Kuukausi: maaliskuu 2022

Lienen jotenkin valuvikainen, koska en ole koko aikana osannut pelätä tätä syöpää. Läheisten syövät vuosien varrella ovat kyllä säikäyttäneet ja saaneet itkemään ja pelkäämään, mutta ei tämä oma. Kun lukee netin vertaisryhmien tekstejä, tulee sellainen olo, että normaali reaktio olisi pelko, jännitys, masentuminen yms. Tämä nyt hoidossa oleva homma ei ole koko aikana mitään tuollaisia tunteita minussa nostanut esiin. Ainakaan vielä. Muut vaivat, joista tässä pitää terveyskeskukseen nyt jonottaa ja mahdolliset tulevien lääkkeiden sivuvaikutusten pohtimiset lähinnä saavat ärsyyntymään. Ehkä ne pelotkin jossain vaiheessa päätään nostavat.

Juuri tällä hetkellä jännittää tämän syövän jälkimainingeista oikestaan vain se, että lähtevätkö nämä tähän saakka päässä pysyneet ja uudenvuodenpäivän ajelun jälkeen jo kasvaneetkin sängenpätkät päästä nyt tämän viimeisen, eilen saadun CEF:n myötä vielä pois vai voiko tuota harvaa kasvantaa ruveta pitämään kohta jonkinlaisena tukantaimena. Ripset ja kulmakarvat minulla vielä on, samoin nenäkarvat, vaikka ovatkin kaikki kovin vähentyneet. Nuo nenäkarvojen harvenemiset selittää kyllä sen, että nenä vuotaa jatkuvasti, kun menen ulos. Kyllähän se olisi pitänyt tajuta, jostain siitä jonkun kommentin luinkin, mutta vasta eilisen syton aikana Kati sen sanoi ääneen ja minullakin meni tajuntaan. Siitähän tuo jatkuva niistäminen tarve tosiaan johtuukin!

Eilen oli siis viimeinen sytostaatti. Kummallisen nopeasti tämä talvi on kuitenkin mennyt, vaikka jossain vaiheessa jo väsyttikin koko homma. Kaksi päivää sitä oikeaa talvisotaa pidempi tämä henkilökohtainen talvisotani oli. Marraskuun 30. päivä ensimmäiset sytopommit ja nyt 15.3. viimeiset. ”105 + 2 kunnian päivää”. Koulumaailmassa sellaiset hyvät ja oppilaita ymmärtävät opettajat kuulemma palkitsevat lapsosia hyvien suoritusten tai edes yritysten jälkeen kaikenlaisilla tarroilla tai leimoilla. Minä en ole koskaan osannut sellaisia repertuaariini ottaa – liian työlästä moinen ja vaatii muistamista ja järjestelmällisyyttä. Eilen sitten sain itse pari tarraa. Kati sanoo kyllä maininneensa minulle niiden antamisesta, mutta jotenkin se meni minulta täysin ohi tajunnan. Ilmeisesti puuhasin liian keskittyneesti vessaanlähtöön orientoitumsta sen tippatelineen kanssa tai jotain muuta hösäsin. Joka tapauksessa vessasta tullessani tuijotin aina mukanani kulkeneen labratuloksia ja ties mitä lausuntoja sisältävän kansion kantta ihmetellen. Ei mitään käsitystä siitä, olivatko sen kannessa olevat tarrat ehkä olleet siinä jo pidemmänkin aikaa vai olivatko ne uusia. 

Reippaustarroja

Samanlainen epätodellinen olo oli ollut kotona aamulla tuijottaessani viereistä, jo pedattua petiä. Siippa usein aamuyöllä poistuu vierashuoneen petiin nukkumaan, ettei huonounisena sen enempää häiritse minua, toista huonounista, kuin häiriinny itsekään. Molemmat noina unettomia aikoina kuitenkin harhaudumme nettiin jossain vaiheessa ja kännyn/pädin valo sitten viimeistään havahduttaa sen toisen, mahdollisesti vielä nukkuvan. Puoli seitsemän kieppeillä könysimme tahoiltamme, siippa kahvinkeittoon, minä suihkuun. Kun sitten pyyhe ympärilläni tulin sängyn reunalle istuksimaan ja päivävaatteisiin hankkiutumaan, huomasin jossain vaiheessa, että se toinen laita sängystä olikin jo siivosti pedattu päiväpeittoa odottamaan. Kumpikaan meistä ei tunnusta moista tehneensä. Aina silloin tällöin meillä kuljeksii joku ylimääräinen. Muistaakseni joskus joku siinä vieruspedissäkin pötkötti aikana, jolloin siippa oli taatusti jo poistunut sinne toiseen huoneeseen. Noita tarroja Katille ihmetellessäni kerroin tämän petausepisodinkin. Kati jyrkästi kielsi osallisuutensa petaamiseen, mutta tarrat kyllä tunnusti. Minä hämmennyin tunnistaessani itsessäni sen mielihyvän, mitä pari pientä tarraa saa aikaan. Näköjään tarroista pitävät muutkin – ainakin päätellen siitä, että naamakirjassakin heti liki 90 ihmistä kovasti tykkäsi kun näistä saamistani reippaustarroista kerroin ja kuvan jaoin. Sillähän ei toki tykkäämismäärään ollut vaikutusta, että mainitsin samalla tuosta viimeisestä sytosta. Tarrat rules!

Suoneni eivät tällä viikolla olleet lainkaan niin yhteistyökykyisiä kuin yleensä. Maanantain labrassa hyvältä vaikuttanut suoni ei suostunut sittenkään pisaraakaan antamaan, ennen kuin uuden suostuttelun jälkeen. Samoin tuota eilistä tippasuonta ei oikein meinannut löytyä. Ensimmäinen yritys ei toiminut, toinen sitten pidemmän houkuttelun ja lasten kanyylin avulla myöntyi yhteistyöhön. Jotain tuntemuksia tuon tipan juurella oli niin kauan, kunnes sitten fluorourasiilin jälkeen uskalsin kättä jälleen liikutella. Sittenpä ei mitään haittaa koko kanyylista enää ollutkaan.

Olivat vaihtaneet järjestystä tuolla hoitohuoneessa. Hoitotuoleja oli enää yksi ja sekin ihan siinä uloskäynnin vieressä. Siihen Kati oli jo valmiiksi käynyt minun cocktailini pöydälle asettelemassa. Halusi luultavasti varmistaa, että siitä minut voi kätevästi heivata käytävälle, kun hermoille käyn. Hivenen minulle jo hikeentyi, kun arvelin lomansa olleen liian pitkä, kun tuo kanyylinlaittotaitokin oli jo päässyt ruostumaan. Hyvä, ettei korville äkämystyneenä siinä huidellut. Ei toki liian pitkä loma, pikemminkin päinvastoin. Enemmän olisi tarvinnut (ja ansainnut) 💓

Päivän erikoisuus oli vapaaehtoistyöntekijä, joka pelmahti osastolle. Oman kertomansa mukaan käy siellä silloin tällöin juttelemassa potilaiden kanssa, koska useimmat kuulemma kaipaavat juttukaveria. Siihen hän sitten tuli viereen juttelemaan. Käytännössä tuo oli sitä, että kertoili ummet ja lammet omasta sairaudestaan, ulkomailla asumisestaan, kaikesta muusta vapaaehtoistyöstä, mitä tekee ja kirjasta, jonka aikoo kirjoittaa. En minä nyt varsinaisesti ollut kiinnostunut tuosta, enkä varsinkaan ollut kiinnostunut kertomaan tälle ventovieraalle ihmisille mitään sen kummempaa itsestäni tai perheestäni. Jotain lyhyesti vastasin niihin muutamiin kysymyksiin, joita hän puhetulvansa keskellä esitti. Arvelinkin hänelle ääneen, että hänet luultavasti on Katin pyynnöstä ohjattu minun luokseni, jotta Kati itse saisi rauhan minun jatkuvalta pälpättämiseltäni. Kertoi Katille arveluni, ennen kuin itse ehdin. Kun hän lopulta lähti, Kati tuli pahoittelemaan, oli huomannut ilmeisen tympääntyneen ilmeeni. Kyllähän tuollainen vapaaehtoistyö on ihan kunnioitettavaa, mutta en itse kyllä millään tavalla juuri tuolla tavalla toteutettua kovin suuressa arvossa pidä. Jäi sellainen olo, että tämä ihminen oli lähinnä sen tarpeessa, että häntä itseään kuunnellaan. Olisin toki voinut hänelle aiemminkin sanoa, että kiitos, mutta nyt haluaisin olla rauhassa. Jostain syystä en osannut, kuuntelin vain puhetulvaansa ja hypistelin käsissäni olevaa esitettä.

Tuo esite liittyykin toisiin juttuihin, mitä eilen sain. Poistin sunnuntaina edelliset kynsilakat ja unohdin uudet laittaa. Muutaman kerran päivässä olen sentään kynsinauhoja ja kynsiäkin rasvaillut, mutta eilen aamulla senkin kiireessä unohdin. Tätä Katille valittelin. Hänpä riensi hakemaan rasvatuubin, josta tirauksen antoi minulle kokeiltavaksi. Ihanhan tuo tuntui olevan hyvää ja toimivaa soosia. Kysäisi sitten, olenko saanut sellaisen pienen näytetuubin jo jossain vaiheessa. Kielsin saaneeni ja Kati lähti näytettä hakemaan. Oletin, että yhden toisi, vähän niin kuin vaihtarina sille hydrokortisonituubille, minkä viimeksi sain ja nyt käyttämättömänä palautin. Hah ja pah, muka yksi näyte…kun kerran ruvetaan voitelemaan, voidellaan sitten kunnolla!

Nyt kaikki sujuu kuin rasvattu!

Veriarvot minulla oli jälleen hyvät. Neutrofiilit edelleen hieman yli viitearvojen, hemoglobiinikin oli jopa noussut! Vallan mainiosti olisi sen puolesta verenluovutuskelpoista tämä vereni, mutta taitaa noita muita hidasteita olla. En kuitenkaan ole missään vaiheessa joutunut niihin lukemiin, että veritankkausta olisin tarvinnut. Joku tuolla samassa huoneessa lisäverta tarvitsi, koska Kati sellaista pussia siinä joutessaan lämmitteli. Kuulemma kätevin tapa on tunkea pussi olalle omaa ihoa vasten, voi siinä sitten poskellakin sitä välillä painella. Nerokasta, tosin samalla myös tavallaan huvittavaa. Kuulemma pussi hyvin moisen taputtelun ja siirtelyn kestää, mutta kun ehdotin sen päällä istumista, sain kuulla, että joku raja kestävyydelläkin sentään on 😆

Kolmannen ja toivoakseni viimeisen kerran ”pääsin” nauttimaan Novan potilasruokatarjonnasta. On se kumma, että ainoat vaihtoehdot todella ovat tunkkaisen makuinen (ja hajuinen) juuressosekeitto tai mauttomat lihapullat suolattoman mikrolämmitetyn perunamuussin ja babyporkkanoiden kera. Kati kysäisi, haluanko lisäsuolan ja sen halusin. Sen sitten sainkin, tosin vasta sinä vaiheessa, kun Kati siitä uudemman kerran ruuan tuojalle huomautti ja oli ne porkkanat ehtinyt napostella. Kuulemma Kylän Kattauksen (jos se nyt tuon laitoksen ruuan toimittaja on) kanssa on vuosia neuvoteltu tarjonnan laajentamisesta, mutta ei se vain muutu. Nuo kaksi onnetonta vaihtoehtoa ovat ja näemmä pysyvät, vaikka sairaalan puolelta miten perustelisivat muutostarvetta. Ymmärrän hyvin, jos useammin tuolla ruoka-aikaan olevat potilaat kuulemma kohteliaasti kieltäytyvät tarjotusta ruuasta. Toivottavasti heille, jotka ovat ihan osastolla oikeasti ja pidempään, on nykyisinkin hiukan enemmän vaihtelua päivän ruuissa.

Mutta siis – tuo sytoruljanssi on ainakin nyt tällä erää ohitse. Toivottivat tervetulleeksi takaisin, mutta vain ohimennen tervehtimään. Kyllä tuota porukkaa mielelläni jossain vaiheessa poikkean vilkaisemassa! Säteet alkavat huhtikuun alkupuolella ja sitovatkin sitten kotimaisemiin kolmeksi viikoksi. Ei passaa yön yli reissuja tehdä, jos aikoo ehtiä seuraavaksi aamuksi säteilemään. Ensi viikolla tuosta sitten enemmän kertovat.

Eipä tässä yön yli viime aikoina muutenkaan olla reissailtu. Viime viikonloppuna tuolla Hanhiperän metsiköissä kävimme reilun pari kilometriä taapertamassa. Rauhallista oli, ellei nyt sitten lasketa yhtä metsäkonetta, joka kuului jylläävän tien toisella puolella metsikössä. Tällä puolella oli jossain vaiheessa jonain vuonna jo käynytkin, ainakin aukon suuruudesta päätellen.Toivottavasti tämä rauhoitusaluekyltti ei ollut tarkoittanut tuota aukoksi muuttunutta aluetta.

Rauhoitettu aukko?

Vielä ei voinnissa huomaa eilisiä myrkkyjä. Yö oli kehno, mutta siihen oli syynä kyllä kaikki muu, en edes kortisonin piikkiin valvomista laita. Hiki valui joka kerta, kun yritin silmät ummistaa, valvoessa siitä ei haittaa ollut. Tinnitus oli tavallistakin voimakkaampaa ja kummallisen aaltoilevaa normaaliin tasaisen soinnn sijasta. Rannekanava vaati huomiota, korvalehti vihoitteli sille tyynylle, mistä niska tykkäsi. Ja sitten aamulla, kun viimein uni olisi maistunut, orava välikatossa jytätessään herätti siipan. Sitten meillä soikin punk täysillä ja hyppyytti taloa oravineen.

Päivä on siis lähtenyt käyntiin. Odottelin terveyskeskuksen takaisinsoittoa valmiina valittelemaan kaikki mahdolliset pinnalla olevat vaivat. Ihan listan muistin tueksi tein. Soittikin sitten sairaanhoitaja ja sai minulle ajan huhtikuun alkuun. Kuulemma ehkä osan vaivoistani ehdin sen puolen tunnin aikana sitten raportoida tohtorille. Uutta aikaa sitten lopuille vaivoille, jos valittelut kesken jää. Tänään korkeintaan kirjastoon meinataan omalta tontilta poistua. Huomenna voisi poiketa Hitonhaudalla, ellei sytokrapula ole vielä iskenyt.

Nyt, kun on jo ohi tuo ainoa hoitojen keskellä oleva onkologilla käynti, tulee kaikenlaisia vaivoja, joista pitäisi varmaankin lääkärille puhua. Ajoitus taas kohdillaan. Tosin on noita vanhojakin, mutta myös uusia. Vanhojen vaivojen kanssa olen jo niin kauan elellyt, että niihin on tavallaan jo tottunut, enkä uusista jaksa vauhkoontua ja kaikkea epäillä pahimmaksi mahdolliseksi. Toisaalta typerää olisi sulkea siltäkään mahdollisuudelta silmänsäkään. Huoh. Varmaankin sitten terveyskeskuksen kautta käytävä kaikki valittamassa. Sinänsä hyvä, että olen jo valmiiksi sairauslomalla, on aikaa mennä lääkäriin. Vaikka tokkopa noihin vanhoihin kivistyksiin mitään apua kuitenkaan löytyy, mutta jos edes uusiin…

Jospa nyt sytojen loppuessa saisin aikaiseksi uuden alun niin syömisen kuin liikkumisenkin suhteen. Paljon olen antanut itselleni anteeksi ja olen syönyt, kun on tehnyt mieli syödä. Ei ole pitänyt päätös pullien sun muiden suhteen. Suklaan osalta olen pysynyt aisoissa, ei alle 60 % suklaita ole tullut syötyä. Liikkuminen on jäänyt valitettavan vähälle. Kun yhdessä jonnekin lähdetään, silloin tulee liikuttua, mutta en jaksa kovinkaan hyvää vauhtia pitää yllä, enkä lainkaan niin pitkiä matkoja kulkea, kuin tykkäisin. Sitä paitsi oikea kantapää on ryppyillyt jo muutaman vuoden ja nyt tänä keväänä se on päättänyt oikein kunnolla ruvetä ärhentelemään. Työterveyslääkäri on kireästä pohkeesta puhunut, mutta en minä sitä saa venymään niin, että tuo helpottaisi. Akillesjänteen vierestä kantaluun kupeessa kivistää nykyisin, vaikken edes liikkuisi, puhumattamakaan sitten sen jälkeen, kun olen liikkunut. Kengän laittaminen jalkaan koskee. Huoh tämäkin.

Jospa tämän kevään aikana edes nuo voimat rupeaisivat palautumaan. Ja jospa tulevista lääkkeistä ei sitten aivan kaikkia sivuvaikutuksia tulisi.

Hyvää on se, että viime yönä en hikoilun/palelun vuoksi herännyt. Heräilin muuten vain. Hyvää on sekin, että pari kaveria eilispäivänä poikkesi meillä ihan muuten vain, ohimennessään. Jättivät sydämiä ja rakennuspiirustuksen vai mikä kaavaluonnos tuo nyt onkaan.

Sydämiä ovat.

Kesämökki.

Hyvää on sekin, että taivaan vallat näyttivät minullekin viimein revontulia. Kerrankin hereilläoloaikana!

Reponen tulessa, ei naapurin huusholli.

Eteenpäin…ylihuomenna viimeinen syto!

Hivenen taitaa pukata raportointiväsymystä tässä. Viime aikoina ei juurikaan ole tullut edes pieniä reissuja tehtyä, joten ei mitään sen kummempaa kerrottavaa ole. Ainainen höpöttäminen omasta voinnista ei kovasti jaksa itseäkään kiinnostaa, joten miksi se muitakaan kiinnostaisi? Koska kuitenkin alun perin ajattelin tämän blogin toimivan joskus myös muistilappuna siitä, miten tämä ruljanssi läpi käytiin, noista vaivoistanikin siis kirjoittelen.

Tosin heti valehtelin – onhan tällä viikolla tapahtunut! Posti toi minulle kortin ja lämmikettä kevätpäiviin 💖 

Tähän on hyvä kääriytyä. Kiitos 💓

Suosittelen, tällainen toiminta on kivaa! Ja ei, ei löytynyt se, mitä etsimme.

Aurinko on elossa!

Tämän hetken henkilökohtainen ongelmani on kirottu pukama! Oli viikko sitten taas muutama päivä maha yhteistyökyvytön sen CEF:in jälkeen ja niinhän siinä viimein pullistuivat sekä otsasuonet, että peräsuoni. Sellaiseksi tuon ainakin tulkitsen, vaikka tokihan se voi olla mitä tahansa muutakin. Terveyskeskukselle pisteet siitä, että a) suostuivat mukisematta minuakin puhelimessa kuuntelemaan, vaikka puhelu olikin toisen ihmisen omien vaivojensa vuoksi soittama ja b) hoitaja kuunteli, kyseli, kävi lääkärin kanssa puhumassa ja soitti takaisin. Paikallishoidolla mennään, mutta eipä ole ainakaan vielä mitään apua ollut moisesta. Kyllä ärsyttää, kuitenkin tässä sitten vielä johonkin hemmetin operaatioon joutuu ja sitten sitä podetaan useampi viikko. Siinä menee sitten se haaveilemani toukokuun alun lepo kaikesta ennen töihin palaamista 👿!

Muuten tässä ei sen kummempia sivuvaikutuksia edelleenkään ole. Silmät ovat ehkä normaalia kuivemmat ja pariin kertaan olen pyytänyt siippaa niihin tippoja tiputtamaan. On niin onnettomia nuo nykysilmätippojen pullonnokat, etten itse saa laitetttua sellaisella töpöllä mitään! Ikenetkin parina päivänä pitkästä aikaa verestivät, maha kerää ilmaa ja fyysinen väsyminen on vahvaa, mutta eipä oikeastaan muuta ole tullut. Lisäksi se tippasuoni, mistä jo mainitsinkin aiemmin, on parina päivänä kipuillut sen verran, että hydrokortisonia levittelin paksulti, kuten minua neuvottiin.

Kaipaan normaalia elämää, sellaista, missä ei tarvitse laittaa tuota rasvaa sinne ja tätä tänne ja tunkea erilaisia puikkoja ja tippoja ja voiteita ja suolaa tai soodaa kaikkiin mahdollisiin ihmisruumiin paikkoihn tai muistaa ottaa tuo kapseli tai tämä nappula. Eipä taida enää sellaista hetkeä eteen tulla, että voisi vain olla.

Pieniähän nuo tuollaiset murheet nykyisessä maailmantilanteessa ovat. Ajatukseni ovat usein Ukrainassa ja heissä, jotka siellä sairastavat tai yrittävät pysyä hengissä. Liian suuria ajatuksia, liikaa käsittämättömiä tapahtumia. Minun sotaväsymykseni kalpenee oikean sodan rinnalla.

Jonkinlaisesta ihmissuhdevajeesta ehkä saatan kärsiä. Harvoin ketään livenä tämän talven aikana olen tavannut. Ensi viikolla onneksi on pitkästä aikaa tarjolla jokunen geomiitti tässä lähiseudulla, ties, vaikka tulisi niissä käytyä. Kovin vähän on niitä ihmisiä, jotka ovat viimeisten neljän kuukauden aikana kyselleet kuulumisia. Olisinko kaivannut? No, tietohan kulkee tämän blogin kautta heille, joita kiinnostaa, että mitäpä sitä sen enempää pohtimaan. En ole koskaan ollut kovin kaverisuuntautunut, eikä minulle normaalistikaan ihmiset soittele tai suuremmin viestejä lähettele. Normitilanne siis. Ja silti – kun puuttuu se normaali, arkinen ihmisten kanssa keskustelu, kaipaa yhteydenottoja. Suuri kiitos teille muutamille, jotka edes joskus olette kysyneet jotain ja kertoneet omista kuulumisistanne. 

Puolitoista viikkoa enää siihen viimeiseen sytoon ja siitä viikko eteenpäin pitäisi olla sädehoidon suunnittelu. Saapa nähdä, siirtyykö se hoitajien työnseisauksen takia. Muutenkin tuonne sädepätkän keskelle osuu ikävästi pääsiäispyhät, enkä usko silloin kenenkään minua sädettävän. Meneekin alkuperäisoletusta hivenen useampi päivä siihen, että koko ruljanssi on ohi ja pääsee katsomaan kunnolla eteenpäin. 

Sädehoitoon valmistavasta ohjenivaskasta bongasin lohdullisen lauseen: ”Hoidossa käynti kestää n. 15 minuuttia, josta sädehoito 1-10 minuuttia. Sädehoidon aikana voit viettää normaalia elämää.” Vaikka normaalia elämää kaipailenkin, iloitsen siitä, ettei minulle liian suuria taakkoja sälytetä. Tuollainen korkeintaan 10 minuutin normaalius on tottumattomalle ehkä ihan hyvä pätkä. Muun ajan saan olla oma itseni 😝