Tavattoman hankala on ollut saada itseään kirjoittamaan mitään tänne. Mielessä on kyllä ollut, että tämäkin ja tuo asia olisi hyvä muistiin laittaa, mutta ei vain ole saanut aikaiseksi. Nyt juhannus minireissuineen on takana ja pätkä ”arkea” taas edessä, joten ehkä tässä voi hetken muisteloillekin uhrata.
Olen iloinen siitä, että kuluneiden neljän reissupäivän aikana tuli liikuttua ihan kohtuullisesti. En askelia mittaillut, mutta kuljettua tuli jonniin kerran. Lisäksi ensimmäistä kertaa elämässäni hetken ähisin hotellin kuntosalilla – kehtasin, koska siipan kanssa saatoimme siellä kahdestaan olla. Kahtena päivänä kävimme kylpylän altaita hyödyntämässä, kolmantena teki jo mieli lähteä aamusta liikkeelle ja suosiolla jätimme altaat väliin. Minä en niistä poreista sun muista lämpimissä vesissä lillumisista piittaa, mutta tykkäsin uida matkaa, räpistellä aikani vastavirtaan ja olihan tuolla vesijumppaakin tarjolla. Siinäkin ihan kahden kesken saimme heilua.
Parasta kuitenkin tuolla reissulla olivat ne kivet ja kalliot, joiden äärelle ajauduimme. Iitin Hiidenvuorella oli tarkoitus poiketa jo viikkoa aiemmin, mutta silloin emme sinne saakka sitten jaksaneetkaan ajella. Nyt reissumme alkoi Verlasta ja sieltä jatkoimme Hiidenvuoren maisemia ihmettelemään.
 |
| Verlassa. Kalliomaalauksiakin tuossa on, vaikkei tässä kuvassa juuri niitä näykään. |
 |
| Iitin Hiidenvuorella |
Reissun kohokohta ja minun mieltäni eniten lämmittävä oli kuitenkin Mäyräkallion seutu Lapinjärvellä. Kätköjen perässähän me yleensä näille upeille alueille ajaudumme ja niin kävi täälläkin. Olimme suuntaamassa Lapinjärven vanhimmalle kätkölle Struven ketjun Tornikalliolle Porlammille, mutta sinne ajellessamme samalla näpyttelin kätkökarttaa ja katselin, josko jotain mielenkiintoista osuisi edes suunnilleen reitille. Mäyräkallion kätkön kuvauksessa puhuttiin jättiläisen kokoisista lohkareista ja useista luolista. Se riitti, tuonne oli päästävä! Auto parin sadan metrin päähän ja kävelemään ruohottunutta metsäautotietä. Ei arvannut tuossa kulkiessaan, että sieltä jostain pusikoiden takaa avautuisi niin upeat lohkareikot (onko ’lohkareikko’ oikea sana… 😐)! Millään ei tuosta tienoosta saanut sellaista kuvaa otettua, missä jotenkin saisi käsityksen noiden kivien suuruudesta ja määrästä. Minä nautin siitä, että edessä oli jonkinlaista fyysistä haastetta. Piti miettiä, mitä kautta pääsee ja uskaltaa, mihin jalkansa laittaa, taipuuko koipi, onko lähellä joku kivenkulma tai puunkäkkärä, josta saa tarvittaessa kiinni. Vaikka lämmön puolesta ei pitkiä housuja olisi tarvinnut, minä tykkään yleensä näille mahdollisille metsäreissuille varustautua polvisuojahousuilla, vaikka hivenen huvittava näky ilmeisesti hellepäivänä julkisilla paikoilla tuolloin olenkin. En pysty muuten olemaan hetkeäkään polvillani kovalla alustalla. Tuo tekonivelpolvi tuntuu tosi ikävältä ilman suojaa, eikä tuo syntymäpolvikaan oikeastaan kivikossa konttaamisesta pidä. Hansikkaatkin nykyisin muistan yleensä mukaan ottaa. Mukavampi tunkea käsiään hämähäkkien ja muiden mönkijäisten sekaan, kun on jotain niiden ja ihon välissä. Onkaloita, koloja ja luolanpoikasia tuolla seudulla oli vaikka muille jakaa ja muutamassa niistä tulikin käytyä. Ei ole parhainta mahdollista seutua tuollainen, kun yrittää koordinaattien avulla löytää jollekin tietylle paikalle. Lopulta osasimme kiertää oikean oloiseen kohtaan. Siippa oli sinne ehtinyt ensiksi, minä vielä tappelin itseäni ulos edellisestä kolosta. Taas kerran tuli eteen se tilanne, jossa oli pakko ”luovuttaa”: olisin luultavasti päässyt ihan kätkölle saakka, mutta järki kertoi, etten välttämättä ainakaan omin avuin pääsisi nousemaan enää takaisin sille kivipaadelle, missä aikani istuin jalkojani roikotellen ja pohtien, mennäkö vai ei. Oli pakko hyväksyä järjen ääni, vaikka se periksi antamista olikin. Olisin toki voinut kokeilla, miten käy. Yksin en kuitenkaan liikkeellä ollut, joten en tuonne loppuiäksi olisi jäänyt. Ehkä ensi kerralla menen pidemmälle, jos tuonne jostain syystä uudelleen ajautuisin. Joka tapauksessa minä nautin tuosta! Hyttysiäkään ei haitaksi saakka ollut, enkä pahemmin itseäni minnekään kolautellutkaan.
 |
| Minä olen tuolla mittatikkuna! |
Pari muutakin merkillistä kivikohdetta reissun varrelle osui: Haljennut kivi Lapinjärvellä ja ”kantarellikivi” Loviisassa.
 |
| Eipä pudonneet kivet niskaan! |
 |
| Melkein olisi alla mahtunut suorana seisomaan. |
Nyt siis vaihteeksi pari viikkoa kotopuolessa. Itselle ei näihin päiviin muuta aikataulutettua vielä ole, kuin tämän päivän poikkeamainen korva-nenä -polilla. Muuta vaivaa tuosta toukokuun alun leikkauksesta ei enää ole, mutta omassa nenässä on koko ajan tympeä, ummehtunut haju. Pientä tukkoisuutta, mutta ei estä kuitenkaan esim. nenä kautta hengittämistä. Haju saattaisi viitata johonkin nenä sivuontelon tulehdukseen. Endon polilta tätä kysäisin, tiedustelin, onko heidän heiniään vai terveyskeskuksen juttu. Kuulemma ilman muuta heidän kauttaan korvapolille. Viikko sitten soitin asiasta, sanoivat parin viikon kuluessa sieltä jotain kuuluvan. Nopeaa oli toiminta: eilen soittivat, tälle päivälle tarjosivat aikaa. Käynpä nyt sitten siellä ja toivon, että eivät kovasti minua kaivele. Ehkä neuro on unohtanut jonkun niistä käyttämistään kokaiinipumpuleistaan tuonne jonnekin ja se siellä nyt ilmoittelee aineiden loppumista?
