Kuukausi: huhtikuu 2022

Vähiin käy, ennen kuin loppuu! Huomenna ohjelmassa viimeinen käynti Novassa näiden hoitojen nimissä. Tämän viikon käynnit ovat jo hiukan tökkineet, koska paljon mieluummin kääntäisin vielä kylkeä siinä vaiheessa, kun kello soi. Ehkä ylihuomenna sitten…

Yllättäen en ole kuin kerran myöhästynyt annetusta ajasta. Silloinkaan ei ollut kyse siitä, ettenkö olisi muistanut, mihin aikaan juuri sinä päivänä oli tarkoitus olla paikalla, vaan siitä, etten muistanut, mihin aikaan pitää kotoa lähteä, mikäli aikoo olla tiettyyn aikaa perillä. Silloin, kun aika oli klo 8.30, tapasin lähteä kotoa varttia vaille kahdeksan. Nokkelasti laskeskelin, että kun aika on klo 9.00, voin lähteä varttia vaille yhdeksän. Oli veikeä tunne tajuta hiukan puolen jälkeen, että pitäisi olla Novassa suunnilleen vartin päästä ilmoittautumassa. En sitten lopulta kovin monta minuuttia myöhästynyt. Kiltisti matkalta jopa soitin säteelle, etteivät suotta siellä odottele. Ehkä hieman tuli ajettua ylinopeutta. Pahoittelen, enkä tunnusta tätä tunnustaneeni, mikäli virkavalta asiasta jostain syystä kyselisi.

Nukkuminen on ollut viime viikot sangen satunnaista. Hiki, palelu ja sormien puutuminen taistelevat paikasta ykkösherättäjinä. Mahdoinkohan jo mainita jotain siitä, että tuon yöhikoilun hillitsemiseksi määrätty Venlaflaxin ei yli kuukauden kokeilun jälkeen vaikuttanut toivotusti. Nostin sitten päiväannoksen kahteen, mutta viikko tuolla suuremmalla annoksella nostatti mahan barrikadeille. Se ei suvainnut moista rohtoa laisinkaan, vaan ryhtyi betonitehtaaksi annoksen tuplaamisen myötä. Muutenkin aina kovaa hommaa tuo vessassa käynti, joten palasin viikoksi takaisin yhteen ja sitten pääsiäisen tienoilla lopetin mokomat kapselit kokonaan. Nyt sitten yllättäen muutama yö onkin mennyt ihan hikoilematta 😁! Rannekanava sen sijaan on päättänyt vetää oikein isolleen nämä puutumiset. Vasta eilen sain aikaiseksi marssia apuvälinepalveluun kyselemään yölastaa. Sellaisen sain ja aamulla, täysin puutumattoman yön jälkeen, totesin, että fiksumpi olisi jo silloin moisen kapineen hankkinut, kun työterveyslääkäri vuosia sitten kertoi joidenkin saavan helpotuksen lastan avulla. Minä en siihen fiksumpien joukkoon näemmä kuulu. Yksi yö nyt kuitenkin vasta takana tuon kanssa. Kunhan kesähelteet alkavat, ei se varmasti mukava tule olemaan, mutta jospa sen kanssa pari kuukautta pärjäisi. Ikuiseksihan tuotakaan ei ole tarkoitettu. Jos nämä jatkuvat ranteen venyttelyt, kääntelyt ja sormien koukistelut ynnä tuo yölasta eivät lopulta vaivaa vie mennessään, rupean vaatimaan leikkausta. Toiseenhan se vajaa parikymmentä vuotta sitten auttoi. Tämäkin käsi silloin tutkittiin ja se koneenkäyttäjätyyppi sanoi ENMG.n perusteella hermoratojen olevan sen verran pinteessä, ettei uutta tukimusta tarvita, jos tämänkin leikkauttamiseen päädyn. Veikkaan kyllä, etteivät noita tuloksia tarpeeksi tuoreina pidä. Sitä paitsi työterveyslääkärihän vuosi sitten hymähti ja sanoi, ettei Keski-Suomessa rannekanavia leikellä enää nykyisin, joten…

Mukavaa on se, että selvästikin voimia on enemmän kuin sytojen aikaan. Enää ei aivan heti uuvu, jos raitilla sattuu olemaan ylämäki. Ongelmia aiheuttaa pikemminkin tuo pirskatin kantapää, jota olen vaihteeksi käynyt terveyskeskuksessa näyttämässä. Kuvat siitä otettiin ja odottelen nyt, mahtaako jonain päivänä ilmestyä kantaan radiologin lausunto vai pitääkö sitä käydä kyselemässä. Lääkärihän ei ollut aikeissa itse asiaan enää puuttua, totesi vain, että ”sittenhän sinä näet, onko kalkki”. Niin, tiedän, että ”on kalkki”, se minulle on kerrottu jo vuosia sitten. Hauskojahan nämä tällaiset sarvikuvat ovat, mutta kaipaisin sitä, että tuohon jalkaan ei koskisi koko ajan ja että pystyisin ylämäkeenkin sillä menemään. Lienee toiveajattelua moinen.

”Joka tytöllä on sarvet kantapäissä…”

Mukavaa on sekin, että kevät ilmeisesti viimeinkin on tuloillaan. Kyllä sen itsestään huomaa, että kivempi on liikkua metsässä, jossa ei enää ole järjettömästi lunta. Pitkästä aikaa ajelimme yhden päiväreissunkin tuolla Savon kätköjen perässä. Talven aikana on tullut harrastettua liian paljon tilastokätköilyä ja noita paikkakunnan sähkökoppeja on käyty tuijottelemassa kyllästymiseen saakka, jotta saisi kalenteriin oikean sortin löydön oikealle päivälle. Ilman tätä sairastumistani meillä ei olisi ollut tänä talvena mitään mahdollisuuksia tuota kalenteriurakkaa saada tehtyä, mutta nyt se on hoideltu. Jälleen yhdellä kätkötyypillä kalenteri täynnä. Ja myönnettävä on, ettei ilman noita sähkökaappikätköjä emme varmaankaan tänä talvena oli vapaasta ajasta huolimatta hommaa hoitaneet. ”Pakko” ei kuitenkaan enää ole lähteä sellaiselle kätkölle, mikä ei varsinaisesti kiinnosta. Sitäkin ihanammalta tuntui, kun tuolla Savon reissulla näki pitkästä aikaa upeita kiviä ja sai mönkiä jonkun muovipurkin perässä hankalaan paikkaa kivikasan keskelle.

Pieni on ihminen, vaikka vaaka muuta väittääkin.

Lauantai-iltana aloitin ne etukäteen ”pelkäämäni” Letrozolit. Tableteista nyt popsittu 3/1826 laskettuna viiden vuoden kuurilla ja karkauspäivä huomioon ottaen. Ihanhan tämä on loppusuoralla, sellaiset 0,16 ‰ hommasta hoidettu. Toistaiseksi en ole huomannut mitään niistä haittavaikutuksista, joilla valmistaja uhkailee, vaikka minulla useita niistä onkin. En pidä haittavaikutuksena sellaista, mikä on jo omasta takaa, kuten esim. yöhikoilu, ummetus, rannekanavan oireilu, lihas- ja nivelkivut, väsymys, unettomuus, huimaus, painon nousu… Tosin tuo huimaus tai miten kummassa sitä kuvaisikaan, on uusi juttu, mutta alkanut kuitenkin jo ennen letrojen aloittamista. Sellainen hassu fiilis, ihan kuin maailma liikkuisi hitaammin kuin pää tai niin kuin kuvia mun päälle näytettäisiin sellaiselta vanhalta kaitafilmiltä, jossa ei niitä ruutuja ole yhtä tiuhassa kun nykyelokuvissa. Säriseekin välillä kuin joku vanha sähkölaite. Ei tämä jatkuvaa ole, eikä aiheuta huonoa oloa, mutta kummallista se kieltämättä on. Joskus jokunen vuosi sitten oli jotain samanlaista muutamana päivänä ja muistaakseni työpäivän kesken taisin terveyskeskuksessakin silloin poiketa tuijotettavana. Eivät tainneet siitä sen kummempaa sanoa. Verenpaineita olen mittaillut, näyttävät olevan ok. Yläpaine ei ole alle satasen painunut näillä mittauskerroilla.

Yksi haittavaikutus letroista kyllä on jo varmasti tullut: Ilmoittauduin Helsingin avoimeen yliopistoon kertaamaan lukion matematiikkaa. Toisaalta ehkä tarvitsen nimenomaan matikan kertausta, koska en tuota kelloakaan tunne ja osaa menemisiäni oikein ajoittaa. Hiukan olen huolissani siitäkin, osasinko nuo promillet oikein laskea. Ovatkohan muut viime vuosituhannella lukionsa käyneet tajunneet, kuinka tärkeä tämä kurssi heillekin olisi?

Määrittele ”tovi”. Onko 42 vuotta sellainen?

Sytojen loppumisesta on nyt aikaa kulunut kuusi viikkoa. Tukka on mukavan harmaa, tosin jostain kulmasta katsoen näyttää tummahkoakin sävyä tuottavan. Juuri tuollaisesta harmaasta olen vuosia haaveillut, enkä siis asetu vastahankaan, jos se kasvaessaan päättää tuon värin itsellään pitää. Mittaa ei vielä ole senttiä enempää, jos sitäkään, mutta kummasti tuohon tottuu. Ja onhan se helppo, käteenkin kivan tuntuinen. Huomaan jatkuvasti silitteleväni omaa päätäni. Jos olisin normikaupasta löytänyt sellaiset hiusliidut vai millä nimellä niitä kutsutaan, olisin hankkinut ja piirrellyt päähäni (vrt. tähän kukkapäähän). 

Sitäkin mietin, että olisi ollut ihan hauska ottaa sellaiset liidut mukaan, kun poikkesin pääsiäisen jälkeen koululla työterveysneuvottelussa, ja antaa oppilaille vapaat kädet kuvioinnissa. Nyt ihan vain piipahdin luokan puolella näyttämässä, että hengissä olen. Tuijottivat silmät ymmyrkäisinä, osa ei ehkä edes tuntenut minua ainakaan ennen kuin suuni aukaisin. Ihmekö tuo, tukkaa puoli metriä vähemmän kuin viimeksi nähdessämme. Saa nähdä, jaksanko/haluanko pitkää tukkaa hetkeen kasvattaakaan (joo, ihan hetkessähän sellainen toki tuosta noin vain kasvatetaan…). 

Kynsiä en ole nyt muutamaan viikkoon jaksanut lakata, vaikka mieli tekisi. Olen siinä hommassa niin onnettoman taidoton, että ympäristön kannalta on siistimpää näyttää maailmalle ihan nämä lakattomat sytokynnet. Pikkuhiljaa kasvaa pois tuo sytojen mukanaan tuomat rannut. Huomattavasti normikynttä hauraampaa tuo valkoinen osa, parit kerrat taittuneet ja sitten pitänyt varovasti lyhennellä sen, mitä kärsii.

Sytokynnet.

Nyt kuvanottohetkellä ovat tavallistakin kurjemman näköiset, koska en viimeisten pesuvesillä lotraamisten jälkeen ole käsiä rasvannut. Helpompi kirjotella, kun ei rasva puske sormista näppikselle, joka jo muutenkin käyttäytyy varsin omapäisesti. Kirjoituksista saattaa puuttua erityisesti i-kirjaimia. Pahoittelen. On mahdollista, että jossain vaiheessa kesää päädyn hankkimaan uuden läppärin, sellaisen, jossa ylärivinkin kirjaimet suostuvat kirjottamaan ihan ensimmäisellä käskyllä. Kaapissa on kyllä työläppärini, mutta en sitä halua käyttää henk.koht. hommiin… en myöskään tajunnnut jättää sitä sijaiselle 😳. Ei liene tarpeen enää  tässä vaiheessa viedä, jos marraskuun alusta saakka ovat työmaalla ilman tuota laitetta pärjänneet?

Kun tuolla Novassa on nyt tullut rampattua kohtalaisen tiuhaan tahtiin, on ruvennut ärsyttämään tuon laitoksen ilmoittautumisautomaatit. Miksi ihmeessä ne on pitänyt sijoittaa niin, että kuka tahansa ilmoittautumassa olevan selän takaa käytävällä kulkeva pystyy halutessaan näkemään ilmoittautujan koko nimen, henkilötunnuksen, osoitteen, lähiomaisen tiedot ja sen, mille osastolle niitä vaivojaan on menossa valittamaan? Laitoin tästä muutama viikko sitten palautteen Novan palautelomakkeen kautta, tietoturvaan viitaten ja pyysin heiltä jonkunlaisen kuittauksen, kun ovat reagoineet asiaan, mutta eipä tuolta mitään ole kuulunut, eikä automaatteja ole käännetty. Minun järjelläni ajatellen ei vaatisi sen kummempaa, kuin kääntää automaatti 180° ympäri ja nostaa johdot kulkemaan yläilmoista. Saattaa toki vaatia sähkömiehen panoksen eli johtojen pidentämistä, mutta ei liene mahdoton tehtävä.

Sen olen kyllä selvästi nyt ymmärtänyt, ettei liikkumisella ole tämän ikäisen akan painoon mitään vaikutusta, mutta se, mitä suustaan mahaan saakka päästää, vaikuttaa heti – etenkin painon nousemiseen. Kaikki suositukset puhuvat parista lämpimästä ateriasta ja aamu-, väli- ja iltapaloista. Minulle riittäisi hyvin yksi lämmin ateria, aamupala ja paljon hedelmiä ja vaikkapa porkkanoita päivän mittaan. Niinä aikoina, kun oikeasti muistaa jättää ”tarpeettoman” syömisen, eikä mussuta mitään enää illalla, on sentään toiveita saada painoa hieman alemmas. Heti, kun vaikkapa lähdetään pariksi päiväksi reissuun ja tulee syötyä jossain buffetissa ”koko rahan edestä” tai vaikka muuten vain valmiissa pöydässä pari kertaa päivässä, on heti valmistauduttava muutaman kilon nousuun. Tokihan noissa reissunousuissa on paljon ihan nesteen kertymistäkin. Mutta…jos ihminen on ollut kohta puoli vuotta ilman yhtäkään saunaolutta ja muutenkin tässä karsinut kovalla kädellä herkuista, soisi pikku hiljaa painon lähtevän laskuun. Niillä lukemilla se sentään nyt pyörii, millä leikkaukseen menin, mutta enemmän odottaisin tapahtuvan. Jos noista letroista jonkun haittavaikutuksen joutuisi valitsemaan, ottaisin harvinaisista painon laskun, mutta en melko yleisistä painon nousua.

Tänään sädehoidoista takana 6/15 😁! Olisihan ne kolmessa viikossa ohimenneet, jos aloitus olisi  osunut maanantaipäivälle, eikä väliin sattuisi pääsiäistä, mutta näillä mennään nyt. Neljälle viikolle jakautuvat, mutta pitäisi olla vappuviikon puolivälissä ohi tämäkin, jos ei tule mutkia matkaan. Siinä vaiheessa sitten alkaakin se pisin ja etukäteen oikeastaan jännittävin osuus eli viiden vuoden pillerinpopsinta. Jos Letrozolin myötä nämä ikuisuusriesani eli joka paikan kolotukset ja kankeat liikkeellelähdöt vielä tästäkin lisääntyvät tai nytkin joka yö herättämään ruvennut rannekanava kiukustuu entisestään, minä en ala. Saatan ryhtyä kapinoimaan, tosin kapinan kohdetta en vielä tiedä. Äsken plarasin huvikseni noita tämän talven aikana kertyneitä lausuntoja ja reseptejä ja kas kummaa, huomasin, että minulle on määrätty marraskuun alussa leikkauksen jälkeen Arcoxia-nimistä lääkettä. Täysin tuntematon tuttavuus, käsittääkseni leikkauksen jälkeisiin kipuihin silloin tarkoitettu, mutta huomasin, että sitä käytetään myös niveltulehduksiin, turvotuksiin ja nivelrikkoon ym. Mahtaisikohan siitä olla jotain iloa kolotuksiin ja saisinko sitä nyt syödä? Pitääkin muistaa kysyä, kun seuraavan kerran jonkun lääketieteen gurun tapaan.

Terveyskeskukseen en ihan heti välttämättä halua. En moiti viimeksi tapaamani lääkärin taitoja, mutta en vain tuntenut saavani häneltä apua vaivoihini. Tai no, laittoihan hän sen ykkösvaivani, josta maaliskuun alun tekstisssä taisin mainitakin, eli peräpukaman johdosta lähetteen kirurgian polille. Nykytilanteessa, lakon ollessa päällä, sitä poliklinikka-aikaa saa varmaankin odottaa ikuisuuden. Toisaalta sepä ei taidakaan olla tarpeen, koska eilen, kuuden viikon vaivaamisen jälkeen, se pukamanrontti vaikuttaa yllättäen kadonneen! Maha kyllä on taas viime päivinä ollut niin kovalla, etten yllättyisi, vaikka se palaisi koko kaveripiirinsä mukanaan. En siis rupea liikkeelle laitettuja lähetteitä aktiivisesti vielä tässä vaiheessa torppaamaan.

Se kädessäni ollut patti, jonka tk-lääkäri huolellisen arvioinnin päätteeksi totesi rustopatiksi, rupesi sitten viimein laskemaan innokkaan hydrocortisonilla ja Hirudoidilla voitelun jälkeen. Aavistuksen arka se kohta edelleen on, mutta ei enää silmiinpistäväst tuosta ranteen vierestä törötä. Miten olenkin vahvasti sitä mieltä, että oma näkemykseni ärtyneestä suonesta vie voiton tohtorin rustopatista?

Vielä kun saisi tuon kantapään kuntoon 😕. Voiko jo syntyneistä luupiikeistä päästä eroon? Lisääkö kalkin syönti tämän kropan kalkkeutumista? Letrojen kanssa sitä kuulemma sitten pitäisi viimeistään popsia. Varmistetaankohan missään vaiheessa millään kokeilla tai kuvauksilla sitä, onko lisäkalsium oikeasti tarpeen? Kyllähän mnä tiedän sen, että vanheneva akka ja osteoporoosi jne., mutta kunhan tässä mietin,

Venlaflaxinin tuplasin, ei ollut kuukauden mittaisella yhden kapselin päivävauhdilla mitään vaikutusta yöhikoiluihin. Nyt sitten kaksi päivässä, mutta eipä tuo jokaöinen peiton kanssa puljaaminen ole vielä reilun viikon tupla-annostelun jälkeen jättänyt rauhaan. On se kumma, että iltaisin sohvalla lojuessa sitä vetää shaaleja ja huiveja tiukemmin ympärilleen, kun niin palelee, mutta yöllä homma menee sitten toisin päin. Ehkä tämänkin kanssa oppii pärjäämään.

Joku jossain ryhmässä kertoili vielä vuosienkin jälkeen välillä suuresti ahdistuvansa syöpänsä vuoksi, vaikka kontrollit ovat olleet ihan ok. Monikin on kertonut säikähtävänsä kaikkia oman kehon muutoksia ja heti epäilevänsä pahinta ja varsinkin he, joilla diagnoosi on tuore, kertovan itkun usein saavan otteen. Kyllä me ihmiset olemme erilaisia! Varmaan oma suhtautuminen tähän kaikkeen olisi erilaista, jos olisin nuorempi ja minulla olisi pieniä lapsia tai jos tuo oma diagnoosi maalailisi huonompaa ennustetta. Nyt tämä edelleenkin tuntuu minusta melko helpolta taipaleelta. Olen ilmeisesti ollut näissä arpajaisissa onnekas. Sen myönnän, että kun eilen muistin väärin sen, mihin diagnoosissani mainittu prosenttiluku liittyikään ja hetken luulin sen liittyneen estrogeeniin ja progesteroniin, kerkesin ajatella, että niin pienillä prosenteillahan minä olen lähellä triplanegatiivista, eikä niistä viiden vuoden hormoniblokkeripopsimisista kuitenkaan ole minulle hyötyä. Ei ehkä kannattaisi maallikon ruveta omin päin tulkitsemaan sellaisia asioita, joista ei varsinaisesti mitään ymmärrä, eikä etenkään muistinvaraisiin tietoihin perustuen mitään suurempia teorioita ruveta rakentelemaan. Eiköhän nuo alansa tuntevat erikoislääkärit ole ihan sen oleellisen osanneet ottaa huomioon.

Muistinvaraisuudesta tuli mieleen, että muisti on kyllä välillä niin talviunilla, ettei ole tosikaan! Jokunen aika sitten siipan kanssa muistelimme edellisen asuntomme postinumeroa. Hyvin muistui se mieleen, samoin sitä edellinen. Nyt sitten pari päivää sitten osallistun netissä johonkin arvontaan (saattoi olla joku yläpohjaeristeiden arvonta tms.) ja tämän nykyisen postinumeromme muistelu ottikin koville. Lopulta päädyin johonkin tulokseen, mutta piti sekin vielä postinumeroluettelosta tarkistaa. Vastaavanlaisia muitakin tilanteita on ollut, vaikken sen tarkemmin muistakaan, millaisia. Yksittäisten sanojen kanssa tiedän kamppailleeni, samoin kaikenlaisten ”ai niin, teenpä nyt tuon asian” -aikomusten kanssa. Unohtuu muutaman metrin matkalla se, mitä lähdin tekemään. On syytä näiden asioiden syksyyn mennessä korjaantua tai olen ensi lukuvuonna vaarassa joutua siihen opesakkiin, jonka eläköitymistä oppilaat yli ikärajojen naureskellen ja silmiään pyöritellen odottavat. Ehkä en ennen kesää kuitenkaan ehdi totaalikatastrofia saada aikaan…😬

Sädehoidot siis alkoivat ja yli kolmasosa niistäkin on jo takana. Tavallaan ikävää, että nuo käynnit ovat niin lyhyitä, vartissa on jo homma ohi ja löytää itsensä kävelemästä takaisin kohti parkkitaloa. Varsinaisen sädetyksen aikanakaan ei vo kenenkään aikana jutella, eikä siis ehdi yhtään noihin sangen mukavan oloisiin hoitajiin tutustua. Eivät ehdi tarinoida, aika menee potilaan nykimiseen oikeaan asentoon. Vaikea uskoa, että nuo sädetystä varten tehdyt tatuointipisteet koko siinä lavetilla makoilemisen ajan pysyisivät juuri samassa asemassa laitteisiin nähden, mihin ne huolellisesti nahkaa ja läskejä vetämällä on alunperin muka saatu. Koko ajan saa kuitenkin hengittää ja välillä tulee vedettyä henkeä syvempään kuin jonain toisena kertana. Tänään tuli kesken kaiken suunnaton yskähteleyn tarve, mutta hammasta purren pystyin itseni hillitsemään. En tiedä, mitä käytännössä tekisivät, jos siinä yllättäen yskäisisikin. Eilen kärpänen tai joku muu myyrää pienempi päätti laittaa itsehillintäni koetukselle. Korvan alla kaulalla käveli selvästi joku, ensimmäinen ajatus oli ”HÄMÄHÄKKI”! En niitäkään enää nykyisin pelkää, mutta en silti kaipaa sellaisia kutsumattomina iholleni. Olipa tuo nyt sitten mikä öttiäinen hyvänsä, se joka tapauksessa hipsutteli kaulalta olkapäälle ja oikeaa olkavartta pitkin kohti kyynärpäätä. Kääntyi sitten takaisin ja keksikin suunnistaa toiselle puolelle siitä minun ylitseni. Ei onneksi naamalle tullut, vaan pysytteli solisluiden seutuvilla ja jatkoi vasenta kättä pitkin sormiin saakka. Päätä en uskaltanut juurikaan kääntää, etteivät hyvät kohdistukset olisi menneet pieleen, eikä pelkällä silmien muljauttelulla saanut siihen näköyhteyttä. Päätellen siitä, että olen edelleen hengissä, se ei minua nähtävästi syönyt, eikä ainakaan pahasti myrkyttänyt. Lieneekö itse elävien kirjoissa vai saiko liikaa säteilyä. Ei ehkä ollut sille mitoitettu noita annoksia…

Palohälyttimiäkin eilen kesken sädetyssession halusivat testata. Hyvin kuului ennakkokuulutus, jossa kertoivat kohta tapahtuvasta testistä ja rauhoittelivat, ettei kukaan säikkyisi. Lopulta kertoivat, että äsken kuulemasi ääni oli vai testi, eikä edelleenkään tarvitse rynnistää mihinkään. Molemmat kuulutukset kuuluivat oikein hyvin, mutta en minä sitä varsinaista hälytystä kuullut. Toivottavasti se kuului edes jossain, muussa tapauksessa ei täyttäne tehtäväänsä.

Itse sädehoito on siis nopea ja miltään tuntumaton toimitus. Siihen vain petille pötkölleen ylävartalo paljaana ja käsillä pään takaa kahvoista kiinni. Sitten iso pyöreä ja pari kulmikkaampaa juttua kiertää oikealta yli vasemmalle ja takaisin joitakin kertoja ja homma on ohi. Hurisee, joten ei siinä varsinaisesti nukahtamaan pääse, vaikka aina yritänkin tirsat ottaa. 

Kiihdytin nro 2, mikäli olen oikein ymmärtänty.

Joku on ollut niin viisas, että on tällaiset luvut osannut kohdalleni laskeskella.

Tänään oli ajat reilusti myöhässä, mistä seurasi sellaista kivaa, että kerrankin ehdimme jutella aamulla aikaisemmin hoidossa olleen kaverin kanssa. Hänellä oli ollut varsinainen aika tasan klo 8 ja minulla olisi klo 8.30, mutta kun hän tuli ulos huoneesta puolen kieppeillä, sisään huudettiin vasta minua edeltävä hoidokki. Olipa mukavaa ehtiä edes hetken verran siinä turista. Pari kertaa olemme ehtineet moikat hihkaista, muttei sen enempää, koska vaihto on ollut käytännössä läpsystä.

Pääsiäisenä viimeinkin tyttären porukka jonkinlaisella kokoonpanolla tulee meillä käymään. Nähtäväksi jää, tuleeko sieltä kaksi vai 12 jalkaa 😂 Mukavaa joka tapauksessa 💖! Toivoa sopii, että säät suosisivat – ei ainakaan yhtään lisää lunta enää tarvitsisi tulla! En muista milloinkaan huhtikuun puolessa välissä olleen tällaisia lumipenkkoja pihalla. Jostain hiukan pilkistää maa polun kohdalla, mutta muuten täysi talvi. Kiitos, riittää jo tätä lajia… Mämmiä sitä vastoin voi hyvinkin hankkia lisää, vaikka tämän kevään mämminmaistelut tulikin aloitettua melko aikaisin. Muuten on pakko yrittää pysyä kohtuudessa herkkujen maailmassa, pääsiäinen tai ei. Yritän opettaa itseni ymmärtämään, että nälkä ja syömisen halu ovat eri asioita. Vaikeaa, kun kotona asuu mies, joka tekee liian hyvää ruokaa!

                                                *    *    *    *    *    *    *    *

On ollut mukavaa, että muutama kommenttikin on nyt keväällä tähän blogiin tullut. Vahvasti arvelen tietäväni kommentoijatkin, vaikka varma en olekaan, onko kommentoijia yhteensä kaksi vai kolme.

Jännä, miten kirjotusinto laantui, kun se etukäteen hurjimmalta tuntunut hoitovaihe eli sytot loppui. Jälkeenpäin ajatellen koko tuo ruljanssi meni yllättävän helposti. Pikkuhiljaa voimatkin ilmeisesti palailevat, koska suhteellisen helposti jaksan ainakin kohtuullisen tasaisella pidempiäkin kävelylenkkejä tehdä. Ihan en ehkä näin kylmiltään vielä Santiago de Compostelasta selviäisi, mutta jospa taas jonain päivänä sinnekin suoriutuisi. Ennustukseni ei liene suuresti metsikössä, jos veikkaan, että tässä blogissa ei välttämättä kovin tiuhaan jatkossa mielentyhjennystekstejä tule. Tai toisaalta – mistäpä sitäkään varmaksi tietää. Sen tiedän, että ei minusta ammattibloggariksi tms. olisi.

Edellisen blogitekstin aikaan Hitonhaudan reissu oli vasta suunnitelmissa. Se toteutui, tosin muutama päivä suunniteltua myöhemmin. Omat voimani yliarvioin. Viimeisestä sytosta ei ollut viikkoakaan tuolloin kulunut ja maasto tuolla oli noihin voimiin aavistuksen liian raskas. Piti vähän väliä hengitellä ja viimein ihan hangella maata hetki. Matkaa tuosta tuli vain vajaat 3,5 kilometriä, mutta yllättävän koville se otti. Nyt kulkee jo paremmin, ainakin tasaisella maalla. Varsinaisia pidempiä maastoreissuja en ole viime aikoina tehnyt. Ihan vain tuossa ”omalla” tiellä kuljeksinut. Tampereellakn tuli viikolla reippaasti askelia otettua, lähinnä Kalevankankaan hautuumaalla. Pitkin poikin siellä ryntäilimme hautakiviä ja muistomerkkejä silmäilemässä, jotta saisimme tarpeellisia tietoja muutamia kätköjä varten. Talvi on Tampereellakin vielä, vaikka kadut lumettomia ovatkin ja puut harkitsevat heräämistä.

Kevättä kohti!

Samalla reissulla kävimme pitkästä aikaa tervehtimässä tyttären perhettä. Viimeksi marraskuun puolivälissä olimme nähneet. Oli jo aikakin, reilussa neljässä kuukaudessa lapset kasvavat hurjasti. Koirahalipulakin hieman helpotti, vaikken peruukkipäisenä tohtinutkaan hankkiutua lattialle sitä lähentelemään. Sinne se karvaturri jäi kuusen taakse vilkuttamaan.

Rakas airis 💓

Tämän hetken jännitys on siinä, toteutuuko ensi viikolla alkavaksi suunniteltu sädehoito aiotusti vai tuoko hoitajien lakko muutoksia. Toistaiseksi perumisilmoitusta ei ole tullut ja ainakin ensimmäisenä lakkopäivänä sädehoidot olivat rullanneet normaalisti, kertoi kohtalotoveri. Jos suunnitelmassa pysytään, hoitojakson pitäisi olla ohi vappuviikon puolivälissä. Aamuaikoja suunnittelukäynnillä toivoin, mutta niin kuulemma toivovat kaikki muutkin, joten nähtäväksi jää, miten toive toteutuu. Toki olisi mukavaa nukkuakin ihan rauhassa, mutta mukavaa olisi sekin, jos se muutaman minuutin sessio olisi jo aamusta pois jaloista, eikä aikatauluttaisi koko päivää. 

Varsinainen sädehoidon suunnittelu kesti tunnin verran. Enimmäkseen juttelua kaikenlaisesta säteisiin liittyvästä. Mikäpä siinä turinoidessa. Elämäni ensimmäiset tatuoinnitkin tuolla reissulla sain: Kolme sinimustaa pistettä. Yksi rintalastan alle, yksi molempiin kylkiin. Oikean kyljen pistettä en kyllä itse kurkkimalla löydä, toivottavasti he säteellä sitten löytävät. Sen teki nuori naishoitaja, harjoittelijaksi arvelen, nuo kaksi muuta olivat sen jututtajamiehen tekemiä. Pyysin kyllä pisteille myös terälehtiä, mutta eipä hän suostunut. Väitti, ettei ole saanut moiseen koulutusta, eikä antanut periksi, vaikka kuinka suostuttelin. Omakustanteena kuulemma jatkokuvoinnit pitää hankkia. Keskustelun ja ohjeidenannon lopuksi tuo mieshoitaja kysyi, saako ottaa minusta kuvan. Ei itselleen muistoksi, järjissään oleva kaveri hän oli, vaan sitä varten, että usein vaihtuvat hoitajat ja harjoittelijat osaisivat oikeaa ihmistä odotusaulasta mukaansa houkutella. Siellä nyt sitten voivat hurmaavaa pärstäkuvaani ihmetellä.

Sytotippakäden suonet muistavat vielä kokemansa. Käden ojentaminen ja ranteen taivuttelu vetää suonia oikein kunnolla, tosin vasta viikon verran moinen vaivannut. Toiseksi viimeisen syton jäljiltä peukalon tyven ja ranteen välillä on lisäksi patti, sekin rupesi vaivaamaan vasta viime viikolla. Poikkesin eilen terveyskeskuksessa kaikenlaista valittelemassa ja tuota pattiakin näytin. Lääkärin mielestä se on rustopatti,  minun mielestäni suoni. Olkoon mikä on, Hirudoidia siihen varmuuden vuoksi olen lätrännyt. 

Pitkään vaivannutta kantapäätäkin valittelin. Onhan työterveys sen jo vuosia sitten kuvauttanut, luupiikejä kuvissa näkyi niin kantaluun alle kuin yläpuolellekin sojottavan. Toista vuotta tuo on vaivannut joka askeleella, nyt kevätpuolella enemmän, eikä venyttelystä ole ollut apua, joten ajattelin kysäistä, olisiko tällä lääkärillä muita keinoja tarjota. Eipä ollut, venyttelystäkin totesi, että ei nykyisin enää neuvota venyttelemään. Aha. Kysyin, mitä voisin tehdä. ”Verenkierto pitää olla kunnossa.” Mitä  minun pitäisi tehdä, sitä hän ei kertonut. Sitten hän kysyi, haluanko minä röntgenkuvaan. Kysyin, pitäisikö hänen mielestään tuo kuvata, mutta hän lähinnä tuskastui, koska ilmeisesti minun mielipiteeni tässä ratkaisisi. Yritin kysyä vielä, olisiko kuvista jotain hyötyä. ”No, sinä näet sitten, onko kalkki!” Ok, menen sitten kuvaan. Jos ei radiologin lausuntoa ilmesty OmaKantaan, saan sen kuulemma terveyskeskuksen luukulta. Aha. Mitähän minä sillä sitten muuta teen, kun luen sieltä, ”onko kalkki”. Se tässä hiukan askarruttaa, voinko huoletta kuitenkin sitten säteiden jälkeen alkavien hormoniblokkereiden kanssa kalsiumtabletteja sen viisi vuotta syödä, jos kovastikin ”on kalkki” jo ennestään?

Tukka ei sitten missään vaiheessa lähtenyt kokonaan. Hiukan se on ruvennut jo kasvamaankin, kuten valitettvasti muutkin karvat. Kivaahan se olisi, jos jo kesällä huoletta kehtaisi olla paljain päin. Sitä odotellessa.