Kuukausi: helmikuu 2022

Alkaa jo kyllästyttää tämä talvi ja siinä samalla omalla tavallaan rajoitettu elämä! Töiden puolesta olisi kerrankin mahdollisuus kuljeskella ihan viikollakin siellä sun täällä tarvitsematta miettiä sitä, ehtiikö ennen pimeän tuloa sinne, minne haluaa ja jaksaako aamulla herätä riittävän ajoissa seuraavaan päivään. Jotenkin sitä on kuitenkin nyt ajautunut ymmärtämään, että ykkösriskiryhmäähän tässä ollaan. Jo mainitsemani Lahden miniloman lisäksi kyllä poikkesimme Mikkelissäkin samanmoisella. Kovin niukasti oli porukkaa hotellissa, eikä viikolla illalla edes ruokapaikassa tai kuppilassakaan, joten kaukana pystyi muista ihmisistä niinä hetkinä pysyttelemään. Oli vain pakko päästä hetkeksi jälleen täältä mökkihöpertymästä. Tyttären perhettä emme ole tohtineet käydä sytojen alkamisen jälkeen tervehtimässä ja alkaa jo ikävä olla. Lieneekö turhaa varomista, kun kuitenkin olen uskaltanut näitä tilapäisiä ventovieraitten lähstölle hakeutumisia harrastaa, kukapa tietää. Totta kuitenkin se, että noita läheisiä haluaisi halailla ja istua vieressä ja heillä koulun ja työmaailman kautta niitä altistumisia jatkuvasti itselleen tulee. En nyt tämän shown sekaan koronaakaan tykkäisi saada, etteivät nuo hoidot siirtyisi. Yksi syto vielä jäljellä, sitten muutaman viikon tauko ennen kolmen viikon säteitä. Ja sitten toipumista ennen muutaman päivän työrupeamaa. Toiveissa on, että maailmantilanne niin tautien kuin sotahullujenkin puolesta sallisi toukokuun alussa kerrankin hyödyntää sesongin ulkopuolisia aurinkolomahintoja ja pääsimme jossain käymään. Kaipaisin kyllä lentokonetta, aurinkoa, merta ja vuoristoja. Katson meidän ansainneen tämän talven jälkeen pienen irtioton.

Kätköillä on tullut viime viikkoina käytyä lähinnä ns. pakolliset kätköt eli kalenterin aukkopäiviä värittelemässä. Viime sunnuntaina perheen toinen osapuoli joutui työkeikalle ja minä menin yksin kuittaamaan kätkön Jyskänvuoren maisemiin. Alunperin olin ajatellut poiketa Metsoreitin varresta lumikengillä yhden, mutta en näillä lumilla halunnut ottaa sitä riskiä, että siellä kutenkn joutuisi parkkipaikkaa etsimään ja petailemaan. Auton kaivaminen minkäänlaisesta penkasta omin voimin ei kiinnostanut. Omalla pihalla on lumen kanssa saanut tänä talvena tapella ihan riittävästi.

Menin siis Jyskänvuorelle. Kartasta päätellen sinne ainakin saisi auton kivutta parkkiin. Ja niin saikin. Sauvat ymmärsin ottaa mukaan, koska aavistin, että rinnettähän siellä nousta pitäisi, eivätkä nuo omat voimat kovin kummoisia olleet. Useamman kerran pitikin sillä vajaan sadan metrin nousevalla matkalla pysähtyä huilaamaan. Pumppu hakkasi hullun lailla, toisen jalan kantapää yritti huutaa, ettei se kykene tuollaisessa kulmassa.työskentelemään. Alas tullessa kädet tutisivat sauvoihin nojatessaan ja polvet tärisivät kengän alla liukuvaa irtolunta hirvitellessään. Lyhyt matka, mutta melkoinen ponnistus itselleni. Niin odotan sitä, että joskus taas jaksan ja pystyn kulkemaan helpommin pidempiäkin matkoja, koska niitä kaipaan. Kunnollisia usean kilometrin metsäreissuja ja lumikenkätarpomisia. Ja suoraan sanoen kaipaan myös kummallisiin paikkoihin kaivautumista ja lumessa ryömimistä. Tokihan noita viimeksi mainttuja voisi omassakin pihassa tehdä, mutta kun ei noissa kivenkoloissa ole mitään kivaa löydettävää. Täytyy ehkä kesällä jokunen muovipurkki viedä kiven alle valmiiksi ensi talvea odottamaan. Soisin tulevan talven kyllä olevan vähäluminen.

Jyskänvuoren juurella hetken hengittelin ja tuijottelin Johanna-laivaa. Vaikka pikkupurtilot talveksi vesiltä poistetaankin, onhan niitä Lutakossakin paatteja koko talven laiturissa. Silti tätä laivanpoikasta katsellessa tuli sellainen olo, että talvi yllätti laivurin ja yht’äkkiä järvi oli jäässä.

Johanna Ison Haapasaaren edustalla.

Mutta kevättä odotellen tässä mennään. Pitkästyminen näkyy siinäkin, että odotan innolla jopa labrakäyntejä ja erityisesti sytoja. Onpahan jotain asiallista tekemistä aina hetkeksi. Kummallista tällaiselta piikkikammoiselta odotella tuollaisia neulanpistosessioita.

Viides sytostaatti eli toinen CEF oli nyt sitten eilispäivänä. Onkologin vastaanotto oli aikataulutettu siihen aluksi klo 9. Lähdimme kotoa hyvissä ajoin. Tai ainakin meinasimme lähteä. Lunta olikin tullut enemmän kuin miltä etuovesta aamulla vilkaistessa oli näyttänyt. Piti kaivaa auto hangesta, eikä toiveita edes yrittää pihasta etuperin pois. Autotkn olivat sujuvaa peruutamista silmälläpitäen väärässä järjestyksessä, joten venkslaamiseksihan se meni. Ja sitten kaivettinkiin peräkontista niitä sellaisia luistonestomattoja. Onnekseni en ollut itse ratissa ja omin nokkineni mihinkään yrittämässä. Nyt pääsimme liikkeelle, koska ratissa oli ammatti-ihminen. 

Tiesin siis jo matkalla, että ajoissa emme Novassa olisi. Sen enempää polille kuin Hoitokeskukseenkaan ei kuitenkaan ennen yhdeksää saanut puhelimella yhteyttä, joten en pystynyt myöhästymisestäkään ajoissa ilmoittamaan. Mitenkähän silloin ilmoittelisin, jos vaikka ensi kerralla klo 8.30 hoitoajasta meinaisin myöhästyä? Mihin soittaisn? Pitänee tutkia papereita, kai se siellä sanotaan.

Arvelin, ettei joku viiden minuutin myöhästyminen maata kaataisi, koska harvoinpa lääkärikään aivan prikulleen tasakellonlyömällä ketään huoneeseensa huutelee. Vaan kaupunkipa olikn sen verran sekaisin lumesta, että pitikin lähteä kiertelemään ylimääräisiä kiemuroita. Oli tarkoitus ajaa Ruusupuiston ympyrästä mäkeen ja Keskussairaalantielle, mutta huonolta näytti. Menoa ei vielä se haitannut, että ympyrässä oli rekka jumissa väärällä puolella ympyrää, ikään kuin vasemmanpuoleisen liikenteen malliin, mutta näyttipä olevan toinen rekka tukkimassa sitä Ruusupuiston mäkeä. Siihen ei meidän passaisi jäädä, ei lähtisi noilla nastoilla liikkeelle enää, jos mäkeen joutuu pysähtymään. Eikä siitä ehkä hetkeen pääsisikään minnekään. Pikakurvaus Vapaudenkadulle ja yrittämään Hämeenkatua ylös. Hevonkikkanat, puolivälin päästiin, sitten piti peruutella alas. Tuossa vaiheessa sainkin jo Hoitokeskuksesta jonkun vastaamaan ja pyytelin anteeksi myöhästymistäni. Käskivät tulla rauhassa. Seuraavaksi sitten Vaasankatu ylös ja  Savelan kautta Novalle. Vartin myöhästyin lekurilta, mutta ymmärtäväinen oli hän, onkologi Hakkarainen. Tiivistetysti homma hoidettiin, mutta koska olin kaiken mieleen tulleen oleellisen kysyttävän laittanut puhelimeen muistiin, ei tarvinnut liikaa pohtia. Hikoiluongelmaan kokeillaan venlaflaksinia (jonka yksi sivuvaikutus on hikoilu!). Masennuslääke, jonka pitäisi myös nuo kuumotushetket viedä mennessään. Jospa saisi yöt nukuttua. Kaveri kehui ergotamiinia, samoin moni somessa on sitä ylistänyt, mutta lääkärin mukaan sitä ei mielellään enää määrätä, koska se kumoaa muiden lääkkeiden vaikutusta. Harmittaa, etten tullut kysyneeksi mitään aiheeseen liittyvää artikkelia tai tutkimusta, olisin halunnut itsekin tuosta lukea. Muutenkin mustaa valkoisella auttaisi aina tällasissa, koska epäilen kysyneeni kiutenkin väärää asiaa tai kuulleeni/ymmärtäneeni/muistavani vastauksen väärin. Nyt joka tapauksessa venlalla jatketaan, jahka ajan tuon entisen ensin hallitusti alas. Ei niin käsketty tehdä, mutta otanpa sen varman päälle.

Siitä olen onnellinen, että tämä lääkäri oli estrogeenipaikallishoidon uusimmista tutkimuksista tietoinen ja samaa mieltä gynekologin kanssa sen sopivuudesta myös rintasyöpäläiselle. Vaikutti nuori onkologi hämmentyneeltä, kun tällainen vanha ämmä myöntävän vastauksen kuullessaan lupasi suudella hänen jalkojaan. Taisi olla tämän hoitopolun ensimmäinen lääkäri, lieneekö ollut kirurgi vai yleislääkäri, en muista, joka kaikki estrogeenit kielsi. Hyvä näin, mieluusti uskon näitä kahta viimeisintä alan ammattilaista ja hurraan Vagifemille!

Se huolettaa, kuinka tulen selviämään noiden venlojen nielemisestä, jos kovinkn isoja ovat. En muistanut tiedustella moista. Eniten huolettaa seuraavien viiden vuoden letrozolit ja niiden yleiset haittavaikutukset. Jos nivelet tulevat kipuilemaan kovastikin ja liikkuminen vaikeutumaan, minä en ala. Pitäisi töissäkin jaksaa vielä reilut neljä vuotta ja jos sille polulle lisäkapuloita rattaisiin heitellään, voi tulla hankalaa. Toisaalta mitäpä noitakaan etukäteen murehtimaan. Voihan hyvinkin olla, että näistäkin selviän helpolla, kuten sytoistakin.

Sädehoidon suunnittelu on sitten maaliskuun puolenvälin jälkeen. Lääkäri arveli sen osuvan ehkä jopa samalle päivälle viimeisen syton kanssa, mutta omakanta kertoi sen olevan sitten viikko siitä eteenpäin. Kuulemma nykyisn sädehoidoista ei mitään sen kummempia palovammoja tai muita huolia tule. Nähtäväksi jää sekin.

Luottohoitajani Kati oli ansaitulla lomalla ja Taru joutui kärsimään minusta päivän varsinaisen teeman eli CEF:n parissa. Aivan ihan ihminen hänkin, avoin ja huumorintajuinen. Eri paikkaan kanyylin laittoi, kun Kati oli laittanut, mutta hyvin ja kivutta se sinne meni. Vasta tänään minulle valkeni, ettei Emend olekaan kortsiona, vaan se kortisoni on toinen niistä ruiskulla tippaan laitettavista. Emend meni hyvin, mutta loppupuolella rupesi outoja tuntemuksia olemaan ranteessa. Käden asentoa korjailtiin varovasti, kanyylia teipattiin paremmin. Suolahuuhtelun aikana tuntemukset jatkuivat ja Taru tarkisteli takaisinvirtausta. Toimi hyvin ja jatkettiin. Ei vaikuttanut mihinkään suonen viereenkään mitään nestepullukkaa kertyvän, joten kaiken järjen mukaan suoneen kaikki meni. Iho käsivarressa hiukan oudosti punoitti ja teippien alla tuntui oudolta. Kanyyli tuntui ikävältä. Takaisinvirtauskin loppui, ja Taru päätti vaihtaa kanyylin paikkaa. Riskiä sen epirubisiinin kanssa ei otettaisi. Kudoksen sisäisistä palovammoista Katikin jo viimeksi varoitteli ja Taru kertoi mahdollisten kudosvaurioiden olevan pysyviä, Niiden vuoksi on kuulemma plastiikkakirurgiakin joskus tarvittu. Uusi suoni löytyi kämmenselästä ja siihen kanyyli hyvin istuikin. Käsivarren punoituskin katosi.

Joutessani jonkun suonenhuuhtelun aikana tuijottelin letkussa tärisevää ilmakuplaa. Seurasin sitä ja mietin, mahtaako pulpauttaa itsensä siitä suoneen. Mitään kelloa en tuollaisen takia soittaisi, lääkärisarjoissakin potilaat vain kuolevat siihen, jos ilmakupla suonistoon pääsee. Taru palasi takaisin ennen kuvauksellista kuolemaani ja palautti minut maan pinnalle. Tarvitsisi kuulemma suunnilleen letkullisen ilmaa, jos hengettömäksi aikoisi päätyä. Varmuuden vuoksi mainitsin ruumiinluovutustestamentistani hänelle, jotta osaa sitten Kuopioon soitella.

Hyvin meni tämäkin tippa, eikä vielä ole mitään kummempia jälkimaininkejakaan tullut. Illansuussa oli peukalontyvi ja kämmenselkä turvoksissa ja suoni kipeä sen ensimmäisen kanyylin sormien puoleiselta alueelta. Outoa, eihän se kanyyli sinne edes sojottanut, vaikka olikin hiukan vääntynyt luun lähellä ollessaan. Sellaisia käsivarren suonten kipuja ei tullut, mistä Taru varoitteli ja joita varten antoi hydrocortison-putkilonkin mukaan. Pitäisiköhän se nyt sitten ensi kerralla palauttaa, koska se ihan avaamaton on…

Seuraava ja viimeinen syto on sitten maaliskuun 15. päivä, ellei hidasteita matkaan tule. Tuo aika on siis puoli tuntia totuttua aikaisemmin ja Taru sen siirtämistä jo harkitsi, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei Katin merkintöihin passaa koskea, jos tahtoo nuhteilta välttyä. 

Viimeisen suolaliuospussin laittoikin tuon hoitohuoneen kolmas ihana hoitaja, jonka nimeä en muista, vaikka tiedän senkin kuulleeni. Paula? Piia? En tiedä. (Edt 16.3. Paula hän on, kysyin.) Hänkin kertoi kovasti työstään ja työkavereistaan pitävänsä. Työssään eritysesti siitä, että siellä voi olla ihminen ihmiselle. Heistä kaikista tuolla työtä tekevistä kieltämättä huokuu se, että tekevät työtään täydellä sydämellä. Sitä minä arvostan.

Mielelläni menen sen viimeisenkin tipan hakemaan. Tavallaan tunnen jo eroahdistusta, vaikka toivonkin, että meidän perheen syövät on nyt tämän myötä eletty pois päiväjärjestyksestä, eikä noissa merkeissä enää näitä upeita ihmisiä tarvitse tavata.

Lopuksi vielä kuva hoitoa kaipaavasta läppäristä. Rupesi koko tuo QWERTY-rivi ryppyilemään ja aika monen näppäimen alta pölykikkareita poistin. Välilyöntinäppämenkin jouduin irrottamaan samasta syystä ja olin itsestäni ylpeä, kun kaikista niistä sinne tänne singahdelleista metalliosista ja muovinpalasista huolimatta sain sen takaisin paikalleen. P-näppäimen irrotuksen jälkeen tuo hiiripädi lakkasi kokonaan toimimasta, mutta yritettyäni aikani siirtyä paikasta toiseen näppiksen avulla päädyin lainaamaan johdollista hiirtä siipan koneesta. Olen siitäkin ylpeä, että aivan itse osasin sen pädihiiren tähän koneeseeni palauttaa. Tällä hetkellä muu toimii viimeistään hakkamaalla (e ja o  eritysesti vaativat sitä), paitsi i-näppäin. Se irtosi uudelleen, eikä enää halua pysyä kiinni. Sitä pitää tökätä napakasti alareunasta ylöspäin, jos aikoo saada aikaan i:n. Toimii, jos ei onnistu hukkaamaan tuota irrallista nappulaa. Vaatii tosin paljon oikolukemista ja korjaamisia, joten muiden virheiden lisäksi puuttuvat i:t ja välilyönnit saattavat rikastuttaa tekstiä.

Koneestani puuttuu i-kirjain.

Nyt rauhallisin mielin odottamaan krapulaa. Jääkaapissa on sillipurkki valmiina odottamassa.

Katin ajanvaraus, nuhteita seuraa jos puuttuu

Piti ihan käydä vilkuilemassa, mitä viimeksi kirjoitin, koska en nyt ihan ehdoin tahdoin haluaisi samoja asioita koko ajan toistella. Vaikka sitäkin kyllä taidan tehdä.

Nyt pitäisi KELA:n suuntaan lähetettävät paperit olla tällä erää kondiksessa. Työterveyslääkäri näppärästi videovastaanotti minut vajaa viikko sitten. Kyseli siinä vointiani ja kuulin kertovani, että nyt on ihan hyvä, ensimmäinen selvä päivä puoleen viikkoon. Ohimenevän hetken hän näytti minua epäröiden tuijottavan, mutta oli jyvällä pian. Ja kyllä minä parhaan taitoni mukaan tarkensin.

Syto-olot ovat siis väistyneet ja olo on monelta osin parempi kuin docetakseleitten jäljiltä – tosin eipä tuo vointini silloinkaan mainittavan kehno ollut. Tällä jaksolla en ole kuin kertaalleen avustanut vatsan toimintaa millään erillisellä valmisteella, eikä nenä ole vielä ainakaan sitä vertansa tuottanut kuin aivan hiukan. Ei oikeastaan voi moista mainitakaan. Omituista oli sekin, että paino ei enää pelkästään nouse, vaan se saattaa päivästä toiseen myös heitellä useamman kilon verran alaskin päin. Ja kyllä, vaaka on kunnossa. Satunnaisesti oikeastaan enää puntarissa käyn tönöttämässä, ei toinna moinen. Pahalla tuulelle siitä vain tulee. 

Kovasti yritän tässä pinnistellä ja palauttaa niitä krapulapäiviä mieleeni miettien, mitä muuta olooni oikein on viime aikoina kuulunut.

No, yöhikoilut. Kyllä ottaa pannuun, että niiden piti tulla takaisin! Ei paljon voi levänneeksi itseään tuntea, kun lähes joka yö kymmenkunta kertaa herää hiestä valuen, ja sitten kun heittää peiton pois päältä, tuleekin kohta kylmä. Mistä ihmeestä se hiki tietää, milloin on yö ja milloin ihminen haluaisi nukkua? Toissayönä olimme siipan kanssa minilomalla, yhden yön keikka ihan hotelliin nauttimaan kaikesta valmiista. Oli juuri minun makuni mukainen petikin siellä, mutta siinäpä sekin yö sitten meni pyöriessä. Todella toivon, että on olemassa jokin tehokas ja syöpäläisellekin sopiva aine, jolla nämä saa kuriin. Lieneekö kaverin mainitsema ergotamiini sitten sellainen? Näitä juttuja kun muistaisikin kysäistä lääkäriltä.

Mutta yöreissulla siis kävimme! Kyllähän siinä toki aina kaiken maailman pöpöjen suhteen riskinsä on, kun hakeutuu ihmisten ilmoille, mutta eipä tuolla nyt kovin lähellä vieraita ihmisiä tullut oltua. Menomatkalla poikkesimme Heinolassa Sataojan luontopolulla sen verran kävelemässä, että se pakollinen päivän multikätkö (ja pari kaveria sille) tuli kuitattua. Ihana metsäpolku, hyvin tallattu, joskin kapoinen polku ihmisettömässä metsässä. Ketään siellä ei tuossa vaiheessa näkynyt, emmekä ketään kaivanneetkaan. Eihän tuolla kilometritolkulla tullut ulkoiltua, ehkä pari kilometriä, mutta kuitenkin. Tasaisella kulkee minullakin ihan hyvin, mutta ylämäki laittaa luvattoman paljon huohotuttamaan. Parempi teho kuitenkin päällä, kuin viikkoa aiemmin. Sitä paitsi olen viikolla jo lumitöitäkin jaksanut sen verran tehdä, että voi melkein omaksi ilokseen sanoa sitä lumentyönnintä heilutelleensa.

Sataojan luontopolku, Heinola.

Sataojalta ajelimme Nastolaan Immilän vesimyllylle (juu, Lahtea se on, mutta nastolalaiskytköksiset kaverit kehottivat rohkeasti käyttämään Nastola-nimeä, ettei tarvitse sanoa käyneensä ”Lahessa”). Immilässäkin oli hiljaista, vain yksi vanhempi pariskunta käveli tiellä. Talviaikaan ei tämäkään museo ollut auki, mutta vaikutti siltä, että kesällä siellä kannattaisi käydä. Kesäteatteri ja museokahvilakin siellä oli. Museon alueella ei auki ollut kuin lumessa polku, joka johti sillalle. Sen verran minullakin oli ymmärrystä, etten lähtenyt kokeilemaan onneani sillan alle menemisessä. Yritystä kyllä oli, mutta lumen peittämät kivikkoiset penkereet arveluttivat jo polvienkin vuoksi ja vaikka kuinka pitelin tukipuista kiinni, onnistuin kuvittelemaan sen, että jos se lumi alta pettää yllättävässä paikassa tai jalka muuten lipeää, ei minulla taatusti riittäisi käsivoimat kiskomaan itseäni ylös. Välttämättä ei kiinnostanut kokeilla, miltä Immilänjoen pyörteissä tuntuisi pulikoida. Olin sentään jo viikolla saanut itseni ihan kotiavantoon pitkästä aikaa ja se riitti. Onneksi siippa oli voimissaan ja hankkiutui sinne, mihin minun mieleni oli tehnyt. (Kaikenlaisia kummmallisia vaillinaistaipuvia verbejä suomen kielessäonkin! Voi kyllä sanoa ”mieleni halajaa”, mutta eipä siitä mitään pluskvamperfektimuotoa ole olemassa.Toki hyvin voisin sanoa ”mieleni oli halannut”, mutta ei se olisi ymmärtääkseni oikein. Ehkä tyydyn imperfektiin: Mieleni halaji!).

Immilän vesimylly, Nastola.

 Jaa että miksikö sinne piti yrittää? Noh, maailma on täynnä erilaisiin paikkoihin piilotettuja purkkeja, jotka vain pitää löytää.

Sen verran toki muita ihmisiä reissulla kohtasimme, mitä ruokapaikoissa heitä oli. Koska samaan pöytään ei joutunut missään istumaan, en osaa olla huolissani. Toivottavasti vieläkin sen verran ihmisillä on tolkkua päässä, etteivät sairaina ainakaan ihmisten ilmoille tunge. Hotellissakin oli melko hiljaista, eikä edes aamupalalla joutunut kyynärpäätaktiikkaa edes suunnittelemaan.

Paluupäivänä emme alkuperäissuunnitelmistamme poiketen tehneetkään uutta reissua Sataojan polulle, vaan poikkesimme kokeilemassa, kestääkö Äväntjoen jää Kärkölässä. Ritisi ja paukkui, ei keskemmällä taatusti oli kestänyt, mutta eipä tuolla suurta mulimisvaaraakaan ollut. Taitaa olla lähinnä saapastelusyvyys tuossa joessa, kartallakin vain ohut sininen viiva.

Hiljaa virtaa Äväntjoki. Talvisen hiljaa.

Kärkölässä tuli pitkästä aikaa oikein huolella hypisteltyä kuusia ja kaiveltua lunta erilaisista paikoista. Sinisen taivaan alla sekin oli mukavaa. Hyvin kuitenkin jaksoin tuon reissun tallusteluineen ja lumessa teutaroimisineen, vaikken normi-iskussa hetkeen tässä tule olemaankaan.

Talvi teki pitsit kärköläläiseen kuusenoksaan.

Voimien vähyys on saanut etsiytymään rautalähteiden äärelle. Tämän huushollin pääkokki osaa tehdä mitä maukkainta linssisoppaa ja sellaista tilasinkin. Hotellissa nautiskelin kaiken muun ohella paksuista maksapasteijasiivuista ja ammensin lautaselle myös valkoisia papuja. En ole koskaan ollut suuri papujen tai linssien ystävä, mutta olen näemmä oppinut, koska hyvällä ruokahalulla kaikkea olen popsinut!

Heh, tällaiseen kiinnostavaan yksityiskohtaan törmäsin googlaillessani kaikenlaista elintarvikeiden ravintoarvoihin sun muihin liittyviä juttuja ja kaivellessani jälleen kerran syytä siihen, miksi greippiä ei sytostaattihoitojen aikana saisi syödä. Tämä juttu ei liity sytoihin, mutta liittyy greippiin. Ja karpaloon. Siinä sanotaan mm: ” Greippi- ja karpalomehu vaikuttavat varfariinin sekä monen muun lääkkeen aineenvaihduntaan. Ne estävät lääkkeiden hajoamista maksassa, minkä seurauksena lääkkeen pitoisuus elimistössä kasvaa.” Jepjep. Greippiä en ole syönyt tänä aikana, mutta ostinpa viikolla karpalomehupurkin ja oikein innolla sen litran lähes saman tien litkin. Nyt olen varmaankin erittäin pitoinen kaikkien minussa vaikuttavien aineiden osalta 😆!

Siinä vaiheessa, kun minua kyörätään karpalonmehun vuoksi lääkäriin, yritän muistaa valittaa myös peukaloani ja kantapäätäni. Silloin ennen tikinpoistoa kaatopaikkakuormaa kuormatessani kolautin tuon peukalon johonkin ja se on edelleenkin kipeä silloin, kun sitä käyttää esim. jotain painavaa nostaessa. Samoin se kantapään/akillesjänteen kipu, joka nukutuksen jälkeen oli pitkään poissa, on ollut riemunani taas useamman viikon (sen sijaan pitkään vaivanneet sorminivelten kivut ovat sytojen edetessä kadonneet). Sellaisia vaivoja nuo peukku ja kantapää, joiden vuoksi ei millään jaksaisi erikseen lähteä lääkäriin, mutta joista on haittaa. Pitäisi luoda systeemi, jossa jokainen kansalainen kutsutaan vaikkapa kerran vuodessa lääkärin pakeille valittamaan aivan kaikesta omaan terveyteen liittyvästä. Ei tarvitsisi miettiä, mistä kaikesta aikaa varatessa pitää muistaa mainita.

Näin jokunen yö takaperin omituista unta. Töissä tietty jälleen, kuten niin monena yönä niiden hikipyöriskelyjen välissä olen ollut. Kaikenlaista siinä oli epäselvyyttä ja väärässä paikassa oloa. Sellaisia koulun käytänteitä, jotka oli otettu käyttöön poissa ollessani ja joita en tajunut. Uusia ihmisiä, uusia huoneita ja käytäviä talossa. Juttuja, joista minun olisi pitänyt tietää, mutta en tiennyt. Opehuonessa oli jopa leveä sänky, mutta minulle kerrottiin, että vain rehtori ja apulaisrehtori saavat siinä loikoilla. Jossain vaiheessa tuo sekamelsakan ja ahdistavan ilmapiirin keskellä kuitenkin hakeuduin seuraavaan sytotippaan lepäämään (!). Hoitokeskus oli jostain syystä siirtynyt koulukeskuksen yhteyteen, joten matka oli lyhyt. Menin ja istahdin tuoliin, joka toimi samalla systeemillä kuin Fimlabin pikapalvelupisteet Novassa – mene ja istahda ja joku tulee laittamaan sytotipan tippumaan. Juuri istuttuani muistin, että minun onkin käytävä vielä ohjeistamassa sijaiseni sijainen. Tuossa vaiheessa eräs ysiluokkalainen oli tullut seurakseni (en tiedä miksi) ja hän jostain syystä mainitsi keskiviikon. Minä säikähdin tajutessani, että minun sytovuoronihan on tiistaisin! Olin siis päivän myöhässä. Paniikki iski ja ryntäsin siitä jonnekin selvittelemään, vieläkö minua suostutaan hoitamaan vai onko kaikki nyt menetetty. En koskaan päässyt selvyyteen siitä, miten minun kävi, koska tuossa ryntäilyssä tuli hiki ja heräsin.

Mitä kertoo koulumaailman stressaavuudesta ja/tai minun mieleni rakenteista, jos yli kolmen kuukauden poissaolon jälkeen edelleen pidän koulua ainakin unissani niin hektisenä paikka, että syto tuntuu levolta? Mitä lääkettä minä tarvitsisin? Escitalopramia menee jo, joten joku muu olis kiva. Tuohon escitalopramimiin liittyen pieni havainto ondansetronin infolappusesta: Pitäisi kuulemma mainita hoitohenkilökunnalle, jos käyttää tuota essiä. Joo, kyllä siitä silloin ensimmäisellä lääkärikäynnillä oli puhetta ja näkyyhän se Kannassa, eikä minun ole käsketty sitä tauottamaan. Rupesi kuitenkin kiinnostamaan, mitä seurauksia niiden yhtäaikaisesta käytöstä voi olla. Viisas tuttavani asian minulle selvitti: serotoniinioireyhtymä. Google lauloi jälleen ja sain selville, ettei siinä mitää hätää ole, korkeintaan siihen kuolee, mutta niin voi käydä ihan ilman ondansetroniakin. Ehkäpä jatkan elämääni entiseen malliin, enkä myrkyty tappavasti, en nyt viitsi. Menisi tuleva kevät ihan hukkaan.

Ensi viikolla meinaan vielä jaksaa kaikenlaista, koska seuraavalla menen jälleen hankkimaan krapulaa.

Kylläpä tökkii kirjoittaminen. Haluan silti pinnistää, koska haluaisin näiden väsyneidenkin hetkien jäävän muistiin. 

Ajattelin jo ihan mukavia asioita tuosta tiistaisesta CEF:stä – kaksi seuraavaa yötä meni vallan mainiosti, pitkästä aikaa ilman yöhikoilua. Hetken mietin, että tätä mulle lisää, tämä toimii! Keskiviikkona kävimme parin kilometrin tallustelun Haapaniemessä. Olihan tuo hiukan hidasta hommaa meikäläiseltä. Viisaasti päästimme samaan aikaan samoille asioille (lue: kätköille) osuneet ihmiset jossain vaiheessa ohitsemme, vaikka vakuuttivat vauhdin olevan heillekin sopiva. Katosivat kuitenkin horisonttiin heti tilaisuuden tullen. Joka tapauksessa tuossa vaiheessa minulla vielä oli ihan sellainen kohtalaisen normaali olo, mitä nyt vähän voimat vähissä. 

Paluumatkalla Haapaniemen luonnonsuojelualueelta.

Illalla huomasin, että lepopulssi tykkäsi huidella uusissa lukemissa. Yleensä se rauhoittuu minulla alle viidenkymmenen, nyt se pysytteli yli 20 pykälää korkeammalla. Sama linja edelleen. Torstaina iltapäivällä olo rupesi muistuttamaan lähinnä krapulaa, sellaista pitkäksi mennyttä. Kun ei millään tule oikein hyvä olo, eikä kuitenkaan tarvitse oksellakaan juosta. Tekisi mieli vain nukkua ja syödä jotain etikkaista. Koko perjantaipäivä menikin sitten peiton alla lojuen ja krapularuokaa syöden. Jos olisi kauppa lähempänä, olisin käynyt katajanmarjasilakoita hakemassa. Mikäli niitä enää joulusesongin ulkopuolella on. Nyt sitten tuosta jatkuvasta makoilusta onkin niskajänteet kipeät.

Yksi vakava sivuvaikutus noista  aineista tuli. Näen kahtena osan asioista. 

Miten tämän voisi selittää?

Syytän kerrastoa. Se oli piilottanut alkuperäisen. Pitänee pestä tuo viimeksi saatu ja palauttaa. 

Kirjoitanko liian henkilökohtaisia? Ehkä jonkun mielestä kirjoitan, mutta mitä sitten? Omaa yksityisyyttänihän tässä paljastelen. Olen sen niinkin ajatellut, että aivan turhaan ihmiset yrittävät pitää yllä jotain kiiltokuvamaista, soveliasta ja yleisiin käsityksiin mukavasti istuvaa mielikuvaa itsestään. Sellaista siistiä elämää, jossa ei pieretä vääriin aikoihin, ei kutia pylly, ei tule finnejä ikäviin paikkoihin, eikä koskaan kuukautissuoja petä. Tai pikkuhousunsuoja (käyttämätön) löydy puseron niskaan liimautunena juuri vanhempainiltaan mennessä. Näinkin kävi, eräs entinen pomo, nykyinen rivityökaveri kyllä tämän muistaa 😂. Noloin menkkavahinko sattui vuosia sitten edellisessä työpaikassa, jossa sotkin opehuoneen pehmustetun nojatuolin. Ystävällisesti monitoimitehosiistijämme sen pesi ja toi sitten joidenkin päivien kuluttua putipuhtaana takaisin. Valitettavasti sinne vaahtomuoveihin oli vielä vettä jäänyt ja eikös aamunavausta pitämään tullut pappi siihen istunut. Nousi hetken kuluttua ylös, kurkki ja hipelöi hameensa takamusta ja ihmetteli, onko hän mahtanut laskea allensa, kun niin kostealta tuntuu. Silloin hävetti, enkä muista, kuinka tarkat taustatiedot tälle papille tapahtuneesta tuli annettua.

Jokaisella on hetkiä, jolloin tekee väärin, valitsee huonosti, antaa periksi asioille, joissa olisi ollut syytä pysyä lujana. Jokaisella on joskus huolia ja vaivoja, joista ei kehtaa puhua, mutta silti toivoisi, että voisi niistä jonkun kanssa jutella. Se, että kertoilen täällä vaikkapa ummetuksestani, karvankasvustani tai vaihdevuosioireistani saattaa olla jollekin apu omiin murheisiinsa. On muillakin samoja huolia, nuorillakin (no, vaihdevuosia harvemmin, heidän kuumat aaltonsa johtuvat ilmastonmuutoksesta). Jos jollekin tämän kaltaiset puheenaiheet ovat niitä sopimattomia aiheita, se joku voi ehkä hiukan tarkistaa ajatusmaailmaansa tai siirtyä lukemaan muita nettisivuja. Kaikesta pitää voida puhua, tosin pakkohan ei ole. Seksielämän yksityiskohtdilla mässäily sen sijaan ei ole sellaista, mitä kuuluu toisille toitottaa, ne asiat ovat ainakin minun kohdallani ns. bilateraalisia. Ei kuulu muille, kuin kumppanille. Sen toki uskallan sanoa, että ikä tuo silläkin saralla monenlaisia muutoksia villiin nuoruuteen verrattuna, eivätkä ne muutokset yleensä toivottuja ole. Olen muutenkin pyrkinyt varomaan sellaisten asioiden syvää ruotimista, missä esim. puolison tai jälkikasvun elämästä samalla jotain henkilökohtaisia yksityiskohtia esille nousisi. Tosin rajanveto noissa asioissa on joskus vaikeaa. Toivottavasti en ole ketään heistä kuitenkaan omilla jutuillani ärsyttänyt.

Se henkilökohtaisuuksista, koska eräs itseäni kiinnostavampi ja kaivattu henkilö ilmestyi viime viikolla kuvioihin. Entisen työkaverin kanssa kävimme viikonloppuna tunnin verran tassuttelemassa lähiseudun maastossa. Hämmentävää, en yleensä ole kenenkään kanssa milloinkaan missään, en ainakaan ilman tuota omaa ukkoa. En osaa kyläillä, enkä pyytää ketään mihinkään. Mistä lienee moinen piirre minuun pesiytynyt, mene ja tiedä, mutta tällaista se on koko aikuisikäni ollut. En luota siihen, että kukaan kuitenkaan juuri minua kaipaisi tai omasta vapaasta tahdostaan seurassani haluaisi olla. Tällä kertaa kuitenkin vastasin myöntävästi tapaamisehdotukseen. Hyvä niin, tämä ihminen kuuluu heihin, joiden lähtemistä toiseen työpaikkaan muihin hommiin olen surrut. Liian moni sellainen, joiden kanssa on synkannut ja joita olen arvostanut, on viime vuosina työkavereista muualle lähtenyt.

Oli mukava taiteilla polkuja pitkin kohti paikallisessa puskaradiossakin usein mainostettuja jääputouksia. Olen tänä talvena pyrkinyt selviämään maastossa ilman kävelysauvoja ja niin selvisin nytkin, vaikka alaspäin mennessä useita kertoja pitikin hieman peruutella ja käsillä maasta tukien edetä. Tasapainoni ei milloinkaan ole ollut kovin hyvä, eikä kumpikaan polvi mene kunnolla koukkuun, joten pitää hieman aina kehitellä systeemejä. Kärsivällisesti ja ilman moitteen katsetta tuo ystäväni minua aina odotti. Viisissä villasukissaan, ilman kenkiä. Minulla oli sentään nastakengät. Takaisin päin tullessa kävi yllättävän paljon nousu voimille, vaikkei mistään jyrkästä paikasta kyse ollutkaan. Kaipa se tässä vaiheessa hoitoja ihan ymmärrettävääkin on. Silti ottaa kupoliin tämä huono kunto yhdistettynä painonnousuun. Mutta selvisin takaisin autolle!

Sitä paitsi näkemisen arvoisia nuo ”putoukset” olivat, ehdottomasti kannatti mennä! Kuvat tosin kehnoja, koska ei ollut omaa hovikuvaajaa tällä kertaa matkassa.

Ainaiseen väsymiseen ja tuolla metsäretkellä puuskuttamiseen on siis syynsä. Labrakokeet kertoivat mm. sen, mitä itsekin jo arvelin – hemoglobiini on alhaisin, mitä minulla on ikimaailmassa ollut, vain 121. Onhan siinä jo 30 pykälää laskua hoitojen alusta (ja yli 50 sieltä mittaushistorian korkeimmasta). Kuulemma saa vielä laskea reippaastikin, ennen kuin verta antavat. Toki kaikki nuo suoneen pumpatutkin jutut niitä voimia kuulemma vievät, ei tuo hemppari yksin syyllinen ole. Mutta koska neutrofiilit olivatkin sitten hiukan yli viitearvojen, vereni on tavallaan sangen tasapainoista lientä. Yhden reipas lasku kumonnee toisen nousun, eikö?

Eilen sitten olikin vuorossa neljäs sytostaattikerta, ensimmäinen tapaaminen näiden uusien aineiden kanssa. Olin niistä ennalta osannut painaa mieleeni vain yhden nimen, mutta nyt tiedän kaikki. Oli pakko tipasta kotiin tultuani ihan opettelemalla opetella ja tehdä muistisäännöt itselle niistä. En voinut käsittää, kuinka tuo henkilökohtainen hovihoitajani (joka on seuraavalla kerralla ansaitulla lomalla) kaikki nuo kummalliset aineiden nimet niin sujuvasti suustaan päästelee…lienee osa sitä ammattitaitoa! Joka tapauksessa nyt minäkin osaan, en tosin yhtä sujuvasti kuin hän.

Matalapaineessa ajelevat loistavat hevoskärryuskikset = syklofosfamidi

Epistä, ettei mulla ole rubiineja! = epirubisiini

Hammastahnauraa luova siili = flurourasiili

Nämä yhteenlaskettuna lyhyesti ja ytimekkäästi siis CEF.

Ja sama kemiallisemmin; C7H15N2Cl2O2P, C27H29NO11 ja C4H3N2FO2.

Tällä kertaa Hoitokeskuksessa kului aikaa kauemmin kuin noilla alkupään tippakerroilla, yhteensä 3½ tuntia. Sain siis pahoinvoinninestolääkkeetkin (C18H19N3O, aprepitantti eli tuttavalllisemmin apropoo-täti, kauppanimeltään Emend, sekä C23H21F7N4O3 eli ondansetroni) suoraan suoneen, koska venkoilen kapselien nielemisen kanssa. Ja sitten puolisen tuntia keittosuolaa ennen varsinaista sotaa. Nuo keittosuolahuuhtelut kuulemma tehdään eri aineiden välissä aina siksi, että omien cocktailien sekoittamisesta ei hoitohenkilökuntaa päästä syyttämään. Letkuissa menee aina yhtä näistä varsinaisista myrkyistä kerrallaan, se on sitten elimistön oma asia, miten ne siellä suonissa menee hämmentämään. Mutta elimistön ulkopuolisesta sopankeittelystä ei ketään päästä syyttelemään.

💖💖💖

Epirubisiini matkalla kohteeseen!