Ehkä tähän saatesanoiksi teitä varten, jotka mahdollisesti minua tuntematta (tai vain vähän tuntien) tätä jorinaa harhaudutte lukemaan, on kerrottava omasta taustastani sen verran, että neljännesvuosisadan verran olen kuulunut helluntailaisiin, joskin edellisestä seurakunnassa käymisestä alkaa olla jo parikymmentä vuotta. Näinä vuosina olen kasvanut melko fundamentalistisesta tuoreesta uskoontulleesta nykyiseen minääni, lähinnä kai vihervassarikapinahenkiseksi ihmiseksi, joka uskaltaa lähinnä sanoissa, ei valitettavasti vielä teoissa. Olen miettinyt, miksi eivät ole minua seurakunnasta erottaneet. Facebookin puolella olen matkan varrella kaikenlaista sellaistakin kirjoitellut, mitä ei yleisesti hellareissa hyväksytä ja kaveripiirissä on vanhimmistonkin jäseniä. On ollut joitakin isoja kysymyksiä, joissa seurakunta on opettanut tavalla, jota en ole sisimmässäni pystynyt ymmärtämään, vaikka silmäni ovat tuota opetusta tukevat raamatunjakeet nähneet. Yksi näistä on homoseksuaalisuus. Siinä asiassa sain rauhan nelisen vuotta sitten, eikä tuo rauha varmastikaan miellytä seurakuntaa. En myöskään näe, että yhteiskunnan pitäisi rajoittaa yksilön oikeuksia eutanasian tai abortin suhteen. Molemmat pitäisi mielestäni olla valittavissa. Yksilö vastaa itse valinnoistaan, yhteiskunnan tulee tarjota mahdollisuus valita. Ei aavistustakaan, ovatko vanhimmistossa ajatuksiani blogistani lukeneet. Tuskin, koska eivät ole erottaneet. Tosin en ylläty, jos eropaperit tulevat postissa siinä vaiheessa, kun jään virastani eläkkeelle, eikä minusta enää ole ”hyötyä”. Jossain vaiheessa seurakuntalaisuuteni alkuvuosina koin, että olin koulumaailmassa jonkin sortin ”hyvä mainos” seurakunnasta ja sikäli hyödyllinen. Olen aina kannustanut oppilaita tuomaan esille omat näkemyksensä ja olemaan rohkeita ilmaisemaan niin uskonsa kuin ateisminsakin ja opettelemaan kunnioittamaan toisten näkemyksiä. Uskoa saa, mihin haluaa, tai olla uskomatta, kunhan tietää mihin uskoo tai ei usko ja osaa perustella näkemyksensä. Itse olen aina ollut kiinnostunut kaikista uskonnoista ja erityisesti siitä, miten paljon samankaltaista opetusta eri uskonnoissa on. Jos joku tunnilla on kysynyt, uskonko minä Jumalaan, olen sanonut uskovani.
Tämä siis pohjustukseksi ja selitykseksi sille, miksi monen satukirjana pitämän Raamatun teksteillä on minulle merkitystä.
Tämän aamun mietteet liittyvät Lähi-itään ja ns. Luvattuun maahan. On ehkä pieni vaikutus tuolla viimeöisellä Israelin iskulla Iraniin. En oikein ymmärrä sitä, että Iran on kuulemma uhka Israelin olemassaololle. Vaikka olen vuosien kuluessa useaan kertaan lukenut senkin raamatunjakeen, jossa maa luvataan Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, vasta tänä aamuna yhtäkkiä tajusin, että onhan Ismaelkin hänen jälkeläisensä. Intouduin kyselemään älylliseltä internetiltä aiheesta kaikenlaista ja arvelen saaneeni jonkinlaisen rauhan pääkoppaani Israel-aiheen suhteen. Tarkoitan tällä sitä näkemystä, jossa Israelia on siunattava, koska se on Jumalan valittu kansa. Pitkään olen onnekseni osannut erottaa Israelin valtion ja juutalaisuuden kahdeksi ei asiaksi, enkä Israelin tekoja kykene ymmärtämään. Sitä valtiota en hyvällä katso.
Mutta siis tämä ”luvattu maa”. Vanha testamentti tuota lupausta liittää erikseen mainiten myös Iisakiin ja Jaakobiin ja heidän jälkeläisiinsä. Siihen kai he vetoavat, joiden mielestä alue kuuluu vain ja ainoastaan juutalaisille. Koraani kertoo, että maa kuuluu Jumalalle, ja hän antaa sen kenelle tahtoo. Hurskaus ratkaisee. Ismaelin tai muidenkaan erillistä oikeutta maiden omistukseen Koraani ei tue. Uusi testamenttikin puhuu vain uskon kautta maan perimisestä, ei mistään itsestään selvästä maan omistuksesta. En näe tällä hetkellä mitään perusteita sille, Israelilla olisi jonkin sortin erillisoikeus maa-alueisiin ja oikeus häätää muita pois. Tuota poishäätämistä en tosin ole milloinkaan heidän oikeutenaan edes pitänyt. Muukalaista kuitenkin käsketään kohtelemaan hyvin. Ja edelleen se seikka on mielestäni oleellinen, että maa luvattiin Aabrahamin jälkeläisille. Ismaelia ei pidä unohtaa.
Ymmärrän hyvin, että moni pitää minua typeränä haihattelijana, kun mitään todellisesta maailmasta perustelen uskonnollisilla teksteillä. Mieleni joka tapauksessa usuttaa minua löytämään ymmärryksen siitä, miten olemassa oleva maailma on selitettävissä jumalallista alkuperää olevien tekstien avulla. Vaikka Raamattu on ihmisten kirjoittama, uskon siinä taustalla silti olevan ihmistä suurempaa viisautta. Eivät nämä mietteeni mitään maailmanpoliittisen analyysin tai teologisen pohdinnan huipputuotteita ole, kunhan vain itsekseni murusia kokoilen saadakseni oman maailmankuvani järjestykseen.
Surettaa maailman suurten johtajien typeryys. Ja heitä kannattavien ihmisten typeryys. Ja surettaa typeryyksien perusteleminen uskonnolla. En usko, että on oleellista pitää meteliä siitä, mitä uskoo Jumalan haluavan. Pikemminkin tärkeää on se, että ihmisen oikeuksista ja armeliaisuudesta pidetään meteliä. Jumala – mikäli Hän on olemassa – osannee aivan itse puolustaa itseään.