Viime jouluna oli enemmän aikaa ja enemmän intoa ja voimiakin laittaa joulua, kuin nyt. Jotenkin hiukan liian pikaisesti tulee aatto, jos torstaina on vielä töitä ja lauantaina pitäisi osata kovasti jouluilla. Tänä vuonna olimme päättäneet, ettei ruveta suuremmin mitään ruokienkaan suhteen puuhastelemaan, vaan ihan kaupan antimilla mennään. On tullut jossain vaiheessa tavaksi tehdä perunalootaa ja viedä sitä mennessämme anopin joulupöytään, samoin sinappia. Tänä jouluna tuli kutsu lankomiehen kotiin heidän jouluherkkujaan maistelemaan ja sinnekin tuota lootaa pyysivät. Torstai-iltana siis meillä ruvettiin keittelemään perunoita ja survomaan niitä yöksi uuniin imeltymään.
Perjantaina olinkin sitten jo flunssassa. Torstaina aamuyöllä pariin kertaan olin aivastanut ja tuli sellainen ajatus, että töihin taidan maskin naamalleni laittaa. Varmuuden vuoksi, vaikkei sen kummemmin täihin lähtiessä kipeä olo tai mitään oireita ollutkaan. Hyvä ehkä, että laitoin. Jospa en olisi ketään ehtinyt sen kaksituntisen aikana tartuttaa. En kovin montaa hetkeä ihmisten lähellä ehtinyt istua. Joulujuhlankin ajaksi ajauduin kirkon parvelle parin penkkirivin päähän sinne karanneista oppilaista. Mitään en juhlasta nähnyt, enkä oikeastaan kuunnellutkaan kovin paljon. Kaikki kouluun liittyvä juhlinta on aina sitä, että kyttäät ja vahdit, että kakarat ymmärtäisivät käyttäytyä. Ruokapöydässäkään en istunut, en halunnut ruveta riisipuurosta maksamaan. Lopulta istuskelin kyllä opehuoneessa hetken parin kollegan lähellä, mutta jospa olisi niin hyvä tuuri, etten mitään pöpöjä heihin tartuttanut.
Joka tapauksessa minun osaltani jäi sitten joulupöytävierailut väliin. Ajattelin sentään sen verran koton itsekseni möllöttäessäni herkutella, että graavilohen kaveriksi hiukan purkkisilakoita nappaisin. Ja katin kontit, en saanut auki kuin yhden vaivaisen sillipurkin, jota ei varsinaisesti ollut edes jouluun tarkoitettu. Olipahan vain varalla. Kinkunkänttykään ei tänä vuonna oman uunin kautta käynyt ja kaupan tädin paistama osoittautui tuoresuolatuksi. Viipaleen söin, olen harmaansuolatun kannalla. Enpähän kuitenkaan nälkään ehtinyt aattona kuolla. Hivenen raskaamman joulun tuntua kuitenkin tuollainen saa aikaan. (Jossain vaiheessa joulunpyhiä telkusta tuli se ”Raskasta joulua” -ohjelma. Pidän ideasta – moni biisi saa eloa, kun hiukan raskaammin säestetään. En kuitenkaan pitänyt noiden biisien laulajien äänestä. Ehkä parani loppua kohti, mutta siitäpä en mitään tiedä, koska lopetin katsomisen.
 |
| Raskas on tontunkin joulu, kun hyaskinttu nujertaa. |
Iloitsen siitä, että joulun herkkupöydästä oli pakattu minulle tuliaisiksi kalamaistiaisia. Niitä on nyt sitten syöty pari päivää.
 |
| Kalapöytä, josta onneksi sain maistiaiset! |
En vanhempieni haudallekaan tänä vuonna jaksanut poiketa, vaikka kynttilätkin ajoissa sitä varten ostin. Jospa viikolla tai uudeksivuodeksi siellä kävisi. Tulin siihen tulokseen, että jos vanhempani tietäisivät, että olen kipeä, heistä kumpikaan ei tahtoisi minun lähtevän millekään kynttiläreissulle vain siksi, että ”niin kuuluu jouluna tehdä”. Isä ei muutenkaan haudastaan mitään pyhiinvaelluspaikkaa halunnut.
Tänä vuonna kieltäydyimme myös jouluvieraista, vaikka tavattoman rakkaita ovatkin. Jotenkin niin väsyneitä olemme molemmat olleet pitkän aikaa. Kaikenlaista tuossa marraskuun aikana oli ja muutenkin nämä talven pimeät viikot ahdistavat. Ei vaan jaksettu tällä kertaa täyttä tupaa. Hyvä, että tuli esteltyä, muuten olisivat suunnitelleet joulunsa tänne tulon varaan ja sitten olisin perjantaiaamuna joutunut ilmoittamaan, että kääntäkääpä auton keula takaisin kotia kohti, täällä on tautia tarjolla.
Elämäni ensimmäisen koronatestinkin perjantaina tein, mutta negaa näytti. Tosin naamakirja opasti heti, että vasta kolmantena päivänä se posia on muilla näyttänyt. En nyt sitten uudestaan ole tehnyt, koska mihin lopulta sitäkään tietoa tarvitsisin? Nyt, maanantaina iltapäivän lopulla, päätä ei enää suuremmin särje, nokka ei vuoda, mitä nyt pientä tukkoisuutta, eikä kuumettakaan tunnu olevan. Pientä kurkun kutinaa ja satunnaisia pikkuyskiä, ei muuta Eilen illalla lämpö nousi 37,5 asteeseen, mutta aamulla sekin oli jo pois. Jospa tämä tästä menisi.
Se harmittaa, että nyt on viikko mennyt ilman kävelyitä. Oli aikomus saada 100 km joulukuulle täyteen ihan reilustikin, ettei ihan jopa jouluun mennessä, mutta liukkaat kelit pitivät minut pois jalkakäytäviltä alkuviikosta, eikä nyt sitten sattuneesta syystä muuten ole tullut tassuteltua. Saa nähdä, vieläkö ennen vuodenvaihdetta jaksaa sen päivävitosen käydä harppomassa. Ehkä huomenna jo ulos, jos olo kohenee tätä tahtia. Avantoonkin tekisi mieli, mutta en ole nyt flunssassa viitsinyt sinne mennä. Pihalla kävin kyllä istumassa uikkarissa ihan siksi, että rupesi ”ärsyttämään” kaikki kaverit ja tutut, jotka jossain lämpöisessä jouluaan viettävät. Kyllä meilläkin osataan aurinkoa joulukuussa ottaa!
 |
| Kipeä olin jo mennessäni, joten ei tarvitse itse aiheutetusta flunssasta kenenkään puhua. |
Syksy meni nopeasti, ehkäpä kevätkin painuu omalla painollaan kohti kesää. Minulle kevät on jotenkin mielikuvissa aina laskeutumista. Arviointeja olen jonkin verran katsonut jo, mutta mitään ei ole valmiiksi nuijittu. Täytyy ne pariinkin kertaan vielä ajatella. Kollega nimittäin huomasi heti yhden ysiksi keikahtaneen kutosen, kun erään ryhmän arviointiajatuksiani hänelle siinä aiheesta jutellessamme näytin. Olisi toki ollut mieluinen yllätys sille oppilaalle moinen. Vastahan nuo arvioinnit helmikuun alussa meillä annetaan, joten ehtinee tässä vielä.
Ihmettelen sitä, että syksyn säilyin terveenä, eikä tarvinnut sitä miettiä, vieläkö niitä osapalkallisia sairaspäiviä minulla on varastossa. Nollautuu tuokin vuodenvaihteessa. Toivottavasti kuitenkaan ei tarvitse saikkuihin turvautua. Helpompaa on itse tuntinsa pitää, kuin kirjoitella jollekin toiselle ohjeita aiheista, jotka eivät välttämättä lainkaan häntä kosketa. Mutta on silti helpottavaa, kun tietää, ettei rahallista tappiota tule, jos joutuu sairastamaan. Muutaman kerran oli loppusyksystä aamuja, jolloin olin niin umpiväsynyt, että olisi ollut viisaampaa jäädä kotiin. Kun herää yöllä tunnin, parin välein, ei oikein ole päivällä siinä vireessä, että jaksaisi kaikkea sitä, mitä eteen tulee. Onhan noita päiviä ollut, jolloin olen oppitunnilla itkenyt, koska en vain jaksa sitä huonoa käytöstä, enkä jaksa jankata samasta asiasta. Siinä on turha kenenkään sanoa, että soita pomo tai luokanohjaaja paikalle. Niissä hetkissä jotenkin itse tietää, että ulkopuolisen silmin kaikki on mitättömän pieniä ongelmia, eikä halua sotkea sellaisilla pikkuasioilla työkavereitten ohjelmaa. Toistaiseksi en kovin pahasti ehkä ole oppilaille sanonut, koska kodeista ei ole tullut kukaan linjoja pitkin päälle. Ehkä keväällä, valon lisääntyessä, jaksaisin paremmin. Tai ehkä kehtaan tarvittaessa ottaa pari päivää saikkua, jos nämä yöunet eivät rupea kohenemaan. Jos tuon vasemman peukalonjuuren/ranteen saisi kivuttomaksi ja jos tuo oikea käsi ei puutuisi (ei auta rannetuki enää täysin), uni olisi ehkä parempaa. En tiedä, töistä pois jääminen ilman ”oikeaa” syytä (= pää kainalossa tai ainakin ebola) on suuren kynnyksen takana.
Nyt kuitenkin ihan luvalla poissa koulunmäeltä. Loma 😊
