Kuukausi: helmikuu 2024

Edelleen flunssa pitää jossain määrin itseään framilla. Ei minulla kuumetta ole, mutta jossain tuolla alhaalla putkistossa tuntuu yskä yrittävän irtiottoa. Nenä tykkää tukkoilla hiukan, mutta ei onneksi yöllä ole mikään haitannut. Pari yötä olen tässä jopa nukkunut paremmin kuin aikoihin. Mukavaa, kun ei ole ulkona pakkasta, voi pitää makkarin ikkunaa raollaan.

Sellaisen ”unentallennussovelluksen” latasin, koska ilmainen oli. Näyttää toimivan, ainakin innokkaasti öiseen aikaan nauhoittelee kuorsauksiani. Tänään olen yrittänyt kysellä, mahtaako työterveyden sopimukseen kuulua uniapneatutkimuksia, mutta eivät ole joutaneet minulle vielä vastaamaan. Julkiselta puolelta vastasivat saman tien jo eilen (sunnuntaina!!!), mutta kehottivat kysäisemään työterveydestä. Ilmeisesti nopeammin pääsisi sitä kautta, mutta julkinenkin näitä lähetteitä kirjoittelee, jos reunaehdot täyttyvät. Katsellaan nyt, miten etenee tämä. On tuo siippa jo pitkään vihjaillut, että saatan hiukan pätkittäin hengitellä.

Mitä tulee tähän viimeisimpään ”suureen” asiaani – siitä ei tämä päivä uutta ole esille tuonut. Viikonlopun aikana oli OmaKantaan sentään ilmestynyt sen soittaneen lääkärin teksti  ja tiedän, että tuo salamatkustajani on kooltaan keskimäärin 25 mm kanttiinsa. Ihan kelpo mötkäle, ei ihme, jos hiukan on ollut jotain häiriöntapaista näkökentässä, venyttää näkökermoja, mutta ei purista niitä ainakaan vielä. Jos nyt tuosta tekstistä itse  riittävästi ymmärsin. Tämä tietämättömyys minua riepoo. Tahtoisin nähdä edes sen, millaisia labrakokeita määräävät ja milloin ovat suunnitelleet polille käyntiä. Jotenkin ristiriitaisin tuntein koko homman kanssa. Hyvä, että löytyi tämä riesa, jos sellainen tuolla pääkopassa kerran kuitenkin on ja hyvä, että lähete tulee. Toivottavasti etenee mahdollisimman nopeasti koko ruljanssi, mutta toisaalta taas… ärsyttää, jos joutuu itse olemaan töissä TAAS se, jonka takia pomot ja työkaverit joutuvat venymään ja pohtimaan, miten hommat hoidetaan. Ei meille tuonne korpeen ole sijaisia ennenkään oikein onnistuttu saamaan, ei varsinkaan minulle. Kummallinen aineyhdistelmä. Juu tiedän, ei ole minun ongelmani tuo, mutta kun tiedän, että tämä kevät on meillä muutenkin hankala näiden sijaisten suhteen. Ja jos siihen jotain pidempää sairauslomaa vielä isketään – en tiedä.

Olen yrittänyt miettiä, mikä tunne mahtaa päällimmäisenä olla, mutten oikein ole varma. Tavallaan jälleen se sama olo, kuin rintasyöpädiagnoosinkin jälkeen eli ei tässä ole mikään muuttunut vaikkapa viikon takaisesta, joten miksi pitäisi tiedon antaa lisätä tuskaa? Totta kai kiinnostelee tuleva ja luultavasti valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä. Ne tekstit, mitä olen asian tiimoilta lueskellut, vahvasti kuitenkin viittaavat siihen, ettei leikkaus ole mikään poikkeus näissä tällaisissa. Sen tiedän, että nykyisin useimmat leikataan tähystyksellä. Minulle kelpaa miten vain, koska joka tapauksessa nukutuksella mennään. En nyt kuitenkaan vielä itseäni lähde leikkaussalin ovelle asemoimaan, koska en ole sitä lääkäriä tavannut. Endokrinologi oli niin kiinnostava sana, että mielikuvitukseni muunsi sen heti etnokriminologiksi. Kun lisäksi googlailun tuloksena tiedän pääkopan sisällä olevan sekä kiasman, että turkinsatulan, tarina oli valmis. Siellä ne minikokoiset tataariratsastajat kiertävät nykytaiteen museota kalloni uumenissa. Tämän toki jo naamakirjaan tietysti kirjoitin, koska minusta se oli vekkuli ajatus. Arvelen pääseväni osaksi kansantaidevarkauden tutkintaa, jahka se etnokriminologi minut luokseen kutsuu. 

En tiedä, kuinka vakavasti ihmiset tähän suhtautuvat vai eivätkö suhtaudu mitenkään. Siksi pohdin, koska lähes kaikki naamakirjakaverini ovat jättäneet kommentoimatta tilannetta sellaisella normaalilla rennolla tavallaan. On haleja ja sydämiä, mutta tavallinen huulenheitto puuttuu. Yksi tosin viittasi korjattavissa olevaan sensorivikaan 😁. Siippa kotona sentään uskalsi tirskahtaa ja halatessaan totesi: ”PIPIPÄÄ 😀!” Se on se linja, millä itse tykkään tässä mennä kohti tuntematonta, vaikka nyt sitten Mussolini onkin korvamatona. Jos huumori maailmasta loppuu, silloin on maailmanloppu lähellä.

Vaan vieköön tämä yö flunssan pois, jotta pääsisin huomenna jo metsään tai jonnekin. 

Se, joka tulee ensimmäisenä sanomaan jotain ”tunnollisesta työntekijästä”, varokoon. Saatan purra nilkasta….

Onneksi meillä ei nyt ollut mitään sellaisia lomasuunnitelmia, joiden vuoksi olisi maksettu lentolippuja tai muuta kallista peruutuskelvotonta. Oli tarkoitus mennä  syömään hyvin, sitten teatteriin, aloittaa loma hotelliyöllä täällä kotiseudulla ja jatkaa sitten kylpylöimään pariksi päiväksi etelämmäksi. Oli jo suunniteltu perillistenkin kanssa tapaamista. Kyllä mulla keskiviikkona pari aivastusta tuli ja nokka valui satunnaisesti. Töissä oli pidemmän sortin sessio, kuusi tuntia tavallisista oppitunneista poikkeavaa epämääräistä Kalevala-showta, jossa viltteihin kääriytyneenä ja peruukki päässä tuli meuhkattua. Hiki virtasi. Eilen oli ihan ok viimeiseen oppituntiin saakka. Silloin rupesi väsyttämään ja korjatessani vielä koulupäivän jälkeen pari tuntia kokeita hiipi palelu kehiin. Kotona kuumemittari sitten jo ilmoittelikin, ettei tarvitse suuremmin mistään kylpylöistä ehkä haaveilla. Voihan se olla, että tämä tästä menisi, mutta aiemmatkin tällä samalla kaavalla alkaneet flunssat ovat pari iltaa kuumeita nostaneet ja siirtyneet sitten raivokkaaseen yskään. Nyt särkee päätä ja yskä tuolla keuhkossa pikkuhiljaa rupeaa kynsillään rapsuttelemaan. Hotellivaraukset peruttiin, ruokapaikkaa ei vielä ehditty edes valita ja parhaillaan siippa on vaihtamassa teatterilippuja tuonnemmaksi. 

No, loma se on kotilomakin, olisi vain ihan mukava päästä sellaiseen kuntoon, että jaksaisi tuolla metiköissä käydä rymyämässä. Kovin harvakseltaan on tullut kätköjen perässä tänä vuonna kuljettua, ei vain ole ollut aikaa oikeastaan muulloin kuin iltaisin, eikä silloin ole jaksanut. Olen sitten viikonloppuisin siipan ollessa töissä ottanut tavaksi painua tuonne kivikkoon lumikengillä. Ei voi kehua mistään vauhdikkaasta etenemisestä, eikä mittavista matkoista, mutta kun muutaman tunnin ähisee ja punnertaa itseään niistä hankalimmista edessä näkyvistä paikoista yli, tietää jotain sentään tehneensä. Olen tykännyt kovasti, tulee sentään jotain tehtyä! Vielä en ole onnistunut jalkaani taittamaan, enkä kokonaan minnekään uppeluksiin vajoamaan, vaikka pari viikkoa sitten yhden puro-ojan jää alta pettikin. Olin jo jonkin matkaa puron jäätä pätkitellen seuraillut, ei kävelysauvan iskuista eikä askelista ollut moksiskaan. Lähistöllä on epämääräinen suolampi ja olin just ajatellut, ettei kannata sinne lähteä, koska en tiedä sen lätäkön olemuksesta sulallakaan kelillä mitään. Lähteitä kuitenkin. Ja sitten vasen jalka lumikenkineen päätti vajota oikein kunnolla puroon. Kastui siinä vähän hihakin ja takin helma, kun rupesin itseäni pitävämmälle alustalle kiskomaan. Onneksi ei ollut järjetön pakkanen, eikä kotiinkaan edes kilometriä. Paluumatkalla huomasin, että olipa siinä tullessakin askeliin vettä puropätkillä kuitenkin noussut, vaikkei sitä siinä hetkessä huomannut.

Viime viikonloppuna kohtasin tuolla pöpelikössä toisen lumikenkäilijän. Osoittautui naapurimökin omistajan naisystäväksi. Ollaan tavattu viime kesänä, mutta enhän minä häntä tunnistanut. Yritin käyttäytyä asiallisesti ja saman tien tuiskahdin oikoseksi jonkin matka päässä hänestä. Ei ole helppoa kammeta itseään pehmeästä lumesta pystyyn, kun lumikengät jotenkin omituisesti toisiinsakin siinä ehtivät jumiutua, eikä ulottuvilla ollut edes yhtään puuta, josta ottaisi kiinni. Sauvojen varassa en jaksanut siitä asennosta ponnistaa. Olisi pitänyt saada polvet enemmän koukkuun, mutta eihän nuo meikäläisen kintut sellaiseen sovellu. Tuossa vaiheessa tämä kohtaamani ihminen selvästi hiukan hätääntyi, pyrki auttamaan. Hälle totesin, ettei hänen voimillaan tällaisella elopainolla varustettua ihmistä pystyy nosteta. Sen verran hän sai lunta kuovittua pois, että sain jalkani parempaan asentoon ja pääsin jalkeille. Jos yksin olisi ollut, olisin ryöminyt joko viereiselle laavulle, nyt en kehdannut. No, ehkä kohtaaminen jäi hänenkin mieleensä. Samaan suuntaan meillä molemmilla oikeastaan oli matka, mutta minä päätin vielä hiukan lenkkiä jatkaa, jottei hän kokisi velvollisuudekseen jäädä kimppakävelemään tällaisen suistuvaisen vanhuksen kanssa. Toista tuntia siis vielä kukkulanrinteen kivikoissa tarvoin.

Suksia en tänä talvena ole jalkaani saanut, vaikka viime vuonna niillä niin kivaa olikin. Tiedä häntä, josko vielä loman jälkeen jossain vaiheessa…

Kuukausi näemmä kulunut edellisestä kirjoittelusta, silloin kalenteria täyttelin. Nyt jatkan täyttelyä. Mammossa ja ultrassa oli kaikki ok, mutta valittelin hoitajalle kaikki muut vaivat. Kertoi raportoivansa lääkärille, joka ottaisi yhteyttä, jos näkee tarpeelliseksi. Sen verran tarvetta näki, että soitteli ja jututti ja lopulta päätyi tarjoamaan vatsan ultraa ihan poissulkututkimuksena. Kelpaa mulle mainiosti, alkaa käydä hermon päälle jatkuvat ilmavaivat jne. Hämmästyttävää on se, että OmaKannan mukaan olen aiemmin käynyt kahdesti mainitussa tutkimuksessa, mutta ei minulla kyllä ole muistijälkiä kuin yhdestä. Kyllä ne tekstit minuun liittyvät, mutta ei minkäänlaista tallennettua kokemusta siitä toisesta käynnistä! No, onap ainakin kuvia, joihin tämä tuleva ultranheiluttaja voi näkemäänsä verrata.

Uuttakin kuvamateriaalia minusta on edellistekstin jälkeen otettu. Nyt ei tarvitse kenenkään enää tulla väittämään, etteikö minulla olisi mitään päässä 😆! Sahanpuruja eivät löytäneet, eivätkä ainakaan kus-pisiä maininneet, mutta makroadenooman keksivät. Aivolisäkkeen mitä todennäköisimmin hyvänlaatuinen kasvain, joka selittää näitä näköongelmia. Novan lekuri tästä tänään soitteli, pahoitteli, ettei varsinaisesti ole hänen erikoisalaansa, mutta on niitä kuvia kuulemma siellä porukalla katsottu ja joku ottaa asiasta kopin. Mikäpä siinä, minä jään kalenteri kourassa odottamaan, mihin ja milloin seuraavaksi pitää suunnata. Ei tämä mikään yllätys minulle ollut, tavallaan olen tyytyväinen, että löytyi jokin selitys asialle. Eniten olen taas huolissani muista ihmisistä, näistä lähellä olevista, etteivät panikoisi. Sellaiseen ei tarvetta ole, kukaan ei just nyt tee kuolemaa. Minä en sitä paitsi edes joutaisi kuolemaan, koska mulla on elämä kesken (sanoin tämän sille syöpiksen lääkärille jossain vaiheessa, kun siinä puhelussaan selitteli, ettei tässä minun rintasyövässäni kovin todennäköistä luustolevinneisyyskään olisi. Siihen minä kuulin sanovani, että hyvä ja sitten tuon joutamis-jutun. Tohtori-parka ei ollut aivan varma, mitä kuulusi sanoa.)

Mutta kohtapa jatka flunssapäivän elokuvailua.