Kuukausi: tammikuu 2022

Kuluneen viikon aikana minua on väsyttänyt paljon enemmän kuin aikaisemmin tämän shown aikana. Mieluusti nukkuisin vaikka koko päivän, jos kehtaisin. Ylämäissä pitää hiukan huoahtaa, enkä  polttopuutelinettäkään jaksa pihavarastosta kerralla kantaa. Huilata täytyy välillä. Tosin siinä on suurimpana ongelmana se,  että vasemmalla puolella koipi ei tykkää painavan lasti kolisemisesta päin luita, eikä  käsi jaksa kantaa, oikealla puolella kyllä käsi jaksaisi, mutta selkä kertoo, että taakan tuoma vinous ei tee hyvää jo valmiiksi olemassa olevalle vinoudelle. Nuo mäessä uupumiset viittaavat kuitenkin siihen, etten hämmästyisi, vaikka hemoglobiini olisi laskenut reippaastikin edellisistä labroista. 

Edelleenkin olen säästynyt suurilta vaivoilta, mitä nyt tuo verestävä nenä ärsyttää. Muutenkin talvisin varsinkin ulkona rupeaa nenä vuotamaan ja nyt sitten se vielä vuotaa vertakin siinä seassa sen verran, että yhden hihankin onnistuin sotkemaan. En vain ehtinyt paperia alle lykkäämään, kun jo tippa tavoitti hihan. Silloin ensimmäisen docetakselin jälkeen taisi olla ihan lyhyen hetken orastavaa verestämistä, toisella kerralla koko toinen viikko tipan jälkeen, mutta nyt tämä on jatkunut jo melkein kaksi viikkoa. Yöllä aina kuivuu tuonne käytäviin ja tukkii sen verran, että tuleekin sitten hengitettyä suun kautta ja suu kuivuu hiekkapaperiksi. Ja aamulla saa niistellä niitä verikokkareita pois, ennen kuin ilma kulkee taas normaalisti. 

Sitä en tiedä, olenko vain yksinkertaisesti tuijotellut liikaa läppärin näyttöä ja silmät ovat siitä rasittuneet, vain onko minulla näkö huonontunut. Vasta viime maaliskuussa uudet silmälasit hankin ja nyt tuntuu, etten niillä näe, kuten olisi tarkoitus. Lieneekö ohimenevää vai pysyvää tämä tällainen, kukapa tietää. Jos muistan, kysäisen ensi viikolla viisaammilta. Muutaman kerran naamassa on ollut elohiirikin. En muista milloinkaan aiemmin niiden juoksennelleen muualla kuin silmissä, mutta nyt ovat löytäneet poskipäät. Ei mitään pitkäaikaista värinää, eikä kovin usein, mutta sen verran kuitenkin että moisenkin huomasin. En ole kysellyt, liittyykö tämä näihin aineisiin, koska eipä tuo nyt niin järin suurelta vaivalta ole tuntunut. Minun tuurillani se tosin kuitenkin ennakoi jotain naamahalvausta. 

Se on ollut erikoista, että mielestäni viimeisen kuukauden aikana minulla on ollut vähemmän pääsärkyä kuin muutamana vuotena ennen tätä. Ehkä joku aivomato on ottanut myrkyistä nokkiinsa ja heittänyt henkensä syöpäsolujen esimerkin innoittamana?

On yksi asia, mikä ottaa päähän kunnolla (tai no, kaksi, mutta tukka on jo aiemmin mainittu): Painon nousu. Millä ihmeellä sen tulen ikinä saamaan kuriin? Viime kesänä sain painoni jo muutaman kilon päähän normaalipainon ylärajasta. Syksy, pitkät työpäivät, stressi, väsyminen nostivat sitä jälleen pari kiloa. Ja nyt, kun tämä syöpäsota alkoi, homma on revennyt käsistä. On siinä syksyltä paljon omaakin lipsumista, sorruin hurjasti herkkuihin päivien lyhenemisen myötä, mutta nyt olen sentään pari kuukautta syönyt superterveellisesti ja paino vain edelleen nousee. Juu syynsä sille on, tiedän, mutta ärsyttää. Tässä iässä ei naisihminen liikkumalla painoa enää alas saa, syöminen siihen vaikuttaa. Olisi edes mennyt ruokahalu tai ruvennut kaikki maistumaan kummalliselta, kuten ennustivat, mutta ei (no en oikeasti tuollaisia vaivoja kaipaa)! Vaikka en pullia sun muita naamaani vetelekään, tavallaan syön koko ajan. Paljon hedelmiä (jep, hiilareita) ja pähkinöitä (jep, rasvaa), joten eipä tätä ihmetellä ehkä tarvitse. Tässä tippajaksossa olen ottanut useammin pahoinvointipillerin, vaikkei suoranaisesti huono olo olekaan tullut. Vain jonkinlainen aavistus siitä, että sellainen voipi kulman takana odotella, ellen ennakoi. Tavallaan tuohon vaanivaan pahoinvointiin tuo syöminenkin liittyy. Kun syö edes jotain, ei tule edes sitä aavistusta oloista. Ja kun koko ajan väsyttää, ei tule lähdettyä ulos niin usein, kuin hyvä olisi, sen päiväajan ja illan odottelun korvaa sitten helposti sillä syömisellä, koska ei koko ajan jaksa vettäkään juoda.

Tukattomuuteen yritän edelleen totutella. Oma peilikuva säikäyttää lähes joka kerta sen nähdessäni. En vain opi muistamaan, miltä näytän. Kotona yritän jo kehdata olla ilman pipoakin, vaikka ihan pelkästään palelun vuoksi usein tulee jotain pään suojaksi vedettyä. Tilasin netistä jotain ylläripipoja kaksi kappaletta, mutta tajusin tilauksen jo lähdettyä, että nepä olivatkin kaulureita. Samassa kuvassa vain oli sekä pipo, että kauluri. Parilla ompelupistolla piti sitten kursia kaulurin yksi reuna saumaan kiinni, jotta sitä voi käyttää pipona ilman, että kalju paistaa takaraivon puolelta ympäröivälle maailmalle. Oman lempipiponi, syöpikseltä saamani ihanan sateenkaarenkirjavan virkatun sisäkäyttöön sopivan, onnistuin hukkaamaan 😢. Se oli todennäköisesti mukana viime lauantain ex tempore Kuopion reissulla, koska tiedän ainakin jotain vaihdelleeni puskaan ryntäilyn ja sivistyksen pariin ruokailemaan menemisten välillä. Lieneekö sitten sylistä pudonnut jossain vaiheessa autosta noustessani. Toivon, että se vielä jostain löytyy! 

Kuopiossa sentään paistoi aurinko ainakin siihen saakka, kunnes se laski!

Kuopion aurinko poistumassa näköpiiristä.

Tukattomuudella on kyllä etujakin. On helppo pestä pää ja vielä helpompi kuivata. Pään voi jopa rasvata, jos se pölisee! Eikä ole tukka aamulla pystyssä. Lattioilta löytyvistä hiuksista ei tarvitse moittia itseään. Tukka ei tule eteen nenäkannun kanssa puljatessa (voisin väittää, ettei oksentaessakaan, vaikken olekaan moista onneksi joutunut testaamaan), eikä jää takin vetoketjun väliin. Se ei myöskään sotke silmälaseja. Eikä sitä voi niellä vahingossa, eikä tunkea hammasväliharjan mukana hammasväliin. Ikäviä puolia palelun lisäksi on mm. se, että varpaita pestessä vesi valuu selästä silmiin, vaikkei päätä olisikaan muuten vielä kastellut. Ja peruukkia käyttäessä se, ettei päänahkaa voikaan raapia noin vain, jos se kutiaa.

Selailin Googlen ilmoittamia vaarantuneita salasanoja päädyin jollekin sivustolle, mihin olen näemmä joskus ihan itse rekisteröitynyt ja jotain olen sitä kautta lahjoittanutkin (jopa 1,15 €). Olin tuolla ansainnut puolensataa pistettäkin, joilla saattoi ainakin osallistua arvontaan. Osallistuin, koska voin. En tosin tiedä, miksi niin tein, koska siitä arvonnasta voi voittaa 45 € arvoisen kampaamolahjakortin. Kun voitan, voin toki käydä kysäisemässä, mitä sillä hinnalla näille kutreilleni voisivat tehdä 😁

Pitkältä on tuntunut tämä seuraavan syton odottelu. Jostain syystä nyt olen ruvennut pelkäämään, että kuitenkin onnistun sairastumaan ennen sitä tai että verikokeissa on joku arvo laskenut tai noussut niin paljon, että koko tippa siirtyy. Niitä arvoja kun on melko vaikea feikata. Maanantainahan tuon saa tietää, tiistaina olisi seuraava tippa.

Usein olemme kotona vuosien varrella puhuneet klassisesta lauseesta ”päivääkään en vaihtaisi pois”. Ja höpö höpö, tai suoremmin sanoen paskan marjat. Aivan varmasti jokaiselta löytyy elämänsä varrelta päiviä, jotka taatusti eläisi toisin eli vaihtaisi pois, jos sellaiseen olisi mahdollisuus! Jossain mielessä on toki ikävää, ettei moinen ole mahdollista, mutta jos menneestä jotain muuttaisi, iskisi se kuuluisa banaaninkuoriefekti vai mikä ikinä se nyt nimeltään onkaan… siis se, missä yksi minimaalinen muutos menneisyydessä muutaisi radikaalisti koko tulevaisuuden. Aku Ankka niissä aikakonejutuissaan heitti menneisyydessä tulevaisuudesta tuomansa banaaninkuoren ja sitten joku liukastui sillä seurauksella, ettei mikään enää ollut niin kuin ennen. Perhosvaikutus-termiä siippa tarjoaa, kaipa sitä tässäkin yhteydessä voi käyttää. Toki on eri asia yrittää käyttää reaalimaailman kaaosteoriatermiä tilanteeseen, mikä ei voi olla todellinen. Sitä aikakonetta ei ole edelleenkään keksitty, enkä pääse menneitä päiviä muuttamaan, enkä valitsemaan toisin.

Vaan jos pääsisin, muuttaisinko? Monesti olen matkan varrella toiminut typerästi. Listata voisin kaikenlaisia hetkiä, joissa olisi ollut viisaampaa olla sanomatta jotain, olla juomatta jotain, olla polttamatta sitä ensimmäistäkään tupakkaa, olla lähtemättä jonnekin tai jonkun mukaan. Tai olisi ollut viisaampaa sanoa ei, sanoa kyllä, sietää joku asia tai hakea helpotusta johonkin asiaan ajoissa. Kaikenlaisia typeriä valintoja, joita ei olisi näin jälkikäteen ajateltuna kannattanut tehdä. Ilman niitä moni asia olisi tänään paremmin. Vai olisiko? Jos olisin elänyt elämäni toisin, en olisi se, mikä nyt olen. Kokemukseni ja ymmärrykseni elämästä olisvat täysin toisenlaisia, kuin mitä nyt ovat. Luultavasti jo ensimmäisen erilaisen valinnan jälkeen tuon rinnakkaismaailman vaihtoehdot olisivat johtaneet minut jonnekin muualle. Minulla ei olisi tätä perhettä, näitä rakkaita, en asuisi täällä jne. Menneiden päivien valintojen muutokset eivät poistaisi tästä elämästäni niitä ikäviä asioita, vaan pudottaisivat minut aivan toisenlaiseen elämään, jossa olisi sitten kuitenkin omat ongelmansa.

On siis turha pohtia sitäkään, millä valinnoilla olisin ehkä tämän syövän voinut estää. Mikään ei kuitenkaan kiellä minua ihan mielenkiinnosta hiukan ruotimasta, mikä mihinkin on johtanut ja mitä toisenlaisista valinnoista olisi saattanut seurata. 

Hormonit. Niin. Aikoinaan ehkäisypillerit helpottivat elämää. Siinä sitä tuli monta vuotta popsittua ihan vapaaehtoisesti jotain sellaista, missä kuitenkin oli tiedossa olevia mahdollisia haittavaikutuksia. En silti niitä kadu, koska sen hetkiseen elämäntilanteeseen ne olivat oiva vaihtoehto. Parisuhdekin voi paremmin, kun ei tarvinnut puljata epämukavien kondomien kanssa. Kun sitten vuosikausien tauon mainituista aineista pidin toista lasta yrittäessämme, se lienee ollut hyväksi elimistölleni. Kun riski-ikä eli 38 v tuli täyteen, oli lapsilukukin siis olosuhteiden ja biologian pakosta täynnä ja palasin pillereihin. Ikiaikainen ongelmani eli superrunsaat kuukautiset saivat minut viimein rohkaistumaan hormonikierukkaan. Siitä sentään on tutkitusti apua tuohon ongelmaan. Meille ei naistenlehtiä ole oikeastaan koskaan tullut, eivätkä sen enempää Tekniikan Maailma kuin MikroBittikään olleet kertoneet hormonikierukan hyödyistä. Jos edes gynellä käydessäni olisin tajunnut aiheesta aiemmin mainita, olisi monta vuotta mennyt helpommin ja muutamalta nololta tilanteeltakin olisin säästynyt. Oikeassa olivat tutkijat, viimein siirryin hormonikierukan avulla runsaudesta niukkuuden kautta olemattomuuteen. Hienot kahdeksan vuotta kesti sitä aikaa! Sen jälkeen olikin aika etsiä helpotusta yöhikoiluun ja alkoi hormonikorvaushoidon aika. Aina välillä kokeilin, joko voisi olla ilman, mutta aivan suosiolla palasin takaisin pillerinpopsintaan. 

Onhan tuossa siis yhtä elimistöä matkan varrella vuosikausia monella aineella kuormitettu, enkä voi väittää, etteikö tiedossa olisi ollut rintaryövänkin mahdollisuus. Mikä on näiden osuus nykytilanteeseeni – kukapa sen tietää? Syöpiä tulee sellaisillekin, jotka pysyttelevät erossa hormoneista. Olisiko sitten kannattanut toimia toisin? Mielestäni ei, koska näillä tekemilläni valinnolla moni asia aikanaan helpottui. Kymmenien vuosien epämukavuuksien kärsiminen siksi, että saattaisi olla suurempi todennnäköisyys säästyä tämän hetken ikävyydeltä ei kuulosta kovin hyvältä vaihtokaupalta. Elämä on riskinottoa joka tapauksessa.

Mitä muuta olisin voinut muuttaa? Tupakanpolton tuolla jo mainitsinkin. Mikä lie typeryys, porukkaan kuulumisen tarve, uskaltamisen osoitus sekin mahtoi olla. Olisihan siinä rahaa melkoinen määrä säästynyt, jos nekin 20 vuotta (ikävuodet 16-38, pois lukien odotus- ja imetysaika yht. 16 kk) olisi roposensa jonnekin muualle laittanut. Jos sen karsisi pois menneisyydestäni, mikä muuttuisi? Toki yksi syöpäriski vähemmän, mutta toisaalta kun ajattelee, että olen jo ollut polttamattakin kauemmin, mitä aikoinaan poltin, eiköhän elimistö ole tuon ajan jo osannut nollata. Tupakoimattomana olisin sen sijaan jäänyt paitsi esim. opiskeluaikaan niistä helposti lähestyttävistä kaveriporukoista, joissa sentään jotain kontakteja sain. Tupakkaporukoissa oli kaikilla jotain, joka yhdisti ja oli ihmisiä, joiden kanssa sai ajoittain puhua varsin kiinnostavistakin aiheista. Ehkä toisenlaisista piireistä olisi jäänyt käteen pysyvämpiä ihmissuhteita, ehkä ei. Toki oli niitä toisenkinlaisia ihmisiä arjessa, mutta eipä siltä ajalta ole jäänyt elämääni mitään pysyvämpää. Entä mikä olisi ollut tupakoimattomuuden vaikutus puolisoni ja minun teiden kohtaamiseen? Olisimmeko liikkuneet samoissa joukoissa riittävästi vai olisimmeko jääneet toisillemme vieraiksi? Niinpä. Kaiken kaikiaan kyllä tupakan voisin jättää pois, jos uusintakierros tulisi.

Alkoholi sitten omana lukunaan. Ilman sitäkin olisi ihminen pärjännyt tai ainakin vähemmän lotraamisen kanssa. Sepä vain on heikolla itsetunnolla varustetulle kaikenlaisista tiiviistä kaveripiireistä ulos jo nuorena jääneelle melko helppo keino ikään kuin päästä porukoihin. Kun siihen sekoitetaan sitten ilmeisen selvä perinnöllinen taipumus viehtyä mokomasta aineesta, on vuosien varrella tuohonkin jonniinmoinen omaisuus tullut syydettyä. Ja samalla varmasti yhden rintasyövän edestä otettua riskiä. Sellainen kohtuullinen käyttö olisi ollut oiva asia kotona opittavaksi ja vielä parempi malli siirrettäväksi eteenpäin. Jospa sitten seuraavassa elämässä. Mikäli nämä elämän varrelle mahtuvat kaikenlaiset alkoholin kannustamat päähänpistot tai päätökset olisivat jääneet tekemättä, en olisi se, mikä nyt olen. Uskon vahvasti, että monet niistä menneisyyteni huonoistakin ratkaisuista ovat kuitenkin antaneet jonkinlaista viisautta, jonka turvin olen toivottavasti pystynyt edes jollekin ihmiselle, edes jossain hetkessä sanomaan jotain sellaista, mistä on poikinut hyvää. Toisenlaisin kokemuksin varustettu minä ei välttämättä olisi osannut mitään viisasta tietyissä tilanteissa lausua.

Näitä muuttaisinko/enkö muuttaisi -juttuja riittäisi. Ammatinvalinnasta lienen jo jossain vaiheessa avautunutkin. Riittävätkö pitkät kesälomat korvaamaan muutaman vuosikymmenen stressin ja ikuisen tunteen siitä, että esiintymispelkoisena joutuu työkseen näyttelemään jostain jotain tietävää henkilöä? Olisinko elantoni saanut jostain helpommalla? Tai sitten tuo hengellinen puoli – millaisia valintoja olisi ollut viisasta tehdä vai olisiko ollut kaikille helpompaa, jos en sen syvemmin olisi mitään mietiskellyt? Sen ainakin tiedän, että monessa tilanteessa olisi ollut viisaampaa pitää suuri suunsa kiinni. Enpä olisi loukannut ihmisiä, enkä nolannut itseäni. Toisaalta on ehkä hyvä, että tajuaa olleensa typerä tälläkin saralla. Turhat luulot itsestä eivät auta eteenpäin. Näillä kahdella viimeksi mainituilla pohdinnalla ei liene mitään merkitystä tämän syöpätilanteen kannalta. Tai no, jatkuva stressi taitaa joidenkin tutkimusten mukaan olla myötävaikuttaja. Ja tulihan tuossa epäkelvossa koulurakennuksessakin jokunen vuosi häärättyä. Kukapa tietää kaiken maailman homeiden ja matonalusasbestien vaikutuksen tähänkin tilanteeseen. 

Ja voisihan tässä ajan kuluksi heittäytyä Jumalallekin katkeraksi. Sen verran monta rukousta ja selkeitä parannusehdotuksiani tyyppi on vuosien varrella torpannut, etten enää tohdi ainakaan ääneen ajatuksiani hälle huikkailla. Päälaelleen kuitenkin kääntyvät. Jos oikein keskittyisi, voihan tästä syyt tuonne henkimaailman puolelle sysätä ja ruveta itseään suurempaa syyttämään. Mutta miksi niin tekisin? Elämä on, mitä on, kaikenlaiset polut johtavat syntymästä kuolemaan. Syövällä tai ilman. Ihan hyvä sillä matkalla on yrittää pysyä väleissä sen suuremman kanssa. Onpahan joku, jolle voi matkan varrella kurjuuttaan huokailla. Oikeassa olemisen tarvekin on onnekseni väistynyt taka-alalle (vaikka tokihan minä olen oikeassa 😆). Yritän nykyisin olla tuomitsematta ketään, sen jätän Jumalalle. Ei taida sittenkään minun hommani hänen käsikassaranaan tässä asiassa toimia. Se tästä jumalaisesta puolestani, ei kuulu tähän tämän tarkemmin. Nousi vain ajatuksiin tuon Aki Hintsan kirjan myötä. Hänellä oli vahva jumalasuhde ja aktiivinen uskonelämä, sekä kokemusta kaiken paremmin tietävien uskovien tavasta julistaa milloin mitäkin ja tuomita heidän mielestään väärällä tavalla toimivat. 

Pitänee tuo kirja kuunnella nyt loppuun. Puolta tuntia ennen päätöstä Bookbeat päätti, että nyt ovat kuuntelutunnit tulleet täyteen. Minä luulin olevani rajattomalla kokeilujaksolla, mutta eipä se niin ollutkaan. Lopetin sitten tilauksen ja heti auliisti tarjosivat lisäaikaa eurolla. Siihen tartuin, koska tarina on saatava päätökseen.

Vielä lopuksi: Yhden päivän vaihtaisin, jos voisin. Raaskuuntuvia tulppaaneita ei kannata yrittää jäädyttää hienoksi, taiteelliseksi jäätauluksi suojasään osuessa kohdalle. Joku toinen tämän tammikuun menneistä tai tulevista päivistä olisi ollut parempi.

Taidetta kotipihoille.

Ei sitä televisiota sentään aivan jatkuvasti meilläkään katsota. Kävimme perjantaiajelulla pohjoisemmassa Keski-Suomessa, Salamajärven kansallispuisto kohteena. Kätkön perässä, tietenkin. Muita ei tuolla näkynyt, ei ollut tuoreita jälkiäkään. Sen verran häämötti edellisen kävijän jalanpainaumat, että joten kuten pystyi hahmottamaan, missä pitkospuut ehkä kulkevat. Suunnilleen niillä jopa pysyimme, eikä liian monta kertaa tarvinnut humpsahtaa lumikengillä umpihankeen. Joitakin toki, mutta se kuulunee lajiin. Sellainen pieni, parin kilometrin ulkoilu siitä tuli, ei sen enempää, mutta kuitenkin jotain. Aurinkoinen, joskin tuulinen keli, eikä alkuiltapäivän auriko jaksanut näillä leveysasteilla kovin korkealle nousta. Pikkupakkasta. Olisi ollut kiva nähdä eläimiä, kovin mainostavat metsäpeuroja tuolla seudulla liikkuvan, mutta edes jälkiä ei näkynyt. Ei tosin minkään muunkaan eläimen jälkiä.

Pieni Koirajärvi

Välillä huomaan miettiväni, että kehtaako tätä toistaiseksi voimassa ollutta hyvää vointia juurikaan mainostaa. On tavallaan jonkinlainen syyllisyys omasta olosta, koska muutamalla ystävällä on omien hoitojensa aikana ollut tilanne vallan toinen. En oikein osaa itsellenikään selittää tätä tunnetta, mutta tavallaan hävettää. Sellainen anteeksipyytäväinen olo. Siihen sekaan iskee sitten sekin ajatus, että olenko nyt jotenkin lusmuri, koska en ole ollut töissä, vaan olen ilolla ottanut vastaan minulle kirjoitetun sairausloman. Sitä yritän itselleni oikeuttaa sillä, että en sitä kinunnut, vaan lääkäri sen kirjoitti. En myöskään osaa ennustaa, enkä koskaan etukäteen tiedä, tuleeko seuraavana yönä unta, olenko aamulla väsynyt, toimiiko maha niin, että pääsen liikkeelle sovittuun aikaan jne. Suurimpana syynä työpaikalta poissa pysymiseen tosin ovat ne pöpöt, mitä koulumaailmassa aina on. En halua sitä riskiä, että jonkun tartunnan vuoksi sytot sitten siirtyisivät. Ehkä minulla on oikeus olla pois?

Tähän liittyvätkin sitten KELA:n kommervenkit. Ymmärrän sen, että työpaikat ja työtehtävät ovat erilaisia ja jos joku ei pysty töissä olemaan, joku toinen saattaakin pystyä ja jopa haluaa olla. Ihmettelen kuitenkin sitä, että jos KELA on sairaalan lääkärin kirjoittaman todistuksen perusteella myöntänyt minulle sairauspäivärahan toukokuun loppuun, työnantaja on myöntänyt minulle sairausloman ja ilmoittanut jo palkanmaksunkin yksityiskohdista kevään ajalta ja minulle on hankittu sijainenkin koko kevääksi, KELA kuitenkin haluaa työterveyslääkärin lausunnon asiasta tai muuten keskeyttävät sen jo kertaalleen myöntämänsä päivärahan maksamisen. Sattumalta tähän liittyvän linkin Facebookin syöpäryhmästä  huomasin ja laitoin työterveyteen kyselyviestin. Oli tästä toki KELA:n päätöksen lopussa tieto, mutta jostain syystä en sitä ollut lukenut, vaikka yleensä jopa oikaisuvaatimusohjeetkin tavaan läpi. Ylihuomenna nyt kuitenkin siis työterveyteen tapaamaan hoitajaa. Sikäli ihan mukavaa, että tuleepa hänetkin tavattua, en ole edes nähnyt tätä uutta ihmistä vielä. Sitä en vain ymmärrä, että ihan nokakkain täytyy käydä siellä, vaikka olen jälleen kerran täyttänyt työterveyden vakiokyselyn kaikkine perustietoineen ja tämän hetken tilannekatsauksineen. Niistä vastauksista siellä sitten puhutaan, vaikka mielestäni moinen hoituisi ihan vain puhelimessakin, ellei peräti pelkän lomakkeen avulla. Eikä siinä vielä kaikki: Lääkärikin pitäisi tavata, mutta hälle aika varataan vasta tuon hoitajan käynnillä. Kysyin, että eikö etänä voisi moisen, mutta ei kuulemma ole tapana tai jotain. Näinä aikoina hoitohenkilökuntaa mielestäni tarvittaisiin ehkä joihinkin muihinkin tehtäviin kuin kirjoittelemaan tuplatodistuksia poissaoloista.

Tänään minulla nyt on siis aikaa myös kirjoitella. Olen tosin aivan sujuvasti pystynyt myös tuon sarjan seuraamisen aikana sekä päivittämään että ylläpitämään vähäisiä sosiaalisia suhteitanikin, mutta ei sentään pitkää tekstiä sen aikana tohdi ruveta vääntämään. Siitä jää kiinni. Aikaa minulle tänään suo se, että siippa joutui/pääsi työkeikalle. Usein nämä viikonloput ovat sellaisia. Nyt olen pessyt pyykkiä ja loikoillut, äänikirjaakin kuuntelin. Kävi ikävä kyllä jälleen niin, että nukahdin korvanapit korvillani, vaikka ihan kiinnostava kirja tuo onkin. Oskari Saaren kirjoittama Aki Hintsa – Tänään olen elossa. Kiitos Katille vinkistä! Syöpätarina sekin, kumma että kiinnostavat minua. No, olen aiemminkin jo maininnut, että aina nuo tuollaiset tekstit ovat huomioni herättäneet. Se vähä, mitä Aki Hintsan elämästä olen jo ennestään tiennyt, on ollut kiinnnostavaa. Tavallinen mies suurissa piireissä, ystävinä maailmantähtiä. Itsekin toki niissä piireissä kuuluisa. Olen näemmä tänä aamuna kolmisen tuntia unensekaisessa olotilassa tuota kirjaa onnistunut tuuttaamaan kirjaimellisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tietämättä juurikaan mitään, mitä siinä on tapahtunnut, mutta alkumetreiltä eilispäivältä jäi mieleeni ajateltavaakin.

Hintsa puhui elämäntavan muutokseeen liittyen siitä, ettei liian laajoja ratkaisuja kannata tehdä. Korkeintaan kolme muutosta kerrallaan ja niitä sitten pidetään yllä kolme kuukautta, ennen kuin seuraavia edes mietitään. Tai jotenkin näin se ohje meni… minä ja minun muistini… eikä tämä ole syto-oire, on ollut jo vuosia vaikea mitään painaa kunnolla ja järjestelmällisesti mieleen. Kuinka ihmeessä olen joskus aikuisiällä ja työn ohessa onnistunut opiskelemaankin?

Omia uudenvuodenlupauksiani olen tuolta kannalta nyt uudelleen silmäillyt. Seitsemän niitä näemmä oli, ja kolme on pitänyt: suklaa, alkoholi ja pullat. Kaksi keksiä söin, kun ystävät poikkesivat käymään.

Kavereita kylässä!

Perustelin tuo napostelun sillä, että kyseessä oli harvinainen vierailu ja sikäli jo juhlan aihe, ja ne olivat  ”Pikkuleipiä vuodelta 1934”, eikä silloin tietenkään mitään sokeria ollut keksitty. Ja jos olikin, olihan se haihtunut jo. (Sitä ei lasketa, että ihan viime vuoden lopulla nuokin keksit on tehty.). Joka tapauksessa olen onnistunut peräti kaksi viikkoa nyt pitämään kolme lupausta. Neljännenkin osittain, koska iltasyömiset ovat eilistä lukuunottamatta olleet vain huushollin yleisen aikataulun venymisestä johtuvia. Ja viidennen, koska olen tuota leivänkin määrää ja päällisten määrää vähentänyt merkittävästi. Eilistä iltaa ei tähänkään lasketa. Rupesi illalla kovasti nälättämään ja tekemään mieli oikein kunnon voileipiä, kun maha viimein oli kyllästynyt temppuiluunsa. Soin sille sitten muutaman monipäällystetyn, vaikka jo iltakin oli. Siihen avantouintiin ja liikkumiseen pitäisi vielä panostaa, mutta ehkä niille keväämmällä tulee sijansa. Avantoon pääsemiseksi pitäisi herätä oikeaan aikaan ja tilanteessa, missä yöhiki ei juuri ole vaihtunut paleluun. Odotellaan.

Hintsan kirjassa on useampaan otteeseen haastettu miettimään myös näitä kysymyksiä: 1) Kuka olen? 2) Mitä haluan? 3) Hallitsenko itse omaa elämääni?

Hän kertoi, että toisinaan hänen luokseen on tullut ihmisiä, joilla on parikinkymmentä määrettä itsestään kertomassa, keitä he ovat. Hintsan mielestä sellainen ihminen ei tiedä, kuka hän on. 

En minä osaa sanoa, kuka minä olen. Jos kerron olevani opettaja, se ei ole minua. Se on vain rooli, jota olen joutunut muutaman vuosikymmmenen työelämässä vetämään, koska ammatinvalintaani eivät määrittäneet omat ammattitoiveeni, vaan se, että halusin jäädä kotipaikkakunnalle. Sitä se seurustelu teetti. En myöskään voi itseäni vaimoksi tai äidiksi määritellä, koska kummassakin roolissa olen ollut aika kehno, eivätkä ne ole niitä, millaisena itseäni ensisijaisesti pidän, vaikka mieluusti molempia olenkin. Harrastuksenkaan kautta tuollaista määritelmää ei voi tarkentaa, koska sekin on vain pintaa, joskin tällä hetkellä tärkeää. Se kuitenkin voi muuttua, eikä sillä voi vastata kysymykseen ”Kuka olen?”. Ehkä olen jonkinlainen itseni etsijä, arka ja epävarma tyyppi, joka haluaa kuulua joukkoon joutumatta esille. Tosin, ei tuokaan vastaa kysymykseen ”Kuka olen?”, vaan kertoo lähinnä siitä, millainen koen/uskon olevani. Reputan jo ensimmäisessä kysymyksessä.

Mitä sitten haluan – vapautta, aikaa, rauhaa. Olisi hienoa, jos nyt voisi jo vain olla, eikä olisi työvelvoitteita. Oma työura ei ole ollut sitä, mitä olen halunnut. En tosin tiedä, mitä olisin halunnut. Ei minulla ole milloinkaan ollut selkeänä mielessä se, mitä haluaisin isona tehdä. Työ on ollut jotain sellaista, mitä saa sen elannon, jotain sellaista, minkä on toivonut edes joten kuten osaavansa tehdä. Käytännössä melkoista roolin vetämistä päivästä toiseen. Kun omia jälkiäni tässä taaksepäin katson, huomaan, ettei siinä kovin suuresti kehumisia ole. Väärällä alallahan minä olen. Milloinkaan en opettajaksi halunnut, enkä milloinkaan ole oppinut kaikkia niitä hienouksia, mitä pitäisi osata, tietää ja nähdä. Alan termistö on minulla ollut aina hukassa, oppimisvaikeuksista en käytännössä ymmärrä mitään, enkä osaa nähdä, mistä milloinkin on kysymys. Hyvin epävarmalla pohjalla on nämä vuosikymmenet käynyt sitä särvintä leivän päälle ansaitsemassa. Ei ehkä ihme, että välillä on uuvuttanutkin.  Se hyvä puoli tuossa kaikessa on, että tiedänpä ainakin mitä haluan: Vapautta työvelvoitteista ja vastuista. Jos terveenä säilyn (heh), vajaan viiden vuoden kuluttua tavoite on saavutettu.

Hallitsenko tätä omaa elämääni? Mitä se sellainen on? Jos ihminen on kytköksissä toisiin ihmisiin, eihän asioita voi ihan itse noin vain hallita. Sen myönnän, että hyvin mieluusti annan vastuunkannon muille, koska en usko itse siihen pystyväni. On sitä paitsi helpompaa, jos joku toinen päättää yksinkertaisetkin asiat. Mitä syödään? Mihin mennään? On minulla mielipide yleensä, mutta oikeasti monesti tuollaiset asiat eivät ole tärkeitä. Kunhan nyt syödään, jos on nälkä ja kunhan nyt mennään, jos ollaan menossa. Elämän hallitsemisesta ja päätöksistä sitäkin mietin, että kaikki suuret, merkitykselliset valintani vaikuttaisivat samalla myös muihin ihmisiin. Jos vaikka sanoisin itseni irti, siitä seuraisi meille vaikeuksia, joita ei ole ilman tuollaista radikaalia omaan elämäänsä puuttumista. Ei ole heppoa tämä hallintavallan käyttö!

Hintsa pohtii kirjassaan myös uskoa. Siihen liittyy mielestäni myös kysymys oman elämänsä hallitsemisesta. Kuinka paljon ihmisen on omaa elämäänsä edes yritettävä hallita, etenkään, jos haluaa antaa Jumalalle osansa (mitä sekin nyt sitten oikeasti tarkoittaa)? Kun sillä saralla omaa elämääni katselen taakse päin, olen hiukan… niin, mitä olen? Hämilläni? Hämmentynyt? Surullinen? Pettynyt? Ylpeä? Iloinen? Tyytyväinen? Vai mitä? En näe kovin suurta hyötyä oman uskonelämäni tarkempaan riipimiseen tässä, koska en tunne nyt tarvetta siitä kirjoittamiseen. Kaikki aikanaan. Kirjoitan, jos alkaa tunnetta pukata pintaan. Siitä alkuaikojen kiihkosta ja jonkinlaisesta fundamentalismista olen onneksi päässyt eroon. En usko tietäväni Jumalan tahdosta enemmän kuin Jumala itse, enkä usko olevani se, jonka tehtävä on suureen ääneen toitottaa muille, kuinka pitää elää. En ainakaan enää. Päälle päin minusta, tavoistani ja tekemisistäni ei näy, mitä ajattelen. Mitä nyt ristikoru kaulassa roikkuu. Puheet ovat välillä muuta, kuin olisi ehkä suotavaa. Näillä nyt mennään. Jos ei riitä, ei sitten riitä. Itsepä Jumala minut tällaiseksi loi, kärsiköön kättensä jäljestä. 

Edelleenkään en osaa suuresti pelätä tätä sairautta. Päivä kerrallaan. Varmasti olisi eri asia, jos tietäisi olevansa parantumattomsti sairas. Olisi pakko miettiä tulevaa tarkemmin, koska tietäisi varmaksi, että se tuleva aika voi olla yllättävänkin lyhyt. Selvähän se on, että nytkin, kenellä vain, elämä saattaa loppua kuin seinään, mutta kun se ei ole se pöytään nuijittu vaihtoehto, sitä ei ehkä osaa ajatella. Sen verran varmasti olisi hyvä pohtia, ettei sitten ylläty, kun tilanne on päällä 😁. Sitä olen miettinyt, että entä jos olisin koko ajan kipeä ja voimaton? Jaksaisiko minua silloin kukaan? Nytkin ne hetket, kun mieluummin nukkuisin, ovat hankalia, koska en haluaisi millään lailla aiheuttaa suunnitelmien muutosta ja pettymystä puolisolle. 

Kevättä kohti ilmeisesti tässä joka tapauksessa valutaan. Tänäänkin näemmä aurinko paistaa,eikä pakkanen pauku. Tulta kuitenkin uuniin lykkäsin. Ehkä jossain vaiheessa tuo mokoma omikronkin on jo pyyhkäissyt laajemmin kansakunnan yli ja ihmiset lähtevät poteroistaan. En minä muuten esim. työpaikalle kaipaa, mutta on siellä monta sellaista työkaveria, joiden juttuja olisi kiva kuulla. Ja kuten olen kirjoitellutkin, monen oppilaan kuulumisia olen miettinyt. Ovatko voimissaan, jaksavatko. Tällainen uutispimennossa oleminen on hankalaa. En edes tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Hivenen oli haipakka-aamu tämä tänäinen aamunkajo. Aamuyöllä puoli neljän maissa havahduin siihen, että talon seinä päätti pakkasessa naksahtaa oikein kunnolla. Sitä en ollut kuullut, kun siippa oli jalkautunut ja ihan ulos poikennut, mutta havaitsin kyllä, kun sisälle parahiksi siinä samassa saapui. Tämä päivä olisi pitkästä aikaa sellainen, että molemmat tarvitsisimme autoa. Toinen siis olisi laitettava ajoissa piuhaan, koska sillä olisi aikainen lähtö. Minä sitten sen jälkeen tuon toisen itselleni nappaisin, koska piti yhdeksäksi ehtiä Mustaan Laatikkoon lojumaan ja hoitamaan kolmannen docetakselin loppusijoituspaikan virkaa.

Kello soi viideltä. Itse lojuin vielä jonkin aikaa peiton alla, mutta vääntäydyin sieltä viimein seuraksi aamua istumaan. Järveen en taaskaan saanut lähdettyä,  harmittaa suorastaan. Jospa huomenna. Ulkomittarissa näytti olevan -27 C, joten saattaisi olla hyvä laittaa tuo aikainen auto käyntiin hyvissä ajoin. Tietäisipä sitten senkin, käynnistyisikö se mukisematta, pikkuakkuinen. Tuota japanilaista on sattuneesta syystä harvemmin viime kuukausina liikuteltu, mutta kyllä se ihan sujuvasti toissapäivänä käyntiin lähti. Miksipä ei siis tänäänkin.

Ja katin kontit, sieltä tuli ukko kiukkua pihisten takaisin sisälle vaihtamaan avaimia. Ei ollut Jazz-tyttö tykännyt talviuniltaan herätä, pitäisi kääntyä ennakkolämmittämättömän espanjalaisen puoleen. Se sentään heräsi! Sai siinä itsekseen jonkin aikaa puhallella pakkasasteita kabiinistaan pois. Tuli siis meille molemmille aikainen liikkeellelähtö siellä jossain hyvissä ajoin ennen puolta seitsemää. Mikäpä siinä, onhan tuo mies ansioon saatava, kun minä sitä rahaa kuitenkin käyn sairaalalle ja apteekkiin säännöllisesti syytämässä.

Koska siis liikkeellä olin itsekin jo kukonlaulun aikaan, päätin käydä tälle päivälle kaivatun ”päivän multin” näppärästi kuittaamassa pois. Eipähän tarvitsisi miettiä, jaksaako tipan jälkeen tai joskus illalla. Meillä on joitakin valmiiksi selviteltyjä kätkönpaikkoja varalla pahan päivän varalle. Alunperin olin meinannut tänään käydä Keljon automarketeilla helpommassa maastossa, mutta koska tiesin tuon tiimimme toisen osapuolen suhtautuvan jokseenkin penseästi risukkoon ja lumen alle peittyneitten rankojen yli loikkimiseen, päätinkin suunnata toiselle etukäteen tuijotellulle multille. Minä en niin kovin risuista riehaannu. Tätä olimme ohi ajellessamme silmäilleet ja miettineet, mistä sinne oikein passaisi helpoimmin tallustella. Edellisten jälkiäkin on tullut katseella haettua, mutta eipä niitä liikkuvasta autosta varmaksi ole saatu näkökenttään. Päätin kuitenkin selviytyä, eipähän tuossa nyt mitään kilometriryntäilyä edessä olisi. Taskulamppu kouraan ja lenkki ranteen ympärille – sen verran monta taskulamppua olen viime vuosina maastoon jo kylvänyt, että seuraavaksi mulle ostetaan varmaan kynttilä, jos tämänkin kadotan. Sitten niitä jälkiä etsimään. Innostuin, koska heti osuin kohdalle, kunnes jonkun metrin päässä tajusin, että jänis jättää omanlaisensa kuviot hankeen, ihminen omanlaisensa. Tämä oli jänis. Se oli suurimmat rankakasat kiertänyt ja viimein poikkesi lähemmäs tien laitaa. Sinnepä minäkin menin, näytti hieman harvemmalta tienoolta. Piti puhelinta vähän väliä silmäillä ja ravistella, ei millään tykännyt paikannus sijoittaa minua oikeaan paikkaan, vaan väitti minun seisoskelevan jossain puolentoista kilometrin päässä. Hanskoja eestaas vetvatessa lensi se taskulamppukin sitten kertaalleen hankeen. Onneksi ei sentään sammunut, olisi saattanut tulla lisää paikannusongelmia. Takin huppu oli viisaasti päässä, ettei metsurin jälkeen vielä pystyssä olevien puiden oksilta sitä valkoista materiaalia kovin runsaasti paidan kauluksen alle pääsisi.  Samalla oli huppukin osin silmillä ja suuntasin nollapistettä lähestyessäni summamutikassa lähimpien kiinnostavilta näyttävien puiden luo. Hetken niitä taskulampun valossa hipelöin – saattoi näyttää oudolta niiden ohikulkijoiden mielestä, jotka ehkä sattuivat työmatkallaan seitsemän jälkeen tieltä vilkaisemaan tuohon suuntaan. Viimein vilkaisu kännykän tarjoamiin karttatietoihin riitti kertomaan, että viitisentoista metriä pitäisi siirtyä ja koettaa onneaan uudelleen. Hupun reunan kohottaminen muuttikin maisemaa kummasti ja pääsin kohteeseen. Kumma kyllä siellä oli vallan mainio tallottu polunpätkä! Mistä lienee tullut, varmaankin aivan toisesta suunnasta, mistä itse tuonne rämmin. En sitä jostain syystä poistuessanikaan hoksannut, enkä lähtenyt etsimään vaan omia jälkiäni hyödynsin. Tai no, niiltäkin ajatuksissani eksyin hetkeksi ja pääsin kompastelemaan uusiin rankoihin. Lopulta sen luottojänikseni jäljet johtivat takaisin tuloväylälleni ja pääsin autolle.

Oli ajatus nopeasti käydä myös pari labia hoitamassa heti aamulla pois päiväjärjestyksestä sitä kätkökalenteria silmälläpitäen, mutta koska olisi mennyt parkkipaikan etsimiseksi ja kävelyksi, järki yllättäen voitti ja ajatti minut tankkaamaan. Senkin toki olisi voinut hoitaa sitten vasta Novasta palatessa, mutta jostain syystä nyt sinne ajelin. Ja eikös kakkosmittarin kaasukahva taas vaihteeksi temppuillut! En saanut sitä irti, eikä meinannut saada toiselta tankilta apuun rientänyt kuopiolaismieskään. Lopulta sentään tuokin onnistui. Pois lähtiessä pitkin sitten muutama kierros tehdä mittarin, tankin ja auton ympärillä etsimässä luottokorttia. Missä penteleessä SE nyt sitten on, äskenhän sitä käytin… ja kas – joku oli laittanut sen aivan väärään taskuun.

Kello läheni jo aamukahdekaaa ja olin vielä matkalla kotiin. Puhelin rupesi uikuttamaan kortisonin ottamisesta, nyt ja heti melkein olisi sen aika. Yllättäen sen vielä kotonakin muistin. Jonkin sortin aamupalankin ehdin koota ennen muita aamutoimia. Mahanrenkka yritti vielä hieman viivyttää lähtemistä, samoin väärään asentoon halunnut peruukki, joka lähinnä muistutti lattialuuttua. Pikaharominen sille ja ihmisten ilmoille. Google antaa ajoajaksi meiltä Novalle 27 minuuttia, käytettävissä ennen varattua aikaa oli 25 minuuttia. Kyllä tämä tästä, aamuisinhan ei ole ketään muuta liikkeellä ja jos onkin, ei kukaan ainakaan hidastele. Ja pah. Suht’ hyvin liikenne eteni, mitä nyt sitten moottoritien loppupäässä oli heitä, jotka päättivätkin ruveta jarruttelemaan. Heille kaikille tuli ilokseni pakottava tarve suunnata Ouluun päin, kun minä kaarsin Rantaväylälle. Tässähän ehtisin! Ja olisinkin ehtinyt, ellei parkkitalo olisi ollut tupaten täynnä. Ylimmästä kerroksesta löytyi viimein tilaa, enkä myöhästynyt kuin viitisen minuuttia. Siitäkään ei ollut haittaa, koska Kati-luottohoitajani oli vielä asentelemassa kapineita edelliseen asiakkaaseen.

Tällä kertaa sain perämiehen paikan käytävän päästä, lempparituolini olikin jo varattu. Tavoistani poiketen nappasin kylmäkaapista myös voileivän sen perinteisen mehun lisäksi (kaksi kertaa = perinne). Siinä olikin aikaa ne rauhassa nautiskella ja suonia lämpötyynyllä lepytellä, ennen kuin Kati ehti kohteeseen toisen asiakkaan luota. Hyvin meni jälleen kanyyli kohdilleen, lämpö teki tehtävänsä ja osaava ammattilainen hoiti homman tyylikkäästi loppuun, vaikka hihittikin hervottomasti yrittäesään neulaa tähdätä. Outo, en ymmärrä 😂. Eilen labrassa suoneni päätti toisin, eikä suostunut antamaan tipaakaan verta sieltä, mistä olisi haluttu. Ei sentään kerennyt toiselle kyynärtaipeelle lakkoilukutsua lähettää, koska se suhtautui myötämielisesti asiaan. Antoi kaiken lisäksi hyvät veret, arvot kohdillaan. Hb on vielä 132 ja ne pelkäämäni valkosolutkin jopa runsaampia kuin viimeksi.

Pientä alkupistelyä kummempaa ei tippakaan saanut aikaan, joten siinä sitten kaikenlaista tuli jälleen Katin kanssa rupateltua. Heillä ei ole näkyvissä mitään rokotteiden vuoksi joukkoirtisanoutumisia hoitoalalta, kuten somessa kiihkoilijat uhoavat. Järkevää sakkia tuolla! Muistin kysyä sen mieltäni askarruttaneen gynelähetteenkin mahdollisuutta. Hänpä otti saman tien asiakseen poiketa lääkärille viestiä jättämässä, arveli asian ehkä heidänkin kauttaan onnistuvan. Lupasi ilmoitella, jahka joskus jotain kuuluu. (No, tätä kirjoittaessani juuri kuuluikin: Pitää kuulemma olla yksityispuoleen yhteydessä tuon lähetteen saamiseksi. Voihan kökkö -> aikaa varaamaan.)

Kaksi seuraavaa sytoaikaakin sain ja sinne viidennen käynnin yhteyteeen on lääkärikin jo sovittu. Tällä erää nämä sytopäivän ympärillä popsimani kortisonit ovatkin viimeisiä lajiaan. Ensi kerralle oli tarjolla toisenlaisia. Ne nähdessäni tiesin rajoitteeni torppaavan tuon hoidon. Minä en ole koskaan pystynyt nielemään ruotsinlaivan kokoisia kapseleita, enkä edes ruinaamalla saanut lupaa suorittaa pienimuotoistakaan pomminpurkua näiden kanssa. Ei kuulemma auota kapselia sen enempää käsin ja kätketä rohtoa jugurttiin, kuin myöskään pureskella kuten Panadolit hoitelen. Pikkumaisia sääntöjä tuollaiset 😠. Kati, pelastava enkeli, ei ollut moksiskaan tästä henkilökohtaisesta ongelmastani ja totesi vain, että laitetaanpa sitten sekin tipassa seuraavalla kerralla 😁. Vaikuttaa kuulemma useamman päivän sitten, tosin vie myös yhteensä kolmen vartin verran enemman aikaakin, koska sen pitää ehtiä vaikuttaakin. Muutenkin kuulemma seuraava kerta on hivenen pidempi sessio, kun kolmea ainetta ja niiden välillä suolavesihuuhteluita suoneen pruutataan. Olkoon sitten niin, ei sille päivälle sentään tarvitse kuin kaksi kätköä ehtiä etsiä, eikä vielä ole tarvetta lähteä toiselle puolelle pitäjää niiden perässä ajelemaan. Tälle viikolle on kyllä sellainenkin suunnitelma, kiva olisi jossain käydäkin. Pakkanenhan tästä lauhtuu kuulemma, eli päästään sitten loskakelissä ajelemaan, jos sille päälle satutaan.

Tuolla tipassa istuessani mietin, että olen toistaiseksi päässyt ihmeen helpolla tästä niin fyysisten kuin psyykkistenkin oireiden suhteen. Väsyttää, joo, nukkuisin mielelläni paljon, mutta ne unet ovat katkonaisia. Voisi olla melko uuvuttavaa olla töissä, kun pitäisi jaksaa ajatellakin ja olla skarppina joka hetki. Ei noiden toisten asiakkaiden tilanteista passaa puhua, mutta kaikenlaistahan sitä kuulee. Jotkut ovat jo kauan tätä tietä kulkeneet, joillakin tie on paljon mutkikkaampi kuin minulla on ainakaan vielä ollut. Ja joillakin tie on kohta loppumassa. Sille yhdelle miehelle toivon helppoja askeleita, toivottavasti vielä seuraavankin mutkan jälkeen polkua näkyy.

Kolmen viikon kuluttua sitten niitä uusia aineita. Kukapa tietää, miten elimistöni niihin reagoi. Sen opin tänään, että DRYP-geenini seitsemän variantin tutkimustulos on normaali, eikä fluoropyrimidiinilääkityksen aloitusannokseen tarvitse ruveta muutoksia tekemään. En ollut osannut olla tästä asiasta etukäteen huolissani.

Geenejä testailtu!

Minut on siis geenitestattu jo toistamiseen – muutama vuosi sitten olivat kiinnostuneita JAK2-geenistäni liian korkeiden hemppareiden vuoksi ja havaitsivat senkin normaaliksi. Tätä menoa saatan päästä joskus ihan kokonaan normaalien kirjoihin 😁. (Piti tuoda välillä läppäri laturiin ja juttelin tuolle makkarin ikkunalla seisovalle talonvahdille. Se on kanssani hiljaisesti samaa mieltä. Normaali olen, ainakin melkein.)

Talonvahti

Kotimatkalla yritin käyttäytyä normaalisti muutenkin. En rynnistänyt enää yhteenkään puskaan, ihan vain ajelin rauhassa Matkakeskuksen ohi ja vastasin yhteen labin kysymykseen. Toista varten piti lainluuliaisen laittaa auto parkkiin ja leikkiä mehupurkkiostoksen verran Shellin asiakasta, jotta kehtasi kävellä tuijottamaan hetkeksi Matkakeskuksen bussilaitureita. Onpahan ainakin hoideltu tämän päivän kalenterivajeet kuntoon, eikä ole pakko enää illalla lähteä minnekään, ellei halua. Enää olisi muistettava hakea siippa takaisin sieltä, minne hänet aamulla vein. Näimmehän me tässä välilläkin, oli sopivasti reissuistani palatessani hakeutunut työkalunsa avulla lounastauolle kotiin.

Juuri tällä hetkellä monikin asia turhauttaa/kyllästyttää/ärsyttää/suututtaa yms.. On sille olemassa erittäin hyvä suomenkielinen sana, joka kattaa tuon kaiken ja paljon muutakin, sellaistakin, mitä nyt ei vain voi mitenkään muuten kuvata kuin juuri tällä sanalla. Vituttaa. Jaa syöpäkö? Omituista kyllä, ei sinänsä se, vaikka olisihan toki monin verroin mukavampaa, jos sitä ei olisi.

Se, että yöt ovat katkonaisia. Herkästi heräilen kaikenlaiseen ja sitten pyörin. Hiottaakin jälleen. Aina yöllä kaipaan aamua, että viitsisi mennä järveen. Ja sitten aamulla, kuten juuri tänään, en saakaan itseäni tuonne rantaan, koska väsyttää. Lieneekö peitto liian paksu tai hiottaako se muuten vain vai ovatko oikeasti ne hormoneilla häädetyt yöhikoilut tulleet räkäisesti nauraen takaisin? 

”Räkäisyyskin” alkaa kyllästyttää. Tai ei tämä mitään räkäisyyttä ole, toista viikkoa jo tällä erää nenä tihkuu sen verran verta, että öisin se sitten kuivuu ja tukkeutuu, eikä nenän kautta voi hengittää. Sama oli ekan syton jälkeen jossain vaiheessa. Suun kautta hengittäminen taas aina hiukan jännittää, tuo mieleen muutaman vuoden takaisen totaalisen hengitysteiden salpautumisen. Suun kautta hengittäessä aina toisinaan joku mitätön sylkipisara ”menee henkeen” ja sitten tulee tukehtumisen tunne. Onneksi sitä aivan täydellistä ilman kulkemattomuutta on ollut vain sen yhden kerran. Silloinhan sitä sitten tutkittiin ja ja sai se nimenkin: äänihuulisalpaus. Sitä en halua uudelleen kokea ja aina se tulee mieleen, kun nenä menee tukkoon. Eivät ole auttaneet näissä nykyisissä tukoksissa kosteuttavat tipat, enkä saata kuvitellakaan, että Nasolinia tms. laittaisin, kun siellä limakalvot ovat rikki. Nenäkannuhuuhtelut eivät tähän toimi. Ilmeisesti se vesi menee muita reittejä, koska ei toisesta sieraimesta tullessaan mitään verensekaista kuitenkaan mukanaan tuo.

Vituttaa sekin, että paino nousee, vaikka nyt olen jättänyt kaiken pullakakkuherkkujen syönnin. En ole oluttakaan sitten marraskuun puolivälin edes maistanut ja viiniäkin koko joulun aikaan vain kolme lasillista itselleni soin. Suklaatkin olen onnistuneesti ainakin toistaiseksi vaihtanut hiukan vahvempiin.

Tujumpaa suklaata!

Ymmärtäisin, jos kortisonia tässä nappailisin, mutta sitäkin menee aina vain ne kolme päivää sytojen aikaan. Liikkunut olen päivittäin, kuten lupailin. Pari pidempääkin kävelyreissua on tehty. Lumitöitäkin on viime päivinä riittänyt ja joitakin tunteja on lumentyöntimen varressa tullut rehkittyä. On toki mahdollista, että kroppa on niistä hermostunut ja kerää nestettä. Sama ilmiö on kesäisin kuumilla seuduilla liikkuessa, mutta sen ymmärrän, kun tulee paljon myös juotua. Aina reissujen jälkeen on turvottanut ja se on sitten häipynyt parin päivän jälkeen. Nyt ei tuolla helteellä voi mitään selittää. Vettä kyllä juon paljon, mutta ei sen pitäisi painoa nostaa. 

Lumityöt saivat aikaan selän kiukustumisen. Ensin ihmettelin, että voiko kävelystä tulla lapaluiden väli kipeäksi, kunnes tajusin, että se lumen heittelyhän sen saa aikaan. Eilen sitten myös alaselkä ärsyyntyi ja oikein ärhäkästi välillä nykäisee ja laittaa uikuttamaan. Kyljen kääntäminen yöllä vaati suunnittelua, yskäistäkään ei passaa ottamatta käsillä ensin tukea jostain. Jos ei se hiottaminen yöllä riitä unen katkonaisuuteen, onneksi on varalla sitten selkä. Ettei vain olisi aamulla pirteä.

Asioiden miettiminen etukäteen ei kannata, mutta silti sekin on ruvennut mietityttämään, että kuitenkin minun tuurillani ensi maanantain verikokeissa valkosoluarvot ovat liian alhaiset ja sitten syto siirtyy. Eihän sitä mistään voinnissaan tuntisi, mutta viime syton jälkeen sain jostain kämmeneen pienen haavan ja kylläpä kesti sen paraneminen kauan. Hiukan reunoilta punotti monta päivää ja nyt vasta, parin viikon kuluttua se näyttää parantuneen. Tietenkin keksin, että tietenkin tuokin johtui siitä, että sillä elimistöni ainoalla jäljellä olevalla valkosolulla kesti kauan ehtiä paikalle ja vielä kauemmin saada orastava tulehdus taltutettua. Raukka hiki päässä yksin siellä joutunut bakteereja vastaan tappelemaan. Napakin kiukkuili pari päivää, punotti, eritti jotain (eikö olkein mielenkiintoista…) ja hiukan vertakin jossain vaiheessa vuoti. Sen verran uutta tämä syöpäily minulla, etten tajunnut tuossa vaiheessa soittaa Hoitokeskukseen ja kysyä, pitäisikö huolestua moisesta, vaan ihan itse Neoamiseptilla ja Bacibactilla läträilin. Tyttären kanssa asiasta sitten eräänä iltana tuli puhetta ja hän huomautti, että kannattaisi ehkä kysäistä, koska sytot ja alentunut vastustuskyky. Niin joo! Aamulla tilanne oli jo hyvä, eikä sen jälkeen ole toistunut, joten jätin soittamatta. Ei tämäkään mitään uutta minulla ole, on tuo napamokoma ennenkin huonosti käyttäytynyt, vaikkei verta ennen olekaan näyttänyt. Sellainen syvä kuoppa, vaikeasti puhdistettava ja kuivattava. Muistan, kun raskausajan lopulla iloitsin siitä, että ensimmäisen kerran elämässäni sain sen kunnolla puhdistettua, koska se vatsanahka napoineen pingottui oikein kivasti kireälle. Nyt näiden läskien kanssa se sen sijaan uppoaa yhä syvemmälle pohjattomaan suohon. Tarvitseeko aikuinen napaa mihinkään? Eikö se voisi siitä plastiikkakirurgi kivasti tasoittaa ympäristöönsä sopivaksi?

Tällaisessa mielentilassa kaikkein sopivinta kuunneltavaa toki on rintasyöpään kuolleen naisen puolison kirjoittama kirja. ”Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta”, kirjoittaja Mikko With. Kiinnostava kirja, perustuu syöpään kuolleen Tiinan blogikirjoituksiin, lääkärinlausuntoihin ja hänen miehensä samoista asioista kirjoittamiin ajatuksiin. En sano, että on pelottavaa tai kauhistuttavaa, pikemminkin jollain tavalla sellaista jännää kauhuleffamaista creepyä, että Tiina oli myös opettaja, kirjoitti blogia, suoritti sairautensa aikana teologian tenttejä (omani toki ovat jo mennyttä aikaa), tykkäsi matkustelusta ym. monta muutakin sellaista juttua, mitkä minuunkin sopii. Hänellä kaikki alkoi vain toisesta rinnasta, mutta hän keräsi sitten lopulta kokoelman muitakin syöpiä. Sama tilanne minulla ei toki hänen kanssaan ole. Hän oli nuori, kolmen alaikäisen äiti. En pidä itseäni pessimistinä miettiessäni muiden syöpien mahdollisuutta omalla kohdallani, mutta kyllä joukkoseulontojen puhtaista tuloksista huolimatta aina välillä mieleen tulee kaikenlaista. Mahdollistahan se on, tyhmähän ihminen on, jos ei ota sitäkin huomioon. Olisi aika mennä gynellekin vuositarkastukseen ja noita myoomia mittauttamaan, mutta kun se on niin kallista. Muutenkin on nyt mennyt poliklinikkamaksuihin enemmän rahaa, kuin on budjetoitu. Terveyskeskuksen kautta moisiin ei tälle vuosituhannelle kuitenkaan aikaa saisi. Meinasin kysäistä, saisiko tuolta syöpäpuolen kautta lähetteen, että tutkittaisiin varuilta myös tuo alempi osasto. Jospa painonousukin liittyy osaltaan myoomien villiin ja hallitsemattomaan kasvuun? Tai jospa vatsavaivat ja ummetuskin liittyvät myös tuohon ihmisen sisuksen osaan? Enää tarvitsee vain muistaa kysyä asia. Tai sitten nöyrtyä ja maksaa kiltisti.

Mutta siis v-tuttaa sekin, että sellaisiin ihmisen kukkarolle mukavasti sopiviin lääkäripalveluihin on niin vaikea saada ensi puhelimella yhteyttä ja sitten saada aikaa.

Sitten tuo tukka. Sen kanssa tuli mitta täyteen uudenvuodenpäivänä. Olisihan sitä edelleen ollut, mutta niin harvakseltaan, että miestäkin taisi jo ulkonäköni nolottaa. Pyysin sitten ajelemaan loputkin pois, eikä hän yhtään vastustellut. Nyt minua itseäni tuo oma ulkonäkö ottaa päähän. Kotona istun pipo päässä. Kävin sen peruukinkin hankkimassa maanantaina, kun kerran sairaanhoitopiiri siitä pari sataa halusi puolestani maksaa. Asiantuntevaa palvelua Prof Hair Design -liikkeessä Yliopistonkadulla, Maija osasi siellä hommansa. Kokeilin blondia ja harmaata, kokeilin suoraa siistiä ja taipuisampaa (lue: sekaisempaa). Viimeksi mainittuun päädyin. Kertaalleen olen sen kanssa ihmisten ilmoilla ostoreissulta palaamisen lisäksi. Päätellen siitä, ettei kukaan suureen ääneen nauranut minut nähdessäni, olin ilmeisesti osannut sen jokseenkin oikeaan asentoon laittaa. 

Sen olen tässä viime viikkoina tajunnut, että pipo ja sen päällä huppu voivat todella tuoda turvaa. Alan tajuta teinejä.

Yksi seikka, mikä on ilahduttanut (ja mistä olen kyllä ohimennen jo maininnutkin), on naamakarvojen katoaminen. On kivaa, kun ensimmäisen kerran 45 vuoteen ei tarvitse peiliin katsoessaan miettiä, mikä jouhi milloinkin törröttää väärässä paikassa. Ja sitten eilen luin syöpäryhmästä, että hoitojen jälkeen naama ainakin joillakin rupeaa kasvamaan innolla enemmänkin nöyhtää. Voisin se v-sanan tähän sanoa, jos viitsisin.

Kunpa ihminen lajina ei milloinkaan olisi ruvennut kiinnittämään huomiota omaan tai toisen ulkonäköön! Luulen, että jokaisella on omassa ulkonäössään jotain sellaista, jonka toivoisi olevan toisin, jotain, mikä harmittaa ja mitä yrittää peitellä. Kuinka paljon onnellisempia ihmiset olisivatkaan, ellei tuollaisia asioita tarvitsisi miettiä! Voisi vain olla se, mikä on, eikä mitään tarvitsisi piilotella tai hävetä.

Että tällainen vali-vali -päivä.