Ei ole ensimmäinen juhannuksen seutu, jolloin Suomessa on tarvittu joko toppatakkia tai sadekamppeita, ehkä jopa molempia. Eikä ensimmäinen kerta, kun päätämme tähän aikaan kesästä lähteä matkoille. Tällä kertaa budjettiin sopiva reissu suuntautui Wieniin. Minä olen siellä kerran poikennut joskus reilut parikymmentä vuotta sitten, kun siipan kanssa päätimme Prahan reissulla leirintäalueella, että Prahasta lähtee kivasti junia moneen paikkaan. Jätettiin asuntoauto niille sijoilleen ja ostettiin silloin menolippu Wienin. Naapuriteltan ruotsalaisten matkaopaskirjasta bongattiin silloin kiva pikkuhotelli, jossa yhden yön vietimme. Kävimme silloin toteamassa, ettei kärsivällisyys , eikä budjetti, riitä aitoon Sacher-kakkuun. Silloin näimme Hundertwasserhausin ja huvittelimme Praterissa, joten tällä kertaa ei niitä ”tarvinnut” tavoitteena pitää. Wien oli kuitenkin kiva kaupunki, joten sinne nyt sitten halusimme.
Mitään järjestelmällistä matkakertomusta tästä ei varmaankaan tule. Oli itse asiassa varsin vapauttavaa, etten päivittänyt reissulla yhtään mitään yhteenkään someen. Toisaalta toki harmi, ettei kaikkea muista jälkikäteen. Minun ottamani kuvatkaan eivät kovin kummoisia ole, joten saa nyt nähdä, montako niistä tähän tekstin sekaan kelpuutan ja montako siipalta kinuan. Luvan niiden käyttämiseen sain. Perusperiaate on se, että paremmat kuvat ovat hänen ottamiaan, vaatimattomammat minun omiani. Loppupuolella tekstiä, puun alla olevasta taulukuvasta seuraavana hautausmaajorinoiden jälkeen, on kuva kätkötoteutuksesta. Jos et halua sitä nähdä, kelaa sen yli. En osaa kuvaa ”piilottaa” varoitustekstin taakse. AI kertoilee kyllä HTML-ohjeita, mutta ei minusta ole sellaiseen. Ja ei, kätköntekijän lupaa kuvaan en ole kysynyt, mutta tuskinpa tätä blogia kovin moni lukee. Hyvää toteutusta uskallan näin pienissä piireissä kehua.
Reissuthan meillä alkavat yleensä siten, että jonnekin etsimme kukkaronkestävät lennot ja ne sitten varataan. Majapaikkoja aina saa. Tiesimme, että joku lentoporukka oli saanut työriitansa sovittua, mutta meiltä oli täysin mennyt ohi Ilmailualan Unionin työnseisaukset juhannusviikolta. Kuinka ollakaan, onnistuimme varaamaan lentomme juuri noiden työnseisausten välipäivälle! Ainoa vaikutus oli se, että lennolla saisi vain vettä, mustikkamehua ja Elovena-keksin. Eipä huolta, lähtöpään hotellin aamiainen auttaisi hyvin jaksamaan tuon lyhyehkön lennon.
Ensimmäistä kertaa tuli majoitutttua Comfort Hotel Helsinki Airportissa. Kun Lentoparkin bussista astuimme, ei tuon hotellin kylttejä näkynyt missään, joten kuukelin kävelyohjeiden mukaan lähdimme majapaikkaamme tavoittelemaan. Tuli sitten kierrettyä koko rakennus ja loikittua hiukkasen epämääräisistä paikoista. Olisi kannattanut vain suunnata kohti Clarionia, koska siinä vieressähän se Comfort on. Heidän aamiaisensakin on Clarionin puolella. Kätevä hotelli ajatellen siirtymistä lentokentälle: Ei tarvitse kulkea ulkokautta kuin muutaman metrin, sekin sopivasti katoksen alla. Nukutun yön jälkeen siis Finnairin siivin kohti Itävaltaa.
Meitä ei triskaidekafobia (piti netistä tarkistaa tuon oikeinkirjoitus, olisi omin voimin mennyt aavistuksen pieleen) vaivaa. Aivan itse valitsimme paikat riviltä 13, molemmille käytävän vierestä. Onhan noita maisemia kiva koneen ikkunasta katsella, mutta sen verran jo tullut ikkunapaikoilla istuttua, että helppoa vessaanlähtöä ja käytävälle pääsyä osaa myös arvostaa. Aina siinä lähtöportilla muita matkustajia tulee katsottua ja mietittyä joidenkin kohdalla, ettei välttämättä haluaisi heitä viereensä. Kovin mieluisina en pidä esim. pieniä lapsia tai jo lähtöaulassa äänekkäästi käyttäytyviä ihmisiä. Tällä kertaa siipan viereen osuivat äiti, vauva ja pikkulapsi. Enimmän osan matkaa he olivat varsin rauhallisia, vauva ei päästänyt ääntäkään. Äiti luki pikkupojalle kirjaa, siitä juttelivat jotain. Taisivat lapset nukkuakin jonkin aikaa. Itse havahduin unten rajamailta siihen, kun kapteeni äityi kertomaan nelisenkymmentä minuuttia ennen laskeutumista, että aikoo sitten joskus laskeutua. Mahtoiko poika siihen herätä vai tapahtuiko jotain muuta samaan aikaan, mutta siitä alkoi sitten puolisen tuntia kestävä itkunsekainen huuto. Minkäs teet, tuppaa lapsista se volyyminappi puuttumaan. Ja sitten, kuin taikaiskusta, äiti ilmeisesti onnistui jostain oikeasta narusta vetämään ja poika oli jälleen aurinkoinen itsensä. Vauva oli koko matkan rauhallinen.
Niin sitä sitten sutjakasti vaihdoimme maisemaa. Vaihtui sääkin sopivasti. Oli tiedossa, että ennusteiden mukaan lomaviikollamme olisi aurinkoista ja lämmintä, mutta siitä huolimatta +32-33 helteet pääsivät yllättämään. Onneksi aurinkorasvaa oli mukana, olin jopa ymmärtänyt hankkia 50-kertoimella varustetun puikon. Meillä molemmilla kun on hivenen suojautumisen tarvetta ja/tai palamisen vaaraa.
Kentältä pääsi sujuvasti S7-junalla Wien Mitte -rautatieasemalle ja siinä sitten hyppäsimme ulos haistelemaan ensimmäisiä elämyksiä suurkaupungista. Matkalainen toki tahtoo evästä vieraaseen paikkaan päästyään. Hetken hortoilimme edestakaisin matkalaukkuja perässä vetäen ja päädyimme Vapiano-ketjun ravintolaan. Olisihan tuolla ehkä osannut toimia, jos olisi ajatellut, mutta hiukan hukassa nälkäinen puolimaalainen turisti suuressa maailmassa tunsi olevansa. Ovesta sisälle astuttuamme saimme luottokortin kokoisen läpyskät ja nopean selityksen, josta puolet jäi ymmärtämättä. Matkalaukut saimme lykätä kortinantajan hoiviin. Paljon oli tiskejä, mihin ihmiset jonottivat, oli pizzaluukkua, pastaluukkua ja salaattiluukkua. Yhdellä tiskillä oli melko väljää, vieressä jonkun pasta-annoksen ja keiton kuva. Siihen sitten miettimään, kuinka homma toimii. Ystävällinen herra opasti: Sano tiskin takan seisovalle ihmiselle, mitä haluat ja laita korttisi tiskillä olevan läpyskän päälle. Aivan, tietenkin! Paitsi että siltä tiskiltä ei saanut pastaa, kuvasta huolimatta. Ei aavistustakaan olisiko saanut jotain muuta, kuin sitä parsakeittoa, mutta sitä sitten otimme, koska ei ollut mitään halua jonottaa niissä pidemmissä jonoissa. Ei se herkkua ollut, mutta lähti sillä sen kertainen pikkunälkä. Aikamme istuimme ja ihmettelimme, sitten maksamaan. Laukutkin olivat tallessa. Kohti hotellia siis!
Hankittiin puhelimiin seitsemän päivän matkakortit hintaan 29 €, sai huoletta loikkia kulkuvälineestä toiseen. Kertaakaan koko aikana ei niitä lippuja meiltä kukaan kysynyt. Minun puhelinliittymäni (MOI) ei millään suostunut toimimaan, joten maksoin kolmisen euroa parista gigasta Roamicin eSIMiä. Se toimi alussa hyvin, mutta heittäytyi varsin hankalaksi. Ei pysynyt verkossa, ei automaattisesti yhdistänyt ja jatkuvasti piti käydä etsimässä, millä operaattorilla kulloinkin mahtaisi olla kelvollinen. Käytännössä kulutin sitten siipan dataa. Loppureissusta omakin yhteys sitten suostui yhteistyöhön.
Arcotel Wimberger sai kunnian majoittaa meidät. Alun perin meillä oli varaus lähemmäs Schönbrunnin linnaa, mutta viime hetkillä tähän vaihdoimme. Varmaankin hyvä niin, koska täältä oli hyvät liikenneyhteydet (suunnilleen hotellin edestä lähti ratikat 6 ja 18, melkein edestä 52 ja 60, eikä metron U6-linjakaan kaukana ollut, Westbahnhofkin kelvollisen kävelymatkan päässä), ilmastointi toimi ja aamiainen oli hyvä, siinäpä tärkeimmät. Tosin näkymä ikkunasta ei ollut katu eikä puutarha, vaan sisäpiha, jossa ei ollut sitä pihaa. Naapureita ikkunasta pystyi seurailemaan, mutta eipä tuolla huoneessa käytännössä käyty kuin nukkumassa, joten mitäpä tuosta.
Huoneen ovenkahvan kanssa tuli tapeltua. Pari kertaa henkilökuntaa osui paikalle, kun yritimme saada ovea auki ja riensivät auttamaan. Viimein siippa jo hermostui toimimattomaan lukkoon ja ärjäisi oven auki. Sen jälkeen se ei mennytkään enää lukkoon. Silloinkin henkilökunnan edustaja näki tilanteen ja tuli itsekin yrittämään lukitsemista. Soitti viimein huoltomiehen paikalle. Emme jääneet odottelemaan, osaisi tuo ilman meitäkin homman hoitaa. Niin osasikin, illalla palatessamme lukko toimi erinomaisesti, eikä sen kanssa enää tarvinnut tapella.
Poikkesimme reilun korttelin päässä olusilla MIKES im 15 -nimisen kuppilan terassilla. Hieman keikkuva pöytä, piti jalalla tukea, etteivät oluet läiky. Hyvin toimi, kunnes yht’äkkiä yksi säädettävien pöydänjalkojen säätöjaloista irtosi ja koko pöytä keikahti. Tietysti minun tuoppini löysi tiensä minun syliini. Hyvä, ettei ollut punaviiniä, olisi hyvät vaaleat housut menneet housujen hautuumaalle. Henkilökunta toimi nopeasti, sain paperia ja uuden tuopin. Kovasti pahoittelivat ja kävivät välillä kysymässä, onko kaikki ok. Kerroin olevani hengissä eli kaikki hyvin. Ja kuivuivat ne housutkin melko nopeasti noissa lämmöissä. Onneksi nuo olivat matkapäivän vaatteet, en suinkaan ollut suunnitellut niissä koko odotettavissa olevaa hellelomaa viettää.
Ensimmäisen reissupäivän vaikuttavin vierailukohde oli paikallinen holokaustin muistomerkki ”Shoah Namensmauern Gedenktstätte”. Kätköilyn opastamana tänne osuttiin. Aakkosjärjestyksessä 65 000 nimeä ja syntymävuotta, itävaltalaisia, jotka tapettiin holokaustin aikana. Ei vaadi sanoja sen kummemmin.
Kun seuraavana päivänä osuimme paikalle palestiinalaisten mielenosoituksen aloitushetkiin, nykypäivän juutalaiset näyttäytyivät eri valossa. Aivan kuin Israelin valtion päättäjät olisivat kokonaan unohtaneet, mitä kansan kärsimys voi olla. Myös Iranin tilanteeseen nämä ihmiset ottivat kantaa. Vanhan miehen kuvaan on lupa, mutta koska en halua olla millään tavalla osallisena hänen mahdollisiin lisäongelmiinsa, peitin kasvonsa. Ei aavistustakaan, mitä hänen lipussaan lukee. Nainen piiloutui itse kylttinsä taakse tarjotessaan sanomaansa kuvattavaksi. Netanjahusta löytyi sekä tuore kyltti, että joskus aiemmin seinään liimattu kuva.
Aidan takana lapsia tyhjien astioiden kanssa odottamassa ruoka-apua.
Ennen tuota palestiinalaistapahtumaa olimme käyneet Schönbrunnin linnalla ihmettelemässä. Melkoinen alue, kieltämättä, hyvin siellä saisi koko päivänkin käytettyä. Rakennuksiin emme sisälle menneet, onhan noita linnoja ja kartanoita tullut jo nähtyä. Toki alueelle oli piilotettu useitakin kätköjä, mutta ei meillä tavoitteena ollut tällä lomalla määrää kasvattaa, ainoastaan eri tyyppejä ja laatukätköjä. Yhtä kätköä etsimme puskasta Neptunuksen lähteen takana. Molemmat siellä pusikon uumenissa seisoskelimme pälyilemässä, kun pusikon läpi käytävän puolelta tuijotti japanilainen kännykkä kädessään. ”Geocachers?” hän kysäisi. Kuinka saattoi arvata, kyllä kai muutkin ihmiset hakeutuvat pensaikkoihin ? Samalla sitten se kätkökin löytyi ja sen kuitattuamme muutaman sanan vaihdoimme. Hän oli kuun alussa tullut Eurooppaan, ehtinyt jo vierailla tuttaviensa luona Ranskassa ja Puolassa, aikoi joskus Suomeenkin tulla (Muumit ja heavymetalli…). Oli hauska hänet tavata. Aikamme alueella kuljettuamme olimme jo pois lähdössä, kun siippa hoksasi, että reppu oli unohtunut eläintarhan portin kuppilaan. Eipä siinä muuta voinut, kuin lähteä sitä hakemaan. Kuutisensataa metriä siinä sitten jälkiämme palailtiin, paitsi että yritimme palata hiukan suorempaa reittiä. Olivat mokomat rakentaneet reitille puskalabyrintin, eikä siitä läpi saanut kulkea. Siispä kiertämään. Kiertämään meidät olivat laittaneet jo linnalle tullessamme, joten sikäli johdonmukaista tällainen. Olimme nimittäin tullessamme harhautuneet keskelle koirapuistoa. Sieltäkin selvisimme. Lisäaskeliahan se vain teettää.
Toki Belvederenkin puistossa piti käväistä, vaikka edellisreissulla sekin jo nähtiin. Alun perin menimme sinne vain etsimään erään wherigon loppupurkkia, jonka naatit olimme kaverilta saaneet. Olimme niihin tehneet tarpeelliset muutoksetkin, mutta eipä vain purkkia löytynyt. Lähimaillakaan ei ollut mitään, mihin olisi voinut sellaisen purnukan lykätä, mihin kulkijoitakin mahtuu. Sen siitä saa, kun yrittää helpolla päästä! Samanlainen wherigo joskus Pariisissa pelattiin ja se oli ihan kiva, joten kyllähän tämänkin voi ihan itse vireille laittaa.
Keskustassa kiertelimme joidenkin nähtävyyksien liepeillä. Joihinkin kirkkoihin kurkkasimme sisälle. Komeitahan ne ovat, mutta loppujen lopuksi melko saman oloisia. Muutenkaan turistikulkeminen paikoissa, joissa on aina ihmisiä oikeasti hartaina penkissä, ei oikein tunnu tarpeelliselta.
On mahdollista, että tämä pieni videonpätkä on Peterskirchestä, on myös mahdollista, että se on jostain muualta. Jossain kurkkaamistamme kirkoista oli meneillään joko harjoitukset tai konsertti ja tuolla paikallisessa Pietarinkirkossa viivyimme aavistuksen muita kauemmin, koska kirkon ulkopuolella, tärkeällä penkillä istui hevosajuri ja vaikeutti ihmisen harrastusta. Olimme hän vieressään hetken jo istuneet ja yrittäneet vaivihkaa etsiskellä ja sitten lähteneet aikaa tappamaan kirkkoon. Palatessamme mies oli siirtynyt seinän viereen seisoskelemaan ja me istuimme jälleen penkille. Parin hapuilun jälkeen ajuri seinustalta kertoi, missä kätkö on. Oli ilmeisesti useammankin kerran nähnyt penkkiä hypisteleviä ihmisiä.
Keskustan komein kirkko on kieltämättä Domkirche St. Stephan eli Der Stephansdom. Sisällä emme käyneet, vieressä vain.
Myös naapurimaan pääkaupunki kiinnosti. Yritimme saada lippuja Bratislavaan menevään Tonava-paattiin, mutta usealla sivulla kaikki paikat oli jo loppuunmyyty. Päädyimme sitten bussimatkaan. Omio-sovelluksen kautta kahdelta hengeltä yhteen suuntaan 16,80 € sisältäen Wienin päässä loungessa ilmaiset kahvit tai teet. Hyvä, ilmastoitu, vessalla varustettu RegioJetin bussi. Matka-aika 1½ tuntia, muutama pysähdys välillä. Juhannuspäivänä tuonne reissasimme. Bussi oli aikataulussaan ja Slovakiassa oli samanmoinen helle kuin naapurimaassaankin. Meillä oli tarkoitus osallistua miittiin Bratislavassa, mutta olinpa jotenkin sössinyt asiat. Ei se miitti, johon olisimme menneet ja jonka aikataulujen mukaan paluulipunkin ostimme, ollutkaan tuona päivänä, vaan vasta seuraavana. Olihan tuolla lauantainakin miitti, mutta se oli jo ohi siinä vaiheessa, kun tuon tajusimme. Pääasia oli kuitenkin nauttia mukavasta Stare Mestosta aurinkoisena päivänä ja saada Slovakia kätkökartalle . Huomasimme kuitenkin haalivamme eri tyyppisiä kätköjä täältäkin. Wherigo ei onnistunut, koska siipan puhelimessa sovellus ei toimi ja minun puhelimeni ei täälläkään pysynyt netissä. MOI ei toiminut ja hankkimani HolaFlyn eSIM toimi yhtä kehnosti kuin kollegansa Roamic Wienissä. Ei jaksettu tapella sen kanssa. 24 tunnin julkisen liikenteen lippukin hankittiin, mutta sitäpä tuli sitten käytettyä yhden kerran. Hakeuduimme haastekätkölle (täyttyneitä haasteita oli monia sekä Wienissä, että Bratislavassa, mutta ei niitä lähdetty sen kummemmin jahtailemaan. Riitti yksi/maa, muuta kohdalle sattuvat olivat extraa). Bratislavassa löysimme itsemme rämpimässä jossain Tonavan etelärannan puskassa. Minun oli hankala päästä rinne alas sinne pöpelikköön mekossani ja valkoisissa kengissäni (jotka eivät tuon reissun jälkeen enää sitten valkoiset olleetkaan). Toistaiseksi kumpikaan meistä ei onneksi ole löytänyt mitään slovakialaisia punkkeja itsestämme. Mutta kätkö kuitenkin löytyi.
Bussipysäkki takaisin päin olisi ollut huomattavasti kauempana kuin se, millä jäimme pois. Muutenkin kulku tuonne kätkölle laittoi kävelemään puomien ja tienlaitojen kautta, joten sikäli ihan mieluusti toista kautta keskustaan palasimme.
Mukavan oloinen kaupunki tuo Bratislava, tosin Wienissä sikäli helpompaa, että paikalliskieltä ymmärtää jonkin verran. Tässä joitakin kuvamuistoja tästä reissusta.
Siksiköhän tuolla oli paljon Punaisen Ristin porukkaa?
Päivä naapurimaassa riitti tällä erää, mutta voihan tuonne joskus matkustaa. Siispä iltabussilla takaisin Wieniin.
Reissun jälkeen olimme jo melko väsyneinä Hauptbahnhofilla hakeutumassa ratikkaan ja suuntaamassa hotellille, kun huomasimme penkillä yksinäisen puhelimen. Puhelin oli lukittu ja sen alareinassa oli luultavasti omistajan nimi, arabiaksi. Lähistöllä ei näkynyt ketään, joka vaikuttaisi kaipaavan sitä, vain muutama ihminen seisoskeli hiukan loitommalla. Hetken arvoimme, jätämmekö puhelimen niille sijoilleen, mutta sitten tuli sellainen olo, että onhan se toimitettava jonnekin talteen. Lähtiessämme laiturilta kysyimme portaissa vastaan tulevalta mieheltä, onko puhelin hänen tai tietääkö hän, missä on info tai löytötavaratoimisto. Tai yritimme kysyä. Hän ei osannut englantia, eikä kovin hyvin saksaakaan, ei osannut auttaa. Hänen tuo luuri ei ollut. Löysimme kyllä löytötavaratoimiston, mutta sepä ei tietenkään viikonloppuisin ollut auki. Yhtään vartijaakaan ei näkynyt, ei heillekään pystynyt tuota löytötavaravastuuta sälyttämään. Lopulta päätimme viedä puhelimen takaisin sinne, mistä sen löysimme. Silloin se portaissa tapaamamme mies tuli puolijuoksua vastaa jonkun toisen erittäin huolestuneen miehen kanssa. Hänen puhelimensa, oli unohtanut ja palannut hakemaan. Nuo kaksi miestä eivät ilmeisesti ennestään tunteneet toisiaan, mutta kieli heitä yhdisti ja olivat lähteneet yhdessä meitä etsimään. Sangen iloinen oli tuo puhelimen omistaja, vähäisellä saksan taidollaan kiitteli. Miehet kiittelivät ja lähtivät takaisin ratikalle, kuten mekin. He olivat ripeämpiä ja ehtivät vaunuun. Juuri, kun me astuimme laiturille, ovet ratikan olivat jo menossa kiinni, mutta nämä miehet torppasivat moisen aikeen. Heidän ansiostaan, mekin ehdimme samaan kyytiin. Se portaissa tullut jäi pois aiemmin ja puhelimen omistaja omalla pysäkillään tuli meidän kauttamme ja vielä kiitti. Hyvä, että asia järjestyi, mutta tämä nyt oli niitä tilanteita, joissa olisi ollut parempi olla puuttumatta. Sieltä se puhelin olisi löytynyt, minne se oli unohdettukin.
Sunnuntaina poikkesimme vielä kertaalleen Schönbrunnilla näkemässä pienen mutta puheliaan kätköiljäporukan. Kovin paljon tuosta puhetulvasta emme ymmärtäneet, mutta tulipa seistä tönötettyä säädetty puolituntinen alusta loppuun, Se wherigo vielä puuttui Wienin kätkötyypeistä. Varmuuden vuoksi jossain vaiheessa selailin kätkökarttaa ja kas, löytyihän Wienistä ihan selkeä reverse wherigogin. Solveri auttoi, mutta metrossa kuitenkin ihan ”oikeastikin” sen annoin etäisyyttä näyttää. Pitkä kävely vielä metron jälkeen, heinikkoon ihmettelemään. Ei löytynyt purkkia, ei millään. Muutamasta loggauksesta päätellen olisi pitänyt saada itsensä portin taakse, mutta lukossahan se oli. Vihje kertoi aivan muuta. Paluumetrossa löysin kartalta toisen, jonka saattoi lennossa ratkaista, joten loikattiin Donau Inselillä pois kyydistä ja palattiin tovin matkaa toisella metrolla takaisin. Kun aikansa penkoo hämähäkinverkkojen ja pölyn peittämää puhelinkoppia (näitä tilanteita varten minulla useimmiten on reissussa hanskat mukana), saattaa ilahtua. Tosin puoliso sen löysi ja näppeihinsä kaiveli. Ilman hanskoja. Saatiinpas sekin homma hoidettua.
Se alkuperäinen wherigo tuli myös sunnuntain ja maanantain aikana pelattua läpi. Ei ihme, ettei purkki ollut löytynyt. Lienee pelikasetti muuttunut vuosien varrella. Meidän tutkimamme täysin syyttömän penkin ja oikean paikan välillä oli melkein 700 metriä. Pidin kuitenkin pelin auki ja kun kuljeskelimme siellä, missä halusimme, löytyi pikkuhiljaa myös riittävästi oikeita nähtävyyksiä.
Maanantaina poikkesimme Wienin suurimmalla ja kuuluisimmalla hautausmaalla Zentralfriedhofissa. Hautoja siellä on 330 000, mutta kaikkiaan aikojen kuluessa haudattuja ihmisiä 3 000 000. Yhdenkään kuuluisuuden haudalla emme käyneet, tarjolla heitä olisi kyllä ollut, mm. Beethoven, Brahms ja Strausseja yllin kylin. Sen sijaan poikkesimme hautuumaan vanhimmalla haudalla ja meille tuntemattoman ”Pavlon” haudalla. Jaa miksikö? Onko joku kuullut kätköilystä? Vanhimman haudan kätkö oli tyylikkäästi toteutettu, täysin ympäristöönsä sulautuva, eikä todellakaan aiheuttanut epäkunnioittavaa käytöstä. Pavlo puolestaan oli itsekin ollut kätköilijä ja oli toivonut haudalleen geokätköä. Hänen toiveittensa mukaisesti se oli sitten toteutettu. Sen loggaamista jouduimme tovin odottelemaan sivummalla, koska Pavlon haudan likelle oli äskettäin haudattu joku ja hänen perheensä kokoontui juuri tuona maanantaina paikalle muistelemaan. Aikanaan lähtivät, ja me kävimme Pavloa tervehtimässä. Kolmaskin kätkö tuolta haettiin. En sano, mikä mutta uteliaat saavat sen kyllä selville. Siitä laitan kuvan, koska se oli varsin hyvä hautuumaakätkö. Nyt spoilaamista pelkäävät rullatkoon sujuvasti kuvan yli.
Hautuumaaretkeltä tulimme takaisin hotellille hiukan normaalia aikaisemmin tarkoituksena hiukan huilata ja ladata puhelimia ennen iltapalalle lähtöä. Kuinka ollakaan – juuri tuona huiliaikana tuli kaatosade ja ukkonen. Hiukan lykkäsimme ulos lähtemistämme ja lopulta liki kuivia katuja pitkin lähistölle Oben-nimiseen kattoravintolaan tapaksille. Minun makuuni ne eivät suuresti olleet, mutta kelpasivat kuitenkin. Siellä ikkunasta seurasin, kuinka taivas aina välillä hiukan ripsi vettä, mutta niin kuumia terassilaatat olivat, että märät läikät haihtuivat silmissä.
Mitäpä muuta tuolta kertoisi? Syötiin hyvin ja syötiin keskinkertaisesti. Enimmäkseen kuitenkin varsin maukasta ruokaa. Kaatuneen Pöydän Baari Mikes oli myös oiva ruokapaikka. Sunnuntaina nautin siellä ”mustaa leipää”.
Pariin otteeseen kävimme Naschmarktin alueella ruokailemassa. Ensin italialaisessa perinteisesti pizzaa ja pastaa, toisella kerralla itämaisemmassa Papas-ravintolassa. Oivallinen halloumisalaatti ja kuulemma varsin maukas soppa. Reissun parhaat pastat popsimme keskemmällä kylää todennäköisesti Il Pennello -nimisessä paikassa päätellen siitä, että sen niminen on ainakin luottokortilta veloittanut. Googlen kuvat eivät tällä hetkellä minulle asiaa varmista, koska alueella oli tietöitä, eikä todellisuus vastaa Street viewiä. Joka tapauksessa hyvää ruokaa sielläkin, pastat tekivät siinä paikan päällä alusta pitäen.
Täällä vähemmän helteisessä Suomessa ei tule asioita aina ajateltua kuumempien paikkojen näkökulmasta. Viimeisenä reissupäivänä veimme laukut päärautatieasemalle säilytykseen ja lähdimme vielä Mariahilfer Straßelle kuljeksimaan. Istahdimme jossain vaiheessa huilaamaan ja tilasimme punaviinilasilliset. Tarjoilija ei halunnut niitä meille tuoda, koska ”helteellä punaviini ei ole hyvää”. En ole aiemmin törmännyt moiseen, mutta emme nyt varsinaisesti helteillä ole punaviiniä sen suuremmin missään tilailleetkaan. Sama asenne oli siellä Naschmartktilla Papasissa, kovin kohautteli kulmiaan tarjoilija kuullessaan punaviini-sanan. Hän kuitenkin noudatti asiakkaan pyyntöä
Kotimatkalle lähdimme tiistaina. Kuusi yötä, seitsemän päivää perillä, koti ja viileämmät ilmat alkoivat kiinnostaa. S7-juna vei meidät kentälle. Hiukan liian aikaisin siellä olimme, koska emme päässeetkään jättämään laukkuja etukäteen. Kun olimme päässeet jonossa jo melkein tiskille , huomasimme, että Finnairin automaatteja on kuin onkin yhdessä aulan nurkassa. Varsinaista bag dropia emme kuitenkaan huomanneet, eikä Finnairin sivujen mukaan sellaista Wienissä ole, joten mitäpä tuosta. Lopulta koneessa ja matkalla kotiin. Edessäni olevalla rivillä ikkunan vieressä oleva mies tivasi henkilökunnalta, miksi hän istuu rivillä 12, vaikka hänellä aina on paikka rivillä 8 ja nytkin siellä näyttää olevan tilaa. Hänelle kerrottiin kauniisti koneen painolastin jakautumisesta. Minä sanoisin, että jos ei varaa businessluokan lippua, ei pääse businessluokkaan. Suuni pidin kuitenkin kiinni. Laskeutumisen jälkeen tuo mies rupesi räksyttämään siitä, että ihmiset eivät siirry käytävällä eteenpäin, vaikka siellä on tilaa. Siihen totesin, että kyllä kaikki aikanaan ulos pääsevät. Siihen tämä mies totesi: ”Sanoiko joku jotain?”. Sanoi, ei täälä ennen aikojaan kuitenkaan ulos pääse. Hän pääsi käytävälle kyllä sitten aikanaan ottamaan laukkuaan ja tempaisen sen sitten niin äkäisesti alas, että se osui minuun, joka seisoin jo käytävällä oman paikkani vieressä. Ei vaivautunut edes pahoittelemaan, vaan riensi seisomaan ulos menevän jonon päähän. Siihen hänen peräänsä mekin sitten rauhassa menimme. Kiire hänellä oli, mutta eipä tuolta ulos pääse kuin yksi kerrallaan. Konekin oli kymmenen minuuttia etuajassa, joten aikataulullisiakaan ongelmia ei hänellä pitäisi olla, mikäli on lippua varatessaan mitään ymmärtänyt. Kaikenlaisia tärkeilijöitä maailma päällään kantaakin.
Oli koneessa positiivisempikin ihminen. Pikkupoika, joka laskeutumisen alettua ja päästyämme pilvikerroksen alapuolelle huomasi maan näkyvän ja innoissaan huudahteli useampaan kertaan: ”SUOMI! SUOMI!”
Tässäpä nämä tällä hetkellä mielessä olevat jutut nyt ovat. Arvatenkin jotain muka oleellista muistan jälkikäteen, mutta onhan editointi keksitty. Pari irrallista kuvaa vielä tähän loppuun. Markkinoita ja uudempaa Wieniä.
Jos huomaat kirjoitusvirheitä, kerro niistä. Muutenkin olisi kiva tietää, lukeeko näitä jaarituksia kukaan. Ja jos lukee, kuka lukee, tuttu vai vieras. Mutta saa toki olla kertomattakin. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin, vaikken Pilatus olekaan.
