Kuukausi: marraskuu 2021

Julkaistu

Ammattitaitoista väkeä!

Kaupasta tarttui eilen mukaan kahdet tissiöt. Niillä toisilla voi kuulemma ruveta myös joogaamaan ja toisilla juoksemaan. En minä sitä joogaa rupea, ei ole koskaan minua luokseen kutsunut. Juokseminen olisi mukavaa! Onkohan liivikauppiaan sana vahvempi kuin ortopedian fyssarin? Jälkimmäinenhän kielsi minulta juoksemisen. Tiukassa paikassa vetoan siihen, että liivitädin lupa on tuoreempi, muuttuuhan ne käräjäoikeudenkin päätökset aina hovissa.

Niin, voihan olla, että nämä ostokset kaikkien tulevien vajausten ja turvotusten myötä osoittautuvat kelvottomiksi, mutta oli pakko. Näillä pärjätään nyt.

Omakannassa oli minulle vieras sana: skintigrafia. Asiayhteydestä kyllä tiesin, mikä se on, mutta mielenkiinnosta piti googlata. Kaksi ensimmäistä linkkiä johti Hyvinkään Hevossairaalaan. Tämä hevonen ei nyt Hyvinkäälle lähde, vaikka siellä kiinnostava taidenäyttely olisikin. Tämä kaakki suuntasi tuohon paikalliseen mustaan laatikkoon, jota Novaksikin kutsutaan.

Hiukan etuajassa olin, mutta niinpä sitten vastaavasti ehtivät alan ammattilaisetkin tuolla Novassa olla. Ennen aikojani pääsin eteenpäin penkiltä. Jo siinä odotusaulasta toimenpidehuoneeseen hoitajan rinnalla kävellessäni mainitsin hälle piikkipelostani. Hän kyseli, haluanko tietää etukäteen, mitä tehdään vai onko parempi, ettei minulle kerrota. Sanoin sen verran jo asioihin perehtyneeni, että pääpiirteet tiedän ja koska olen hänen kanssaan samaan suuntaan kulkemassa, enkä ole paikalta paennut, kertominen on ihan ok. Hän arveli, etten enää edes ehdi pakoa tekemään. Hah, valistin häntä, jotta hoitajakin voidaan taklata ja sysätä makkaralle käytävällä lojuvan sairaalapetin alle hetkeä ennen potilaan pakenemista. Huoneeseen saakka pääsimme kuitenkin asiallisessa järjestyksessä.

Toinenkin hoitaja paikalle ilmestyi. Tämä ensimmäinen ilahtui lajitoverin nähdessään, naureskeli minulle jotain siitä, että onpa ainakin apuvoimia karkaamiseni varalle. Sitten yhdessä tälle viimeksi paikalle tulleelle selvitimme, että olin uhkaillut väkivallalla ja kaikkien on ehkä syytä olla valppaana. Hetken hän näytti huolestuneelta, ennen kuin tajusi. Asiaakin juttelimme, yhdessä pohdimme sitä puudutusvaihtoehtoa. Eivät voineet luvata, mutta kunhan lääkäri tulisi, siitäkin voisi kysyä. Samassa lääkäri sitten petin vieressä seisoikin. Ei ollut lainkaan hankala häntä taivuttaa puudutusmyönteisten joukkoon. Sanoi voivansa kyllä ihon puuduttaa, mutta ei muuta ja niin sitten tekikin. Kaikenlaista höpöttelimme. Kertoilivat, mitä tehdään. Mainitsin sen verran googlanneeni, että jonkin Novaan liittyvän opinnäytetyön aiheesta löysin ja sitä sen verran lueskelin, että oleellisen tiedän. Ilahtuivat kovin tiedosta, että tuollainen netistä löytyy, tosin arvelivat, että se on vanhan sairaalan aikana tehty. Tiinan tekemäksi epäilivät, lieneekö sama? (Tarkistin, oli sama. Nova tai vanha sairaala, minulle kuitenkin keskisuomalainen keskussairaala. Tässä linkki työhön Langan varassa/Tiina Hasun opinnäytetyö

Jossain vaiheessa tohtori käski minun olla hiljaa, koska tarvitsi tärisemättömän potilaan. Olin sitten hiljaa, mikä puolestaan johti siihen, että hän kohta kysyi, onko minulla kaikki hyvin, kun en sano mitään. Mainitsin edellisestä ohjeestaan, jolloin hoitaja riemuitsi potilaasta, joka kuuntelee, mitä lääkäri sanoo. Totesin vain, että on arvon lääkärillä enemmän aseita kuin minulla, enkä siis tohdi käskyjään vastustaa. Langanlaittajalääkäri hihkui, että ”on enemmän on, neuloja paljon. JA ON VEITSIKIN!” Voi ihana huumorintaju hänellä 💓. Mieluusti olin toimenpiteen ajan silmät kiinni, mikä sekin innosti heitä vähän väliä vointiani tiedustelemaan. Rupesin vastailemaan ”hyvin voin, entäpä te?”. Olimme kaikki erittäin hyvävointisia, eikä kukaan karannut mihinkään.

Ei ollut mitään karkaamisen perustetta. Lääkäri Irina Kiuru, ulkomaalaisaksenttinen, tummatukkainen ja huumorintajuinen, asetti tarvittavan metallilangan kasvaimen kohdille erittäin taidokkaasti. Koko toimenpiteen aikana en tuntenut oikeasti mitään muuta, kuin sen puudutuspiikin pienen piston. Sitten langanpäät teipattiin napakasti paikalleen, etten niitä revi irti. Mammolla sitten vielä tarkistettiin, että paikallaan oli. Sieltä sitten tohtori Irina kuvia tutkittuaan huuteli kiitokset potilaalle. Potilas vastasi huudellen kiitokset lääkärille. Vielä tuli kopista vastahuuto: ”1 -1!” Tasapeli, uusintaottelua en kaipaa. Mutta tätä lääkäriä kyllä kehun!

Seuraavana oli vuorossa isotooppien pistely minuun,  jotta pääsisivät gammakuvailemaan. Nuori hoitajapoika katseli teippauksia ja mietti, että missähän kohdalla se lanka on. Opastin, kerroin, että meni teipit kuulemma hiukan liian alas hänen työvaihettaan silmällä piten, mutta hän kuulemma osaa sen verran niitä irottaa, että pääsee asiaansa. Näin ne edellishuoneen hoitajat olivat sanoneet. Tästä rohkaistuneena hän sitten irrotteli hiukan. Oli vahvasti sitä mieltä, että olisi hyvä edes lähelle sitä oikeaa rinnanneljännestä ne aineet pystyä tuikkaamaan. Olin kanssaan samaa mieltä. Nyökyttelin ja totesin, että vähintään moinen osumatarkkuus on huomiselle kirurgillekin ihan toivottavaa.

Sitten tunniksi takaisin aulaan odottelemaan, että rupean tarpeeksi laajalti säteilemään. Siinä joutessani silmäilin seinille ripustettua taidetta. Riitta Uusitalon laukkaavia hevosia oli melko monta – ei siis mennyt tuo aamuinen hevossairaalagooglailu täysin pieleen! Harmillisen vaikea kuvata heijastavia pintoja.

Laukka (2002)

Vaaleansininen, laukkaava hevonen (2002)

COB (2004)

Punainen, seisova hevonen (2002)

Sininen, laukkaava hevonen (2002)

Kirsi Neuvosen työt esittelivät faunan sijasta flooraa. Taidenäyttelyyn siis pääsin, vaikken Hyvinkäälle lähtenytkään.

Iso päivänkakkara, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Lumme, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Runoilijanarsissi, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995)

Viimeinen tänään kohtaamani laite lopulta metsästi niitä säteileviä aineita ja sen äärellä ammattiaan harjoittava nuori hoitaja piirteli minuun tussilla merkkejä, jotta huominen kirurgikin osaisi oikeasta paikasta tutkimuksiaan tehdä.

Nyt sitten yritän pysytellä nätisti langattuna huomisaamuun, jotta päästään kunnialla varsinaiseen asiaan. Tästä se lähtee!

Julkaistu

Ovitiivisteistä rintaliiveihin

Omaa mieltään on kiinnostava seurata. Nyt, kun työasiat ovat jokseenkin pois päiväjärjestyksestä, huomaan ajautuvani tulevan pohtimiseen. Toki unissa tuli vielä mieleen porraskäytävän B200 oven tiiviste, josta unohdin ilmoittaa huoltomiehille, on repsottanut jo muutaman päivän. Tokihan siitä voisi vielä vaikka mailia jollekulle laittaa, mutta toisaalta ajattelen, että on tuolla talossa muitakin ihmisiä, jotka taatusti saman asian päivittäin huomaavat, joten ei tuo minun harteillani ole. Joku muukin työasia eilen vielä kummitteli mielessä, mutta en sitä pysty nyt muistamaan.

Unissa tulee kaikenlaista muutakin. Olen kahtena viime yönä hyvästellyt rintani, samoin unessani teki mieskin. Ihan sillä tavalla vain ohimennen, tavallaan sivulausessa, ilman suuria seremonioita. ”Heippa, oli kiva tuntea sinut!” Joka tapauksessa unessa tiesin, että tämä matkakumppani tästä aikoo ainakin osittain poistua kuvioista. Olemme myös unessani yhdessä rapsuttaneet selästäni jotain ja miettineet, että ei se varmaankaan syöpää ole, vaan ihan jotain tavallista muuta vain. Mitä, se jäi epäselväksi, mutta sitä saattoi ravistella iholta pois. Jotenkin nämä alitajuntaan kuitenkin tulevat. Ilmeisesti en kovin suuresti ainakaan vielä sure tulevaa ulkonäkömuutosta, mutta taidan jossain mielen syövereissä pohtia sitä, että jokainen näppy ja läntti iholla on nyt sitten taatusti syöpää. Toisaalta, jos olisi, hyvähän nekin olisi samalla löytää ja hoitaa, mitä hoidettavissa olisi. Joten mitäpä noita pohtimaan.

Unen rajamailla pohdin tulevaa lankamerkintää, siitä en sentään vielä unta nähnyt. Eilen se rupesi jännittämään ja ensimmäisen kerran sen ääneenkin illalla sanoin. Hirvittää ajatus, että jotain terävää minuun tungetaan tyyliin ”toimenpide ei vaadi puudutusta”. Kuinka voin taata, että osaan olla paikallani enkä kampea karkuun, jos pelkään, että kuitenkin se koskee?  Muistan erään polvipunktion terveyskeskuksessa, jonkinlaisen paniikkikohtauksen tms. sain. Siinä sitten lääkäri yritti rauhoitella, ottaa käsivarttani pois naaman päältä, että henki kulkisi paremmin. Tätä miettien se ensi yö sitten meneekin. Seuraavanakaan en luultavasti nuku, koska en uskalla, ettei se lanka sitten heilahda, jos sen minuun lopulta onnistuvat saamaan. Toki sellainen hyöty tästä kaikesta voi olla, että tarvitseepa sitten tiistaina vähemmän nukutusainetta, kun olen jo valmiiksi puoliunessa valvomisten jälkeen.

Huomenna olisi hammasröntgenkin ennen tuota lankahommaa ja gammakuvausta. En tullut kysyneeksi, onko jotain haittaa siitä, että monenlaista kuvausta samana päivän harrastetaan, mutten taida viitsiä moisesta aamulla enää mihinkään soittaakaan. Kyllähän röntgeneitäkin joskus joudutaan ottamaan useita samana päivänä. Sitä paitsi ei kai minkään valtakunnan säteily-yliannostuksesta muuta voi seurata kuin syöpä. Että sikäli homma hallussa 😁.

Rintaliiviostoksillekin tästä vielä tänään joutuu. En minä omista kuin yhdet kaarituettomat, sellaiset kummallisen väriset, jotka halvalla vuosia sitten sain. Joskus ostin ne moporeissuja varten, ettei kaarituki tökkäise keuhkoon, jos satun sillä moposella pahasti kaatumaan. Ei niillä yksillä pärjää kahta viikkoa yötä päivää, kuten määräys on, kaupoille on poistuttava. Ärsyttävää, siihen menee rahaa 😠.

Julkaistu

”Lomamietteitä”

Mietiskelen tässä sanojen ’tauti’ ja ’sairaus’ eroa. Duodecimin läkketieteen sanasto kertoo taudin olevan määritettävissä oleva, eri ihmisissä samantapaisin oirein ilmenevä sairaus, kun sairaus puolestaan on psykofyysisen rakenteen tai toiminnan poikkeavuus, joka aiheuttaa tilapäistä tai pysyvää haittaa, vajaatoimintoja tai vammaisuutta (tauti sekä siihen liittyvät tunteet ja reaktiot). Itselle tauti tuo mieleen sellaisen, joka tulee ja menee, tarttuu jotenkin jostain tai ainakin viruksiin ja bakteereihin liittyy. Sairaus minulle on laajempi käsite. Silti oli kirjoittamassa, että on eräällä tavalla onni, että tämä tauti juuri nyt minuun tuli, jos joskus on tullakseen. Mennään nyt tuolla tauti-sanalla, kaipa näitä samantapaisia oireita muillakin syöpäläisillä on. (Hmm, mielenkiintoinen sana tuokin…). Paitsi, ettei minulla mitään varsinaisia oireita ole ollut, ei ainakaan sellaisia, mistä vaikkapa työterveys olisi mitään syöpään liittyvää ääneen edes ajatellut.

Sikäli tämä tauti on siis onni, että tavattoman väsynyt olen ollut jo tolkuttoman pitkän ajan, kuukausi- ellei peräti vuosikaupalla. Tokkopa koskaan selviää, mikä osuus tällä kaikella on tuohon väsymykseen ollut, ellei nyt sitten hoitojen jälkeen olo yllättäen muutukin tavattoman virkeäksi. Työterveydessä väsymyksen selvittely jäi siihen, että sattumalta kesällä huomasin omakannassa kilpirauhaslabrojen tulokset ja lääkärin maininnan ’Ei jatkoseurantatarvetta.’ Toki se viittaa niiden nimenomaisten arvojen jatkoseurantaan, mutta huomasin loukaantuvani siitä, ettei sieltä minuun otettu yhteyttä millään tavalla. Toisaalta, enpä itsekään enää tuon jälkeen heille soitellut. Jatkoin väsyneenä olemista ihan omin voimin.
Nyt on sentään mahdollisuus levätä jonkin aikaa (en suostu ajattelemaan sitä, että ehkäpä yöunet ja päivärytmi eivät välttämättä leikkelyn jälkeen ole niitä kaikkein virkistävimpiä). Helpompi olisi antautua lepoon ja itsensä hoivaamiseen, jos tietäisi varmaksi, kuin pitkän sairausloman tästä saa. Nimenomaan ’saa’, ei ’joutuu ottamaan’. Eihän sitä tietysti voi etukäteen tietää, mutta kaikkien kannalta olisi huomattavasti selkeämpää, jos olisi jotain muuta tietoa kuin ”kuukausi nyt ainakin”. Sekin, että kuukausi vai neljä viikkoa? Tiedä häntä, itsenäisyyspäiväviikonloppuun saakka lomaa anoin. Sytostaattien tarpeesta ei tässä vaiheessa tiedä, sädehoidoista puolestaan ei kukaan ole vielä kertonut, saako niiden ajaksi sairauslomaa (en tosin tajunnut kysyäkään, oma vika siis) ja jos saa, kauanko ne kestävät. Olisi esimiehenkin – anteeksi, esiHENKILÖN – kannalta kätevämpää, jos olisi tiedossa vaikkapa jouluun saakka nämä systeemit. Tai olisi edes suoraan heti kättelyssä kerrottu jotain yleisiä linjoja siitä, missä aikahaarukassa tämän tyypin hoidoissa keskimäärin on menty.
Pitäisi lähteä ulos, vaikka rymyämään jonnekin, mutta minun tuurillani kuitenkin onnistun itseni telomaan johonkin oksaan tai kastelen kenkäni ja sitten vilustun ja koko operaatio itseaiheutetuista syitä johtuen sitten siirtyy.
Julkaistu

Hyvä päivä

Tänään mielessä liikkui monenlaisia ajatuksia. Erittäin hyvä, että viikon vähätuntisin päivä osui juuri perjantaiksi ja erityisesti täksi perjantaiksi. Kyllähän minä jo viikolla ajattelin mahdollisimman valmiiksi kaiken sen, mitä pitää osata tulevalle sijaiselle mistäkin asiasta tiedottaa, ja hyvä niin! Vaikka tätä sivuun jäämistäni olen jo jokusen tunnin verran valmistellut, sain hyvinkin vielä tänäänkin kolme tuntia siihen uppoamaan. Nyt pitäisi olla homma kondiksessa. Ei sillä, etteivätkö vallan mainiosti pärjäisi ilman minuakin, mutta se huolettaa, että joku jollekin ”asiakaspuolen” ihmiselle lupaamani asia jäisi hoitamatta siksi, etten siitä ole muistanut kenellekään kertoa.

Tulipa kaappikin siivottua, ainakin yksi niistä. Myöntää täytyy, että osan silppuriin menevistä papereista vielä arkistoin toiseen kaappiin silkkaa laiskuuttani. En vain jaksanut siihen enää aikaa käyttää, että kävisin läpi paksuja paperipinoja miettien, voiko tämän laittaa keräykseen ja pitääkö tuo tuhota. Siellä ovat odottamassa. Huomasin jossain välissä olevani huolissani siitä, että jos en jostain syystä palaakaan takaisin, joku toinen joutuu jälkeni siivoamaan. Arkistokaapissakin on yksi pahuksen pussukka jäljiltäni, eilen sattumalta huomasin. Varmaankin viime kevään papereita, joita vielä säilöin varmuuden vuoksi. Parempi olla heittämättä henkeään kovin pian, olisi vielä tekemätöntä työtä!
Hieman olin yllättynyt siitä, että tuollaisia ”jos en palaakaan” -ajatuksia edes mieleen tuli. Toki niinkin asia voi olla, joskin väittäisin tässä vaiheessa melko epätodennäköiseksi vaihtoehdoksi moista. Ellei sitten vaikka nukkumatti sössi koko hommaa ensi viikolla. Tavallaan kuitenkin ne paperit siellä kaapissa takaavat, että palattava on. Omat sotkut on itse siivottava, eikö niin 😂?  Tuulikaapista poimin mukaani tohvelit, etteivät ole siinä tilaa viemässä. Siinäkin mietin, että kun joskus ehkä eläkkeelle tuosta talosta lähden, se tunne on ehkä jollain tasolla samanlainen. Ehkä tuota tunnetta korosti se, että aamulla jo hyvän aikaa ennen koulun alkua kaksi oppilasta tuli opehuoneen ovelle kyselemään minua. Lykkäsivät minulle ”tsemppipaketin” ❤️. Iltapäivällä lähimmät työkaverit tekivät samoin, ihan kukkakimpulla höystettynä. Olin hämmentynyt ja samalla ilahtunut. Suklaan ja kivojen korttien voimalla eteenpäin!
Huushollin viherrehu ja lamppu saivat seuraa.

Jossain vaiheessa viikolla mietin, että olenkohan ollut kuitenkin hölmö, kun olen avoimesti kaikille tästä kertonut. Ehkä joidenkin mielestä jopa turhaan huudellut, tehden numeroa itsestäni. Eräs keskustelu tänään varmisti sen, että avoimuus kannatti. Pari nuorta naista tuli suoraan kyselemään siitä, mikä syöpä minulla on ja miten se löydettiin. Puhuttiin siinä sitten ihan asiaa joukkoseulonnoista ja hiukan muustakin sellaisesta, mikä naisen elämään kuuluu. Jos kumpikaan heistä tämän keskustelumme vuoksi joskus tulevaisuudessa pitää itsestään yhtään parempaa huolta kuin ehkä ilman tätä keskustelua tekisi, minun on kannattanut kertoa nämäkin ikävät uutiset myös nuorison edustajille. Tänään myös eräs nuori mies tiedusteli tarkemmin joitakin asioita ja hänkin on nyt piirun verran viisaampi. Aidosti harmitteli, että minä tähän tilanteeseen olen joutunut ja tavattoman ystävällisiä sanoja lausui luokasta lähtiessään. Arvostan suuresti hänen sanojaan, kuten kaikkia niitäkin tsempintoivotuksia, joita jotkut luokasta lähtiessään vielä ovelta ovat tällä viikolla kääntyneet huikkaamaan.
Vielä eräs nuori nainen, edellisiä nuorempi, tuli kavereineen ehkä hiukan järkyttyneenä eteeni. Olivat kuulleet kavereiltaan ja halusivat kuulla omin korvin. Hän ihmetteli sitä, kuinka voin olla niin rauhallinen, hän arveli itse olevansa palasina, jos samaan tilanteeseen joutuisi. Heille kerroin, että selvä enemmistö rintasyöpään sairastuneista paranee, koska lääkärit osaavat hoitaa hommansa. Totesin senkin, että toki on mahdollista, etten tästä paranekaan, mutta eipä täältä kukaan ole hengissä selvinnyt vaikka yhtä epäilläänkin. Tämä nuori totesi siihen tyynesti, että niinhän se on. Jokainen lähtee sitten, kun aika on. Fiksu kommentti nuorelta!
Jospa tämä syysloman jälkeinen aika ja kaikki ne keskustelut, joita olen niin oppilaiden kuin työtovereidenkin kanssa käynyt, edes hiukan karkottaisi sitä pelkoa, mitä ”syöpä”-sana ihmisissä synnyttää. Sitä en edelleenkään tiedä, milloin se pelko iskee minuun itseeni. Luultavasti en vieläkään käsitä koko asiaa, vaikka lähipiiristänikin on ihmisiä syöpään menehtynyt. Haluan kuitenkin muistaa senkin, että heitä on myös parantunut. Siihen porukkaan tähtään ja koska en tässä vaiheessa voi asialle itse mitään muuta tehdä, ajattelin pysyä omana itsenäni.
Nyt, kun työasiat on paketoitu ainakin kuukaudeksi, aion ensin olla suuremmin tulevaa pohtimatta ainakin viikonlopun. Maanantaina rupean jännittämään. En leikkausta, vaan niitä esivalmisteluja, joita ensin täytyy käydä teetättämässä. Sitä paitsi saattaahan tässä käydä niin, että palaan heti tiistaina ihmisten kiusaksi koululle. Kirurgitkin ovat ihmisiä ja saattavat itsekin sairastua.
Julkaistu

Tänään asiat etenivät

Eihän se toki työnantajan syytä ole, että ihminen kaiken maailman tutkimuksiin joutuu, mutta ei se kyllä minunkaan vikani ole. Ärsyttää, että pitää ottaa palkatonta päästäkseen maksamaan poliklinikkamaksuja. Se sen sijaan ei ärsytä, että tänään homma eteni! Oli mukavaa, että mies halusi tulla mukaan ensimmäiselle sairaalakäynnille, ihan itse tarjoutui ja mieluusti hänet mukaan otin. On tavattoman tylsää jonotella itsekseen. Ja onhan se kieltämättä hyvä, että mukana on joku, joka osaa tarvittaessa olla asiallinenkin. Siitäkin huolimatta, että tavallaan minulla on sellainen tunne, että eipä tässä nyt etukäteen mitään järjettömästi tarvitse tietää. Kunhan on hyvät ohjeet, homma toimii. 

Siinä sitten istuttiin tuijottelemassa sinisiä seiniä ja mietittiin, mikä kumma on KUIVANOUSU. Sellainen siinä seinän sisuksissa paloletkun alla kyltistä päätellen kuitenkin oli. Kuinkahan kauan olisi pitänyt odotella, että sieltä olisi joku noussut? 
Hoitaja ilmestyi huoneestaan kertomaan, että lääkäri kohta siinä viereisessä omassa huoneessaan ottaa meidät vastaan. Hyvin tiesi hoitaja. Kovin nuori, vakavamielinen lääkäri oli pian valmis kertoilemaan oleelliset asiat tulevasta. Teititteli, ja halusi itsekin pattiani sormeilla. Jossain vaiheessa yhdessä tuijotimme mammokuvaani, halusin sen nähdä. Hassua, miten asioista jotain tietävät sellaisesta näkevät vaarallisia asioita. Lopulta tohtori lähetti meidät käytävään odottamaan, että hoitaja vuorostaan meille juttelisi. Juttelihan tuo, tarkisti osoitteet sun muut, kyseli lääkkeet ja omega3:t.  En harrasta omegoita, sinkkiä ja magnesiumia kylläkin. Siitä hän sitten lähetti meidät jälleen seuraavaan paikkaan kuulemaan tarkempia tietoja. Pahoitteli, että joudutaan hiukan odottelemaan siellä. Aivan, tuntihan tuolla seuraavassa aulassa hurahti. Telkkarissa oli joku vanha kotimainen elokuva, tosin ääntä ei kovin hyvin kuulunut, joten juonesta ei paljon tiennyt. Yksi blondi siinä vaihtoi urheiluautonsa jonkun sotaherran hevoseen ja karautti horisonttiin. 
Tällä toisella hoitajalla oli sitten aivan oikeaa asiaa: Vihdoinkin leikkauspäivä tiedossa! Vielä kolme päivää töissä, sitten on taas otettava palkatonta. Kaveri just ihmetteli, että hänen aikanaan tuokin päivä oli jo sairaslomaa, ”keskittymistä tulevaan”. No, nyt ei ole, kysyin kyllä hoitajalta. En ehkä kuitenkaan käy aamulla paria tuntia pitämässä, koska pitäisi ehtiä suihkuunkin ennen kuin rynnistää Novaan langoitettavaksi. Tarvitsee kuulemma kirurgi metallilangan ohjaamaan sitä, mitä pitää leikata. Selvä, sitten hälle pitää lanka järjestää.
En minä ole viitsinyt kovin googlailla, mitä kaikkea tähän liittyy ja mitä tehdään. Riittää, että he tietävät, joiden kuuluu tietää. Minun hommani on järjestää heille tekemisen kohde ja olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Tällä hetkellä ei ole oikein mitään sen kummempaa sanottavaa. Tuo porukka Novassa osaa kyllä hommansa, mitäpä minä mitään ihmeellisiä heiltäkään kyselemään tai kovasti pohdiskelemaan. Kuten viikolla kaveri sanoi, kaikki on selvää ja mulle vain sanotaan, mihin menen ja milloin. Siltä vaikuttaa. Varmaankin maanantaina mieli voi olla levottomampi, kun pitäisi iltapäivällä mennä laitattamaan sitä lankaa ja kuvauttamaan vartijaimusolmukkeita. Miten sellaisten langanpäiden kanssa edes osaa nukkua seuraavana yönä? Ja sitten jos ei nuku yöllä, nukkuu kuitenkin tiistaiaamuna pommiin, kun pitäisi olla sairaalalla jo ennen kukonlaulua. Ja jos oikein kuulin, niiden solmukkeiden kuvaamisessa tarvittava aine saa ihmisen muuttumaan osittain smurffiksi. Se pitää kyllä sitten ikuistaa!
Terapiaakin tarjosivat. Ja vertaistukea. Niin, en kumpaakaan millään tavalla aliarvioi. En vain tällä hetkellä oikeasti tunne olevani suuremmin minkäänlaisen terapian tarpeessa. Minussa on ehkä jotain pahasti pielessä.
Labraan ja sydänfilmiin vielä passittivat ja tässä vaiheessa harrastamaan menossa oleva siippa joutui poistumaan. Puolisen tuntia vielä jonottamista, ennen kuin pääsin ylityöllistetyn labraihmisen hoiviin. Vuoronsa oli jo päättynyt, mutta koska työvoimapula heillä on, hän teki hommat loppuun. Opiskelija sitten jatkoi EKG-puolella. Kertoi filmejä tänään jo 15 ottaneensa, vaikka hänen pitäisi olla labran puolella. Mutta koska tekijöitä ei ole tarpeeksi, jonkun on hommat tehtävä. Hyvin ja ystävällisesti molemmat kiireiset ammattilaiset työnsä tekivät.
Lähdin sitten kävelemään kotia kohti. Oli oletettavaa, etten ihan 25 kilometriä taapertaisi, mutta jospa siippa poimisi matkalta jossain vaiheessa harrasteensa loputtua.
Matkalla oli lamppu. Neljän kilometrin jälkeen minut poimittiin kyytiin ja vietiin pitsalle.

Muutama päivä siis vielä töitä, mikäli terveenä säilyn, eikä leikkaus siirry. Esimiestä jo varoittelin viikko sitten tulevasta sairauslomasta. Tänään en enää sairaalalta päästyäni soittanut hälle, eiköhän tuo riitä, että huomenna kerron, milloin ryhdyn hyödyttömäksi kulueräksi.