Kuukausi: lokakuu 2023

Mieluusti kirjoittaisin jotain. On jonkinlainen sanomisen tarve, mutta ei aavistustakaan, mitä sanoisin. Turhautunut riipustelemaan jatkuvasti vaivoista. Melkein helpommalla pääsee, jos antaa listan ja toteaa, etä tänään rastitetaan tästä kaikki. No, öisin ei enää yskitä, ainoastaan ajoittain päivällä. Mutta muu perusrepertuaari on vaihteeksi käytössä. Ei niistä sen enempää nyt.

Töissä olen viihtynyt yllättävän hyvin tänä syksynä. Yksi suuri syy tuohon on se, että saan pitää kaikki oppitunnit samassa luokassa, joten kaikki kirjat ja muu tarvittava ovat aina paikalla. Ei tarvitse kykkiä opehuoneen lattiatason kaapista mitään kaivamassa. Voin jäädä viimeisen tunnin jälkeen rauhassa yksin seuraavaa päivää miettimään, eikä tarvitse mennä kesken ajatusten kenenkään kanssa keskustelemaan. Ei sillä, ettenkö pitäisi työkavereistani – kyllä pidän, upeaa porukkaa! Alkaa vain olla vaikeuksia tässä iässä koota ajatukset uudelleen, jos välillä intoutuu jostain muusta asiasta puhumaan. Muutenkin viihdyn hyvin yksin. Tosin välituntisin olen näköjään jonkin sortin ”pinnarimagneetti”: Seiskaluokkalaisista melkoinen sakki tulee usein ”pitämään seuraa” minulle. Olenkin heitä moittinut siitä, että käyttävät hyväuskoista vanhaa opea hyväkseen,  jotta välttyvät välitunnille menosta. Toisaalta mikäpä siinä,  ovat kuitenkin valvovan silmän alla ja oikeasti haluavat kaikenlaisesta siitä rupatella. Tokkopa tuossa mitään järkyttävän suurta virkavirhettä teen, kun olen heidän juoneensa sopeutunut. Kivoja tyyppejä.

Sekin innostaa töissä, että matematiikantuntien suunnitteluun ei mene enää järjettömästi aikaa. Olen parin viime vuoden aikana tajunnut sen, että kun kerran jonkun asian tekee, kannattaa säästää tekemänsä tulevia vuosia varten. Nyt voin vain kääntää vihkosta sivua ja laskut useimmiten löytyvät laskettuina. 

Syyslomalla lomailimme kotimaassa. Tavallaan, vaikka joiden tahojen, kuten kätköilyn amerikkalaisen päämajan mukaan olimme ulkomailla,  kun rantauduimme Ahvenanmaalle. Itse olen tuolla käynyt joskus teininä isän seurassa hänen työmatkallaan ja toisen kerran nuoruudessa kaverin kanssa Maarianhaminan leirintäalueella, eikä tämän perheen toinen jäsen ollut siellä koskaan käynyt. Käytännössä uusi paikka siis meille molemmille. 

Turistiaika oli ohi, joten hotellissakin oli rauhallista, eikä ruokapaikkoihin joutunut jonottelemaan. Toki samasta syystä moni kohde oli kiinni (kuten Pommern ja Kastelholma), eikä syrjäisemmillä seuduilla juurikaan ollut palveluita tarjolla. Eipä tuo meitä haitannut, riittävästi löytyi katsomista ja ihmettelemistä ihan ulkoilmassa. Sää suosi, päivisin useimmiten paistoi aurinko, ainoat sateet tulivat pienenä tihkuna vasta parina iltana. Oli hyvä tepastella maastossa. Ilmeisesti paikallispunkitkin olivat jo levossa, koska emme ainakaan niitä itsestämme päässeet nyppimään. Ei hirvikärpäsiäkään, onneksi. Lieneekö seutu siltä riesalta säästynyt? Hirviä ei näkynyt, peuroja (vai kauriita, en tiedä) muutama loikki tien yli ja natusteli herkkuja jossain pellon laitamilla. Pari korppia eräällä metsäautotiellä lenteli likellä. Samalla pätkällä tieltä edestämme lehahti lentoon joku tavattoman suuri lintu. Harmikseni juuri tuijottelin kännykästä karttaa, enkä ehtinyt tapausta kovin läheltä nähdä. Emme varmaa tunnistusta tehneet, mutta ei olisi ihme, jos se oli joku kotkansukuinen. Suuri joka tapauksessa, lenteli jonkin matkaa edellämme, kunnes seuraavassa risteyksessä jatkoi matkaansa oikealle meidän kääntyessämme vasenta väylää seuraamaan. Tavoitteena oli hakeutua mahdollisimman lähelle Kasbergin lakea. Puolisen kilometriä jäi käveltävää. Reitti oli merkitty hyvin valkoiseksi maalatuilla kivillä, jotka usein olivat pieneksi keoksi kasattuja. Kannatti käydä tuolla juuri tuona päivänä, vaikka hiukan olimme jo miettineet retken siirtämistä seuraavalle päivälle. Pientä väsymystä oli ilmassa ja teki jo mieli palata hotellille. Hyvä kuitenkin, ettemme niin tehneet. Seuraavana aamuna maa olikin osittain valkoinen. Tokkopa tuolla kukkulalla olisi kovin paljon lunta ollut, mutta mahdollisesti kuitenkin sen verran, että kivikko olisi ollut paikoitellen märkänä liukas ja valkoiset polkumerkitkin ehkä olisivat olleet vaarassa sekaantua lumipläntteihin. 

Kasberg, Saltvik. Ahvenanmaan toiseksi korkein kukkula. 115 mpy.

Ahvenanmaan punaisista teistä ja poluista pidän!

Toiset on rohkeita…

Vielä viikko olisi töitä jaksettava, sitten saa hetken (toivottavasti) ihan vain lomailla. Yli kolme viikkoa tässä on nyt joutunut erilaisten flunssantapaisten oireiden kanssa vatuloimaan. Muutaman päivän oli sentään ihan saikkukelpoisia päiviä, mutta enimmäkseen tämä on ollut sellaista, että päivät on ok, mutta yöt sitten yskitään. Se uni kuitenkin olisi melko tärkeää jaksamisen kannalta, mutta kuinkapa nukut, kun jatkuvasti yskittää. Ihan kevyellä kurkkukivulla tämä alkoi syyskuun puolivälin jälkeen, kahtena iltana hiukan tuntui niellessä. Sitten yhtenä iltana töitten jälkeen hiukan nosti lämpöä, mutta sekin meni ohi. Seuraava päivä olikin yllättäen käytännössä äänetön. Töissä vingahtelin kuin murrosikäinen teinipoika. Seuraavana yönä se yskä sitten alkoi ja nosti kuumeen samalla. Muu hoitui jokseenkin itsekseen pois, mutta yskä jäi. Enhän minä terveyskeskuksen aukioloaikoina ikinä sinne ehdi, ja koska muutenkin rupesi näyttämään siltä, että kyllä tämä tästä, en edes yrittänyt mihinkään. Kunnes sitten taas seuraavan viikonlopun koittaessa kuume nousi. Siippa patisti minut maksulliselle tohtorille ja myönnyin. Rahat meni, mutta ei hänkään minusta mitään virsua kummempaa löytänyt. CRP vain hiukan koholla, eikä mistään mitään rahinoitakaan kuulunut. Muutaman reseptin lykkäsi kouraan ja käski ottaa herkästi yhteyttä, mikäli olo kurjistuu. 

Niin. Ottaisihan sitä yhteyttä, jos olisi ylimääräisiä satasia tilillä. Edelleenkään ei oikeastaan muuta vaivaa, kuin tuo hillitön yöyskä, ja siihen sitten tohtorin määräämiä rohtoja nautiskelin. Jotain morfiinipohjaista tms. yskänlääkettä ja elämäni ensimmäinen astmapiippu. Eipä niistä oikeastaan ole apua ollut. Perjantaina oli sitten jo pakko soittaa terveyskeskukseen, koska ei enää jaksa valvoa. Tuli yksi saikkupäivä lisää. Mikäpä siinä muuten, mutta niiden sijaisohjeiden rustaaminen väsyneenä sellaiseen kuosiin, että aihetta tuntematonkin sijainen pystyisi suuremmitta tuskitta luotsaamaan porukan läpi suunnilleen samoista asioista, mitä muutkin ryhmät ovat opiskelleet. Meinasin, että menisin vielä viimeisen tunnin pitämään itse, jahka selviää, mitä CRP sanoo. No, eihän se mitään sanonut, oli pudonnut alle viiden. Ei poskionteloissa mitään erikoista, ei keuhkoissa edelleenkään mitään, ei kuumetta jne. Kuulemma nykyisin odotellaan kuusi viikkoa, ennen kuin ryhdytään sen kummemmin esim. keuhkoja kuvaamaan, joten rauhassa vaan. En kuitenkaan töihin tuon tk-käynnin jälkeen lähtenyt, hoitaja suositteli luopumaan moisesta. Mitä sitä yhden tunnin vuoksi. Ja hyvä niin, kyllä väsynyt olin. Ja olen edelleen, vaikka nyt on jo yksi yö mennytkin vain yhden heräämisen taktiikalla. Fyysisetkin voimat ovat kadonneet näiden kolmen viikon aikana, meinasi puhti loppua eilen totaalisesti, kun erehdyin lauteidenaluset imuroimaan.  Jos viikon jaksaisi jotenkin, eikä pahemmin tämä tästä enää riehaantuisi, voisi rentoutua.

Ulkona tulee, on tuullut pari päivää. Eilen taas pitkästä aikaa lähdin uimaan. Olen sitä hiukan vältellyt, vaikka tiedänkin, ettei tuollainen sangen pikainen parin vedon pulahtelu  mitään haittaa. Tuulen vuoksi tuli jo siirryttyä talvisempaan uimavarusteeseen: kylpytakki niskaan, ei enää pyyhkeeseen kääriytyneenä halunnut lähteä tuonne rantaan tassuttelemaan. Tänä syksynä on jäänyt monta vedenlämpöastetta väliin tämän sairastelun vuoksi. Vesi on nyt kymmenkunta astetta viileämpää kuin ennen kurkkukipuja. Edelliskerrastakin oli laskenut viiden asteen verran. Ei ihan vielä tarvitsisi talven tulla.