Kuukausi: kesäkuu 2022

Julkaistu

Kivikosta kärttyilyn kautta kukkiin

Eilispäivänä poikkesin hakemassa huoltoon yhden geokätkömme välipisteet. Pitkästä aikaa lämpömittarikin näytti kesälukemia, +22! En tosin kotoa lähtiessä lämpöjä miettinyt, vaan varustauduin torjumaan kaikenlaisia vaaroja. Pukeutuminen siis sen mukaista: Paksu pusero, paksut housut polvisuojineen, pipo, hanskat, kumisaappaat ja kävelysauvat. Eipä iske itikka, ei pure kivikossa käärme kinttuun, ei koske polveen niin pahasti, jos pitää kontata, eikä uskalla karhu lähsetyä, kun sauva kuitenkin kiviin kopisee. Sitä paitsi isä joskus neuvoi sen vanhan ”viisauden”, että metsään mennessä pitää olla mukana rukkanen ja terävä keppi. Jos karhu tulee päälle, pitää heittää rukkanen ilmaan. Karhu nousee sitä tavoittelemaan, jolloin on hyvä hetki lykätä keppi pystyyn siihen alle. Jumittuu nalle parka kuulemma niille sijoilleen laskeutuessaan rukkanen suussa takaisin alas. Julmaa moinen, mutta kyllä kai hanska ja kävelysauva korvaavat hätätilassa rukkasen ja terävän kepin?

Karhua ei tullut, tuli säänmukaisesti pukeutunut sauvakävelijä. Tuolla syrjätiellä, jonka varressa ei edes asu ketään! Katsoi minua oudoksuen, päätin kehua hänen asuvalintaansa ja jatkoin matkaani, mahtoi ihmetellä. Luultavasti otti auton rekisterinumeron muistiin, ehkä varoittelee muita kyläläisiä puskaradiossa jonain päivänä?
Maisemat tuolla ovat edelleen minua miellyttäviä!
Kivi poikineen!

Tuon reissun jälkeen keskityin kotipihassa auton tavaratilaan tai ehkä paremminkin sen luukun avaamiseen.

Kun 16 vuotta vanha auto menee katsastuksesta kylmiltään läpi pelkällä kehotuksella vaihtaa toinen rekisterikilven valoista (edes haljennut tuulilasi saanut katsastusmiestä synkeäksi), ihminen arvelee voivansa jo heiluttaa voiton merkkiä. Kuukauden antoi toukokuun lopulla aikaa vaihtaa tuo polttimo, ö piis of keik!

Yksi pieni hidaste auton laillisuudentavoittelun tiellä on…peräkontti ei ole muutamaan vuoteen auennut, eikä noihin polttimoihin oikein sitä avaamatta pääse käsiksi. Lienee kaikenlaista likaa ja töhnää täynnä kaikki luukun lukitussysteemin liikkuvat osat. Jotenkin se vain on tuohon tilaan päässyt, ja koska emme ole välttämättä juuri tuota tavaratilaa tarvinneet, ei sitä sitten ole jaksettu loppuun saakka selvittää. Kyllä siippa on sitä muutamaankin kertaan räplännyt ja kaikkensa yrittänyt, mutta tuloksetta.

Oli eilen hyvä hetki ottaa akkaväen keinot käyttöön tyyliin ”minua ei yksi peräkontti pidättele”. Kävin taistoon. Mitään oikeaa avaimen paikkaa tuossa luukussa ei ole, kaukosäädöllä homman pitäisi hoitua. Juu, naksuu kyllä, mutta kun mikään ei liikahda piiruakaan, tulosta ei tule. Sisäpuolella se käsikirjan neuvoma vipukin liikkuu, vaan ei vaikuta mihinkään. Tunnin verran koputtelin naputtelin, heiluttelin, suihkin CRC:tä jonnekin, vaikkei mitään järjellistä paikkaa sille ollutkaan. Työkaluntapaisillakin hääräsin. Jos takaluukun kovamuovisen sisäverhouksen saisi irti, saattaisi aueta uusi maailma, joku vaijeri sieltä sormiin tuntuu sen vivun vierestä. Vaan eipä tuota verhousta irti saa, ellei luukkua saa auki. En ainakaan osannut. Näihin pulmiin ei edes juutuubi mitään neuvonut. Sen tavallisimmin käyttämämme huoltoliikkeen huoltochat näytti olevan auki ja kysäisin tyyliin ”nyt äkkiä neuvoja, pakko saada kontti auki, koska valot, vipu sisäpuolelta ei vaikuta mitään jne.”.  Ai, kuinka upeita ohjeita sainkaan: ”Katsopa ohjekirjasta luukun avaus.” 

Aha, kas kun ei itselle mieleen tullut sieltä lukea, että väännä vivusta… Ehdotti tyyppi sitäkin, että ehkä sieltä ulkoa löytyy ruuvinkannat ja pääsee ne valot vaihtamaan. No ehkä ei löydy, eikä pääse. Ai että teille voi tuoda huoltoon? Yllätys…Juu voi viedä, mutta laskuttavat kuitenkin jokaisesta avausyritystä muistuttavasta liikkeestäkin.
Kun sade uhkaili parilla pisaralla, lopetin. Sen verran vielä  kokeilin, olisiko kaikki naputtelu  saanut sen valon sittenkin heräämään. Ei pala kumpikaan… **ttu 🤬🤬🤬

Problem not solved, aikaa kuun loppuun. Tähän pitää ehkä syventyä paremmin.

Kun uutisotsikoita seurailee, huomaa, että pieniä nämä luukkupulmat ovat. Jos nyt kuitenkin sodat ja taudit hetkeksi siirrän syrjään ja avaudun toisenlaisista asioista. Kummallinen maailma näine alaikäisiin (tai aikuisiinkin) kohdistuvine häirintöineen ja sopimattomine käytöksineen. Tosin tällainenhan se on aina ollut,  mutta ei näistä jutuista puhuttu silloin viime vuosituhannella, minun freeseimpinä aikoinani. Eräs tyyppi, minua muistaakseni yhdeksän vuotta vanhempi (muisti saattaa pettää, joka tapauksessa reilusti vanhempi), kertoi 16-vuotiaalle minulle pitävänsä minua ”vaimoehdokkaittensa joukkoon kuuluvana”.  Se tuntui samaan aikaan järkyttävältä ja imartelevalta. En tätä miestä sen paremmin tuntenut, muutamia kertoja erään uskonnollisen yhteisön tilaisuuksissa ja niiden jälkeen olimme jutelleet, kertaalleen oli tainnut soittaa minulle, ehkä. Muistan kuitenkin hyvin päällimmäiseksi jääneen tuohtumuksen lähinnä siitä syystä, että minusta tuo oli minun tulevaisuudestani päättämistä minun puolestani. Se suhde ei edennyt edes suhteeksi, ei ollut varsinaisesti kovin kummoista kaveruuttakaan. Tuttavuutta. Mietinpä vain, että jos moinen tapahtuisi tässä ajassa ja jos siitä kertoisi eteenpäin, varmaankin jotkut sopivaisuuden rajat siinäkin ehkä ihmisten mielestä ylittyisivät. Ikäero oli suuri ja vaikken lain mukaan sakkolihaa enää ollutkaan, eikä mitään tapahtunut, alaikäinen olin kuitenkin ja hän selvästi aikuinen. Kaikenlaista muutakin on matkan varrelle sattunut, vaikkei mitään suurempia pulmia olekaan ollut. Mietinpä vain, etten voisi kuvitellakaan vuosien jälkeen enää nostavani esille mitään, mitä en silloin joskus kertonut (tuossa vaimoehdokas-jutussa ei nyt mitään kummempaa kertomista edes olisikaan), mutta muunlaisia ei toivottuja lähestymisiä on ollut. Kelläpä ei olisi, kysyn vain. Me too ja you too. 
Nämä ”me too” -tapaukset ovat välillä jotenkin kummallisia. En tarkoita, että naisväen (tai miestenkään) pitäisi vain pitää suunsa kiinni ja hyväksyä kaikki törkeydet ja taputtelut, mutta jos tapahtumista on jo mennyt vuosia, ketä auttaa ihmisten nimien paljastaminen ja syyttely? Hyvä, että tuoreet tapaukset tuomitaan saman tien ja erittäin hyvä, että nykyisin jo uskalletaan suu avata. Mutta jos oikein huolella ajattelee, eikö tässä kaikessa ole vaarana sekin, että täysin harmittomiksi tarkoitettujen lausahdusten tai vitsailuiden seurauksena joutuukin yhtäkkiä syytetyksi jonkin sortin ahdistelusta tai sopimattomasta käytöksestä? Minunkaan suuvärkkini ei yleensä kovinkaan siististi ja harkiten ehdi sanoja muodostaa ja kaikenlaista tulee sanottua luottaen siihen, että kuulijalla on yhtä kummallinen huumorintaju kuin itselläni. Jonain päivänä joku ehkä loukkaantuu, vaikken tarkoita. Missä sitten menee se raja, mihin saakka asioita pitää sietää? En tiedä. Kylläpä kuitenkin ihmisellä on oikeus älähtää, jos joku asia ikävältä tuntuu? Ja silti suhteellisuudentaju olisi hyvä olla itse kullakin mukana. Äh, en minä osaa selittää.
Nämä Rydmanin tai Vähäkainun tapaiset tyypit voisi joka tapauksessa pyyhkiä pois maailmankartalta.
Mietin samalla tässä sitä, mikä on sopivaa pukeutumista. En näe mitään väärää siinä, että ihminen pukeutuu minimekkoon edes eduskunnassa, enkä siinä, että paljasta pintaa näkyy. Tämä viime päivinä otsikoissa ollut Iiris Suomelan asu ei minun mielestäni ole millään tavalla kansanedustajan arvolle sopimaton. Sen sijaan joidenkin edustajien roikkuvat flanellipaidat tai mainostekstilliset T-paidat sitä ehkä ovat. Tosin en niitäkään kovin vahvasti tuomitse. Itse asiassa miesten peruspuvut kravatteineen ovat jotain sellaista, mihin saisi kyllä tulla muutos. Värejä, kuvioita, vapautta, pois siitä iänikuisesta tylsyydestä. Että sikäli flanellipaidat ovat ok.
Pukeutumisasiantuntija en ole, enkä osaa sanoa, mitä eduskunnan business/smart casual sanoo vaikkapa minihameista tai noista flanellipaidoista.
Koulumaailmassa olen joskus miettinyt, miten keksisi lempeän ja loukkaamattoman tavan kertoa joillekin nuorille tytöille, että arkipukeutumisen ja yökerhopukeutumisen välille olisi hyvä jättää hieman liikkumavaraa. Se on tulenarka aihe, koska onhan ihmisellä oikeus itse määrätä, miten pukeutuu. Joskus vain liikutaan niillä rajoilla, joissa toivoisi pukeutujallekin ehkä hieman vahvempaa kysyä arvioida, missä menee sopivaisuuden raja ja kuinka paljon itsestään kannattaa niinkin laajan katsojakunnan silmille paljastaa, mitä koulussa on. Toisaalta on parempi, että nuori on vartalostaan ylpeä ja uskaltaa sitä näyttää, kuin että hän itseään häpeäisi ja tekee kaikkensa peittääkseen kaiken mahdollisen.
Nyt on tullut taas sen verran joutavanpäiväistä tekstiä, että lienee aika lopettaa. Menipä kuitenkin riittävästi aikaa, ei tarvitse tänäänkään mennä tuonne ulos itikoitten kaveriksi. Jos sitten juhannuksen lämpimillä sinne pääsisi. Toiveissa on, että silloin tässä huushollissa on toinenkin osapuoli kotona. En näköjään saa mitään aikaan, kun siippa on töissä. Yksin ei vain onnistu tuo puuhastelu, ei ainakaan pilvisellä säällä. Mitä nyt välillä käyn kukkia tuijottelemassa.

Julkaistu

Typeriä ”kesä”päiviä

Ikävä keli, mitään ei saa tehtyä, on tämäkin kesä!

Jälkikasvu oli tulossa muutamaksi yöksi kylään lomareissunsa päätteeksi, mutta muuttivat suunnitelmiaan ja suuntasivatkin pikavisiitin jälkeen jo kotiinsa. Lapset jo kotiinsakin kaipasivat. En tiedä säikytinkö heidät pois, kun kerroin, että meinataan pihalla puuhommia tehdä, eikä ole mitään takuuta siitä, että ruokaa olisi mitenkään säännöllisesti tarjolla. Kun meillä johonkin hommaan kiinni pääsee, saattaa ateriointi helpostikin siirtyä pitkällekin normiaikataulusta. Kelit ovat nyt kuitenkin olleet valitettavasti niin kurjia, ettei meillä suunnitelmista huolimatta juuri mitään tuolla pihalla saatu aikaan. Tosin ei näillä säillä olisi lastenkaan kiva ollut  täällä olla. Vaihtoehdot käytännössä olla ulkona sateessa itikoitten keskellä tai istua sisällä tuijottamassa ruutua. Uiminenkaan ei lapsille olisi ollut kivaa, veden lämpö laski nopeasti 22 asteesta sinne 17 asteeseen – ellei jopa sen allakin jo ole,  en ole pariin päivään tarkistanut. Sisällä näissä meidän neliöissä asuminen ja yöpyminen vaatii kaikilta aina sopeutumista, niin vierailta kuin vakioasukkailtakin. Mutta toivon, etteivät pahoittaneet mieltänsä, nuo rakkaat 💕

Myönnettävä on, ettei aiemmin keväällä mainostamistani ja innolla aloittamistani lukiomatikan ”opinnoistani” tullut mitään. Kun ei ole minkään valtakunnan muistijälkiä joistakin asioista, ei kerta kaikkiaan pysty ihan omin voimin asioita sisäistämään. Kyllähän tuon kurssin esittelystä olisi pitänyt tajuta, että mitään varsinaista opetusta ei ole, mutta silti oletin ja toivoin, että ”verkko-opetus” tarkoittaisi muutakin kuin nettisivujen omatoimista tutkimista tai kurssin Telegram-ryhmässä kysymistä. Tyypillistä minulle – innostun ja jätän kesken. Samoin kävi vuosia sitten filosofian opinnoille. Kyllästyin, kun erään esseen arvioinnin saamisessa kesti viikkotolkulla. En saanut aloitettua seuraavaa ennen edellisen arvosanaa ja kiukustuin sitten joutessani kokonaan.

Matikkaa muutenkin olen aikonut tässä kesän kuluessa silmäillä, ihan ilman tuota virallista opiskeluakin. Ihan pari vihkoakin olen sitä varten hankkinut ja pari kirjaa tuolla kaapissa kiltisti odottaa. Saa nähdä, jääkö tämäkin suunnitelman tasolle ja päätyvätkö vihkot lopulta johonkin muuhun käyttöön. Lieneekö tämä aikaansaamattomuus ja laiskuus ihan vain väsymystä vai onko korvienväli masentunut. En tosin tunne itseäni masentuneeksi. Aikaahan nyt olisi ollut tähänkin paneutua, kun ei tuolla pihalle itseään saa, mutta laiskotteluksi on vain mennyt.

Matkakorvaushakemuksen sentään sain tämän vuoden hoitoreissuilta viimeinkin väsättyä. Sekin on ollut olevinaan niin hankalaa. Kertaalleen sitä KELA:n täytettävälle lomakkeelle jo tein, mutta se laski niin kummallisia kuluja, etten tohtinut lähettää. Olisihan toki ollut hauska saada korvauksia kymmeniä tuhansia euroja, kuten tuo pdf minun laittamillani tiedoilla laski (tuossa kuvassa on tuulesta temmattuja summia). Veikkaan kuitenkin, ettei moinen olisi mennyt KELA:ssa läpi… En vain käsitä, mitä ihmettä tuossa teen väärin. OmaKelan sivujen kautta joka ikisen matkan meno- ja paluutietojen erillinen naputtelu etukäteen huimasi päätä, mutta osoittautuikin sitten loppujen lopuksi ihan kohtalaisen näppäräksi keinoksi noita ilmoitella. Eri asia sitten on se, mahtaako tämän vuoden aikana noista kuluista riittävästi tulla, että maksukatto täyttyisi. Toivottavasti ei tarvitse kovin paljon enää missään hoidoissa reissata. Sytot, säteet, labrat ja lääkärit on ihan selvä homma, mutta en tiedä, mahtaako sinne saada vaikkapa fyssarin käyntejä. Laitoin kuitenkin, tulkoot hakemaan minut kuulusteluihin, jos väärin perustein kuluja ilmoittelin.

Ehkä sairastaminen sitetnkin kannattaa?

Tässähän tämä päivä nyt sitten hurahtikin, käytännössä täysin turhanpäiväisten asioiden parissa. Askeltakaan en ole ulkona ottanut, potuttaa moinen 😡

Julkaistu

Kuningatar töissä ja reissussa

Edellisen kirjoittamiskerran jälkeen olen ehtinyt ”palata” töihin eli kävin neljä päivää käytännössä oleilemassa koululla. Yhtään varsinaista oppituntia tuohon ei mahtunut – mitenpä olisi voinutkaan mahtua, kun oppikirjat oli onneksi jo kerätty pois. Lähinnä metsästelin niitä kirjoja, joiden haltijat eivät siihen hyvämuistisimpien joukkoon tänä keväänä kuuluneet. Pari jutustelutuntia, käsityöpajan seurailua, pari tuntia ysinen läksiäisvalmistelujen seurailua ja sen tarkistelua, mahtavatko kaikki olla sentään koulun alueen sisäpuolella vai ovatko liuenneet kylille ja lopulta pari tuntia sitä juhlaa itseään. Omaa luokkaani kokonaisena en käytännössä nähnyt kuin todistuksia jakaessani, enkä juurikaan heidän kanssaan ehtinyt kuulumisia vaihtaa. Syksyllä sitten, muissa merkeissä kuin luokanopettajana.

Kaikki eivät minua ensivilkaisulla, eivätkä oikeastaan toisellakaan tunnistaneet. Eivät aikuiset, eivätkä oppilaat. Muuttuuhan se ulkonäkö tietenkin, kun entinen pitkä punaruskea tukka onkin yht’äkkiä lyhyt, harmaa kuontalo. No, puhuminen paljasti. Olin tosin kieltämättä yllättynyt siitä, että oikeasti olin joillekin tuntematon 😀 

Pari JOPO-luokan tyttöä pyyhälsi luokseni käytävällä erään välitunnin aikana kiljuen ”SIINÄHÄN SINÄ OLET!” Olivat askarrelleet minulle rannekorun 💖. Kertoivat jo miettineensä, mitä tekevät, jos eivät minua löydä ja olivat keksineet: ”Ajateltiin mennä vessakoppiin piiloon välkällä, niin kyllä sä silloin olisit tullut siihen oven taakse huutamaan!” Voi ihanat, niinhän minä varmaankin olisin tehnyt!

Rannekoru 💕

Sen huomasin noiden neljän työpäivän aikana, että muisti on kyllä järkyttävän kehno. Lienevätkö nämä kelvottomat korvienvälin älylaitteet nyt ne kuuluisat sytoaivot. Yksinkertaisiin hommiin meni vähintäänkin kaksinkertainen aika, koska en vain muistanut, mitä olin minnekin lähtenyt tekemään. Olisi syytä muistille jotain positiivista tapahtua kesän aikana, tai olen syksyllä pulassa. Järjettömän väsynytkin olin noiden päivien jälkeen. Ilmeisesti se elämä koulumaailmassa on kuitenkin jollain tavalla niin jatkuvaa varpaillaanoloa, että kroppa ja mieli sen sitten tuntee. 

Pääsiäisen jälkeen oli työterveysneuvottelu ja sen muistion perusteella ensi vuoden kuvioita työssä pitäisi virallisesti lyödä lukkoon. Asioista on kyllä sovittu, mutta häiritsee se, ettei tuota työterveyden muistiota ole ilmeisesti työnantajalle vieläkään toimitettu. Tai ainakaan minä en ole saanut tietoa, että ylipääpomo olisi minuun liittyviä päätöksiä nuijinut pöytään. Olisin niin halunnut tämän virallisesti selväksi ennen syksyä. Omakannassa kyllä nyt viikon verran näkynyt tieto siitä, että neuvoteltu on, mutta en kyllä minä ainakaan mitään muistiota ole nähnyt. Sen kyllä näin, että olen ”työkyvytön kaikkeen työhön ajalla 1.1.2022 – 30.6.2022.” Jaa. Toukokuun loppuun se sairausloma todistuksen mukaan oli. Tosin näin senkin, että kirurgi on kirjannut kantaan kirjoittaneensa minulle kaksi kuukautta sairauslomaa. Hmmm… sairauslomatodistuksessa oli kyllä heti kerralla seitsemän kuukautta. KELA:kin on ollut tuohon todistukseen tyytyväinen, samoin työnantaja. Oli miten oli, töihin menin.

Noihin muutamaan päivään lukuvuoden lopussa mahtuikin sitten järkyttävä määrä kaikenlaisten herkkujen syömistä. Oli ”terassikauden avajaiset” herkullisine vuohenjuusto-mansikka- ja homejuusto-oliivileipineen, ”perässähiihtokauden päättäjäiset” käsittämättömän maistuvine salaatteineen, piiraineen ja savukaloineen ja oppilaiden grillijuhlien rääppiäiset nakkimelonisiileineen. Tiesi vatsakin sitten sen, että on tullut syötyä yht’äkkiä tavalla, josta ei hyvää seuraa. Lauantaina olisi ollut aamulla jopa tarve toimittaa asioita, mutten uskaltanut, koska arvelin hyvinkin myöhästyväni töistä. Kun sitten pahvit olin jakanut, oppilaat päästetty kesälaitumille, luokka siivottu ja loppu opehuoneen väki lähtenyt jo koteihinsa tai poistunut ylioppilasjuhliin, uskalsin käydä työpaikan hotelli helpotuksessa huutamassa. Ei hyvännen aika, jotain tähän hommaan täytyy keksiä… jahka jaksan, pitänee lähestyä jälleen näitä paikallisen terveyskeskuksen virolaisia lääkäreitä. En heidän ammattitaitoaan epäile, vallan mainiosti ovat minua monesti hoitaneet ja onnistuneesti kokoonkin kursineet, mutta ainakin yhden kanssa oli jotenkin epämukavaa asioida, koska viestintä välillämme ei synkannut. 

Mahdoinkohan jo jossain vaiheessa mainita, että sain lopulta lähetteen fysioterapiaan, kun Hyviksen kautta avauduin siitä, että nyt on nilkka taas kuvattu ja ”on kalkki” (tietenkin, johan sitä on ollut vuosikausia), mutta ei se pelkkä röntgenkuva mitään näihin kipuihin auta. Oli hoitaja ottanut lääkäriin yhteyttä ja johan ilmestyi jatkohoitokäsky.  Niin kauan edellisestä tuollaisesta lähetteestä on, etten muistanut niitä käytettävän yksityisille mennessä. Varasin ensin ajan terveyskeskuksen fyssarille ja ihan hyviä ohjeita häneltä sain, mutta valkenihan minullekin hölmölle tuolla, että kannattaa se aika varata toisenlaisesta hoitopaikasta. No, varasin sitten ja tänään kävin ensimmäistä kertaa näpelöitävänä. Täytyy sanoa, että Vaajakosken kuntohoidon fysioterapeutti Juuso Kilpikoski ainakin osaa hommansa! Kintuistani löytyi niiden tietämieni kipukohtien lisäksi monenmoisia muitakin kiljahtelua aiheuttavia pisteitä. Ensimmäisen kerran elämässäni kantapäätäni myös pommitettiin ylipaineella. Lähinnä tuli mieleen iskuporakone. Kuulemma kalkkeutumiin tuolla voi vaikuttaa. Mieluusti annan hänen seuraavallakin kerralla koipeani tulittaa, vaikka kieltämättä se melkoisen kivulias toimenpide olikin. Oli muuten tämä terapeutti sitä mieltä, että polvistani huonompi, tämä syntymäpolvi, saattaisi hyvinkin vielä oieta hiukan paremmin, kuin se nyt oikeaa. Ja jos sen saisi suoremmaksi, se toki sekin vaikuttaisi kävelyyn ja sitä kautta tuohon kantapäähänkin. Loogista. Nyt pitää ruveta makoilemaan mahallaan pöydällä tai sängyn päällä ja antaa painovoiman vetää polven alapuolelta jalkaa kohti maata. Ensi viikolla uusiksi tuonne, katsotaan, saadaanko tästä akasta vielä kelvollinen.

Kirjoittamisinto on ollut tauolla kaikilta osin. En juurikaan ole naamakirjaankaan saanut mitään muistiin, vaikka pidänkin siitä, että se automaattisesti tasavuosin kertoilee, mitä on tullut menneessä elämässä tehtyä. Viikonloppuna poikkesimme pariksi yöksi Kajaaniin. Säät suosivat koko ajan, ihan pari hassua pisaraa taivaalta putosi ja nekin sellaiseen aikaan, kun olimme autossa siirtymässä paikasta A paikkaan B. Parasta tuolla reissulla oli poikkeaminen Sotkamossa oletettavasti Porttivaaran rinteillä. Oli jo alla reilun kolmensadan metrin nousu Rönkkövaaran rinnettä ties kuinka monen korkeuskäyrän ylitse. Täytyy myöntää, että epäilin voimieni riittämistä uuteen nousuun. Koska kuitenkin tuolla Porttivaaran rinteillä oli yksi niistä kohteista, joiden vuoksi olimme noille seuduille hakeutuneet (eli muovipurnukka, jota siis geokätköksikin kutsutaan), päätimme lähteä kokeilemaan jaksamista. Hiljaa hyvä tulee, ehtivät kaikenlaiset metsäkanalinnutkin poikasineen alta pois. Hyvähän tuonne oli ensimmäisen kilometrin verran nousta, varsin kelvollista koneuran pohjaa, lieneekö latu tuossa talvella. Sen kilometrin jälkeen piti sitten poiketa metsän puolelle etsimään polkua kaikenlaisten kivikoiden ja kallioiden keskeltä. Heti alkumatkasta menimme eri reittejä, yritimme leikkiä intiaania ja etsiä jälkiä siitä, että joku toinenkin on tästä joskus kulkenut. Hitaampi liikkuja minä olen ja piti joissakin kohdissa miettiä, kuinka tästä pääsen. Pari suurta mustaa lintuakin säikytin lentoon, en ehtinyt nähdä, olivatko teeriä vaiko metsoja. Karhuja eivät olleet, koska lensivät. Välillä laittelimme siipan kanssa viestillä  näyttökuvia kartasta, jotta tietäisi, mille seudulle toinen eksyy, jos eksyy. En minä järjettömän paljon hitaampi ollut ja yhtä matkaa sitten palasimme takaisin. Reilut kolme kilometriä tuolla tuli mitariin matkaa, aikaa kului 1½ tuntia. Mutta minä nautin! Kumma kyllä, tuolla eivät itikatkaan olleet haitaksi, vaikka muuten tuon viikonlopun aikana onnistuin tuon tukattoman niskani syöttämään niille oikein kunnolla. 

Sotkamon maisemissa.

Toinen mieleen jäänyt juttu reissulta oli Kivesvaaralta Paltamon puolelta näkyneet maisemat. Taivas näytti jo tummalta, mutta ei tuo sade päälle sitten tullut. Satoi vetensä muualla, onneksi.

Kivesjärvi Kivesvaaralta katsottuna.

Olihan tuolla monenlaista hienoa, yhtenä kohteena Jormuan ofioliitti. Ei se itsessään niin erikoisen näköinen ollut, lähinnä reikäjuustolta porausreikineen näytti, mutta tuo alkuperä – että  jostain Atlantin pohjasta jonnekin Kainuuseen! Ja miten kukaan on koskaan ymmärtänyt edes ruveta sitä tutkimaan tarkemmin ja pohtimaan, mistä se tuonne on pölähtänyt. Metsät tässä maassa ovat kiviä täynnä. En minä olisi osannut tuosta mitenkään erityisemmin kiinnostua.

Ofioliittikivi Jormuassa.

Monenlaisia muitakin maisemia ja  kiinnostavia paikkoja tuolla Kainuussa oli. Tässä pari kuvaa itselle muistiin, kun jäi tuonne naamakirjaan ne siis laittamatta. Seutukunnan kätköistä sen verran, että tuolla riittäisi ihmettelemistä pidemmäksi aikaa. Pääteiden varsille kylvetyistä PET-putkiloista emme piittaa, emmekä varsinaisesti mistään pulmatehtävistäkään, mutta sangen kekseliäitä toteutuksia tuolla on. Loppui tosin into niiden kanssa, oli ylitarjontaa aivopähkinöistä tai sitten vai aivan liikaa muita kätköilijöitä samaan aikaan pulmia ratkomassa. Joskus sitten hiljaisempaan aikaan uusiksi.

Oulujärvi Paltamon puolelta.

Jyrkän ruukilla Sonkajärvellä
Ruukilta tämäkin.
Paltaniemen kuvakirkko Kajaanissa ikkunan läpi kuvattuna.

Taivaskin heijastui kuvaan.
Niin. Olihan Kajaanissa toki linnakin. Pari kuvaa sieltäkin. Ja tässä yhteydessä muistan vasta mainita, etten itse ole milloinkaan reissuilla kaikkia kuvia ottanut. Siippa on syyllinen aina parhaimpiin.

Kuinkas muuten sitten voin? No, ihan ok kai. Hikoilu öisin on hillitympää, olen jopa nukkunut monena yönä sen kummemmin pyöriskelemättä. Rannekanava on pysynyt yölastan kanssa aisoissa, mutta muuten kättä kyllä pistelee ja ärsyttävästi kivistää välillä. Niskan asento tuohon vaikuttaa, fyssarille tästäkin jo puhuin. Neuvoi jotain ja laitettiin tehtävälistalle, jahka tuo koipi on ensin käsitelty. Onkohan tässä muuta tähän talven aiheeseen liittyvää… en minä muista. Ja väliäkö sillä. Perheen syövät toistaiseksi pois päiväjärjestyksestä, ei näitä jaksa nyt muistella.