Tuohon edellisen tekstini nenäjuttuun sen verran päivitettävä, että nenä syynättiin, ei mitään tulehdukseen viittaavaa. Vielä on hiukan sulamatonta Nasoporetta jossain. Aikanaan haju kuulemma hälvenee. Se oli ilahduttavaa, että tuo tähystely ja onteloihin kurkkiminen ei sattunut yhtään. Jännitin vietävästi, jossain vaiheessa arvelin kohta karkaavani. Tohtori tuumasi siihen, että jos nyt ulos täältä säntäät, nappaise sitten jossain vaiheessa nuo tikut pois nenästä. Sellaisella koronatestitikun tapaisella sinne puudutusaineet tökki ja ne siinä varmaan sitten tuossa vaiheessa ulos törröttivät. En sitten karannut.
Mennessäni tuonne nenätyypille vilkaisin yhtä käytävän odotustilassa istuvaa naista ja ajattelin, että on hänessä jotain etäisesti tuttua, mutta en sitten sen kummemmin saanut kiinni siitä, kuka hän ehkä olisi. Kun sain persaukseni penkkiin, sain saman tien punnertaa ylös, koska tohtori jo ovella huuteli. Kun sitten tulin huoneesta ulos, tuo etäisesti tuttu ihminen rupesi puhumaan ymmärrettäviä sanoja. Kas, työtoveri vuosien takaa, naamakirjakaverinikin peräti! Ei vain raksuttanut, emme ole koskaan mitenkään läheisiä olleet, eikä minun muistini varassa enää mistään tunnistustehtävistä selvitä. Istahdin siihen kuitenkin sitten juttelemaan. Olipa mukavaa vaihtaa ajatuksia elämästä hetken aikaa! Kyllähän sitä tuntee itsensä monessa suhteessa onnekkaaksi ja häpeää omaa vaivakitinäänsä, kun saa toisenlaista näkökulmaa asioihin. Ja silti meillä jokaisella on oma polku, omat murheet. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Ei niitä vertaamaan kannata lähteä. Sitä vain toivoisi, että ne suurimmat tuskat saisi ihmisiltä jotenkin pyyhittyä pois.
Yhteen ihmiseen mahtuu tavattoman paljon hyviä aikomuksia. Mikä kumma siinä on, etten saa asioita aikaiseksi, vaikka kuinka suunnittelen? Ei luulisin aikuiselle ihmiselle olevan kovin vaikeaa vaikkapa järjestää oma kaappinsa tai haravoida kulkuväyliltä kävyt pois. Jotain sentään onnistuin tekemään: Useampi vuosi meillä on alamökin siivoamista suunniteltu ja aina olemme onnistuneet sen välttämään. Nyt otin romuja sarvista ja kannoin kamppeet tantereelle. Eipä tuolta järin paljon roskiin lähtenyt, mutta järjestyivätpä kuitenkin edes jollain lailla. Ja taas tietää, mitä voi yrittää suvulle ja kavereille tyrkyttää. sama urakka kutsuisi tallissa ja vajassa. Yksin en niihin kykene ja yhdessähän meillä tarkoitus olisi tuo hoitaakin. Jospa niitä poutapäiviä olisi vielä tänä kesänä jäljellä.
Kovasti oli aikeita aloittaa kesän alussa säännöllinen liikuntakin taas vaihteeksi. Parina edelliskesänä olen siinä jotakuinkin onnistunutkin, mutta niinpä tuo kesäkuu taas hurahti ohi. Toki jotain tuli silloin tällöin tehtyä, mutta laiska olen ollut. Ei vain tuo vuosikausien väsymys sitten jäänytkään sinne leikkaussaliin, vaikka sellaistakin ehdin jo haaveilla. Toki se liikkuminen ja ulkoilu untakin parantaisi, mutta tuo se mukanaan myös kinttukipuja ja muita kolotuksia, jotka puolestaan pitävät hereillä. Olen sitten vain lykännyt aina huomiseen liikkeellelähtöä. Jos nyt heinäkuussa olisi edes hiukan tavoitteellisempaa tämä liikehtiminen. Pakko nimittäin olisi, jos aikoo edes jossain kunnossa tulevina vuosina olla. Joka paikka tuppaa krenaamaan taas vaihteeksi.
Taitaa tulla pari vuotta siitä, kun tuo vasemman käden peukalon jännetuppi ärsyyntyi ja siihen kortisonin lopulta vuosi sitten sain. Napsusormikin silloin samalla sai yhden kortisonipiikin ja sillehän on nyt syksyllä jossain vaiheessa tulossa kirurgista apua. Hyvä niin, koska en enää saa purkkeja auki, en aina edes vichypulloa. Kynällä kirjoittaminen ei välttämättä suju, eikä kengännauhojen sitominen ole aina maailman helpointa. Jos erehdyn käden nyrkkiin puristamaan, sormi jää jumiin ja sitä sitten panikoin. Mitä enemmän yritän väkisin avata, sitä enemmän koskee, mutta jotenkin se avaamisyritys vain on jonkin sortin refleksi. Nyt sitten tuo peukun tuppi rupeaa ilmoittelemaan jälleen olemassaolostaan ja samaan syssyyn myös oikean käden etusormi tykkää kokeilla napsumisen alkeita. Saatan sanoa jopa samperi. Varmaankin nämä käsivaivat noista letrozoleista johtuvat, mutta kun en haluaisi jättää sitäkään hoitoa kesken. Kuitenkin se paras tähän minun tapaukseeni, olkoonkin, ettei laskureitten mukaan mitään järin suurta hyötyä niistä tableteista ole. Jotain ehkä kuitenkin. Jos sitten syksyllä kolmivuotistarkastuksessa kysyisi muita vaihtoehtoja. Eihän sitä enää olisi kuin vajaat kolme vuotta jäljellä, mutta silti… välillä väsyttää tämä kaikki.
Kuukauden kuluttua tuo pääkoppanikin on mitä todennäköisimmin jälleen kuvattu. Posti toi ajanvarauskirjeen tänään. Siitä se syksy sitten jälleen alkaa.
Mutta kylläpä sopii kuusenkerkkäsiirappi hyvin porkkana-perunapaistokseen! Mukaan hernistä, loraus soijaa, sipuleita, chiliä, rakuunaa ja kynteliä, kannen alle hautumaan oliiviöljyn ja veden kanssa. Nam, vaikka itse sanonkin! En yleensä itsekseni ollessa tuppaa ruokaa tekemään, mutta pariin kertaan lyhyen ajan sisällä näin on päässyt käymään. Kuusenkerkkiä emme itse ole poimineet, vaan saimme pohjoisen tuliaisena pullollisen. On se hyvää!
Ja kukatkin kukkivat 💕
