ole, mutta ei jaksa enempää. Reissu siis tuli tehtyä, kotiinpaluu ärsytti. Mukavaa toki tiedossa, koska pitkästä aikaa jälkikasvua jälleen näkisimme. Siitä on aikaa, kun viimeksi ovat meillä olleet. Tuore koiransa ei koskaan ole meillä käynyt. Paluu meni muuten hyvin, mutta kone oli myöhässä kolmisen varttia, ja sen takia business-luokan etu päästä poistumaan koneesta ensimmäisten joukossa meni sivu suun. Emme päässeet putkeen, koska kone ei päässyt enää alkuperäiselle portilleen, vaan poistuminen tapahtui takaoven kautta bussiin. Tästä tuli tieto vasta sitten, kun olimme jo laukut ottaneet alas. Turistiluokan ensimmäisen penkkirivin nainen hörähti niin vilpittömän vahingoniloisen naurun, etten muuta voinut kuin yhtyä hänen huvittuneisuuteensa. ”Damn, this must be revenge for something!” Hän nyökkäili samanmielisyyden merkiksi edelleen hihitellen.

Auto lähti ongelmitta käyntiin liki kolmekympin pakkasesta huolimatta ja kotiin päästiin. Kotona sitten odotti se, mitä oli pelättykin: Perinteinen uudenvuodenreissun jälkeinen vesiputkien sulattelu. Sekä vessan että keittiön kuuma vesi loisti poissaolollaan, eikä mitään edistystä tunnin puuhastelun jälkeen tapahtunut. Vuorokausi ehti jo vaihtua ja oli pakko välillä käydä nukkumaan. Aamulla jatkui, mutta muutaman tunnin jälkeen kävi selväksi, ettei tällä kertaa ole omin voimin mitään tehtävissä. LVI-Wäiskille siis soitto. Hän on meillä kahdesti aiemmin käynyt, ensimmäisellä kerralla juurikin jäätyneiden putkien vuoksi. Silloin sai meiltä luvan ottaa mukaansa Maikkarin kuvausryhmän jotain uutislähetyksen pakkasuutispätkää varten. Ehkä siitä johtui, että hän meille suunnilleen saman tien tuli. On jo eläkkeellä, eikä tee enää kuin harvakseltaan hommia. Juuri oli jonkun kotona sulatushommissa, sen jälkeen oli menossa toisaalle, mutta sanoi sitten tulevansa. Ja tuli. Sanoisin, että onnen potku saada ammattilainen näinä päivinä näihin hommiin noin nopeasti! Kovasti teki töitä hänkin, ennen kuin kuuma vesi löysi lopulta tiensä oikeaa reittiä maailmaan. Jospa ennen seuraavaa vuodenvaihdereissua olisi mahdollisuus tehdä pieni remontti. Putket pintavetona, ettei tarvitsisi tätä asiaa jännätä.

Jospa tämä vuosi olisi meille kaikille hyvä!

Tammikuun lopulle nasahti uusi mammoaika. Pitää muistaa jollekin aamulle varata labrat, ettei pääse unohtumaan. Meni edellinen ajanvaraus siinä samassa koronarytäkässä ihan susille sekin. Lääkäriaikaa tuossa yhteydessä ei sitten taida ollakaan, ainoastaan hoitaja soittaa jossain vaiheessa. Hiukkasen hankalaa sekin, että niin epämääräinen aika annetaan – ”jossain vaiheessa päivän aikana”. Jep, jep, hivenen hankala on oppitunnin aikana vastailla.

Juuri tällä hetkellä hiukan harmittaa oma vointi. Ei mitään suurta ja maata kaatavaa, ei toki, mutta kasautuu taas kaikkea pientä riesaa. Syntymäpolvi rupesi eilen kiukuttelemaan, pisti oikein kunnolla jonkin aikaa joka askeleella. Vasempaankin jalkaan rupeaa joku plantaarifaskiittiin viittaava pesiytymään, olisin ollut ihan tyytyväinen siihen, että vain tuo oikea olisi hankala. Oikea keskari kipuilee ja napsuu, kuten viime talvenakin. Ja eilen sitten vasen rannekin ilmoitti aloittavansa sen saman vaivan, mikä elokuusta -22 toukokuuhun -23 siinä kiusasi. Silloin oli työn ja tuskan takana saada lääkäri siitä kiinnostumaan, eikä sama taho minua nyt edes ole tapaamassa. Vaikea uskoa, että työterveys kiinnostuisi, terveyskeskuksesta puhumattakaan. Kuitenkin vain taas ”syö buranaa” -ohjeistuksella mennään. Tällaisten ennakkoarveluiden varassa on melko hankala uskaltaa ruveta apua edes kyselemään. Olen huono vaivojani valittelemaan siellä, missä pitäisi. Täällä kyllä kitisen.

En minä jaksaisi koko ajan olla jotenkin puolikuntoinen. Liikkuakaan en jaksa, syksyn yskät ja muut ovat vieneet voimat. Valivalivali.

Kuusikin selvästi hirttäytyi.

Kuvittelin, että tässä vaiheessa voisin jo sujuvasti raportoida 2-vuotistarkastuksesta ja kaikesta sen ympäriltä. Katinkontit, koronatesti näytti sopivasti plussaa edellispäivänä. Enpä tohtinut lähteä riskeeraamaan muiden terveyttä, vaikka luultavasti olisin hyvin voinut tervettä tuolloin näytellä. Peruin sitten samana aamuna mammon. Nyt sitten odotellaan, josko joskus uuden ajan saisi. Veikkaan, että menee pitkälle ensi vuoden puolelle. Lähinnä ärsyttää, koska tuo peruttu aika olisi ollut huomattavasti helpompi sijaisjärjestelyjen ja -ohjeistusten kannalta, kuin jatkossa mikään päivä tulee olemaan. Oma työnkuva muuttuu hiukan ensi maanantaista alkaen, tulee lisää hommia 7h/viikko. Todennäköisesti tilapäisjärjestely, johtuu erään työtoverin virkavapaudesta ja siitä seuranneista työjärjestysmuutoksista. Itse tuohon suostuin, ei siinä mitään, en valita, mutta hankalampi järjestää mitään poissaoloja. Menee aina kaikki palkattomaksi, kun ei juurikaan vapaatunteja päivissä ole, eikä yksikään päivä lopu aikaisemmin. Muuten ihan kiva, jos nyt hermot kestää. Onneksi oppilasjoukossa on tapahtunut joitakin muutoksia, joten ehkä edessä on joiltakin osin helpompia tunteja kuin aiemmin heidän kanssaan on ollut.

Osuuspankki ilmoitteli minun olevan jo siinä iässä, että olisivat tarjoutuneet jo vuoden alusta alkaen makselemaan takaisin sinne vuosien varrella syytämiäni eläkesijoitusrahoja. Myönnettävä on, että tavallaan kiinnosti, mutta silti vuodella lykkäsin moista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tajusin, ettei siihen oikeaankaan eläkkeeseen enää ole tolkuttoman kauan aikaa. Kivalta tuntuu moinen. Jos tämän talven saa kunnialla hoideltua kevääseen, saattavat ensi ja seuraava vuosi ollakin sitten jo huomattavasti kevyempiä ainakin tuntimäärien osalta. Se onkin sitten eri asia, saanko sellaisia tunteja, joiden hoitaminen tuntuu mieluisalta. Kunnanhallitus nimittäin päätti vähentää rinnakkaisluokkien määrää, mistä seuraa heti melkoinen pudotus tarjolla oleviin matikantuntien määrään. Luokkien suurentuminenkaan ei suoranaisesti houkuta. Lottovoitolle olisi siis edelleen käyttöä.

Tässä nyt oikein ole mielenkiintoa muuta ruotia. Samat vanhat valitukset, kantapää kipuilee, keskisormi napsuu taas, toisenkin käden sormi oireilee jne. Mitä noita luettelemaan, ei ne siitä mihinkään muutu.

Talvea tämä on. Ehkä jonain päivänä taas saa itsensä ladulle. Juuri nyt ei kunto ole vielä sinne kelvollinen tuon koronan jäljiltä, vaikka töissä olenkin ollut.

Mieluusti kirjoittaisin jotain. On jonkinlainen sanomisen tarve, mutta ei aavistustakaan, mitä sanoisin. Turhautunut riipustelemaan jatkuvasti vaivoista. Melkein helpommalla pääsee, jos antaa listan ja toteaa, etä tänään rastitetaan tästä kaikki. No, öisin ei enää yskitä, ainoastaan ajoittain päivällä. Mutta muu perusrepertuaari on vaihteeksi käytössä. Ei niistä sen enempää nyt.

Töissä olen viihtynyt yllättävän hyvin tänä syksynä. Yksi suuri syy tuohon on se, että saan pitää kaikki oppitunnit samassa luokassa, joten kaikki kirjat ja muu tarvittava ovat aina paikalla. Ei tarvitse kykkiä opehuoneen lattiatason kaapista mitään kaivamassa. Voin jäädä viimeisen tunnin jälkeen rauhassa yksin seuraavaa päivää miettimään, eikä tarvitse mennä kesken ajatusten kenenkään kanssa keskustelemaan. Ei sillä, ettenkö pitäisi työkavereistani – kyllä pidän, upeaa porukkaa! Alkaa vain olla vaikeuksia tässä iässä koota ajatukset uudelleen, jos välillä intoutuu jostain muusta asiasta puhumaan. Muutenkin viihdyn hyvin yksin. Tosin välituntisin olen näköjään jonkin sortin ”pinnarimagneetti”: Seiskaluokkalaisista melkoinen sakki tulee usein ”pitämään seuraa” minulle. Olenkin heitä moittinut siitä, että käyttävät hyväuskoista vanhaa opea hyväkseen,  jotta välttyvät välitunnille menosta. Toisaalta mikäpä siinä,  ovat kuitenkin valvovan silmän alla ja oikeasti haluavat kaikenlaisesta siitä rupatella. Tokkopa tuossa mitään järkyttävän suurta virkavirhettä teen, kun olen heidän juoneensa sopeutunut. Kivoja tyyppejä.

Sekin innostaa töissä, että matematiikantuntien suunnitteluun ei mene enää järjettömästi aikaa. Olen parin viime vuoden aikana tajunnut sen, että kun kerran jonkun asian tekee, kannattaa säästää tekemänsä tulevia vuosia varten. Nyt voin vain kääntää vihkosta sivua ja laskut useimmiten löytyvät laskettuina. 

Syyslomalla lomailimme kotimaassa. Tavallaan, vaikka joiden tahojen, kuten kätköilyn amerikkalaisen päämajan mukaan olimme ulkomailla,  kun rantauduimme Ahvenanmaalle. Itse olen tuolla käynyt joskus teininä isän seurassa hänen työmatkallaan ja toisen kerran nuoruudessa kaverin kanssa Maarianhaminan leirintäalueella, eikä tämän perheen toinen jäsen ollut siellä koskaan käynyt. Käytännössä uusi paikka siis meille molemmille. 

Turistiaika oli ohi, joten hotellissakin oli rauhallista, eikä ruokapaikkoihin joutunut jonottelemaan. Toki samasta syystä moni kohde oli kiinni (kuten Pommern ja Kastelholma), eikä syrjäisemmillä seuduilla juurikaan ollut palveluita tarjolla. Eipä tuo meitä haitannut, riittävästi löytyi katsomista ja ihmettelemistä ihan ulkoilmassa. Sää suosi, päivisin useimmiten paistoi aurinko, ainoat sateet tulivat pienenä tihkuna vasta parina iltana. Oli hyvä tepastella maastossa. Ilmeisesti paikallispunkitkin olivat jo levossa, koska emme ainakaan niitä itsestämme päässeet nyppimään. Ei hirvikärpäsiäkään, onneksi. Lieneekö seutu siltä riesalta säästynyt? Hirviä ei näkynyt, peuroja (vai kauriita, en tiedä) muutama loikki tien yli ja natusteli herkkuja jossain pellon laitamilla. Pari korppia eräällä metsäautotiellä lenteli likellä. Samalla pätkällä tieltä edestämme lehahti lentoon joku tavattoman suuri lintu. Harmikseni juuri tuijottelin kännykästä karttaa, enkä ehtinyt tapausta kovin läheltä nähdä. Emme varmaa tunnistusta tehneet, mutta ei olisi ihme, jos se oli joku kotkansukuinen. Suuri joka tapauksessa, lenteli jonkin matkaa edellämme, kunnes seuraavassa risteyksessä jatkoi matkaansa oikealle meidän kääntyessämme vasenta väylää seuraamaan. Tavoitteena oli hakeutua mahdollisimman lähelle Kasbergin lakea. Puolisen kilometriä jäi käveltävää. Reitti oli merkitty hyvin valkoiseksi maalatuilla kivillä, jotka usein olivat pieneksi keoksi kasattuja. Kannatti käydä tuolla juuri tuona päivänä, vaikka hiukan olimme jo miettineet retken siirtämistä seuraavalle päivälle. Pientä väsymystä oli ilmassa ja teki jo mieli palata hotellille. Hyvä kuitenkin, ettemme niin tehneet. Seuraavana aamuna maa olikin osittain valkoinen. Tokkopa tuolla kukkulalla olisi kovin paljon lunta ollut, mutta mahdollisesti kuitenkin sen verran, että kivikko olisi ollut paikoitellen märkänä liukas ja valkoiset polkumerkitkin ehkä olisivat olleet vaarassa sekaantua lumipläntteihin. 

Kasberg, Saltvik. Ahvenanmaan toiseksi korkein kukkula. 115 mpy.

Ahvenanmaan punaisista teistä ja poluista pidän!

Toiset on rohkeita…

Vielä viikko olisi töitä jaksettava, sitten saa hetken (toivottavasti) ihan vain lomailla. Yli kolme viikkoa tässä on nyt joutunut erilaisten flunssantapaisten oireiden kanssa vatuloimaan. Muutaman päivän oli sentään ihan saikkukelpoisia päiviä, mutta enimmäkseen tämä on ollut sellaista, että päivät on ok, mutta yöt sitten yskitään. Se uni kuitenkin olisi melko tärkeää jaksamisen kannalta, mutta kuinkapa nukut, kun jatkuvasti yskittää. Ihan kevyellä kurkkukivulla tämä alkoi syyskuun puolivälin jälkeen, kahtena iltana hiukan tuntui niellessä. Sitten yhtenä iltana töitten jälkeen hiukan nosti lämpöä, mutta sekin meni ohi. Seuraava päivä olikin yllättäen käytännössä äänetön. Töissä vingahtelin kuin murrosikäinen teinipoika. Seuraavana yönä se yskä sitten alkoi ja nosti kuumeen samalla. Muu hoitui jokseenkin itsekseen pois, mutta yskä jäi. Enhän minä terveyskeskuksen aukioloaikoina ikinä sinne ehdi, ja koska muutenkin rupesi näyttämään siltä, että kyllä tämä tästä, en edes yrittänyt mihinkään. Kunnes sitten taas seuraavan viikonlopun koittaessa kuume nousi. Siippa patisti minut maksulliselle tohtorille ja myönnyin. Rahat meni, mutta ei hänkään minusta mitään virsua kummempaa löytänyt. CRP vain hiukan koholla, eikä mistään mitään rahinoitakaan kuulunut. Muutaman reseptin lykkäsi kouraan ja käski ottaa herkästi yhteyttä, mikäli olo kurjistuu. 

Niin. Ottaisihan sitä yhteyttä, jos olisi ylimääräisiä satasia tilillä. Edelleenkään ei oikeastaan muuta vaivaa, kuin tuo hillitön yöyskä, ja siihen sitten tohtorin määräämiä rohtoja nautiskelin. Jotain morfiinipohjaista tms. yskänlääkettä ja elämäni ensimmäinen astmapiippu. Eipä niistä oikeastaan ole apua ollut. Perjantaina oli sitten jo pakko soittaa terveyskeskukseen, koska ei enää jaksa valvoa. Tuli yksi saikkupäivä lisää. Mikäpä siinä muuten, mutta niiden sijaisohjeiden rustaaminen väsyneenä sellaiseen kuosiin, että aihetta tuntematonkin sijainen pystyisi suuremmitta tuskitta luotsaamaan porukan läpi suunnilleen samoista asioista, mitä muutkin ryhmät ovat opiskelleet. Meinasin, että menisin vielä viimeisen tunnin pitämään itse, jahka selviää, mitä CRP sanoo. No, eihän se mitään sanonut, oli pudonnut alle viiden. Ei poskionteloissa mitään erikoista, ei keuhkoissa edelleenkään mitään, ei kuumetta jne. Kuulemma nykyisin odotellaan kuusi viikkoa, ennen kuin ryhdytään sen kummemmin esim. keuhkoja kuvaamaan, joten rauhassa vaan. En kuitenkaan töihin tuon tk-käynnin jälkeen lähtenyt, hoitaja suositteli luopumaan moisesta. Mitä sitä yhden tunnin vuoksi. Ja hyvä niin, kyllä väsynyt olin. Ja olen edelleen, vaikka nyt on jo yksi yö mennytkin vain yhden heräämisen taktiikalla. Fyysisetkin voimat ovat kadonneet näiden kolmen viikon aikana, meinasi puhti loppua eilen totaalisesti, kun erehdyin lauteidenaluset imuroimaan.  Jos viikon jaksaisi jotenkin, eikä pahemmin tämä tästä enää riehaantuisi, voisi rentoutua.

Ulkona tulee, on tuullut pari päivää. Eilen taas pitkästä aikaa lähdin uimaan. Olen sitä hiukan vältellyt, vaikka tiedänkin, ettei tuollainen sangen pikainen parin vedon pulahtelu  mitään haittaa. Tuulen vuoksi tuli jo siirryttyä talvisempaan uimavarusteeseen: kylpytakki niskaan, ei enää pyyhkeeseen kääriytyneenä halunnut lähteä tuonne rantaan tassuttelemaan. Tänä syksynä on jäänyt monta vedenlämpöastetta väliin tämän sairastelun vuoksi. Vesi on nyt kymmenkunta astetta viileämpää kuin ennen kurkkukipuja. Edelliskerrastakin oli laskenut viiden asteen verran. Ei ihan vielä tarvitsisi talven tulla.

On ollut niin tapahtumaköyhä syksy, ettei tosikaan! On toki mahdollista, että tässä on ollut ja tapahtunut vaikka mitä, mutta en vain muista missään olleeni. Ihan oikeasti – tuntuu, että muisti on kyllä  meikäläisellä lähtenyt jollekin lepolomalle. Vaikka mitäpä sitä muistamaan, jos mitään sen kummallisempaa ei ole. 

(Tähän väliin lykkään kuvan, koska tuo loppuun laittamani kuva ei jostain syystä tuossa tekstilistan pikkukuvissa suostu esiintymään. Saa nähdä suostuuko tämäkään. Joka tapauksessa jotkut meistä näyttävät syksyllä kurjilta.)

Viimeksi mainitsin luokkakokouksesta, jonka tiedotus ei ainakaan omalla kohdallani mennyt ihan nappiin. Olisin toki voinut ihan itsekin elokuun lopulla kysäistä tarkempia tietoja joltakin, kun ensimmäisen kerran ympäripyöreän naamakirjamaininnan mainitusta sessiosta näin, mutta enpä kysynyt. Olen nyt yllättänyt, miten näemmä löydän itsestäni omituisia katkeruuden tunteita sen vuoksi, etten tuonne koskaan keneltäkään henkilökohtaista kutsua saanut. Ei minulla ole mitään syytä olla katkera, koska hyvin todennäköisesti en sinne olisi kuitenkaan uskaltanut mennä. Mutta sama tilannehan tämä on aina muissakin jutuissa – olisi kiva olla kuitenkin muistettu ja voida itse tehdä se poisjäämispäätös. Vaan mitäpä tuota sen suuremmin suremaan. Olen vuosia tuon porukan FB-ryhmään kuulunut ja nyt ryhmän sivuilta katsellut kokouksen kuva-antia. Varsin vierasta porukkaa, joitakin tunnistin. Enpä kyllä sivuilla julkaistuista kouluaikaisistakaan kuvista juuri ketään muista. Minulla ei myöskään ole muistikuvia niistä muista tilanteista/tapahtumista, joista siellä on nyt jaettu kuvia, penkkaripäivää lukuun ottamatta. Lakkiaisistakaan en muista esim. sitä, millä kohdalla porukassa seisoin lakkia päähäni painamassa. Muistiongelmia jo vuodesta 1714 tai jotain 😊. Tai ulkopuolinen jo syntyessään. Tai ainakin välittömästi syntymän jälkeen, helpompaa ollut äidille sillä tavalla tämä.

Mitäpä näitä märehtimään ja harmittelemaan asioita. Pakkohan minun ei ole sellaisiin porukoihin kuulua,  joihin en tunne kuuluvani. ”Eroa ryhmästä” –  painike helpottaa tätä some-elämää. Siltä varalta, että joku noista entisistä koulutovereista sattuu tätä sepustusta lukemaan: Tämä ei ole syytös ketään kohtaan, mutta ihan vinkkinä vaan sanon, että seuraavaa kokousta järjestäessänne laittakaa ajoissa edes tuon mainitun ryhmän jäsenille kutsu. Kommenttien perusteella en ollut ainoa, joka ei kutsua ollut saanut, vaikka porukalla ihan oma ryhmäkin on olemassa. Minua ei sitä kautta jatkossa tavoita, mutta se on oma valintani.

Se siitä. No hard feelings. Tai no, vähän ehkä. En kai muuten olisi näin pitkälti viitsinyt aiheesta avautua.

Muut syksyn ajatukset liittyvät kaikki enemmän tai vähemmän tähän typerään kroppaan, jonka takuuaika on ollut jo vuosia ummessa. Työterveydessä tuli käytyä, tinnitukseen innostuin apua kyselemään. Yksi työkaveri kehui saaneensa jostain lääkkeestä liki välittömän avun, joten toiveikkaana lähdin minäkin tohtorin pakeille. Ihmettelin kyllä mennessäni, voiko tuollaista lääkettä olla, koska kaikki tutkimani lähteet toistavat sitä samaa: tinnitukseen ei ole lääkettä saatavilla. Tohtori siellä pöytänsä takana kertoi samaa. Ja ei, en ole tullut kysyneeksi tuolta kaverilta, mitä se hänen saamansa lääke mahtoi olla nimeltään. Psykoterapia saattaa auttaa, samoin kuuloluista simpukan jonkin pikkiriikkisen osan poistaminen (jep, sellainen nopea päiväkirurginen rutiinileikkaus, ihan luultavasti terveyskeskuksessakin näppärästi hoituisi, eikä maksaisi juuri mitään yhteiskunnalle). Kertoi myös joskus joltain mummolta saaneensa sellaisen ohjeen, että kun villahuovan hapsun leikkaa irti ja halkaisee ja työntää tuon halkaistun hapsun korvaan, ei tinnitä. Tätä FB:ssä hihittelin ja yksi kaveri kertoi pumpulilla olevan sama vaikutus. Hänellä kuulemma auttaa. Kokeiltavahan sitä oli (huopa sai olla rauhassa). Eipä minun kohdallani toimi sen enempää pumpulit kuin korvatulpatkaan. On tuon vasemman korvan soiminen voimistunut loppukesän ja alkusyksyn aikana, samalla huomaan kuulon jonkin verran kehnontuneen. Työterveyden kuulotestissä viikko ennen tuota lääkärikäyntiä jotain pientä alenemaa puhealueella oli havaittavissa, mutta niinpä siinä muistaakseni on jo vuosia sitten ollut. Hoitaja samalla käynnillä kiinnostui verenpaineistanikin, koska olin myös ajoittaista huimausta ja jatkuvaa pientä päänsärkyä valitellut. Laittoi sitten seuraamaan paineita kotioloissakin ja raportoimaan lekurille. Kuulemma ylä- ja alapaineitteni ero oli liian pieni. Jaa, eikö sellainen tasapaksu meininki sitten olekaan hyvä homma 😆. Tein työtä käskettyä ja raportoin, mutta ei niissä lääkärin mielestä mitään ihmettä ollut. Muutenkaan hän ei minun vaivoistani sen suuremmin huolestunut. Tutki kyllä,  mahtaako työterveyden sopimukseen kuulua esim. magneettikuvat, mutta eipä kuuluneet. Kysyi, haluanko kuitenkin lähetteen pään magneettiin ja totesin haluavani. Vuoden verran se on voimassa, joten on aikaa kerätä sukulaisilta kolehti tai voittaa lottovoitto. Ei nyt muuten tuollaisiin juttuihin ole varaa. Ikkunat uusittu kartanoon, autossa ollut iso huolto, veroja tulee maksuun jonniin verran. Ja silmälasitkin pitäisi käydä uusimassa, sekin maksaa. Ainahan voi toivoa, että lasien uusimisella lähtee samalla päänsäryt ja huippauksetkin. Saa nähdä. Optikko nosti kätensä pystyyn, ei pystynyt saamaan vasenta silmääni kuriin. Jotain näkökenttäpulmia siellä. Olenhan minä sen silmän näön heikkenemisen huomannut, siksipä sinne optikollekin alun pitäen hakeuduin. Joten nyt sitten silmälääkäriin ja sekin maksaa. Kaikkihan elämässä maksaa, enkä väitä, että me nyt mitenkään ihmeellisen köyhiä ollaan, mutta kaikki ylimääräiset kulut kuitenkin rasittavat taloutta, vaikka vallan mainiosti toimeen tullaankin. Kaiken lisäksi esim. tuota silmälääkärikäyntiä varten on otettava yksi tunti palkatonta. 

Kohta luultavasti olen sokea ja kuuro kärttyinen akka.

Pitkästä aikaa muutama viikko sitten taas äänihuuletkin salpautuivat. Ei kulkenut henki ulos lainkaan, hyvin pienesti sisään. Siippa jo säikähti,  että nyt eukko heittää henkensä, luuli omenanpalan menneen väärille raiteille. Yritin viittilöidä, että ei sellaista hätää, vaikka pienpaniikki siinä tilanteessa itselläkin oli. Heimlichiin turvautui hän ja hyvä niin, koska näköjään myös tuossa salpaantumisessa äkillinen ilman putkaus keuhkoista pois helpotti. Siitä ei aavistustakaan, voisivatko äänihuulet siinä jotenkin vaurioitua, mutta henki rupesi kulkemaan. Jos vaihtoehtoina ovat hengetön+äänetön tai ainoastaan äänetön, niin jälkimmäinen, kiitos! Henki palasi ja äänikin ilokseni kulki normaalisti.

Samaa se ei viime tiistaina sitten tehnytkään. Ei vain toiminut. Meni pihisemiseksi ja kähisemiseksi työpäivä. Oli mulla edellisviikonloppuna ollut hiukan kurkku kipeä, mutta ei tuossa tiistaiaamuna muuta vaivaa, joten enin töihin. Harvoin on ollut niin hiljaista ja hilpeää porukkaa oppitunneilla, kun yrittivät kuulla, mitä sanottavaa minulla ehkä on ja hihittelivät kiekumiselleni. Päivä sujui ja asiat tuli opetettua. Keskiviikkona aamuyöllä sitten rupesi totuus valkenemaan. Yskä ja muut flunssalisukkeet. Loppuviikon olinkin sitten pois töistä. Kuumeenkin nosti. Perjantaina kävin sitä huuhtomassa järveen ja onnistuinkin lämpöäni alentamaan, vaikken muuta kuin kastautunut. Muutaman tunnin oli jopa alle 36 astetta ja olo vallan mainio. Ei yskittänyt, eikä ollut nenä tukossa. Kunnes sitten taas illalla nousi sinne kuumeen puolelle. Yöllä yskitti yhtä soittoa pari tuntia. Nyt ei luultavasti kuumetta ole, mutta edelleen yskä vaivaa varsinkin silloin, kun yritän ruveta pitkäkseni. Huomenna aion olla työkuntoinen,  koska ei tässä nyt mitään suurempaa ympärille pärskimistä ole tarjolla, ellen pitkäkseni työmaalla aio. Muutenkin tässä ammatissa tuo pikkusaikkujen pitäminen on niin rasittavaa, koska käytännössä on jonkinlaiset askelmerkit sijaista varten jaksettava väsätä. Tai eihän se mikään pakko olisi, mutta jos olet omat suunnitelmasi tehnyt ja ajatellut, että yksi ja sama tuntisisältö viikon aikana neljälle ryhmälle vedetään, jotta pysytään aiotussa tahdissa ja saadaan lopulta jotenkin järkevästi kokeet soviteltua koekalenteriin, ei siinä hirveästi naurata, jos sijainen ei sitten tiedä mitä pitäisi tehdä ja osa porukasta on saman tien aikataulusta myöhässä. Tosin ei sekään hurjasti huvita, jos olet petin pohjalla vääntänyt ohjetta siihen kuosiin, kuka tahansa pystyisi sen toteuttamaan tunsipa aihealuetta tai ei, ja sijainen sitten päättääkin toimia aivan oman päänsä mukaan. Turhaa työtä sairaana ja töihin palatessa jonkun porukan kanssa tuplakiire. Olisi pitänyt ymmärtää tällaisetkin asiat ottaa huomioon silloin joskus, kun ajattelemattomuuksissani lähdin tälle alalle. Niitäkin ammatteja ilmeisesti on, joissa saikun jälkeen voi jatkaa siitä, mihin jäi. Ei ehkä enää viimeisten kolmen vuoden vuoksi rupea ammattia tässä vaihtamaan. Omi3n virhevalintojen seuraukset on kestettävä.

Syksyn rusaus.

Jossain vaiheessa luulisi syöpiksen kaksivuotiskontrollin kutsunkin tulevan. Sitä odotellessa, kummallisen lämmintä syyskuuta ihmetellessä tyydyn tuijottamaan pihan ruusunnuppuja.

Miten onkin ollut niin hankala ruveta kirjoittamaan mitään tänä kesänä. On onni, etten ole ammattikirjoittaja. Jos elantoni riippuisi siitä, kuinka usein ja millaista tekstiä saan aikaan, olisin luultavasti jo aikoja sitten ollut kadulla almuja anelemassa. Onhan tässä kesällä kuitenkin kaikenlaista tapahtunut. Kylvettyjä kukkiakin rupesi viimein loppukesällä näkymään.

Kirjoituttaa, mutta ei ole mitään sen ihmeempää kirjoitettavaa. Juhannus oli ja meni, poikettiin naapurissa grillaamassa ja kakkukahveilla. Kokkoa ei vastoin ennakkosuunnitelmia voinut polttaa, koska Ilmatieteenlaitos ei halunnut olla yllyttämässä metsäpalojen sytyttämiseen. Voi jussia ilman kokkoakin juhlia. Puoli kyläähän tuolla oli, enkä kovinkaan monta juhlijoista ennakkoon tuntenut. Ja vaikka yksi naapureista varsin kattavan raportin kaikkien läsnäolevien kotipaikoista ja sukulaisuussuhteista antoikin, en edelleenkään kaikkia kylänraitilla tunnistaisi, nimien muistamisesta puhumattakaan. Lähes kaikilla oli joko kukertavan värinen tukka, jonkinlainen hatunreuhka tai enemmän tai vähemmän hynysmäinen parta. Tyyppi-ikä painottui jonnekin 40 ikävuoden tienoolle, joskin ikähaarukka oli suunnilleen vauvasta vaariin. Väki näytti lähinnä joltain festareilta karanneelta sakilta. Kiinnostavia ihmisiä! Hivenen erilainen juhannus kuin samassa paikassa viime vuonna – kokko ja hillittyä kahvittelua seurassa, jossa kokkokokoontumisen jälkeen kahvipöydässä enin osa väkeä oli meitä vanhempia. Mukavia hekin, en lainkaan yritä muuta väittää, mutta kuitenkin erilaista porukkaa. Mukavat juhannusjuhlat joka tapauksessa, vaikka vähän pitkäksi menivätkin. Parasta oli naapurin emännän tapaaminen ensimmäistä kertaa. Mukava ihminen ja olen iloinen siitä, että naapuri on hänet elämäänsä löytänyt 💕

Kaikenlaista ihmiset toki juhlatuulella ollessaan puhuvat, mutta saattaa olla, että yksi naapuri laittaa jossain vaiheessa Viragoni kuntoon. Marinen liikkeen mukaan sitä ei ainakaan heillä kannata laittaa, tulisi liian kalliiksi. Tästä tuli juttua tuolla kakkukahvin (ja sahdin) ääressä. Pari naapuria väittivät, että kyllähän tuo nyt helposti käyntiin saadaan, pikkujuttuja, kun sen osaa. Kunhan kehtaan, saatan kysäistä, ovatko vielä samaa mieltä 😁. Sunnuntaina siippa raahasi kuntopyörän tuolta alamökistä pihalle kärryn viereen anopille vietäväksi. Olisi ollut varmaan kiinnostava hetki, jos naapuri olisi juuri silloin paikalle osunut. Luvattiin nimittäin ottaa Virago joku päivä pihalle. Ehkä kuntopyörä pihalla olisi laittanut miettimään, että senkö minä haluan käyntiin…

Tällä hetkellä harmittaa tuon lammen veden laatu. Lieneekö sinilevää vai jotain muuta, mutta ei sinne halua mennä. Purnukkatesteissä ei sellaista selkeää sinivihreää hippukerrosta pintaan nouse, mutta hernerokalta se ainakin rannassa näyttää. Ja sakeimmasta kohdasta otettu näyte kerrostuu eli pintaan päin kuitenkin pyrkii. Taisi olla tämän kesän uimiset tässä.

Kolme tuntia seissyt näyte laiturin päästä.

Kolme tuntia seissyt näyte vesirajasta.

Koska ei uimaan pääse, rupean totuttautumaan tulevaan talveen. Porakaivosta tulee melko kylmää vettä, ja kieltämättä laittaa hihkumaan, kun yrittää uskaltaa suihkussa sitä vettä ympärilleen päästää. Jotain lotraamista näihin hellepäiviin kuitenkin pitää keksiä.

Valkealampi, Jäppilä