Minulla on ollut tapana laitella asioita pikkuhiljaa muistiin tänne blogin luonnokseen sitä silmällä pitäen, että olisi sitten seuraavaan tekstiin sellaisia asioita kirjoitettavana, jotka haluan muistaa ja ehkä muillekin jakaa. Kolme viikkoa on nyt tullut töitä tehtyä pitkän loman jälkeen. Niitä kesän alun neljää päivää on melko turha laskea mukaan, en minä silloin käytännössä tehnyt mitään järjellistä. Järjellisyydestä en nytkään menisi takuuseen, mutta parhaani olen yrittänyt, enkä vielä ainakaan ole liiaksi väsynyt sen enempää mieleltäni kuin ruumiinkaan voimilta. Väsyttää kyllä jatkuvasti, mutta niinhän minua on jo vuosikausia väsyttänyt, joten eipä siinäkään mitään uutta ole. Uusien oppilaiden ja uusien luokkien kanssa on lähtenyt homma käyntiin suhteellisen hyvin – vain yhden porukan toiminta kävi viime viikolla minulla niin tunteisiin, että itkuksihan se sitten tunnin lopulla meni. Silloin tajusivat, että taitaa tuo ope olla tosissaan. Sen verran Wilmassa avauduin tapahtuneesta, että useassa kodissa oli hieman tiedusteltu, kuinka se kullannuppu siellä tunnilla oikeastaan aikaansa viettääkään. Toistaiseksi sen jälkeen tuon luokan kanssa on homma toiminut ”normaalisti”. En sitä jaksa, jos työrauhaa ei ole.
Jossain vaiheessa huomasin miettiväni, että odotanko nuorison kohtelevan minua jotenkin lempeämmin, koska olin sairas. Tunnistin itsestäni ensimmäisten työpäivien aikana sellaisia luuloja, että minun viime talveni pitäisi jollain tavalla heijastua oppilaiden suhtautumiseen hyvällä tavalla. Nyt, kolmen työviikon jälkeen, en enää tuollaisia hölmöyksiä mieleeni päästä. Ei tuossa maailmassa oppilailta mitään erityiskohtelua tule odottaa. Sitä paitsi miksi pitäisikään? Tosin ehkä erityiskohtelua on se, mitä eräs kasiluokkalainen sanoi kehotettuani häntä seuraavan kerran vaikka nilkkaan minua potkaisemaan, jos tunnilla hänen ohitseen yritän, enkä huomioi hänen avuntarvettaan: ”En minä vanhoja potki.” Jaha, no, kiitos nyt….
Hellepäivät töissä olivat järkyttäviä, hiki valui valtoimenaan, eikä mikään auttanut. Ihan normaaleillakin hormonitoiminnoilla varustetut ihmiset olivat tuskissaan. Totesin parin päivän kuluttua, että tämä on nyt aikansa tällaista, eikä tälle mitään voi. Eräässäkin luokkatilassa oli +31 astetta.
Yöhikoilu sen sijaan on pysynyt edelleen aisoissa, olen jopa haalinut villapeittoa peruspeiton päälle. Kummallista tosin se, että jos se hiki yöllä tulee, se todellakin iskee päälle sitten, kun on jo jostain syystä herännyt. En siis heräile hikoamisen vuoksi.
Mutta pitäähän sitä ihmisellä jotain valittamista olla: Vasen ranne on vaivannut nyt kolmisen viikkoa ja oikea rinta reilun viikon. Syöpikselle tuosta ranteen vaivasta soitinkin. Pohdittiin mahdollista letrojen osuutta, jännetuppitulehdusta hoitaja ehdotti. Minä myös tuosta mahdollisesta toiseksi viimeisen syton suonen ärtymisestä osaisin tälle syyn löytää, mutta kukapa tietää. Yritin hoitajan ohjeiden mukaan kuurina joitakin päiviä Ibumaxia vetää ja pitää tuota mahdollisimman liikkumattomana, mutta eihän siitä mitään tullut. En muistanut ottaa ibuja töihin mukaan, sitten uistin, mutta hukkasin sen mukaan ottamani. Seuraavaksi ne loppuivat kotoa ja ajattelin lauantaina ohi mennessäni Toivakan apteekista ostaa lisää. Oli mennyt kiinni pari tuntia aiemmin. Olisi pitänyt siis mennä ensin apteekkiin, ennen kuin lähdimme seuraksi katsomaan, kun kaveri kiipesi puuhun. En jaksanut enää tuolloin Vaajakoskelle ajella, vaan sunnuntaina sinne sitten aioin. Vaan onko Vaajakosken apoteekki sunnuntaina auki? Eipä ole. Maanantaina sitten töiden jälkeen sain uuden purkin rohtoja hankittuja ja aloitin uuden kuurin. Mitään lastaa en tuohon ranteeseen ruvennut hankkimaan, koska käytännössä varoen sen pystyy suht hyvin suojaamaan taittumiselta.
Mitään parantavaa apua lääkkeistä ei ole ollut. Olen yrittänyt rannetta nyt myös venytellä, koska jotenkin se suoniteoria tuntuu uskottavammalta kuin jännetupen tulehtuminen. Kiristää kovasti tietyissä käden asennoissa. Mutta en minä tiedä. Ärsyttävän kipeä tuo mokoma kuitenkin on, mutta ei onneksi yöllä vaivaa, ellen rupea tyynyä pöyhimään tai kisko peittoa tms. Jospa en näillä toimillani mitään kuitenkaan saisi katkeamaan tai repeilemään, suonta tai jännettä. Tai tuhoaisi maksaani tai mahaani niillä kipulääkkeillä, mitä kieltämättä lähes joka päivä olen nyt tuon muutaman päivän kuurin yrittämisen jälkeenkin napsinut. Kun koskee ja jomottaa liikaa, napsin sitten nappulan tai tarvittaessa sekä ibuprofeiinin että parasetamolin. Helpottaa edes tilapäisesti.
Oikea ranne ei lopeta öisiä puutumisiaan, joten annoin periksi ja tilasin itselleni oman rannelastan. Pääsen palauttamaan apuvälinelainaamoon tuon toisen, jahka se kuivuu. On ehkä hyvä palauttaa se pestynä – neljä kuukautta ollut käytössä… Jos muistaisin maanantaina sen mukaan ottaa, saattaisin töiden jälkeen ehtiä lainaamon kautta koukata.
Rinta käyttäytyy ärsyttävästi. Kun hoitaja kesällä minulle soitteli, kysyin, onko normaalia, että rinta tuntuu osittain kovalta ja on kovinkin arka varsinkin silloin, kun se tärähtää vaikkapa kuoppaan ajaessa. Kuulemma on, säteet ja kaikkea. Nyt tuota mokomaa välillä myös kuumottaa, joskus kutittaakin ja erityisesti nipistelee. Ilkeitä tuntemuksia monella tapaa riippuen siitä, mikä siihen osuu ja mikä rinnan kohta vaatetta koskettaa. Ja eilen jotain pieniä mustia pisteitäkin rinnan alta huomasin. Luomia, mustapäitä tai jotain muuta. Täytyypä seurata tilannetta ja muistaa marraskuussa vuosikontrollissa asiasta mainita, jos silloin vielä ovat tyrkyllä.
Oikeastaan ensimmäistä kertaa tämän syöpäshown aikana on siis jotain sellaisia vaivoja, joista on oikeasti haittaa. Tai no, kyllähän tuo kova vatsakin on tuottanut turhan paljon harmia matkan varrella. Olisi toki mahdollista tauottaa letrozol ja katsoa, mikä vaikutus sillä olisi ranteeseen, mutta koska muita suurempia, entisistä vaivoista poikkeavia kolotuksia ei ole, en haluaisi heittää nurkkaan hoitoa, joka on minulle määrätty. Uskon siihen, että jos lääkäri on letrot minulle kirjoittanut, silloin ne ovat tässä minun elossapitämisessäni se paras vaihtoehto. En nyt kokeile eri valmistajankaan tuotetta, koska juuri ostin näitä samoja Ratiopharmin nappeja kolmen kuukauden annoksen. Joulukuun alussa voi sitten harkita jotain toista, jos siltä tuntuu. Ratiopharm valikoitui siksi, ettei ensimmäistä pakettia ostaessani apteekissa ollut sitä reseptissä mainittua (muistaakseni Stada, saattoi toki Sandozkin). Ja koska ensimmäisten kuukausien aikana ei mitään suurempia vaivoja tullut, ehdin tuon toisen kolmikuisen satsin jo kaappiin hakea. Pihinä ihmisenä sen syön, ettei hukkaan mene (joo, jopa vajaat viisi euroa siinä Kankkulan kaivoon valuisi, jos tuotetta vaihtaisin…)!
Itseäni ja mieltäni kuulostelen ja pohdin, pitäisikö noista rinnan tuntemuksista panikoitua. En taida viitsiä. Uskon, että hoidot ovat onnistuneet ja uskon, ettei mitään radikaalia ehdi tapahtua ennen vuosikontrollia, vaikka siellä jotain odotusten vastaisesti muhisikin. On vain niin ärsyttävää, kun koko ajan tuntuu tavalla tai toisella epämukavalta.
Pitäisi saada aikaiseksi sovitella johonkin väliin myös tuon kantapään fysioterapian jatkoja. Ei vain hoitopaikan kalenterissa näytä sille vakiofyssarille löytyvän sellaisia aikoja, joihin ehtisin. Tuolla työmaalla tuppaa aina homma venymään niin pitkälle iltapäivään, että vasta illansuussa ehtisin jälleen kinttuani ammututtamaan. Kyllä kai ne muutkin saman laitoksen ammattilaiset osaisivat samat hommat, mutta jotenkin itsellä sellainen olo, että petturuuttahan se on, jos terapeuttia vaihdan. Olisi vielä kuitenkin lähetteellä useampi käynti käyttämättä ja e-Passissakin parikymppiä ilmaista rahaa. Pitänee aktivoitua tämän aiheen äärellä!
Mitähän tähänkin tekstintekeleeseen kuvaksi lykkäisi? Kelpaisiko vaikka pihan ruusu muutaman viikon takaa?
