Kuukausi: maaliskuu 2024

Olen lyhentynyt. Samperi sentään. Syy ei ole siinä, olisin nyt ja tässä yllättäen pituuttani hukannut, vaan siinä, että ehkä ensimmäisen kerran sitten kouluaikojen minut mitattiin. Koko täysmittaisen ikäni olen ollut 168 cm tai pikemminkin olen halunnut olla 168 cm. Kyllähän minä muistan, että joku kouluterveydenhoitajan mittaus sanoi 167,5 cm ja minä iloitsin, että sen voi pyöristää ylöspäin. Numero 8 oli mielestäni niin paljon hienompi numero kuin 7.  Aikani Napoleonin mittaisena on nyt joka tapauksessa ohi. Tuli tuolla Novan lääkärillä puhetta BMI:stä, tiedustelin, mahtaako pitää paikkansa, että mainittu indeksi saa nykyisin olla korkeintaan 28, mikäli leikkuupöydälle mielii. Hän ei tuohon kysymykseen osannut vastata, mutta kyseli pituuttani ja milloinkas se on mahdettu mitata. Viittasi sitten huoneensa seinustalla roikkuvan mittahärvelin alle seisoskelemaan. Varoitin häntä lyhentämästä minua, mutta hän  mainitsi jotain iästä ja välilevyjen kasaan painumisesta. Odotti ilmeisesti lyhenemistä tapahtuneen enemmänkin, mutta julisti sitten 167 cm tulokseksi. Nonnih. Ja minä kun olin niin tottunut siihen edelliseen mittaan ja tiesin, paljonko pitäisi painaa, etten kovin rankasti ylipainoinen olisi. Nälkäkuurillehan tässä pitää ruveta!

Tuostahan tuo varmaan selville tulikin, että leikkausjonoon minut laitettiin. Paljon endokrinologi kuvista ja labroista juttuja meille kertoili (otin/sain siipan mukaani, onpahan joku, joka ehkä muistaa ja ymmärtää kuulemaansa). Neuvoi käyttämään valinnanvapautta ja valitsemaan hoitavaksi tahoksi HUS:n . Kuulemma Novassakin voisivat toki päätäni rassata, mutta alan paras asiantuntemus löytyy tässä maassa pääkaupungista ja Kuopiosta. Hus ehdottomasti paras, tosin jonotkin pidemmät kuin vaikkapa Kuopiossa. Kuopioon olisi ehkä kuukauden jono, Helsinkiin jonkin verran pidempi. Ei kuulemma kuitenkaan niin pitkään joudu odottamaan, kuin HUS sivuillaan neurokirurgian jonoistaan lausahtelee. Lähetteeni liikahti maailmalle kiireellisenä ja kuulemma vielä niiden kiireellisten kiireellisestä päästä, joten todennäköisimmin tämän kevään aikana jotain tapahtuisi. Hiukkasen sitten tilanteesta riippuu majoittavatko minut etelässä pari päivää ja roudaavat sitten Novaan vai pari viikkoa. Saikkua joka tapauksessa  tulee kaksi kuukautta, eikä ainakaan kolmeen kuukauteen sitten saa painavia juttuja nostella. Toivottavasti ”painavan” käsite on jotain muuta kuin se perinteinen maitopurkki. Se harmittaa, ettei herra Endo osannut kertoa, kuinka pian saa lähteä lentokoneeseen. Olisihan tässä ollut kesällekin suunnitelmia, mutta eipä niitä nyt ehkä aktiivisesti edistetä.

Nenän kautta tähystävät sitten, kun toimeen pääsevät. Varmaa ei ole, saadaanko tuo klöntti kokonaan pois, koska ainakin toisella puolella se on aivovaltimon ympärillä sen verran reippaasti, että luultavasti jotain jää. Kasvunopeudesta ei kukaan tiedä, koska vertailukuvia menneisyydestä ei ole, mutta on tuo saattanut tuolla jo toistakymmentä vuotta muhia. Ottavat niitä kuvia sitten tulevaisuudessa, jotta tietävät, pitääkö ruveta uusiski rassaamaan. Kaikenlaisia haittavaikutuksia – ohimeneviä tai pysyviä –  voi olla tarjolla ja niitä sitten hoidetaan miten hoidetaan. Enpä pahemmin niitä nyt mieti, aika näyttää sitten.

Tuossa hiiren kursorin ympärillä tuo pingispallo nököttää.

En tajunnut kysyä, mikä tuo suuri musta aukko tuossa ylempänä on. Suurimman osan aikaa katseltiin kuitenkin takaa päin kuvattua, enkä siinä tuohon tainnut huomiota kiinnittää. Tällaisen asioita ymmärtämättömän mielestä näyttää siltä, että nupissani on tyhjä tila. Sieltä ne ruuvit varmaankin ovat pudonneet ja sahanpurut kadonneet. Tosin velipoika tulkitsi asian niin, että tietoa mahtuu vielä vaikka kuinka paljon eli olen kehityskelpoinen. Olkoon sitten niin.

Tänään soittelin sitten tuonne polille ja kyselin, mitä mahtaa tarkoittaa vasta eilen minun näkyvilleni ilmestynyt labratulosten keskelle kirjattu lausunto kohonneisiin maksa-arvoihin liittyen. Niistä ei tuo endomies mitään sanonut, jutteli vain prolaktiiniarvoista ja FHS:ssä, jotka olivat viitteiden ulkopuolella, mutta joista kummallakaan ei minulle enää tässä iässä ole mitään merkitystä. AFOS:sta ei lausunut halaistua sanaa, enkä sitä osannut kysyä, koska vasta illalla se minulle OmaKannassa näkyi. Oli arvot syöpiksen tammikuisista labroista vielä hiukan kasvaneet ja sinne oli kirjoitettu labratulosten väliin jännittäviä juttuja sappitukoksesta ja maksatulehduksesta. Jotenkin ajattelen, että se lääkäri, joka näitä eilen siinä tutkaili, olisi toki voinut parilla sanalla nämäkin kuitata, vaan eipä esille asiaa ottanut. Soittelin sitten tänään sekä tuonne sisätaudeille että syöpikselle ja tiedustelin, pitääkö olla huolissaan. Samalla kyselin, voisivatko letroista johtua (niiden sivuvaikutuksissahan luetellaan suuremman kokoluokan lääkärikirjan sisällysluettelon taudit) eli laitetaanko ne nappulat tauolle. Samalla sitäkin kyselin, pitääkö letrot leikkauksen vuoksi tauottaa. Hoitaja ei osannut suoraan vastata, mutta käski odotella langoilla, kun lähti toisen hoitajan kanssa neuvottelemaan. Saapui sitten takaisin linjoille kertomaan, että ei ole huolta noista arvoista, eikä tarvitse letroja lopetella. Toki kuulemma saisi taukoa pitää vaikka neljäkin viikkoa ja jos siihen päädyn, hän kirjaa sen ylös tietoihini. En sitten tauolle hypännyt, jos maksani ei ole pamahtamassa. Oletan, että ennen leikkausta ottavat kuitenkin uudetkin labrat. Katsotaan sitten, mitä AFOS juttelee silloin.

Kovin monta työpäivää ei ennen kesää enää ole. Olen tämän viikon yrittänyt hoidella koululla töitäni sellaiseen kuosiin, ettei tarvitse ruveta volttia sijaisohjeiden kanssa heittämään enää silloin, jos tulee nopeastikin kutsu Hesaan. Kaikki kasiluokkien uskontoa lukuun ottamatta on paperilla viikko kerrallaan ja kaikki kalenteriin laitetut kokeet on valmiiksi kopioitu. Sitä en tiedä, voiko kukaan tulla tilalleni noin vain vai vaatiiko sekin sitten puolen koulukeskuksen työjärjestysten mulkkaamisen. Noita uskonto-matematiikka -yhdistelmästä innostuneita ei pilvin pimein ole tarjolla. Kuulemma eivät toisiaan nämä aineet suuremmin tue. Toisaalta ajattelin, että niin kauan kun vielä jaksan, teen valmiiksi itseänikin varten aikatauluja. Helppo nyt mennä töihin, ottaa vain kansion kaapista ja lukee paperista, mitä pitikään tänään tälle porukalle tarjoilla. Sitäkin ajattelin, että on tämä oma olo sen verran outo, etten ole lainkaan varma, olenko työkuntoinen huomispäivänä, vaikka tänään vielä räpistelisinkin. Väsymys, päänsärky ja kummallinen huimaus siihen lisäksi. Viime sunnuntaina rupesi päässä ritisemään, sirisemään ja ajoittain huippaamaan. Ei mulla huono olo ole, enkä ainakaan toistaiseksi ole meinannut tasapainoani menettää, mutta ei tämä normaalia ole. Johtuuko mollukasta vai onko niskat niin jäkissä, että pääkoppakin sirisee, sitäpä en tiedä. Sen olen huomannut, etten jaksa senkään vertaa oppilaiden typeryyksiä kuin aiemmin keväällä. En vain jaksa, ei riitä kärsivällisyys eikä kiinnostus houkutella ja maanitella teinejä, jotka eivät millään jaksa tehdä mitään viittä minuuttia kauempaa ja jotka eivät edes yritä ajatella. Väkisin olen pakottanut itseni tämän viikon läpi ja toivon, että viikonloppu taas hiukan virkistäisi, mutta oikeastaan ensimmäistä kertaa olen hiukan skeptinen. Pari saikkupäivää olisi ehkä ollut paikallaan, olisi voinut nukkua. Useamman kerran tällä viikolla olen unohtanut, mitä pitäisikään sanoa tunnilla tai millähän sanalla tätäkin asiaa pitäisi kuvata. Oma tunne on, että puhun sekavia, menee sanat ja kirjaimet sanoissa sekaisin ja suusta tulee ulos jotain tarpeetonta. Taululle kirjoittelen eri numeroita kuin ääneen sanon. Laske ja ymmärrä siinä sitten, kun ope on sekaisin kuin seinäkello. Stressikin varmaan tässä. Ja vanhaksi tunnen itseni.  Mutta jospa nämä pari seuraavaa viikkoa nyt ainakin jotenkin jaksaisi, ovat kuitenkin lyhyitä viikkoja.

Kyllä kuluu aika hitaasti. Jotainhan ne siitä odottavan ajasta ovat perinteisesti haastelleet ja allekirjoitan sen, mitä siitä väittävät. Onhan tässä jo reilusti yli kaksi kuukautta mennyt siitä, kun yllättivät minut kertomalla kiireellisestä lähetteestä pään kuvauksiin. Vasta tulevalla viikolla sitten on aika tavata se lääkäri, jonka erikoisalaa tuo pääkoppani tuotokset ovat. Menneellä viikolla kävin luopumassa yhteensä yhdeksästä koeputkellisesta vertani kahtena eri aamuna. Ensimmäistä kertaa minusta onnistuttiin ottamaan verikoe siten, etten todellakaan tuntenut edes pienen pientä pistoa! Osui kohdalle aivan käsittämättömän taitava labrahoitaja tuossa Sampoharjussa! Kysyin, kuinka kummassa hän se tekee. Kertoi opetelleensa oman tavan, jotenkin venyttää ihoa sormiensa välissä samalla, kun pistää neulan suoneen. Hyvänen aika, hänet kun saisikin aina paikalle, kun on neulojen pistelemisen aika. Nimeään en tiedä, mutta komeat tatuoinnit hänellä toisessa käsivarressaan oli, oli itselleen nelikymppislahjaksi ne hankkinut.

Oma ymmärrys ei noista labrojen tuloksista lopulta mitään erikoista bongannut. Sen verran vieraita mittauksia, perusverenkuvasta poikkeavia, että guuglailla piti. Jääköön lopullinen tulkinta sille ensi torstain etnotyypille. No joojoo, endo. Toivottavasti hänellä on selkeä käsitys siitä, miten tämä homma etenee sujuvasti. Tahdon eroon väsymyksestä ja tästä koko päivän läsnä olevasta pienestä päänsärystä. Kyllähän tuon kanssa hyvin pärjää, ei mistään järkkymigreenistä kuitenkaan ole kysymys. Eikä tässä suuremmin ole huimannutkaan, mitä nyt välillä jotain pientä sen tapaista. Mutta joo, tahtoisin jo tietää enemmän.

Ulkona on harmaata, liukasta ja sataa lunta. Voisi kuunnella jotain, Sinuhe on kesken. Muutaman kerran sen kanssa nukahtanut, tänään ulkona taas kerran samaa kohtaa yritin kuunnella. Kuvaukset egyptiläisistä kallonporauksista osuvat niin kohteeseen 😂. Nice. 

Ehkä kaivan jonkun elokuvan, syötävää ja vaivun sohvalle. En tule sieltä pois ennen kesää.

Hyvänen aika, jo maaliskuu! Arvelen, että tästä keväästä tulee eri tavalla kiireinen, kuin aiemmin.  Pääsiäiseen mennessä pitäisi olla monen asian selvinnyt ja niiden selviämisten sisällöt määräävät melko lailla sitä, millaisia huhti- ja toukokuu tulevat olemaan. Ehkä aivan samanlaisia kuin aiemminkin, tai sitten ennen niitä täytyy olla jo vaikkapa kaapit siivottuna. Pitää ehkä pohtia jo alkavalla viikolla, mitkä loppukevääksi suunnitelluista kokeista ovat oikeasti ”välttämättömiä” ja mitkä voisi unohtaa. Kovin montaa työpäivää ei ennen kesää kuitenkaan enää ole ja jos (siis ainoastaan JOS) tästä jollekin sairauslomallekin vielä joutuu, olisi ehkä parasta, ettei kovin paljon kalenterintäytettä suunnittele. Epätietoisuus ärsyttää. Ja myönnettävä on, että jännittää jonkin verran sekin, mitä tieto sitten tuo tullessaan. En minä paniikissa ole, enkä aio lamaantua, mutta kaipa sekin ihan sallittua on, että tuo korvienvälissä majaileva möykky laittaa miettimään syntyjä syviä.

Välillä mietin, pitäisikö varata jollekin ammattiymmärtäjälle aika ihan siksi, että voisi käydä vinkumassa ääneen kyllästymisensä tähän jatkuvaan vaivojen virtaan. Toisaalta – en minä ole puhuja, minä kirjoitan. Ei sellainen kuuntelija saa minussa muuta aikaan kuin sen, että vollotan hallitsemattomasti, eikä siitä apua ole. Itkeä voin tarvittaessa ihan kotonakin. Sitä paitsi töissäkin on kukkurakourallinen niin mainioita ihmisiä, että eiköhän näillä pärjää. 

Olisin toivonut, että flunssa olisi jättänyt edes muutaman lomapäivän ihan minun omaan käyttööni, mutta ei. Vaikka olen jo muutaman päivän ollut ihan ihmistenilmakunnossa, ei kroppa edelleenkään salli sitä, mitä tahtoisin. En ole tohtinut lähteä kovin kauaksi kotiovesta reuhtomaan, koska tuntuu, ettei jaksakaan itseään suuremmin rasittaa. Olen nyt muutamana päivänä tyytynyt kiertämään lumikengillä ympyrää tuossa oman tontin perukoilla. Hiukkasen saa siinä muutakin kuin tasaisen maan liikettä ja tuleepa edes ulkona oltua, mutta eipä sitä varsinaisesti mahtavaksi liikuntasuoriutumiseksi saata kutsua. Etenkään, kun nyt on jo useampi kierros tullut samoissa jäljissä tarvottua, eikä tarvitse enää joka askeleella ponnistella upoksista ylös. Tänään just ja just jaksoin kolme varttia tuolla kivikossa tepastella, eikä sillä vauhdilla mittariin tullut kuin reilu kilometri. No, hiki tuli kuitenkin, eikä tässä olla mitään ennätyksiä tekemässä.

Viikolla tuli poikettua parikin kertaa teatterissa itseään viihdyttämässä. Kanavateatteri esitti jatkoa edelliseen farssiinsa. Vauhdilla verkkoon nauratti, kuten teki ykkösosansakin Juokse lempesi edestä. Ray Cooneyn huumori iskee meihin. Päästiin istumaan eturiviin, kuten oli toivottukin, vaikka eivät näemmä otakaan huomioon niitä toiveita, mitä lippuvarauksen yhteydessä oli kirjoiteltu. Ihan oli kiinni tuo eturiviin pääsy siitä, että riittävän ajoissa salin puolelle ehdittiin. Ei siellä meille mitään varausta ollut laitettu, monelle muulle oli. Ovat ne toiset ehkä puhelimitse toiveitaan esittäneet. 

Kaupunginteatterissa oli eilisiltana ennakkonäytös Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Sinne oli sentään ihan numeroidut paikat, joten ei tarvinnut sen kummemmin rynnistellä, jotta eteen pääsi. Verkkokaupasta viikolla nuo liput jo ostettiin ja ihmeteltiin, kun ei siellä ollut tarjolla kuin yhdenhintaisia lippuja. Opiskelijalipuiksi niitä netti väitti, ajateltiin, että ne nyt on vain kaikki samanhintaisia, koska tuo oli ennakko. Ensi-iltahan tuosta on vasta tänään – tai pikemminkin kantaesitys. Kun eilen päivällä vilkaisin, onko esitys täynnä, lippuja oli tarjolla monenlaisia. No, me oli ne ”opiskelijaliput ” jo ostettu ja niillä mentiin. Tosin mun omatunto ei anna periksi ihan noin vain mennä halvemmalla kuin oikein olisi (tai sitten en kestä ajatusta, että siinä ovella joku rupeaisi tällaiselle varttieläkeläiselle – 1.3.2024 alkaen 25% 😊 – mutisemaan väärästä lipusta), joten poikkesin lippuluukulla asiaa sepustamassa. Ei kuulemma haittaa. Eikä ne ovella sitä lippua skannailleet, kun vilkaisivat, että on oikea päivämäärä. Hiukan epäilevin mielin menimme tuollaiseen esitykseen, ei kuitenkaan nyt farssi tai komedia käsillä. Näyttelijöistä Kaisa Hela ja Ria Kataja olivat minulle aiemmin tuttuja telkusta ja heidän roolitöistään olen pitänyt. Eeva Soivion nimi ei minulla soittanut mitään kelloja, mutta tutulta näytti. Pikavilkaisu imbd piste comiin kertoi, että on hänenkin työtään taatusti tullut telkusta katsottua. Joka tapauksessa tuo esitys oli sellainen, etten kertaakaan sen aikana vilkaissut kelloa. Aivan upeasti toteutettu kolmen näyttelijän ja yhden muusikon voimin tarina, jossa oli rooleja vaikka kuinka paljon. Mitään rynnistelyä roolista toiseen ei kuitenkaan ollut, eikä liikoja lavasteiden kanssa temppuiluita. Kannatti poiketa katsomassa!

Väliajalla meidän kahvit oli katettu pöytään, jossa oli jo yksi ihminen. Juttutuulella oleva hiukan vanhempi rouva, teatterin suurkuluttaja. Käy ilmeisesti katsomassa kaiken, mitä lähitienoolla esitetään. Kävi ilmi, että oli ollut Kanavateatterissa samana päivänä kuin mekin, kaiken lisäksi samassa rivissä yhden ihmisen päässä meistä. Maailma on pieni.

Tämän päivän olen tuon aiemmin mainitun miniulkoilun jälkeen syönyt ja nukkunut. Tämä jatkuva väsymys on aivan käsittämätöntä ja odotankin, että tuosta aivolisäkehommasta löytyisi siihen lopultakin syy. Sohvalle olen kahteen otteeseen iltapäivän kuluessa nukahtanut. Hereilläoloajan kuuntelin Areenasta tuon eilisen Eerika-näytelmän jatko-osaa. Kuunnelmanahan se eilen nähtykin on näemmä ollut Areenassa, mutta en sitä jaksanut käydä läpi. Ensimmäistä osaa jonkun matkaa yöllä kuuntelin, mutta se oli niin sanasta sanaan samaa kuin teatterissa, etten tuntenut ”tarvitsevani” sitä. Luultavasti muissa osissa olisi jotain uuttakin, mutta siirryin suosiolla jo yöllä kakkoskaudelle. Se julkaistiin puolen yön jälkeen. Tänään sitten sitä jatkoin. Kyllä nuo naiset osaavat työnsä!

Hyvä valinta iltapäivätoiminnaksi tuo kuunnelma ja nukkuminen. Vaihtoehtona mielen päällä kolkutteli pakolliset kokeen korjaamiset, mutta ne siirsin nyt sitten maanantaille. Olisi tavallaan pitänyt hoitaa ne nyt lomalla pois, mutta en jaksa. Toivottavasti maanantaina olisi hiukan virkeämpi meininki.