Kuukausi: huhtikuu 2024

Jäiden lähtö on tänä keväänä muutakin, kuin pelkkää avannon hajoamista. Enpä arvannutkaan, kuinka helpottunut olo tulee, kun työterveyslääkäri tänään katsoi silmiin ja totesi: ”Eiköhän sinulla ole ollut sen verran isoja asioita mietittävänä, että nyt kirjoitetaan sairauslomaa.” Sitäpä toivoinkin, tosin hälle totesin, että jos hän ei katso lomaa tarpeelliseksi, otan loppuviikon palkatonta. Läikähti helpotuksen lämpö läpi sielun, kun hän minut lomalle laittoi. Siihen nuo lammenkin jäät ehkä sulivat?

Kävin lääkäristä päästyäni poikkeamassa työmaalla. Harmittelin opehuoneeseen mentyäni, että unohdin läppärin autoon, vaikka sen vieminen työmaan gurun käsittelyyn oli yksi niistä muistilistalla olleista oleellisista tuolla poikkeamisen syistä. Minun huonomuistisuuteni vuoksi hän sitten joutui odottelemaan, kun kipaisin takaisin autolle. Täysin vastoin tapojani meninkin eri ovesta kuin normaalisti, lyhyempää kautta. Onnekseni sillä reissulla ehdin tavata myös toisen työmaan ihanista pomoista, pari sanaa hänenkin kanssaan vaihdoin. Hyvä niin, tuli jonkinlainen lepo mieleen hänen sanojensa myötä. Ehkä kuitenkin voin jäädä saikulle, vaikken sairas sanan varsinaisessa merkityksessä ehkä olekaan. Minua ilahdutti sairauslomatodistuksen sisältö: Minulla on sen mukaan mm. sopeutumishäiriö 😆. No joo, ymmärrän. Enhän minä nyt ihan vaivattomasti ole sopeutunut tähän eri tavalla kiireiseen kevääseen. Edelleenkään en tunnista itsessäni varsinaista leikkausjännitystä. Hermostuminen työasioista on lakannee sen myötä, että ehkä osaan päästää irti. Vaistosin tänään tapaamieni ihmisten sanoista, että minua saatetaan ymmärtää. Jostain vuosien takaa on jäänyt erään sijaisen sanoista (ei sijaistanut minua, vaan työkaveriani) mielen päälle sanat ”kun ei ole edes kunnollisia ohjeita sijaiselle jätetty”. Siinä osasyy sille, etten halua minun jäljilläni kenenkään joutuvan samanmoisia sanoja sanomaan. Ja samalla tiedän, ettei mikään velvollisuus ole toisten puolesta hommia tehdä, etenkään, kun ei voi tietää, mikä kenenkin tyyliin sopii. Jospa nyt kuitenkin uskoisin ja antaisin periksi. Ei tuo koulumaailma kaipaa yhtään enempää sopeutumishäiriöisiä.

Saattaapa siis olla niin, että vasta syksyllä palaan sorvin ääreen. 

Ehkä huomenna pitkästä aikaa eväät reppuun ja ajelemaan jonnekin.

Niin, tarvitsenko psykologia? Pärjään vallan mainiosti itseeni ja tulevaan liittyvien ajatusteni kanssa. En vain yksinkertaisesti väsymyksen, kaikkien hommakseni ottamieni ”järjestänpä tämänkin valmiiksi, ettei jää muiden niskoille” -juttujen ja arviointikiireiden kanssa sitten pärjännytkään. Muisti pettää, enkä usko sen johtuvan tuosta kasvaimesta, pikemminkin vain stressistä. Ja kun ei muista, mitä juuri ryhtyi tekemään ja mikä olikaan se asia, mikä oli PAKKO juuri nyt hoitaa, hermostuu enemmän.  Ja vaikken varsinaisesti tulevaa leikkausta pelkääkään, totta kai se on mielessä koko ajan ja omalla tavallaan askarruttaa. En ole hetkeen kestänyt yhtään sitäkään, ettei joku tunnilla toimi, niin kuin olen toivonut hänen toimivan. Itkun partaalla koko ajan, kun joku ei kuuntele ja saman asian tyyliin ”tämä äksän edessä oleva luku on se kulmakerroin” viidettä kertaa peräkkäin samalla oppitunnilla eri oppilaille sanot. Sitten kiukustun ja puhun rumasti tyypeille, joiden syytä minun väsymykseni ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole. On ehkä ihan hyvä olla pari päivää ilman tuota kaikkea. Toissapäivänä pariin otteeseen huomasin itsessäni ihan fyysisiä oireita sen jälkeen, kun olin ensin oppitunnilla samaa tehtävää useamman kerran taululla neuvonut, sen jälkeen taas kerran yhdelle porukalle vääntänyt rautalangasta, missä ruokavälitunnin aikana pitäisi olla, kuunnellut, kuinka niin väsyttää ja mä en jaksa ja miks mun pitää, vaikka en haluu ja vaikka mitä ja heti perään metsästänyt laumaa ysiluokkalaisia, jotka eivät tajunneet, ettei alaluokkalaisten ovea käydä porukalla takomassa kesken oppitunnin. Siinä sivussa keräilet lattioilta roskia ja purukumeja, koska niin moni on unohtanut, kuinka roskiksia käytetään. Ja kaikkea sellaista, mitä päivät on nykyisin täynnä. Istuin tyhjässä luokassa ja yritin rauhassa hengitellä. Jossain rintakehän uumenissa sirisi ja tikitti, piti ojennella rankaa ja tunnustella, jotta pumppuko se siellä vai ihan muut lihakset vain. EKG viikolla oli kuitenkin ihan soma, ei mitään poikkeavaa. Näitä tällaisia aina toisinaan tulee, mutta yleensä ovat olleet fyysisessä rasituksessa, ylämäessä. Nyt normityöpäivän keskellä. 

Sitten en vain enää jaksanut. Kello läheni puolta kuutta ja ne muutamat koepaperit, joita rupesin kolmen jälkeen tarkistamaan, olivat vieläkin tarkistamatta, koska olinkin keksinyt, että jossain vaiheessa tarvitsee ehtiä hiukan lokerikkoakin siivota ennen kesää. Tungin sitten yhdestä kaapista toiseen tavaroitani, joita en ehdi ainakaan nyt sen kummemmin läpi käydä. Sitten muistin, että pitikin vielä kopioida se ja tulostaa toinen ja siinä välissä kaikki ne kokeet levisivät lattialle. Oli aika kerätä itsensä ja poistua. Soitin matkalla pomolle, koska ajattelin, että on hänen kai helpompi valmistautua seuraavan päivän sijaisjuttuihin, jos jo illalla tarpeesta tietää. Ja heti puhelun jälkeen ajattelin, että hitsit, kun tulikin häirittyä, olisihan tuon aamullakin voinut hoitaa. Ja sitäkin mietin, että jos vaikka aamulla olisinkin taas ”uusin voimin” yhdestä päivästä edes puoliksi selvinnyt. Onhan noita loppupäivän oppitunteja tullut jo jonkun aikaa itkeä tihrustettua läpi, ehkä se yksi päivä vielä sujuisi.

Mutta tuo aloitukseni ”tarvitsenko psykologia” liittyy siihen, että tuon pomolle soittelun jälkeen varasin saman tien aamulle soittoajan työterveyshoitajalta. Hän soittikin sovittuun aikaan, ei vain millään meinannut ruveta minulle kuulumaan mitään. Haloota huutelin ja lopulta hän katkaisi puhelun ja soitti uusiksi. Sama juttu, kunnes älysin kokeilla kuuluisiko kaiuttimesta. Meinasi tuokin sekoilu mennä tunteisiin, ennen kuin sain äänensä kuulumaan. Puhelun jälkeen tajusin, että BT-kuulokkeet ovat tyynyn vieressä ja sinnehän tuo puhelu varmaankin oli yhdistynyt. Sikäli outoa, koska tuon haloon huutelun lomassa kertaalleen puhelimesta jo bluetoothinkin katkaisin ihan kokeilumielessä (en muistanut noiden kuulokkeiden olemassaoloa), mutta ei se auttanut. Näissä sairauslomatarpeissa olen ennenkin ollut siinä tilanteessa, että perjantai on se ensimmäinen tarvittava päivä, joten maanantaille saakka ei sen enempää omalla kuin terveydenhoitajankaan luvalla saikkua saa. Lääkärille olisi seuraava vapaa aika vasta tiistaina. Hoitajalta siinä kyselin, onko minun oikeasti mentävä maanantaina töihin,  jos ei siihen lääkäriä saa. Aikansa asiaa pureskeli ja totesi lopulta, että pykälät antavat hänelle oikeuden kirjoittaa kolme sairauspäivää, mutta nyt hän rikkoo pykäliä ja kirjoittaa sen neljännenkin. Mitään ei psykologista tuossa yhteydessä puhunut, mutta huomasin jälkikäteen sovelluksesta, että oli kirjoittanut lähetteen. Mikäpä siinä, voin minä sielläkin käydä, vaikken oikeastaan tässä tilanteessa koekaan hänen taidoistaan suuremmin olevan apua. Katsoin jo ajanvarauskalenteriakin, mutta ei ensi viikolle ollut muuta tarjolla, kuin etävastaanottoja muun Suomen psykojen kanssa. Jääköön sitten tulevaan aikaan, kunhan ensin tästä ykkössijalla olevasta selviän. Ellei sekin sitten minun tuurillani peruunnu joko oman tai kirurgin sairastumisen vuoksi tai viimeistään siksi, että ne Novan kuvat torstaina  kuitenkin epäonnistuvat tai liian myöhään HUS:n saavuttavat. Kaikki tämäkin lisää levottomuuttani.

Maanantai siis terveydenhoitajan luvattomalla todistuksella, tiistaina lääkärille. Sitten vappu, sen jälkeen ainakin osa päivää menee Novassa kuvauksissa ja loppupäiväksi sitten töihin, jos tuo lääkäri minut työkykyiseksi haluaa todeta. Tähän liittyen siippa eilen illalla totesi, että toivottavasti antavat minulle lisäaikaa. Siinä tilanteessa emme olleet tästä alkavasta viikosta juuri jutelleet mitään, eikä minun jaksamisestani, joten kierolla ajattelulla varustettu ihminen sai tuon kuulostamaan huomattavasti dramaattisemmalta, mitä se oli. Kumpikaan ei tosissaan sitä tulkinnut millään tavalla ”ajan loppumiseen” liittyväksi, mutta makaaberia (onkohan se oikea termi tähän) huumorintajuani se kutkutti.

Hiukan syyllinen olo. ”Lintsari, työvieroksuja”, sanoo sisimpäni. Muistan, kun ensimmäisen kerran alun kolmatta kymmentä vuotta sitten olin uupumuksen/masennuksen vuoksi sairauslomalla ja kerroin kotona olemiseni syyn isälleni. Hän puki sanoiksi sen, mihin oli itse oppinut: ”Laiskuutta sellainen on.” Ei hän minua syyttänyt, ei vain täysin ymmärtänyt, ettei töitä tehdä, jos niitä on. Huomaan itsessäni olevan tuota samaa ajattelunjämää. Jaksaisinhan minä ja selviäisin, jos vain menisin ja tekisin. Sitten jos nuo rintakehän särinät sun muut saavat aikaan Oikean Sairauden, sitten voisi olla levollisin mielin saikulla. Mutta tällaiset korvienvälijutut ovat tekosyitä. Niin, paitsi että…korvienvälistähän tässä oikeastaan on perimmiltään kysymys  😁

Nyt kuitenkin olen, luvalla, ainakin vielä tiistain saikulla. Katsotaan sitten, mitä tohtori tuumaa. Toivottavasti saan sitä lisäaikaa, koska jos en saa, hävettää sitten sekin, että  ovat töissä jo sumplineet juttuja.

Joku vika minussa on, kun pidän tavallaan velvollisuutenani mahdollisimman paljon toisten puolesta ajatella loppukevään tunteja valmiiksi. Onhan se toki omaakin työtäni on helpottanut, että olen paperille päivämäärineen laittanut tunnin aiheen ja mahdollisesti muutakin. Tulevia sijaisia silmällä pitäen ne tekstit olen kuitenkin rustannut ajatellen, että heille niistä hyötyä on, paitsi, ettei kuitenkaan suoraan ole. Ne nimittäin lakkasivat osittain toimimasta saman tien, koska sijaisjärjestelyjen myötä tuli työjärjestysmuutoksia. Ei se yllätys ollut, ymmärrettävää ja ainoa mahdollisuus, mutta silti harmittaa, että ne päivämäärät eivät kaikissa tekemissäni ohjeissa enää sitten toimikaan. Eikä niiden jakaminenkaan onnistunut niin, kuin toivoin. Linkkien piti aueta kaikille, jotka ne saivat, mutta jotain häikkää siinäkin sitten oli. Niin kuin sillä olisi mitään väliä… Kaipa tällekin reagointitavalle joku diagnoosi löytyisi.

Parturin varasin tälle päivälle. Sinne kohta. Eipä tarvitse kovin paljon energiaa uhrata hiustenpesuun sitten tulevina petipotilaspäivinä. Saattaa sen ajan hyvin selvitä pesemättäkin.

Ehkä kesäkin joskus tulee.

Joskus ihminen näköjään tekee ihan hyviä päätöksiä. Tälle päivälle minulle oli aika tuolla Siltasairaalan puukonheiluttajan pakeilla, piti käydä naama tekemässä tutuksi ja kuulemassa, mitä hänellä on ennakkoon sanottavaa. Ihan hyvä varmaankin oli poiketa, mutta jos ihan järjellä ajattelee, ei tuolla käynnillä oikeastaan mitään sellaisia tietoja vaihdettu, mitä ei olisi jo aiemmin minun tiedoissani lukenut tai mitä eivät olisi voineet kirjeellä tai puhelimessa minulle kertoa. Mutta myönnän, että oli ihan kiva (kai tuota sanaa voi tällaisessa yhteydessä käyttää) käydä näkemässä, millainen tyyppi minut leikkaa ja millainen tyyppi minut ehkä nukuttaa. Ja ennen kaikkea ihan hyvä oli käydä katsastamassa tuo Meilahden sairaala-alue. Tietääpä nyt, missä on labra, missä potilashotelli ja mistä ovesta yrittää sisään sitten H-hetkellä. Se tähän aiheeseen liittyvä hyvä päätös oli se, että lähdimme jo eilen iltapäivän lopulla tuonne etelänmaille ajelemaan. Oli harkinnassa aamuaikaisella tien päälle lähteminen ja jossain vaiheessa jopa junalla kulkeminen, mutta eilinen osoittautui hyväksi valinnaksi. Ei ollut tämä huhtikuinen tiistai ihan niitä parhaimpia helsinkiläisiä kevätpäiviä…

Jo täällä kotipuolessa piti hivenen reitinvalintaa harkita. Olin onneksi töistä tullessa jo päättänyt ajella tankille, koska olin valmiiksi mukana siinä lumipöllyssä kuuttakymppiä matelevassa liikennevirrassa. Ajattelin, että eipä tarvitse matkaan lähtiessä enää uudestaan ujuttautua ysitien ruuhkiin, vaan pääsee sujahtamaan toista kautta nelostielle. Siispä tankin kautta kotiin syömään ja hammasharja käsilaukussa reissuun. Oli mukava, että siipallakin oli mahdollisuus lähteä mukaan, sain hovikuljettajan. 

Nelostielle ei sitten niin vain sujahdettukaan. Viisarinmäellä liikenne seisoi, rekkajonot etelään menevällä kaistalla ja poliisi valvoi tapahtumia toisella reunalla. Mitään liikennetiedotteita ei missään vaiheessa tuohon liittyen kuulunut, eikä Tilannehuone tai paikallislehti mistään raportoinut. Ei jääty katsomaan, lähtisikö suma ehkä purkautumaan, vaan lähdimme kiertämään Rutalahden kautta. Korkeakankaantiellä hetken näytti siltä, ettei välttämättä tuotakaan kautta pääsisi – oli muutama auto mäessä tukkeena. Yksi niistä oli ilmeisesti oikeasti jumissa, lieneekö ollut kesärenkaat, toinen peruutteli hiukan alemmas, kolmas lähti näiden ohi yrittämään, mutta jäi välille. Sopivasti mäennyppylän kohdalla, mutta taisi olla sen ensin jumiin jääneen kuski, joka mäen päällä seisoskeli. Levollisen näköisenä oli, ei viuhtonut tai viittilöinyt, kun me lähdettiin edellä mainituista ohi menemään. Kun on kuski, joka osaa ja uskaltaa, päästiin jatkamaan matkaa. Nelostielle päästyämme olikin sitten rauhallista ajella. koska kaikki etelään menevä liikenne seisoi siellä jossain ohituskaistoilla Viisarinmäen eteläpuolella. Lähes tulkoon tyhjä tie Lusiin saakka. Eikä oikeastaan senkään jälkeen ollut porukkaa liikkeellä, sen verran ikävä sää.

Tuli testattua TV:stä tuttu Park Hotel. Suulas, sanavalmis ja mukava respan miekkonen otti meidät vastaan ja neuvoi huoneeseen. Ihan kelvollinen paikka, ei mitään huipputasoa, mutta jotenkin nostalginen. Ajoi varsin hyvin asiansa, yhden yön yöpymisen. Kadunvarsiparkkikin sattui olemaan ilmainen. Miinuksena se, että aamupuuron keittäjällä oli ollut ryynit vähissä ja suolapurkin kansi tukossa. Kalaakaan ei missään muodossa pöydästä löytynyt, mutta muutenhan tuolla lähti nälkä vallan mainiosti. Siinä pöydässä istuessa tuli tuijoteltua raitiovaunujen hidasta liikehdintää. Ei oikein sujunut eteneminen lumisten ajojohtimien kanssa, Käpylän palokunta avusti, minkä ehti.

Omakin auto piti sutia esiin, ei kuulunut hotellin palveluvalikoimaan näköjään moinen. Erikoinen huhtikuun loppu. Lehtiotsikoiden mukaan pahin lumipäivä Helsingissä 50 vuoteen. Sitä en tiedä, tarkoittivatko tähän vuodenaikaan pahin, vai ylipäätään. Jälkimmäiseen en oikein jaksa uskoa. Ei tuo näiltä leveysasteilta kotoisin olevan silmään kovin kamalalta näyttänyt. 

Mutta joukkoliikenne oli vaikeuksissa. Lopulta peruivat kaikki ratikkalinjat. Busseja oli poikittain, jonot seisoivat, moottoritein varrella parikin rekkaa oli kaatunut (yksi paluumatkalla nähtiin). Ja junat olivat jumissa Tikkurilassa. Joten jos olisimme päättäneet sillä junalla tulla ja sitten vaikka bussilla Pasilasta Meilahteen, olisi saattanut jäädä ehtimättä ajoissa.

Autolle löytyi hyvin parkki sairaalan alueelta ja lähdimme tassuttelemaan kohti laboratoriota. Ilmoittauduin, katsoin koneen näytöltä, että istumaan ja odottamaan, nimellä huutavat sitten. Hyvin ehti siinä kahvilan puolella poiketa odotellessa. Jossain vaiheessa labran odotushuoneessa ollessani kuulin sivukorvalla jonkun puhuvan jotain ajan varanneista ja  kakkosaulasta ja tuli sellainen olo, että käynpä uudelleen vilkaisemassa, mitä se automaatti oikein sanoikaan. Mitään tulostetta siitä ei nimittäin saanut. Samat ohjeet, istu ja odota. Vaivasi kuitenkin ja kysyin kohdalle osuneelta hoitajalta, että mitenkäs ja mihinkäs oikeastaan. Olisi kuulemma pitänyt osata lukea ne kyltit ja seinään liimatut paperit, niissä kerrottiin, että varauksella kakkoseen, vuoronumerolla sinne, mikä siinä vieressä oli. Tiedänpä seuraavalla kerralla pälyillä laajemminkin ympäristön tiedotteita. Jotenkin niin tottunut siihen, että kun on ilmoittautumisautomaatti, se automaatti myös neuvoo, mihin pitää mennä. Lopulta siis oikeaan aulaan ja ajoissa.

Aika minulla oli klo 9.10. Klo 9.12 puhelin soi, mutten ehtinyt vastata, ennen kuin se jo katkaistiin, eikä Fonecta tuntenut numeroa. En soittanut takaisin. Klo 9.25 minut huudettiin sitten näytteenottoon ja siinä istuessani, juuri ennen neulanpistoa, tuli tekstari klo 9.28. Siinä käskettiin mennä sinne Tornisairaalan näytteenottoon, minne ajanvaraushenkilön mukaan ei oteta kuin kiireellisiä (eilen soittelin ja juuri tätä kyselin), eikä minun lähetettäni ollut merkitty kiireelliseksi (hän tarkisti asian eilen) ja ottaa automaatista ”kiirellinen” vuoronumero. Ihan askelmerkitkin oli nyt tekstariin kirjoitettu, neuvottu, mistä löytää paikan ja miten tulisi toimia. Olisivat nyt sen laittaneet silloin alun perinkin, etten olisi turhaan eilen soitellut ja kysellyt, mihin minun pitää mennä. Tuolla Tullinpuomin labrassa sitten tuota tekstaria sille labran ihmiselle luin ja yhdessä ihmeteltiin, mitä nyt tehdään. Hän kysäisi toiseltakin tyypiltä ja siihen tulokseen tulivat, että nyt otetaan nämä näytteet ja EKG:t siellä heillä, koska siellä olen. Arvelivat tulosten olevan jopa nopeammin valmiina sillä tavalla verrattuna siihen, että kävelisin sairaala-alueen läpi toiseen labraan ja siellä sitten homma hoidettaisiin.

Varsinaiseen lääkärin tapaamiseen tie löytyi helposti. Ystävällinen aulahenkilö singahti ulko-ovella heti neuvomaan, käski seurata sinistä viivaa ja hakeutua sen loputtua hissiin. Uutta ilmoittautumista sitten siellä ja selvät ohjeet, mihin aulaan mennä ja minä nimisiä henkilöitä tapaamaan. Hetki istuttiin tuijottamassa ikkunan takaa terassia.

Sieltä meidät sitten käytiin huutamassa jossain vaiheessa. Hivenen myöhässä olivat, pahoitteli hoitaja sitä kovin, jotain taisi kelistäkin mainita. Pohjatietoja kyseli hän. Leikkaava neurokirurgi tuli käymään hiukan myöhemmin. Yhdessä manasimme sitä, ettei Nova niitä uusia magneettikuvia ollut saanut aikaiseksi. Sanoi laittavansa vielä sähköpostia Novan sisätaudeille. Minäkin lupasin uudemman kerran soittaa ja patistaa. Helpompi on kirurgin leikellä, jos on kuvat olemassa.

Anestesialääkärikin tuli tapaamaan. Samoja juttuja kyseli hänkin, aiemmista nukutuksista ja lääkkeistä ja kaikesta. Mainitsin hälle, että Novan nukkumatti edelliskerralla kertoi heillä olevan sen seitsemän erilaista varmistuskeinoa sille, että potilas on taatusti unessa. Tämä Meilahden henkilö totesi, että kyllä heilläkin pyritään siihen, että potilas on unessa 😅. Minä ilahduin, taisi hänkin tajuta, miltä lausahduksensa kuulosti, sille sitten naureskelimme.

Mitäpä tuossa, selvät sävelet. Nivaska papereita kotiin luettavaksi ja kutsu tulla vajaan parin viikon kuluttua sitten varsinaiseen sessioon. Soitin sitten saman tien Novaan ja jossain vaiheessa pirauttivat takaisin. Kerroin, ettei ollut Meilahden neurokirurgi kovin iloinen siitä, ettei kiireelliseen lähetteeseen liittyvään kuvauspyyntöön ole Novassa vielä reagoitu. Soittaja lupasi laittaa rattaat pyörimään, kysyi, riittääkö tekstari, kunhan hän saa ajan. Riittäähän se. Lopulta kuitenkin soitti, vapun jälkeen pääsen kuvaan. Yksi verikoe pitää ennen sitä kuulemma käydä. Kysyin, kelpaisiko mahdollisesti se arvo, minkä tänä aamuna HUSLABIN puolella ovat ottaneet. Kerroinkin sen lukeman, mitä kaipaavat. ”Voin minä sen tänne ylös kirjoittaa, mutta ei nuo tulokset meille näy, eri järjestelmä, joten käy labrassa”. Aha. Käyn sitten. Kyllä minussa vielä verta riittää.

Nyt vielä pitäisi jaksaa nämä välipäivät. Myönnettävä on, että tiukkaa tekee. Mutta yritän. Ja jos en jaksa, lakkaan yrittämästä. Ei mulla muuta hätää ole, mutta väsyttää, enkä oikein jaksa kaikkea sitä, mitä töissä on.

Pääsiäinen tuli ja meni, vallan mukavasti jälkikasvun kanssa syöden ja pelaten. Talviaikaan on jotenkin niin vaivalloista meillä lähteä porukalla ulkoilemaan, joten luvattoman vähän sakki raitista ilmaa tämän vierailunsa aikana sai. Itsepä en tainnut nokkaani ovesta ulos pistää kuin karkaamaan päässyttä koiraa takaisin houkutellessa ja kotimatkalle lähteviä hyvästellessä. Pelailtiin lautapelejä ja kulutettiin ruutuaikaa. Harvoin noita rakkaita ihmisiä tulee tavattua, mutta onneksi kuitenkin edes joskus!

Hemmottelivat meitä papiljottikalalla! Kuhasta tulee erinomaista itämaisittain maustettuna ja uunin höyryissä kypsennettynä.

Kuha matkalla uuniin

Kuha valmiina syötäväksi

Välillä seikkailtiin saarella

Kiirastorstaina soittelin HUS:iin, kyselin, josko minusta on heillä jo jotain tietoa. Ei ollut, mutta ystävällinen puhelimeen vastannut henkilö naputteli saman tien nimeni ja henkilötunnukseni siihen maankuuluun Apotti-järjestelmään, joka niitä lääkäreitä ja muita hoitoalan ammattilaisia kuulemma ajaa hermoromahduksen partaalle ja eroamaan viroistaan. Päätin, että soitan seuraavan kerran pääsiäisen jälkeen, mutta eipä tarvinnut. Toissapäivänä OmaKannassa oli jo maininta HUS:ta eli virallinen tieto oli sinne ehtinyt. Eilen oli sitten jo tarkempaa tietoa luettavissa.  Lähete oli saapunut ja se on HUS:ssa hyväksytty. Niitä kuvia, mitä pääkopastani on otettu, eivät kuitenkaan suuremmin arvostaneet, olivat ”vaatimattomia, ei sellakohdistusta, eikä varjoainetta”, joten uusiin kuviin tulee jossain vaiheessa käsky. Tekstin mukaan niitä pyydetään lähettävältä yksiköltä, mikä minun järkeni mukaan tarkoittaa Novaa. Toisaalta se voisi olla myös HUS, jos ajatellaan, että Novasta lähete tuli HUS:n neurologian poliklinikalle ja sieltä on Kannan merkintöjen mukaan jo leikkausosastollekin tieto mennyt. Voihan olla että tuo neurologia onkin uusi ”lähettäjä” ja itseltään niitä kuvia pyytävät. Oli miten oli, jonnekin minut pikapuoliin kutsutaan ja varjoaineistetaan. Olivat nimittäin jo aikatauluttaneet operaation ja touko-kesäkuulle aikovat minut leikkuriinsa mahduttaa.

Olen omasta puolestani teoriassa vaikka heti valmis lähtemään, mutta käytännössä parin viikon sisällä luultavasti olen kouluhommat saanut sille mallille, että voisi arvioinnitkin hiukan vankemmin perustein koululla antaa. Äsken kävin neljä ryhmää jo läpi ja tiukan paikan tullen heille nuo arvosanat voisi vaikka todistukseen saakka päästää. Kokeita on melko paljon ensi viikolla ja ne osaltaan vielä vahvasti vaikuttavat. Toki loppukeväällekin ihan sinne toukokuulle saakka on kaikenlaista arvioitavaa kalenterissa. Sen verran valmiiksi hommat haluan, että jos käsky käy kesken lukuvuoden, ei kellekään toiselle jäisi liikaa hommaa. Jokainen tuleva tunti on siinä mielessä jo suunniteltu, että aiheen tietää ja osasta tarkemminkin. Jos nyt sitten se mahdollinen sijainen osaa niitä ohjeita lukea ja pysyy niissä, ei aikataulukaan kovin pahasti kusaise. Ja jos saa sellaisen sijaisen, joka hoitaa koko pompsin, eikä tarvitse taas koko koulunmäen työjärjestyksiä muljauttaa sekaisin. Teoriassa kaikki, mitä pitää opettaa, tulee kuitenkin opetetuksi. Ei välttämättä kovin perusteellisesti, mutta jotenkin kuitenkin,