Kummallista, että nyt eletään taas helmikuuta, vastahan se äsken oli. Valo on herännyt henkiin. Sen huomaa aamulla töihin ajellessa, puhumattakaan siitä, ettei pilkkopimeässä tarvitse kotiinkaan tulla. Enää pari viikkoa ja talveksi aina mieltämäni vuosineljännes on taakse jäänyttä elämää. Tämän talven aikana meillä ei juurikaan ole kätköille päästy, ei vain ole ollut sellaista aikaa, että yhdessä olisi voitu lähteä liikkeelle. Tokihan paikkakunnalla olisi paljonkin hakemattomia, mutta on tullut sellainen olo, ettei aivan jokaisen tienvieruspurkin perään innosta lähteä. Eikä toisaalta arki-iltaisin ole intoakaan lähteä minnekään. Jos sattuu vapaa viikonloppu, jonnekin kauemmas ajelu ja/tai hiukan enemmän kävelyä vaativa kohde kiinnostaisi. Omiakaan kätköjä ei olla aikoihin tehty!
Olen miettinyt, miksi tämä liikkumisinto on minuun nyt vanhemmiten iskenyt. Parasta tuossa liikkumisessa on se, että silloin ei pahemmin ehdi miettiä, mihin koskee. Kun taas kotiin tulee ja paikalleen jämähtää, alkaa jomottaa sieltä sun täältä ja jatkuvasti pitää jotain kohtaa liikutella, pyöritellä, taputella tai hieroa. Olen iloinen siitä, ettei suksisauva tuota rannetta haittaa. Ei taitu siihen suuntaan ranne meikäläisen tekniikalla. Loputtomasti ei kuitenkaan valitettavasti jaksa tuolla kulkeakaan, ei suksin eikä kengin, ja sekin harmittaa. Tänään oli suuria haaveita lähtiessä: kuvittelin jopa neljä lenkkiä eli 20 km jaksavani sillä tavalla hissukseen, mutta järki sentään oli mukana. Tai toki jaksanut olisin, jos olisi osannut hiukan etukäteen suunnitella, mutta kun ei sitä osaa tarpeeksi rauhallisesti niitä alkukilometrejä mennä. Jos vain hissuttelisi ja päättäisi olla muutaman tunnin ulkona, koska voi, kulkisihan tuo. Mutta ei, kahteen lenkkiin ymmärsin jättää ja hyvä niin. Kymppi on meikäläiselle hyvä saavutus. Kahtena peräkkäisenä päivänä tuon sentään sain aikaiseksi ja ylpeä olen itsestäni. Kun vielä osaisi jättää jäätelön ja suklaan koskematta, saattaisi jonain päivänä ihan elopainossakin moinen näkyä 😂. Kyllähän minä aina välillä olen pitkiäkin pätkiä osannut herkuista näppini irti pitää, mutta viime aikoina olen taas sortunut. Tokkopa tuo niin vaarallista on.
 |
| Eipä ole liiaksi väkeä. |
Soitinpa viikolla jälleen syöpikselle tuosta ranteesta, kun puoli vuotta vaivan alkamisesta tuli täyteen. Voi olla, että marraskuinen lääkäri tarkoitti, että puoli vuotta siitä tapaamisestamme olisi aika sitten magneettiin mennä, mikäli tilanne ei jo silloin ole ohi, mutta en minä enää tätä jaksa. Puhelimessa yritin asiaa toiselle lääkärille avata ja hän sitten uskoi minun olevan kurkkuani myöten täynnä tätä vaivaa. Kirjoitti lähetteen ja muutaman päivän kuluttua jo postissa tuli ajanvarausilmoitus potilasohjeineen. Muuten ihan hyvä, mutta ohjeet ovat mammografiaohjeet, enkä nyt aio rannettani viedä siihen laitteeseen litistettäväksi. Arvelen, että liitteenä olisi pitänyt olla kysely tahdistimista, nauloista ja kaiken maailman muista elimistöön kuulumattomista metallinkappaleista. Olen antanut itseni ymmärtää, ettei tekonivelestä olisi haittaa. Pitänee soittaa huomenissa ja kysäistä, onko kyse samasta lomakkeesta, minkä Novan sivuilta löysin. Kyllähän mammo ja magneetti samoilla kirjaimilla alkavat, joten sattuuhan näitä. Väärästä hyllyvälistä postittaja vain on lappusen mukaan lykännyt. Samalla kai yritettävä varmuuden vuoksi aikaakin siirtää, jottei tarvitsisi taas tapella töissä siitä, onko tämä nyt palkallista vai palkatonta. Minun järkeni sanoo, että nyt yritetään selvittää syytä siihen, miksi jatkuvasti koskee ja samalla siis tehdä jotain, että nukkuminen onnistuisi paremmin. Palkalliseksi väitän, onhan kaikki iskiasvaivan ja rannekanavan ENMG-tutkimuksetkin olleet palkallisia, miksei tämä sitten olisi?