Miten voikin ihminen mitättömästä asiasta mielensä pahoittaa! Huomasin alkukesästä FB-kaverin päivityksestä, että oli näemmä ollut opiskeluaikaisen porukan kurssitapaaminen. Edellisestä sain viestin jokunen vuosi sitten ja melkein sinne rohkenin lähteäkin, mutta en sitten lopulta viitsinyt yksin jonnekin Pohjanmaalle mennä majoittumaan. Nyt olivat kokoontuneet Jyväskylässä, joten homma olisi hoitunut kätevästi. Mutta niinhän siinä kävi, kuten edellisessä lukioaikaisen luokan kokouksessakin: Vaikea osallistua, jos ei tiedä tapahtumasta. No, itse asiassa luokkakokouksesta sain sattumalta tiedon jokunen päivä ennen, mutta en silloin ruvennut enää riehumaan tarkempien speksien käsiin saamiseksi.
Toisaalta, mitäpä näitä harmittelemaan. Ei minulla ole säilynyt yhtään sellaista ihmissuhdetta lukio- tai opiskeluajoilta, jotka olisivat mitenkään elossa naamakirjan ulkopuolella. Olen epäsosiaalinen ihminen, joka ei uskalla kellekään soitella, eikä tyrkyttää itseään kylään minnekään. Ja veikkaan, että eläkkeen alkaessa ensi syksynä sama toistuu entisten työkavereiden kanssa. Enhän nytkään ole osannut hakeutua heidän seuraansa, vaikka tiedän esim. lukukausien päättäjäisten yhteydessä useiden kokoontuvan yhteen.
Minä en vain osaa olla ja mennä ja sopeutua joukkoon.
Tämä kesä ei oikein ole saanut vielä muotoaan muutenkaan ja voi olla, että jotenkin matalalla profiililla joudutaan jatkossakin menemään. Lähipiirissä on ongelmia, jotka vaativat meidän jonkinasteista läsnäoloamme, joten pidempiä poissaoloja ei oikein tohdi järjestää. Ei ainakaan ennen kuin tietää joistakin asioista enemmän. Monenlaista muutakin mieltä vaivaavaa on ilmoilla. Keskeneräisiä vanhoja juttuja ja keskeneräisiä uusia juttuja.
Välillä ahdistaa, vaikka tiedänkin (ja muille toitotan), ettei sellaista kannata murehtia, mille ei mitään voi. Ja silti sitä löytää itsensä harmittelemasta asioita.
Kunpa olisi rahaa sen verran, ettei tarvitsisi pohtia, mitä voi tehdä ja mitä ei. Moni asia helpottuisi, jos se muutaman vuoiskymmenen verran odotettu lottovoitto nasahtaisi kunnolla kohdalle.
Tätä tekstiä on tullut raapusteltua jo monen viikon ajan. Ei aavistustakaan, minne kirjoittamisinto on kaikonnut. Mitään kerrottavaa ei oikeastaan ole, koska mitään pidempiä matkoja emme ole tehneet, omassa terveydessä ei ole raportoitavaa, eikä muiden terveyshuolista oikein passaa julkisesti jaaritella. Tosin eilen vaihteeksi hengenkulkuni päätti lakkoilla. Pientä draamaa mikkeliläisen pubin terassilla, kun meni muutama minuutti yrittäessä vetää ilmaa sisälle. Muu väki mietti, pitääkö tuolle ambulanssi soittaa, siippa sentään on jo tottunut ja istui rauhassa paikallaan. Selitti tilannetta niille tuntemattomille ja sivusilmällä tarkkaili minua. Kun ei millään meinannut homma laueta, viittilöin siipan heimlichaamaan. Sitten pikkuhiljaa helpotti. Tukehtumisen tunne ei ole mukava tunne.
Muutama päiväreissu keskisen Suomen laitamille ja hiukan ylikin on tullut tehtyä, mutta yöksi on kotiin aina tultu. Tuolla Mikkelissä siis sentään kävimme yöpymässä yhden yön verran. Saimme tavallaan ”vapaapäivän” (oikeastaan muutamankin), koska siipan serkkulikka saapui täksi viikoksi seuraneidiksi eräälle jonkinasteista valppaana oloa vaativalle lähipiirimme ihmiselle. On hyvä, kun ei tarvitse joka päivä olla varpaillaan.
Väsynyt olen, yöt ovat levottomia. Eikä väsyneenä oikein irtoa mitään. Olkoon. Palataan, kun on jotain tarinoitavaa. Nyt ei ole.
