Kuukausi: syyskuu 2022

 Niinhän siinä kävi, että uhoamisestani huolimatta kuitenkin sitten taiotin Letrozolin. Soitin syöpikselle uudelleen ja saivat minut vakuuttuneeksi siitä, ettei parin kolmen viikon lääketauko merkitse mitään tässä pelissä. Katsotaan nyt sitten, onko apua tuohon peukunjuuren/ranteen kipuun tällä. Nyt neljä päivää taukoa takana, muttei vielä ole mitään muutosta havaittavissa. Jospa tuohon syyslomaa edeltävälle viikolle saakka tilannetta tarkkailisi. Ohje oli, että ellei vaiva helpota tauon aikana, ota yhteys työterveyteen. Niin. Se on minulle epäselvää, mikä kaikki sinne työterveyden toimialaan kuuluu. Joskus aikoinaan työterveys oli se paikka, minne työntekijä meni vaivoineen, ettei tarvinnut terveyskeskukseen jonotella. Jossain vaiheessa opastettiin, että työstä johtuvat vaivat työterveyteen, muut terveyskeskukseen. Kumpaankohan sitten yrittäisi, jos ei helpota? Vaikka samapa tuo, kumpaankaan ei kuitenkaan kovin nopeasti aikaa saa.

Toinen tauko sentään on ohi: Pääsin vihdoinkin järveen! Eilisaamuna ilman silmälaseja laiturilla katselin, että näyttää jo kelvolliselta tuo vesi ja kävin pulahtamassa. Kyllähän se siitä lähempää katsottuna vielä vihersi ja saihan tuo veden liike sitten pieniä levärantuja siihen pintaankin kasautumaan, joten suihku kutsui järven jälkeen. Tänään näytti jo paremmalta, enkä huomannut sen kummempaa tuolla pulikoidessani. Hiukan huolestutti sen sijaan se, että en ollut käsineni ja jalkoineni lainkaan varma siitä, että ne toimivat ja saattavat minut takaisin portaille ilman kaiken maailman niksauksia ja kramppeja. Tuo ranne ei pitänyt uimaliikkeestä, eikä tuo fyssarilla käynyt jalka potkimisesta. Ylös kuitenkin pääsin, joten sikäli homma ok. Harmittaa kantapäänkin tilanne, en ole fyssarille saanut lisäaikoja varattua. Ei osu sen sen vakiofyssarin aikataulut mitenkään päin yksiin minun aikataulujeni kanssa. tarvinnee kysellä, tekevätkö ne heillä ilta-aikoja tarjoavat tyypit samoja hoitoja kuin tuo muutamaan kertaan jo tapaamani paineilmavasaran haltija. En vain saa aikaiseksi. Enpä kyllä saa mitään muutakaan aikaan, nukkuisin vaan koko ajan. Pitäisi jokunen puolukka hakea ja pitäisi jotain syyshommia pihallakin ruveta tekemään, mutta en saa itseäni liikkeelle. En tiedä, onko tässä kyse vain hoitojen jälkimainingeista vai jostain muusta. Oikeastaan ensimmäistä kertaa on ruvennut enemmän harmittamaan se, että omat vapaapäivät ovat olleet siipan työpäiviä. Eihän se mukavaa ole ollut, ettei oikeastaan koskaan olla nykyisin koko päivää yhtä aikaa kotona, mutta tähän saakka olen ollut iloinen siitä, että hänellä on ollut työtä, josta pitää. Kivaa olisi kuitenkin lähteä yhdessä jonnekin tarpomaan (hirvikärpäsettömään paikkaan!), mutta eipä ole viikkokausiin ollut sellaiseen mahdollisuutta. Toisaalta en haluaisi valittaakaan, ei sitä rahantuloakaan haluaisi ehdoin tahdoin estää, jos sellaista kerrankin tarjolla on. Kyllähän nuo reissut talven myötä harvenevat.

Syksyä ilmassa.

On hetkiä, jolloin sitä on vain väsynyt kaikkeen. Tai sanotaanko pikemminkin, että väsynyt siihen, että niin moni asia tekee elämästä väsyttävää. Eihän minulla mitään hätää tai valittamisen aihetta oikeasti ole, etenkään, jos yhtään vertaan omaa elämääni monen muun tuntemani elämään. Ja silti tuntuu, että voisihan tämä olla jotain muutakin, kuin loputonta väsymistä, kaiken maailman kivistyksiä ja työtä, josta jo haluaisin eläkkeelle päästä. On taas se aika vuodesta, jolloin pitäisi tehdä töissä asioista, joita ei osaa tehdä, vaikka pitäisi osata. Työt tulevat uniin. Viime aikoina useimmat viikot ovat sujuneet niin, että viikolla minä teen töitä, viikonloppuna mies. En sitten saa mitään aikaan itsekseni, aika menee lähinnä löhöilyyn ja syömiseen. Tänään en ennen puolta päivää jalkeille päässyt, enkä oikeastaan ole muuta päivällä tehnyt kuin tuijottanut ruutua ja miettinyt, kehtaisiko mennä nukkumaan. Äsken sitten olinkin toviksi nukahtanut, eikä kello ole vielä oikeastaan iltakaan. Laiturilla kävin vihreää vettä tuijottamassa. Haluan uimaan.

Kiukuttaa tuo rannekin. Ostin viikko sitten viimein jonkinlaisen tuen siihen, ainoan, mitä apteekissa oli moiseen tarjolla. Aloitin uudelleen ibuprofeiinikuurin, koska se ensimmäinen silloin elokuun puolivälissä ei onnistunut. Toistaiseksi ei muutosta ole. On pakko aina välillä olla hetki ilman tuota tukea, koska se hiottaa ja iho rupeaa kutiamaan, mutta käytännössä ympäri vuorokauden se tuossa on. En halua ottaa töistä vapaata ja mennä lääkäriin tuon kanssa. En halua lopettaa Letrozoleja kokeillakseni, auttaisiko se. Haluaisin vain tietää, onko mahdollista, että se paranee ajan kanssa, vaikka letroja jatkankin. Haluaisin tietää, voiko tuosta jäädä pysyvä vaiva, jos sen antaa jatkua tuollaisena. Haluan tuon syövän hoitaa loppuun käsketysti. Se on tärkeämpää kuin tuollaiset pikkukivut, vaikka itse asiassa kyllähän tuo kipu arkiaskareissa kieltämättä haittaa jonkin verran. Metsässä en suuremmin ole viimeisen kuukauden aikana remunnut, mutta valitettavasti luulen, että haittaa se sielläkin. Yhtenä iltana, juuri nukkumaanmenon kynnyksellä rynnistimme tuonne muutaman kilometrin päähän sattuneesta syystä ja joo, ei puista ja kivistä normaalitavalla oikein uskaltanut tukea ottaa. Muutenkin pimeässä kivikossa oli hiukan epävarmaa meikäläisen eteneminen, en tajunnut ottaa sauvoja mukaan. Ei tosin ollut otsalamppuakaan, joten taskulampun kanssa sauvat olisivat olleet hiukan puolitehoiset.

Pitäisi virkistyä ja käyttää näitä viikonloppuja toisin. Tältä erää se on myöhäistä, huomenna taas töihin. Etukäteen jo uuvuttaa ajatuskin siitä, että ilmeisesti meille tulee työlauantai tässä syksyllä ja minun tuurillani se osuu kuitenkin sellaiseen hetkeen, jolloin viimein olisi yhteinen vapaa viikonloppu ja jonnekin voisi lähteä. En muutenkaan selviä kovin hyvin vain yhden päivän tauolla viikkojen välillä, mutta nykyväsymyksellä tuntuu aiempaa hankalammalta edes ajatella moista. Huoh. 

Vielä pari tuntia sinniteltävä hereillä, ennen kuin voi ottaa iltalääkeet ja mennä nukkumaan.

Valivali.