Näköjään puolitoista viikkoa mennyt siitä, kun sinne fyssarille tuota rannetta menin näyttämään. Kovasti syynäsi hän ja näpelöi, tutki välillä jännekarttaa seinältään ja pohti. Totesi, että on muuten kinkkinen vaiva tämä. Mietti, miksei parin viikon ibuprofeiinikuuri ole tehonnut, vaikka peukalon jännetulehdukselta vaikuttaa. No, ei tehonnut, ei, kuten ei letrotaukokaan. Jos ei lääke ja lepo ole auttanut, haluan liikettä sitten. Fyssari vakuutti, ettei se jänne poikki napsahda. Lopulta kinesioteippiä laitteli ja neuvoi ottamaan työterveyslääkäriin yhteyttä, jos vaiva jatkuu. Kuulemma ehkä mahdollisesti kortisonipiikistä voisi olla apua. Teipistä tuntui ensin olevan hyötyä, niin ainakin kuvittelin, mutta en sitä oikein osaa laittaa tarpeeksi hyvin. Juteltiin siitäkin, mitä tarkoittaa se kuuluisa sanonta ”kivun sallimissa rajoissa”. Olen sitä monesti miettinyt, että voiko silloin jotain liikettä tehdä niin kauan, kuin sielu sitä kipua sietää vai siihen saakka, kunnes kipu rupeaa tuntumaan. Tuota ensin mainittua sanoi sen tarkoittavan. Pohdittiin ohimennen sitäkin, voisivatko sittenkin nuo sytosuonet olla vaivan taustalla, vaikka kuukausia onkin siitä kulunut. Meinaan sinne vuositarkastustohtorille saakka tätä tilannetta katsella. Kieltämättä siitä kämmenselän toisenkin sytosuonen kohdalta nappaa välillä oikein kunnolla, kun sopivalla tavalla venyttää. Ehkä en sitten silloin keväällä tarpeeksi sitä Hoitokeskukselta saamaani hydrokortisonia suonen päälle lotrannut, en myöskään hirudoidia ja sittenkin ovat jotain verisuonien kiristyksiä. Kun edes sen tietäisi, voiko tämä mennä ohi joskus vai onko nyt jo tapahtunut jotain, josta jää loppuiän vaiva. Ehkä se tohtori kolmen viikon kuluttua tietää enemmän.
Varasinpa nyt sitten kantapääfyssarinkin sille samalle päivälle, milloin ne vuosimammot sun muut ovat. Palkattomana sen kuitenkin joutuu ottamaan, joten hyödynnetään nyt sitten sitä aikaa ja jatketaan tuon yhden vaivan hoitoa. En ole kesän jälkeen sinne ehtinyt. Tai pikemminkin en ole tohtinut varata aikaa kellekään muulle, eikä sillä ”omalla” ole ollut aikoja sellaisina hetkinä, jolloin sinne olisin ehtinyt. Voisi samalla kysäistä mielipidettä tuosta ranteesta. Ja vaikka polvestakin. Ruvennut sekin krenaamaan, enkä millään haluaisi ruveta sitä vaihdattamaan. Tyydyn toivomaan, että nuo ikään kuin ulos pyrkivät kipeät kohdat saa tungettua takaisin ja koipi toimii riittävästi. Jatkan kävelyä niin kauan, kuin pystyn, sattui tai ei.
On hetkiä, jolloin häilyy siinä kummallisella rajalla, jossa voi joko naurahtaa kaikelle ja porskuttaa eteenpäin tai vaipua epätoivoon siksi, että on kaikenlaisia väsyttäviä vaivoja. Jotain sellaisia itsesääliin vaipumisen aineksia siis ilmoilla. Olisi tavallaan helpottavaa hetki vollottaa sitä, että tuntee olevansa joka suhteessa melkoinen romu. Toisaalta taas harmittaa, että tulee edes mieleen moisia ajatuksia. Kipuja nämä kolotukset vain kuitenkin ovat ja jos niiden myötä ei mikään paikka lopullisesti hajoa, kestäähän nuo, jos niin päättää. Olisi vain niin kiva olla sellaisessa kunnossa, että jaksaisi ja voisi tehdä ihan mitä haluaa. Ja että voisi nukkua yönsä niin, että olisi aamulla levännyt olo. Edes joskus.
Vaan eipä tässä mitään hätää ole.
Lomaviikko on kulunut nyt yli puolen välin. Poikkeuksellisesti olemme kotimaisemissa tämän loman viettäneet, jotenkin ei vain innostuttu mistään ulkomaanreissusta. Elokuvissa käynnillä aloitettiin, pizzalla jatkettiin. Pariin kertaan metsäpoluilla täällä kotikonnuilla ollaan kuljettu ja loman lopuksi on aikomus vielä käydä syömässä hyvin ja nauttimassa teatterissa. Kaiken kaikkiaan vallan mainio loma, vaikka valitinkin kaikenlaista tuossa just. Ties, vaikka tänään jaksettais vielä ennen nukkumaanmenoa poiketa tuossa lähihuoltsikalla kavereita ja muita tuttuja tuijottamassa.
