Viikon kuluttua olen jo palannut takaisin töihin, ellei tässä mitään yllättävää tapahdu. On vaikea tajuta, että yli seitsemän kuukautta syöpädiagnoosista tähän päivään on kulunut näin kevyesti. Sairauslomaahan minulle kirjoitettiin heti kättelyssä toukokuun loppuun saakka, enkä ole töihin halunnut tunkea kesken kaiken, vaikka käytännössä olisin vointini puolesta kauankin jo ollut töihin kykenevä. Sijaiselle on kuitenkin luvattu hommia toukokuun loppuun, joten minä lomailen.
Jollain omituisella tavalla olen kiitollinen tästä talvesta – ehkä jaksan tämän lepotauon myötä jäljellä olevat reilut neljä ennen eläkeiän koittamista lusittavaa vuotta edes hiukan viime vuosia helpommin.
Ja voi sitä, joka kehtaa tulla moittimaan minua siitä, että palaan töihin vain muutamaksi päiväksi ennen kesälomaa. Tai no, varsinainen kesälomahan alkaa virallisesti vasta kesäkuun puolivälissä, mutta lukukautta ehdin oppilaiden kanssa elellä neljä päivää. Enpä ehdoin tahdoin halua enää jatkaa pienemmällä palkalla elämistä, koska en ainakaan nyt sairausloman jatkoa tarvitse. Tiedän toki hyvin, että sijainen arvostaisi kesän palkkaa. Been there, done that, melko monta kertaa silloin opehommia aloitellessani olin samassa tilanteessa. Kesät aina korvauksilla. Joskus yli 30 vuotta sitten eräänä kesänä sijaistamani opettaja maksoi minulle omasta pussistaan työttömyyskorvauksen ja palkan välisen erotuksen. Sitä en muista, oliko kyse vain kesäkuun vai myös heinäkuun palkasta. Joka tapauksessa olin siitä kiitollinen ja edelleen elettään arvostan. Itse en noin jalomielinen ole, enkä olisi, vaikka taloudellinen tilanteeni olisi toisenlainen. Ja jos verottaja tästä menneestä episodista kiinnostuu, kiellän kaiken. Rikos tosin lienee jo vanhentunut.
Kieltämättä tämä on ollut varsin hyvä elämänvaihe syövän sairastamiseen, jos se joskus pitää sairastaa. Helpompaa työikäisenä on sairaalamaksut maksaa kuin eläkkeellä ollessa.
Ei myöskään ole ollut huolta siitä, saako niitä lapsia hoitojen vuoksi lainkaan.
En edes ollut raskaana sairastuessani (se juna jätti jo kauan sitten 😁). Heitäkin on, joiden onnellinen odotus onkin kääntynyt peloksi niin oman kuin syntymättömän vauvankin kuolemasta. Jos hoitoja ei heti aloiteta, onko peli menetetty – jos hoidot aloitetaan, miten se vauvaan vaikuttaa?
Selvisin pienellä osapoistolla, eikä mitään tarvetta korjausleikkaukselle. Tosin jo ennen leikkausta päätin, että mennään sitten vaikka yksirintaisena mieluummin, kuin leikellään maha- tai selkänahkoja ja kursitaan niistä jotain. Onhan niitä yksisarvisiakin kuulemma jossain.
Koko ajan olen jaksanut kohtuullisen hyvin tehdä kaikkea. Laskihan tuo hemoglobiini ja helposti uuvuin, mutta en minä täysin petipotilaana ole ollut missään vaiheessa. Kaikki muut veriarvot pysyivät koko ajan hyvänä.
Vaikka etukäteen hoitaja kertoi, että leikkauksen jälkeen haavassa on dreeni johtamassa ylimääräiset nesteet pussiin, ei tuota dreeniä minulle laitettukaan. Olen ilmeisesti niin kuiva tyyppi, etten kudosnesteitäkään onnistu tuottamaan. En siis joutunut myöskään kärsimään mistään dreenin aiheuttamista tulehduksista, enpä tosin muistakaan tulehduksista. Yhden kerran leikkauksen jälkeen kävin pientä kainalopattia arvuuttamassa, mutta tulimme terveyskeskuslääkärin kanssa yhdessä siihen tulokseen, etteipä se aiheuttanut toimenpiteitä.
Omaa diagnoosiani lueskelin viime viikolla. Että mikäs mulla siis nyt olikaan. Olivat näemmä arponeet alussa duktaalisen ja lobulaarisen välillä, duktaaliseen eli tiehytperäiseen päätyivät. Luki siinä myös sana invasiivinen ja sitä muistan ihan alkumetreillä hiukan säikähtäneeni. Toi mieleen invaasion ja ohimenevän hetken olin silloin varma, että minuun on siis hyökätty oikein kunnolla. Itse asiassa en tänä päivänäkään ole aivan varma, mitä tuo tarkoittaa. Jossain luki, että jos on invasiivinen rintasyöpä, kainalo tyhjennetään imusolmukkeista. Ei minulta sieltä taidettu viedä kuin neljä sellaista, niistä ei mitään löytynyt. Ei sitä kuitenkaan tyhjennetty. Näin ollen en siis ole joutunut kärsimään myöskään mistään imunesteiden kierto-ongelmista ja lymfaturvotuksesta. Ainakaan vielä.
Tämä meikäläisen nyt häädetty seuralainen oli her2-negatiivinen. Täysin en tuotakaan ymmärrä, jotenkin liittyy syöpäsolujen pinnan reseptorehin tai johonkin her2-geeniin ja niiden monistumiseen. Jos se olisi ollut positiivinen, siihen olisi täsmälääke. Minun täsmälääkkeeni liittyy hormonipositiiviseen. 100 % estrogeenipositiivinen ja likipitäen täysin progesteroninegatiivinen tämä oli, prosentteja en muista, mutta ei se luku suuri ollut. Jos tämän olen millään tasolla ymmärtänyt, se tarkoittanee sitä, että syöpäsoluissani on hormonireseptoreita, joihin naishormoni tykkää sitoutua ja siinä sitten yllyttää syöpäsolua kasvamaan. Siksi niitä hormoneja nyt sitten ajetaan alas näillä reilun kuukauden tähän mennessä syömilläni lääkkeillä. Enää 4 vuotta 11 kuukautta jäljellä!
Triplanegatiivinen en siis ole (hyvä niin, koska siihen ei täsmälääkkeitä liene), mutta ehkä olen käytännössä lähes tuplanegatiivinen?
Hienosti näitä hormoninhäätäjiä kutsutaan aromataasin estäjksi. Toistaiseksi ainoa näihin yhdistämäni haittavaikutus on julmettu, enimmäkseen öiseen aikaan innostuva hikoilu ja sitten kohta palelu. Hikoiluun en herää eli se ei häritse unta, mutta kun olen herännyt, tulee hiki. Ja minähän heräilen kaiken maailman kolotuksiin ja ties mihin. Sitten ei saa uudelleen unta, koska on hiki ja on kylmä. Tosin valitettavasti päiväaikaankin nykyisin pitää puljata vaatetta vähemmäksi ja kohta taas hihoja lisää. Tämä on yksi asia, mikä on hiusten lähdön lisäksi kyyneleen vieräyttänyt. Niin hyvin meni jo kymmenen vuotta hormonikorvauksella, ei mitään tällaisia ongelmia, mutta nyt kun ei korvauksia enää voi popsia, homma karkasi käsistä. Toki joku saattaa sormi pystyssä tulla sanomaan, että siitäpä tämä syöpäkin on peräisin, hormonikorvauksesta. Aivan, on mahdollista, että vaihdevuosihelpottajapillerithän ne ovat laittaneet pökköä pesään ja niistä tämä sairastumiseni johtuú. Ja voi olla, ettei johdu. Tätä on turha pohtia, koska kukaan ei tiedä asian perimmäistä laitaa. Enää niitä en voi syödä ja nyt sitten on tämä hikoiluriesa.
Toinen itkuhanojen avaaja on ollut kova vatsa. En käsitä, miksi en sitä saa toimimaan kunnolla, vaikka jätin hikoilun helpottamiseksi minulle määrätyt Venlaflaksinit pois. Näistä jossain tekstissä kerroinkin. Hikoilu on kuitenkin pienempi riesa kuin jatkuva itkukakka. Vettä juon jatkuvasti, kuituja syön – leivät on olleet enimmäkseen kokojyvää, juureksia, kasviksia, hedelmää menee enemmän kuin budjetti sallisi, luumuja, pellavansiemeniä, chiansiemeniä käytän jne., kolme viimeksi mainittua liotettuina. Nyt viime viikolla lähdimme muutamaksi päiväksi reissuun, koska oli mahdollista. Olipa todella mukava aloittaa matka sillä, että aamulla hotellilla ei ulostaminen onnistu, vaikka valtava tarve olisi. Istu siinä sitten ensin lentokenttäbussissa, kun ei oikein kovalla penkillä kärsisi istua, käy itkemässä Finnairin loungen pöntöllä ja tuskaile lentokoneessa. Matka ei onneksi ollut pitkä, vain Köpikseen poikettiin. (Ja ihan tiedoksi, että loungeja emme yleensä harrasta, mutta nyt oli mahdollisuus pisteillä ostaa business-liput ja sitä kautta sinne paremman väen joukkoon pääsimme. Opinpa senkin, että siellä saa syödä ja juoda just niin paljon kun tykkää, ilman että kukaan enää lisää rahan perään kyselee.) Ekalle päivälle perillä oli vielä täysi ”ohjelmakin”, joten samalla suolella oli mentävä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Laxoberonista elimistöni ei piitannut, ei myöskään Pegorionista.
Toisen matkapäivän aamuna aamupalan jälkeen oli pakko ottaa paskaa sarvista. Luultavasti koko hotelli kuuli sen taistelun. Ponnistaminen ei tuossa tilanteessa auttanut mitään, eikä ponnistamatta voinut olla. Naamakirjassa joku oli aiemmin neuvonut vanhan merimiesten konstin ja pakko oli ruveta kaivelemaan. Kävelin vessassa ympyrää, itkin, pyllistin, itkin, kaivelin ja kävelin taas. Eipä ollut helppoa hommaa, enkä tiedä kauanko tuolla hotellihuoneen vessassa kipuani huusin. Pahoittelen, että puoliso joutui kuuntelemaan. Sitä en pahoittele, että joku ehkä tämän lukee. Kukaanhan ei pakota teitä ketään tänne.
Lopulta elämä voitti ja samana päivänä poikkesin ostamassa apteekista omenan ja kanelin makuista psylliumia. Sillä nyt sitten kokeilen hommaa tasoitella.
Apteekissa meinasi mennä hermot pari viikkoa sitten. Kyllähän minä sen ymmärrän, ettei reseptilääkkeitä apteekista rajoituksetta saa, mutta silti kummastuttaa. Tai pikemminkin ärsyttää tämä: Kun huhtikuun loppupuolella hain ensimmäisen pakettini uutta lääkettä, otin vain pienen määrän eli 30 kpl, koska halusin ensin makustella, mahtaako juuri tuon valmistajan rohdot minulle sopia vai pitäisikö ehkä seuraavaksi kokeilla jotain toista. Se vaihtoehtona tarjottu 100 kpl tuntui ensimmäiseksi ostokseksi turhan suurelta määrältä. Eipä noista mitään normaalista kolotuksista poikkeavaa ole siunaantunut, joten muutenkin apteekissa käydessäni olisin sitten ottanut sen 100 kpl. Eivät myyneet, koska oli vielä puolet aiempiakin jäljellä. Voisin vannoa kuulleeni, että 13.5. voin hakea lisää.
Eräässä FB-ryhmässä aiheesta avaduin ja viisastuin: Jos ottaa kerralla kuukauden lääkkeet, saa lisää hakea vasta viikkoa ennen lääkkeen loppumista. 2kk lääkkeiden kanssa saa hakea 2 viikkoa ennen ja 3kk lääkkeiden kanssa 3 viikkoa ennen. Tuonkaan logiikasta en saa kiinni. Miksei kaikissa sitten se sama viikko? Siinäkin minua FB:ssä neuvottiin, että ilman KELA-korvausta minun olisi ne pitänyt saada, olisin sitten vain hakenut korvaukset itse KELA:lta. No, enpä tiennyt, eikä tuota vaihtoehtoa apteekissa edes mainittu. Tuskin olisin tosin tähän tarttunutkaan.
Mutta edelleenkin: 100 kpl olisin alunperinkin saanut, nyt en saanut edes kolmeakymmentä, koska kymmenen on edelllisistä jäljellä. Sitten loppukesällä kuitenkin saan taas 100 kpl, vaikka on vielä 21 tablettia jäljellä. Miksi tämä systeemi on tällainen?
Tuolla ryhmässä tätä kuviota siis kärttyilin. Ärsyttävää, kun ei osaa selittää asiaansa niin täydellisesti, että kaikki tajuaisivat heti, mikä mun pointti on. Sitten joutuu jankkaamaan ja kommentoimaan oman kirjoituksensa kommentteja ja kertomaan, että joo, sun pointtis on oikea, mutta en minä tuota tarkoittanut. Sitten tulee sellainen olo, etten ikinä enää kirjoita mitään, kun joku jaksaa vääntää ja on sinänsä oikeassa siinä asiassa, mistä puhuu, mutta ei ole pätkääkään tajunnut, mitä minä olen tarkoittanut.
Niin, reissussa käytiin. Hassua, etten tuolla isossa kaupungissa, täysissä metroissa tai ruokapaikoissa pätkääkään piitannut mistään koronasta, enkä jaksanut yrittää maskia käyttää kuin menomatkalla, vaikka täällä kotona tuntuu edelleen epämukavalta mennä kauppaan ilman maskia. Viime aikoina on tosin ollut pakko olla jo maskitta, koska noiden jatkuvien hikipuuskien kanssa en pysty maskin kanssa olemaan. Joka tapauksessa pakko välillä ainakin vilvoitella. Jospa sitten töissä ehkä vielä…hiukkasen nuo FFP2-maskit käyttäjäänsäkn kuitenkin suojaavat. Ettei sitten kesäksi oppilailta enää mitään räkätautia tai mahatautia tulisi saaneeksi. Tosin onhan tässä vielä mahdollista, että Tanskan-tuliaisena onkin jo valmiiksi korona. Tai apinarokko. Mutta mahtuuhan maailmaan tauteja, ei kaikkea voi välttää.
 |
| Mitään kummallista ei tapahtunut, mutta kiva reissu oli! |
Tukka on jo sen verran kasvanut, ettei vieras ihminen huomaisi sen millään tavalla olevan erityisen outo. Pidän sen väristä, voi, kunpa pysyisikin tuollaisena harmaana! Ja olen tykästynyt lyhyeen malliin nyt. En saata kuvitella, kuin entisen pitkän ja paksun tukan kanssa edes selviäisin tässä kuumassa maailmassa!
Viimeisen syton jäljiltä kämmenselän suoni pullottaa vieläkin. Sepä taitaakin olla viimeisiä näkyviä merkkejä siitä, että talvella tapahtui jotain. Arpea ei lasketa.
